Part 12

-- Istuhan, kultaseni. On hauska nähdä sinua, mutta älä välitä, vaikka jatkankin työtäni. Minulla on näet tulinen kiire saada nämä valmiiksi tänä iltana, sanoi reipas pikku neiti hymyillen ja nyökäytti päätään pistäessään uuden rihman neulaan, ja sitten hän jatkoi ompelemista kuin henkensä edestä.

-- Antakaa minun auttaa. Minä olen laiska ja huonolla tuulella ja ompeleminen tekisi minulle hyvää, sanoi Polly istuutuessaan. -- Vaikka en voikaan olla iloinen, voin sentään olla hyödyksi.

-- Kiitoksia kovasti. Sinä saatkin päärmätä tämän paidan sillä aikaa kun minä istutan hihat, ja se on jo aika helpotus.

Polly pisti sormustimen sormeensa. Mutta kun neiti Mills levitti valkean flanellikankaan hänen syliinsä, hän huudahti:

-- Mutta tämähän on ihan kuin kuolinpaita!

-- Ei, Jumalan kiitos, ei sentään, mutta olisi se voinut ollakin, ellemme olisi pelastaneet tuota pientä tyttö rukkaa, sanoi neiti Mills, jonka kasvoille ilmaantunut hymy pehmensi harmaita jäykkiä ohimosuortuvia, hampaatonta suuta ja kyömynenää.

-- Kertokaa minullekin siitä. Olisi hauska kuulla, minkä hyvän työn olette taas tehnyt, sanoi Polly valmiina kuuntelemaan mitä tahansa, mikä saisi hänet unohtamaan itsensä.

-- Voi, rakas ystävä. Se on hyvin tavallinen tarina, ja se juuri onkin ikävintä. Minä kerron sen sinulle, koska voit ehkä auttaa minua. Viime yönä valvoin Mary Floyd -paran kanssa. Hänellä on keuhkotauti ja vähän aikaa enää jäljellä, alkoi neiti Mills, samalla kun hänen nopsat sormensa lensivät edestakaisin ja ystävälliset kasvonsa loistivat, niin kuin hän olisi joka pistokseen liittänyt siunauksensa. -- Mary oli hyvin heikko, mutta puolenyön tienoilla hän vaipui uneen ja minä koetin olla aivan hiljaa. Silloin saapui rouva Finn, vuokraemäntä, ja viittasi säikähtyneen näköisenä minua tulemaan ulos. -- Pikku Jane on ottanut hengen itseltään enkä tiedä mitä minä teen nyt, hän sanoi ja saattoi minut ullakkokerrokseen.

-- Kuka pikku Jane? keskeytti Polly pudottaen työn käsistään.

-- Minä tunsin häntä vain vähän. Hän oli nuori, kalpea ja arka tyttö, joka liikkui hiljaa ja puhui harvoin kenenkään kanssa. Rouva Finn kertoi, että hän oli köyhä, mutta ahkera ja rehellinen pikku olento, joka pysytteli omissa oloissaan. "Hän on ollut niin kalpea ja masentunut koko viikon, että luulin häntä sairaaksi ja kysyin hänen vointiaan", kertoi rouva Finn. "Tyttö vain kiitti minua arasti tapansa mukaan ja sanoi voivansa oikein hyvin, joten jätin hänet rauhaan. Mutta kun tänä iltana olin menossa nukkumaan, sain äkkiä päähäni kurkistaa miten tyttö parka jaksoi, sillä hän ei ollut tullut huoneestaan koko päivänä. Vilkaisin sisään ja tällaista noina näin huoneessa." Sen sanottuaan rouva Finn avasi ullakkokamarin oven ja minä näin surullisimman näyn, mitä vanhat silmäni ovat vielä ikänään nähneet.

-- Mitä sitten? kysyi Polly kalpeana.

-- Kolkon huoneen, kylmän kuin lato, ja vuoteella pienen olennon, jonka kuolemankalpeat laihat ja kärsivät kasvot melkein saivat sydämeni halkeamaan. Pöydällä oli pullo puolillaan oopiumia, vanha muistikirja ja kirje. Lue se, kultaseni, äläkä ajattele pahaa pikku Janesta.

Polly otti neiti Millsin ojentaman paperin ja luki:

"Hyvä rouva Finn!

Antakaa anteeksi vaiva, jonka tuotan teille, mutta en keksi mitään muutakaan keinoa. En saa sellaista työtä, josta ansaitsisin niin paljon, että tulisin toimeen; tohtori sanoo, etten voi parantua, ellen saa levätä. Koska en halua joutua toisten rasitukseksi, lähden pois. Olen myynyt tavarani, jotta saan maksetuksi saatavanne. Olkaa hyvä ja antakaa minun olla täällä älkääkä päästäkö ihmisiä katsomaan. Toivottavasti tämä ei ole kovin pahasti tehty, sillä minulle ei näytä olevan koko maailmassa tilaa, enkä minä pelkää kuolemaa. Ehkä pelkäisin, jos jäisin tänne enkä jaksaisi enää pysyä kunnollisena. Rakkaat terveiset pienokaisellenne ja jääkää hyvästi, jääkää hyvästi.

Jane Bryant."

-- Oh, neiti Mills, tämähän on kauheaa! huudahti Polly silmät niin kyyneleisinä, että kykeni tuskin lukemaan kirjettä.

-- Ei niin kauheaa kuin se olisi voinut olla. Mutta joka tapauksessa oli katkeraa ja surullista nähdä seitsentoistavuotias tyttö makaamassa pienessä puhtaassa yöpaidassaan kuolemaa odottamassa, koska koko maailmassa ei tuntunut olevan tilaa hänelle. Saimme hänet sentään pelastetuksi, ei ollut vielä liian myöhäistä, Jumalan kiitos, ja ensimmäiseksi hän sanoi: "Voi, miksi herätätte minut?" Minä olen nyt hoidellut häntä koko päivän, kuullut hänen tarinansa ja koettanut todistaa, että hänelle on kyllä maailmassa sekä tilaa että rakkautta. Hänen äitinsä kuoli vuosi sitten ja siitä saakka hän on ponnistellut yksin eteenpäin. Hän on arka ja viaton olento, joka ei voi raivata itselleen tietä, vaan joutuu pakostakin syrjäytetyksi ja unohdetuksi. Hän on koettanut monia huonosti palkattuja töitä, mutta ei kyennyt elättämään itseään niillä. Se masensi häntä. Hän alkoi sairastaa ja kävi araksi eikä nähnyt muuta pelastuskeinoa tässä pahassa maailmassa kuin lopettaa päivänsä niin kauan kuin ei vielä pelännyt kuolemaa. Se on vanha juttu, ystäväni, vaikka tuntuukin sinusta uudelta ja kammottavalta. En muuten luulisi sinulle olevan vahingoksi hoivata ja auttaa tuota tyttöriepua, joka on kokenut niin paljon sellaista, jota sinun ei tarvitse koskaan kokea.

-- Tietysti minä teen kaiken minkä voin. