Part 15

-- En voi kylliksi kiittää teitä, sanoi Polly ääni väristen. -- Nämä rahat ovat Jennylle suureksi avuksi, ja kun hän saa tietää, miten hyvästä sydämestä lahja on annettu, hän ilahtuu kaksin verroin. Sehän osoittaa, että hänellä on ystäviä ja maailmassa on tilaa hänellekin. Antakaa hänen vastapalvelukseksi ommella teille, sillä hän ei pyydä almuja vaan työtä ja vähän ystävällisyyttä. Antamalla hänelle molempia autamme häntä parhaiten.

-- Annan hänelle niin paljon ompelutyötä kuin hän ikinä haluaa. Ja hän voi asua meillä niin kauan kuin työtä riittää, ellei hänellä ole kotia, sanoi Trix armeliaisuuden puuskassaan.

-- Kiitos vain, mutta hän ei tarvitse asuntoa. Neiti Mills on jakanut kotinsa Jennyn kanssa ja pitää häntä tyttärenään, vastasi Polly ylpeänä neiti Millsin puolesta.

-- Onpa hän kultainen! huudahti Belle.

-- Minä haluaisin oppia tuntemaan hänet, kävisikö se päinsä? kuiskasi Emma.

-- Tietysti! Tutustutan hänet mielelläni kehen hyvänsä. Neiti Mills on hiljainen, vaatimaton vanhus, mutta tekee suunnattomasti hyvää ja opettaa miten järkevimmällä tavalla voi auttaa hätääkärsiviä.

-- Kerro miten! Tahtoisin mielelläni täyttää velvollisuuteni, mutta en osaa, sanoi Belle.

Tyttöjen kasvot muuttuivat vakaviksi ja neulat suihkivat vikkelämmin, kun heidän valppaisiin nuoriin aivoihinsa tulvi uusia ajatuksia ja suunnitelmia niistä tositapauksista ja onnistuneista avustustoimenpiteistä, joista Polly kertoi kuten oli kuullut neiti Millsin kertovan. Tytöt kuuntelivat niin kiinnostuneina, että unohtivat tavanomaisen rupattelunsa, osittain kai siksi, että asiat olivat heille uusia ja outoja. Mutta niin kauan kuin innostusta kesti, se oli vilpitöntä ja teki heille hyvää. Monet unohtivat sen jo viikon kuluttua, mutta Pollyn yritykset eivät menneet vallan hukkaan, sillä Emmasta, Bellestä ja Fannysta tuli Jennyn uskollisia ystäviä. Ja he auttoivat häntä niin auliisti, että tyttörukasta tuntui kuin hän olisi syntynyt uuteen ja onnellisempaan maailmaan.

12

KIELLETTY HEDELMÄ

-- Nyt kaipaan jo ihan kuollakseni jotain hauskuutta, tuumi Polly eräänä aamuna aukaistessaan ikkunan ja hengittäessään kirpeää pakkasilmaa, joka sai hänen verensä kiertämään ja silmänsä säteilemään nuoruutta ja tervettä elinvoimaa. -- Kyllä minun tosiaan täytyy päästä vähän huvittelemaan. En yksinkertaisesti kestä enää aloillani. Mitähän oikein keksisin?

Polly murenteli leivänmuruja kyyhkysille, jotka olivat tulleet jokapäiväiselle aterialleen. Katsellessaan niiden hohtavia höyheniä ja punertavia jalkoja hän vaivasi päätään keksiäkseen jotakin tavallisuudesta poikkeavaa virkistystä itselleen. Hän oli jo niin kauan tukahduttanut huvittelunhalunsa, että tunsi siihen nyt suorastaan hillitöntä tarvetta.

-- Minäpä menen oopperaan! hän julisti yhtäkkiä kyyhkysille. -- Se on kyllä kallista lystiä, mutta suurenmoista, sillä musiikin kuunteleminen on minulle aina juhlaa. Hankin kaksi huokeinta pääsylippua ja lähetän sanan Willille -- poika parka on yhtä paljon virkistyksen tarpeessa kuin minäkin -- ja sitten pidämme yhdessä hauskaa.

Ja sitten Polly paukautti ikkunan kiinni pienten elättiensä harmiksi ja alkoi hääriä tarmokkaasti itsekseen lauleskellen aivan kuin hänen olisi ollut mahdotonta pysyä hiljaa. Hän lähti jo varhain ensimmäiselle tunnilleen ehtiäkseen sitä ennen ostaa liput. Pistäessään viiden dollarin setelin kukkaroonsa hän toivoi, etteivät liput olisi kovin kalliita, sillä hän ei varmaankaan jaksaisi vastustaa niiden ostamista. Mutta Polly välttyi kaikilta kiusauksilta, sillä saapuessaan lippuluukulle hän näki siellä jonon ja huomasi poistuvien pettyneistä kasvoista, ettei lipuista ollut toivoakaan.

-- No olkoon! Menen sitten muualle, sillä huvitella minä aion, hän mietti päättävästi, ja pettymys tuntui vain lisäävän hänen mielitekoaan. Mutta teatteri-ilmoituksista ei löytynyt mitään houkuttelevaa, ja niin hänen oli pakko aloittaa päivän työt rahojen polttaessa taskussa ja kaikenmoisten villien suunnitelmien risteillessä ajatuksissa. Iltapäivällä hän ei mennytkään kotiin syömään, vaan pistäytyi jäätelölle ja koetti tavoittaa iloista juhlamieltä. Mutta ei se oikein luonnistunut. Hän teki kierroksen taidekaupassa ja lähti sitten opettamaan Maudia ajatellen miten katkeraa oli tukahduttaa mielihalunsa ja tyytyä vain kainon musiikinopettajan osaan.

Onneksi hänen ei kuitenkaan tarvinnut kauan surra osaansa, sillä Fan kysyi heti Pollyn nähtyään:

-- No, voitko tulla?

-- Minne sitten?

-- Etkö saanut sanaani?

-- Minä en käynyt kotona päivällisellä.

-- Tom on pyytänyt meidät oopperaan tänä iltana ja... Pitemmälle Fanny ei päässyt, kun Polly jo riemastuneena alkoi taputtaa käsiään.

-- Tulenko muka? Totta kai tulen! Koko päivänä en ole muuta ajatellutkaan kuin oopperaa. Yritin aamulla hankkia lippuja, mutta en saanut. Ja siitä saakka olen aivan kihissyt harmista. Ja nyt -- sehän on suurenmoista! Polly aivan hyppi hyvästä mielestä.

-- Tule meille teelle ja pukeudu täällä, niin pääset mukavasti samaa matkaa. Tom on tänään taivaallisen hyvällä tuulella.

-- Minun täytyy vain käväistä kotona hakemassa vaatteeni, sanoi Polly päättäen siinä paikassa ostaa koko kaupungin hienoimmat hansikkaat.

-- Minulta saat valkoisen teatteriviitan ja muut asusteet, sillä Tom haluaa tietysti ylpeillä daameistaan, sanoi Fan ja lähti kauneusunilleen.

Sinä hetkenä Polly päätti, ettei lainaakaan Beckyn parasta hilkkaa, kuten ensin oli aikonut, vaan hankkii uuden, sillä mikään ei tuntunut hänestä liian tuhlaavaiselta tällaiseen juhlatilaisuuteen. Maudin tunnin laita taisi olla vähän niin ja näin, sillä Pollyn päässä vilisi vain hilkkoja, hansikkaita, teatteriviittoja ja viuhkoja ja hän antoi oppilaansa kahlata soittoläksyn niin kuin tämä parhaiten taisi. Heti tunnin loputtua Polly ryntäsi tiehensä. Hän ei ostanut ainoastaan hansikkaita vaan myös hatunkuvun, palasen harsoa ja heleänpunaisen silkkiruusun, joka oli viikkomääriä viekoitellut häntä eräässä näyteikkunassa. Ja sitten kotiin ompelemaan yhtä näppärästi ja sukkelaan kuin muotikauppias kiireimpänä aikana!

-- Tietysti minä tuhlaan nyt ihan mielettömästi, mutta olen kerta kaikkiaan sillä päällä ja elän vaikka kokonaisen viikon vedellä ja leivällä. Minun on oltava sievän näköinen, sillä sen harvan kerran kun Tom pyytää minut ulos, hänellä on syytä olla tyytyväinen minuun. Haluan edes kerran olla kuten muutkin tytöt ja huvitella ajattelematta aina mikä on oikein ja väärin. Jaha, nyt vielä vaaleanpunaiset kiinnitysnauhat ja kaikki on valmista, hän puheli ja mylläsi laatikkonsa perinpohjin hakiessaan sopivaa silkkinauhaa.

Etukäteen nähty pieni vaiva ja ponnistus kruunaa vain ilon. Niinpä Pollykin aivan hykerteli mielihyvästä, kun hattu oli valmis, leningin kaulus pesty ja silitetty, kengät kiillotettu, viuhka korjattu ja muut lisätarvikkeet kääritty pakettiin ja lähtö edessä. Sydän pomppi rinnassa niin iloisesti, että hänen oli ihan vaikea kävellä säädyllisen arvokkaasti.

Maud soitti juuri paraikaa masurkkaa olohuoneessa, kun Polly liihotteli sisälle niin tanssinhaluisen näköisenä, että Tom joka sattui olemaan huoneessa, tarttui Pollya ilman muuta vyötäisiltä ja pyöräytteli häntä, kunnes Maudin sormet herposivat koskettimilla.

-- Se oli ihanaa, Tom! Ja tuhannet kiitokset kutsusta! Iloitsen jo etukäteen tästä illasta, sanoi Polly ja pysähtyi hattu niskassa ja tukka kuin tuulen riepottamana.

-- Sepä hauskaa! Niin minäkin. Ajattelin, että meillä varmasti olisi mukava ilta näin perheen kesken, sanoi Tom mielissään.

-- Onko Trix kipeä? kysyi Polly.

-- Lähti viikoksi New Yorkiin.

-- Ahaa! Kun kissa on poissa, hiiret hyppivät pöydällä.

-- Juuri niin. Tule, pyörähdetään vielä kerran.

Mutta ennen kuin he ennättivät aloittaa, Pollyn silmiä kohtasi kamala näky: pieni koira tassuttelemassa huoneesta käärö suussaan. Se sai hänet lyömään kätensä yhteen ja kiljaisemaan epätoivoisena:

-- Minun hattuni! Voi, minun hattuni!

-- Missä, missä? Ja Tom vilkaisi hätääntyneenä ympärilleen.

-- Pikku otti sen. Voi, pelasta se äkkiä!

-- Heti paikalla! Ja Tom karkasi koiran perään pontevammin kuin olisi tarvinnut.

Pikku piti takaa-ajoa ilokseen keksittynä leikkinä ja nautti siitä valtavasti. Se kiiti halki talon retuuttaen suussaan kallisarvoista kääröä kuin rottaa. Sen isäntä juoksi jäljessä viheltäen, uhaten ja maanitellen, mutta turhaan. Polly tuli perässä tuskasta menehtymäisillään, ja Maud nauroi niin, että rouva Shaw lähetti kysymään, oliko joku saanut hermokohtauksen. Vihdoin kuului kellarista päin ulvahdus, joka ilmoitti, että rosvo oli saatu kiinni, ja Tom palasi takaisin retuuttaen toisessa kädessään Pikkua ja toisessa hattua, jota Polly oli niin antaumuksella ommellut.

-- Sain rakin kiinni juuri kun se oli repimäisillään hatun. Kunhan se vain ei ole syönyt toista hansikastasi. En löydä sitä mistään, ja tämäkin on aika pureskeltu, sanoi Tom riistäen revityn hansikkaan Pikun hampaista.

-- Se oli minulle oikein, sanoi Polly huokaisten. -- Eihän minun olisi ollenkaan tarvinnut ostaa uusia, mutta tahdoin olla tavallista hienompi tänä iltana. Se oli rangaistus mielettömästä tuhlaavaisuudestani.

-- Oliko paketissa muutakin? kysyi Tom.

-- Vain parhaat kalvosimeni ja kaulukseni. Ne ovat varmaan hiilisäiliössä, vastasi Polly epätoivoisen tyynesti.

-- Minä näin jotain valkoista ruokasalin lattialla syöksyessäni sen läpi. Mene hakemaan ne, Maud, ja korjataan vahingot, sanoi Tom ja salpasi pahantekijän kenkäkomeroon, jossa tämä kaikessa rauhassa kiertyi nukkumaan.

-- Ei näillä ole mitään hätää, julisti Maud tuodessaan kadonneet aarteet.

-- Eikä hatulla liioin, siitä olenkin ikionnellinen, sanoi Polly, joka oli tarkastellut hattua niin huolestuneena, että Tomin silmät alkoivat vilkkua.

-- Niin minäkin, sillä se näyttää tavallista näpsemmältä kapistukselta, sanoi Tom hyväksyvästi. Hän tunsi heikkoutta vaaleanpunaisiin ruusuihin, ja Polly taisi tietää sen.

-- Kunhan se vain ei olisi liian korea, virkkoi Polly empien.

-- Ei toki, se on kuin morsiushattu ja mahtaa pukea sinua. Pane se päähäsi, niin nähdään!

-- En ikimaailmassa, kun tukkani hapsottaa huiskin haiskin. Älä katsele minua, ennen kuin olen säädyllisen näköinen, äläkä kerro kenellekään kuinka hypin. Olen luultavasti ihan hassu tänä iltana, jutteli Polly haaliessaan pelastuneita tavaroita kokoon.

-- Hassuus näköjään pukee sinua. Jatka vain samoin, sanoi Tom tarkastellen Pollya, joka naurusuin lähti Fanin luo ja näytti pörrötukkaisena entistäkin sievemmältä. -- Jos tuon tytön pukisi kunnolla, hänestä saisi lumoavan kaunottaren, lisäsi Tom hiljaa Maudille.

Polly kuuli sen ja päätti siinä silmänräpäyksessä tulla niin lumoavaksi kuin hänen varansa suinkin sallivat. -- Yhdeksi ainoaksi illaksi vain, hän tuumi kurkistaessaan kaiteen yli ja huomattuaan ilokseen, että tanssi ja koiran takaa-ajo olivat karistaneet Tomista kaiken keikarimaisuuden.

Ystävykset joivat ylhäällä teetä, ja se tuntui Pollysta ylelliseltä. Sen jälkeen kumpikin asettui peilin eteen ja ryhtyi somistamaan itseään sydämensä halusta. Oli hauska katsella, kuinka tosissaan Polly sinä iltana pukeutui. Hän oli uskaliaalla tuulella ja avasi palmikon, jolla tavallisesti piti tukkansa, ja päästi tuuheat ruskeat kiharat valloilleen jättäen tarkoituksellisesti muutaman vaarallisen pikku kiehkuran ohimoille ja otsalle. Hän paneutui sydämestään sovittamaan kohdalleen pelastettuja kalvosimia ja kaulusta sekä pienen pientä muotitäplää juuri vasemman hymykuopan taakse. Tähän epätavalliseen pikku keikailuun hänet houkutteli melkein näkymätön naarmu, joka oli ilmestynyt poskeen. Valkeaan untuvareunaiseen viittaan verhouduttiin asiaankuuluvalla arvokkuudella ja sen kantaja liikehti peilin edessä harjoitellen aitoa bostonilaista kävelytapaa: vartalo etukumarassa, kyynärvarret taakse ja olkapäät eteen työntyneinä, askel notkahtelevan lipuva ja välillä hypähtävä. Mutta kun tuli hatun vuoro, Pollyn oli pidätettävä ihan hengitystään, kunnes se oli turvallisesti paikoillaan ja vaalea ruusu kukki hänen kiharalaineillaan. Fanista Polly oli kerrassaan hurmaava. Tällaisen menestyksen hetkenä Polly ei voinut olla lainaamatta vielä Fanin kultaista rannerengasparia ja valkoista viuhkaa, jossa oli peili keskellä.

-- Voinhan panna ne taskuuni, jos tunnen olevani liian pyntätty, sanoi Polly napsauttaessaan rannerenkaat kiinni. Mutta leväytettyään pari kertaa viuhkaa, hänestä tuntui mahdottomalta luopua lainakoruista koko iltana, sillä niin kiehtovaa oli niiden kimallus.

Fanny lainasi hänelle myös kolminappiset käsineensä, ja nyt Polly oli täysin tyytyväinen. Ja kun Tom otti hänet vastaan huudahtaen hyväksyvästi: "Onpa sinussa silmänruokaa kerrakseen! Olet totisesti upea!" Polly tunsi, että hauskuus oli jo alkanut.

-- Eikö Pollysta tulisikin ihastuttava morsian? sanoi Maud, joka tarkasteli molempia tyttöjä pohtien, ottaisiko isoksi tultuaan sinisen vai valkoisen viitan oopperaan lähtiessään.

-- Tulisi totisesti! Saanen toivottaa onnea Sydneyn morsiamelle, lisäsi Tom ja astui lähemmäksi juhlallisesti kumartaen ja vilkaisten samalla ilkamoiden Faniin.

-- Mene tiehesi! Kuinka sinä uskallat! huudahti Polly ja punastui tummemmaksi kuin ruusunsa.

-- Jos aiomme oopperaan tänä iltana, meidän on aika lähteä. Vaunut ovat odottaneet jo kauan, tokaisi Fan ja purjehti huoneesta.

-- Etkö pidä ajatuksesta, Polly? kysyi Tom, kun he yhdessä laskeutuivat portaita.

-- Oikein paljon.

-- Älä hulluttele!

-- Minkä minä sille mahdan, että rakastan musiikkia.

-- Minä puhuin Sydistä.

-- Mutta minä en.

-- Sinun on parasta koettaa saada hänet.

-- Voinhan ajatella asiaa.

-- Polly, Polly, mihin päädytkään?

-- Nurinniskoin kadulle, vastasi Polly luiskahtaessaan portailla, jolloin Tomin nauru katkesi ja hän auttoi Pollyn turvallisesti vaunuihin, joissa Fanny jo istui odottamassa.

-- Tämä se vasta on juhlaa! sanoi Polly itsekseen vaunujen lähtiessä liikkeelle. Hänen mielessään liikkui ehkä samoja tunteita kuin Tuhkimolla silloin kun haltijan vaunut kiidättivät tätä ensimmäisiin tanssiaisiin. Erona vain se, että Pollyn ajatuksissa pyöri kaksi sankaria, kun taas Tuhkimo-rukalla ei ollut ainoatakaan. Fan oli vaitelias, mutta Tom sen sijaan niin hassutteleva, että Polly kieltäytyi enää kuuntelemasta ja alkoi hyräillä pätkiä oopperasta. Mutta tietysti hän kuuli joka sanan ja päätti maksaa toisen kiusoittelun ensi tilassa.

Heidän paikkansa olivat parvekkeella, ja tuskin he olivat istuutuneet, kun ihmeellisestä yhteensattumasta Sydney ja Fanin entinen ystävä Frank Moore kävivät istumaan juuri heidän taakseen.

-- Senkin lurjus! Sinä järjestit tämän, kuiskasi Polly tervehdittyään naapureita ja huomatessaan Tomin kujeellisen ilmeen.

-- Annan kunniasanani, ettei minulla ole tässä osaa eikä arpaa. Vetovoiman syytä kaikki.

-- Fan saattaa pitää siitä, mutta minä en.

-- Hänpä näyttää jo alistuneen kohtaloonsa.

Kuten tosiaan olikin, sillä hän jutteli ja nauroi hilpeästi Frankin kanssa, kun taas Sydney tarkasteli salaa Pollya aivan kuin kummeksien, miten harmaasta toukasta oli voinut äkkiä kehittyä valkoinen perhonen. Mutta on tunnettu tosiasia, että vaatteet ovat varsin tärkeä tekijä monen naisen elämässä. Järkevinkään heistä ei voi olla välistä tunnustamatta, että saa monista iloista kiittää kaunista pukuaan, sievää kampaustaan tai hattua, joka korostaa kasvojen parhaita puolia ja saa mielen iloiseksi.

Vaikka Polly oli näissä asioissa varsin kokematon, hän tunsi olevansa nyt toisten mielestä tavallista viehättävämpi, mutta vaatimattomana arveli Tomin kohteliaisuuden, Sydneyn mielenkiinnon ja Frankin peittelemättömän ihastuksen johtuvan hatustaan tai oikeastaan untuvakauluksisesta viitasta, joka korotti vähäpätöisen musiikinopettajattaren hienojen naisten säätyyn.

Polly teki joskus pilkkaa moisista asioista, mutta tänä iltana hän hyväksyi arvelematta kaiken, hän suorastaan nautti siitä, antoi rannerenkaiden välkehtiä nuorten miesten edessä ja oli mielissään, kun oli heidän silmissään hauskannäköinen. Yhden seikan hän kuitenkin unohti, nimittäin sen, että hänen oma onnellinen mielialansa antoi hänelle suurimman viehkeyden. Tämä nuori, hilpeä sydämensä pohjasta huvitteleva tyttö oli jokaisen silmissä vastustamaton.

Musiikki, valaistus, hieno puku ja seura nostattivat Pollyn mielialaa ja hän käyttäytyi ja puhui toisin kuin oli koskaan ajatellut mahdolliseksi. Ei hän aikonut keimailla, mutta se luontui jotenkin ihan itsestään. Eikä hän mahtanut sille mitään, sillä kerran alettuaan hänen oli vaikea lopettaa, kun Tom vielä yllytti ja Sydney katseli häntä entistä ihastuneempana.

Polly jäljitteli keimailussaan hienoston tapoja, mutta niin huomaamattomasti, etteivät Trix ja kumppanit olisi edes tajunneet sitä. Vasta-alkajaksi hän osoitti kuitenkin tavallista suurempaa taitoa, ja sinä iltana hänelle selvisi, missä keimailun viehätys piili; hänestä tuntui kuin hän olisi yhtäkkiä saanut uuden lahjan, jota opetteli käyttämään täysin tietäen, että sen vaarallisuuteen kätkeytyi juuri päähoukutus.

Tom ei aluksi tiennyt mitä ajatella Pollysta, vaikka muutos hänestä olikin tavattoman edullinen. Mutta sitten hän päätteli, että Polly oli ottanut onkeensa ja yritti saada Sydneyn pauloihin, kuten hän asian suvaitsi ilmaista.

Sydney, joka oli vaatimaton nuori mies, ajatteli sen sijaan vain, että pikku Pollysta oli kehkeytymässä viehättävä nainen. Hän oli tuntenut Pollyn jo tämän ensimmäisestä kaupunkivierailusta saakka ja pitänyt aina hänestä. Tänä talvena hän oli seurannut kiinnostuneena, miten Pollyn suunnitelmat onnistuvat, ja auttanut häntä missä oli voinut. Mutta ennen tätä iltaa hänen mieleensä ei ollut koskaan juolahtanut rakastua Pollyyn. Nyt hänestä alkoi tuntua, ettei ollut osannut kyllin arvostaa nuorta ystäväänsä. Oli myös sääli, ettei noin hilpeä ja miellyttävä tyttö saanut useammin iloita ja pukeutua sievästi. Pollysta saisi joku vielä oivallisen vaimon, ja ehkä hänenkin oli jo aika ajatella vakiintumista, kuten sisar niin usein toimitti.

Tällaiset ajatukset risteilivät Sydneyn aivoissa, kun hän katseli edessään istuvaa valkopukuista olentoa, nautti musiikista ja näki ihmiset epätavallisen kauniina ja miellyttävinä. Hän oli kuullut saman oopperan monta kertaa, mutta ei koskaan näin vaikuttavana, ehkä siksi, ettei hänellä ollut ennen sattunut olemaan lähellään yhtä nuoria avomielisiä kasvoja, joissa ilmeet vaihtelivat musiikin myötä niin puhuvina, että oli mahdotonta olla katselematta niitä. Polly ei tiennyt, että Sydney juuri siksi kumartui niin usein puhumaan hänelle silmissään sellainen katse, jota hän ei ymmärtänyt, vaikka pitikin siitä.

-- Älä pidä silmiäsi ummessa, Polly. Ne ovat tänä iltana niin vallattomat, että haluan nähdä ne, sanoi Tom mietittyään hetken ajan laiskasti, tiesikö Polly lainkaan, miten pitkät ja kaartuvat hänen silmäripsensä olivat.

-- En haluaisi näyttää teennäiseltä, mutta nautin musiikista paljon enemmän kuin näyttelemisestä, enkä viitsi katsella koko aikaa, vastasi Polly toivoen, ettei Tom näkisi kyyneleitä, joita hän oli niin taitavasti pidätellyt.

-- Minä taas pidän enemmän näyttelemisestä. Tietysti musiikki on hienoa, mutta näyttää niin hassulta, kun ihmiset ravaavat ympäri ja kirkuvat kimeällä äänellä kauheita salaisuuksia. En ikinä totu siihen.

-- Siksi kai, että olet tervejärkinen etkä romanttinen. Minä taas en välitä, onko se järjetöntä vai ei, nytkin tahtoisin mennä lohduttamaan tuota tyttöparkaa jonka sydän on murtunut, sanoi Polly huokaisten, kun esirippu laskeutui liikuttavan kohtauksen jälkeen.

-- Tuo äskeinen sankari oli aika tomppeli, kun ei nähnyt tytön ihailevan häntä. Todellisessa elämässä me miehet emme ole sentään sokeita, huomautti Tom, joka aina esitti varman mielipiteensä, silloinkin kun ei tiennyt mitään asiasta.

Arvoituksellinen hymy häivähti Pollyn kasvoilla, kun hän nosti kiikarin peittääkseen silmänsä.

-- Kyllä te minusta olette välistä sokeita, mutta naisiahan on opetettu turvautumaan naamioon, ja se ehkä selittää asian.

-- Minä en ole samaa mieltä. Nykyään naamiointia on kovin vähän, toivoisin joskus, että sitä olisi enemmän, lisäsi Tom ajatellen niitä monia kukoistavia neitosia, joiden anova katse pyysi, ettei heitä jätettäisi kuihtumaan suvun hoiviin.

-- Ei kai sentään. Minä uskon, että tytöt peittävät ajatuksensa visummin kuin luuletkaan.

-- Mitä te tiedätte murtuneista sydämistä ja salatuista tunteista? kysyi Sydney hymyillen Pollyn miettiväiselle äänensävylle.

Polly vilkaisi häneen, hymykuopat ilmestyivät hänen poskiinsa ja hän vastasi nauraen:

-- En paljon. Mutta minun aikani tulee vielä.

-- En osaa millään kuvitella sinua kuljeskelemassa tukka hajallaan maailmalla suremassa kovasydämistä rakastettuasi, sanoi Tom.

-- En minäkään. Se olisi vierasta minulle.

-- Ei. Polly-neiti antaisi salaisuuden himmentää ruusut poskiltaan urheasti hymyillen, kuten romaaneissa tapahtuu, tai rupeaisi laupeudensisareksi ja pelastaisi sydämettömän rakastettunsa isostarokosta tai muusta yhtä ihanasta taudista. Sitten hän kuolisi kuin enkeli ja jättäisi toisen kärsimään omantunnontuskia ja suremaan liian myöhään herännyttä rakkauttaan.

Polly katsoi närkästyneenä Sydneyhin, joka oli puhunut hiukan ivallisella äänellä, sillä häntä suututti, että häntä pidettiin hentomielisenä.

-- Ei sekään olisi minun tapaistani, hän sanoi jyrkästi. -- Minä koettaisin voittaa tunteeni, ja ellen onnistuisi, yrittäisin hiljalleen parantua siitä. Pettymyksen ei tarvitse tehdä naisesta hupsua.

-- Eikä vanhaapiikaa, jos hän kerran on sievä ja kiltti. Muista se, äläkä kosta yhden pölkkypään syntejä koko miessuvulle, sanoi Tom nauraen Pollyn totisuutta.

-- Polly-neidillä ei ole siitä pelkoa, lisäsi Sydney sen näköisenä, ettei mikään salaisuus ollut ilmeisesti vielä kalventanut Pollyn poskia.

-- Tuolla on Clara Bird. En ole nähnyt häntä kuin kerran sen jälkeen kun hän meni naimisiin. Miten sievältä hän näyttää! Ja Polly kätkeytyi kiikarinsa taakse tuumien, että puhe oli kääntymässä melko henkilökohtaiseksi.

-- Siinä tyttö, joka koetti aivan toisenlaista parannuskeinoa kuin se, mistä äsken puhuttiin. Hän rakasti Bellen veljeä, mutta tämä ei vastannut hänen tunteisiinsa, vaan lähti Intiaan pilaamaan terveyttään. Niinpä Clara meni naimisiin kaksikymmentä vuotta itseään vanhemman miehen kanssa ja lohduttautuu nyt sillä, että on kaupungin hienoimmin pukeutunut nainen.

-- Siinäkö se syy olikin, sanoi Polly Tomin lopetettua kuiskuttelunsa.

-- Mihin?

-- Hänen väsyneeseen ilmeeseensä.

-- En minä sitä huomaa, sanoi Tom tähysteltyään kiikarilla.

-- Et tietenkään.

-- Ymmärrän mitä tarkoitatte. Monella naisella on nykypäivinä samanlainen ilme, virkkoi Sydney Pollyn olan takaa.

-- Mihin hän on kyllästynyt? Vanhaan mieheensäkö? Kysyi Tom.

-- Ja itseensä, lisäsi Polly.

-- Näkee, että olet lukenut ranskalaisia romaaneja, niissä sankarittaret puhuvat juuri noin, sanoi Tom.

-- Enkä ole, mutta ilmeisesti te, herraseni, olette lukenut, ja teidän olisi viisainta lopettaa ajoissa.

-- En minä niistä välitä muuten kuin kohentaakseni ranskaani. Mutta sanokaapa, neitiseni, mistä olette ammentanut viisautenne.

-- Olen katsellut ympärilleni. Minusta on hauska tarkastella kasvoja, ja harvoin näkee täysin onnellista ihmistä.

-- Se on totta, Polly. En minäkään ole nähnyt, kun tarkemmin ajattelen. Tiedän vain yhden, joka aina näyttää onnelliselta, ja on tuossa!

-- Missä? kysyi Polly kiinnostuneena.

-- Katso suoraan eteesi, niin näet hänet. Polly katsoi, mutta näki vain omat kasvonsa viuhkan pikku peilistä, jota Tom piti hänen edessään kurkistellen siihen silmät nauravina.

-- Näytänkö minä onnelliselta? Sehän hauskaa! Ja Polly tarkasteli itseään tarkkaan.

Molemmat nuoret miehet pitivät sitä merkkinä aitonaisellisesta turhamaisuudesta, joka paljastui niin avoimesti, että sille oli ihan pakko hymyillä. Mutta Polly etsi muuta kuin kauneutta ja oli iloissaan, kun ei löytänyt sitä.

-- Melko miellyttävää katseltavaa, eikö niin?

-- Hattu on suorassa ja muusta viis. Mutta oletko sinä koskaan nähnyt keikarin perikuvaa? kysyi Polly nopeasti.

-- En.

-- No, nyt sitten näet. Ja Polly käänsi viuhkaa niin, että Tom näki siinä omat kasvonsa.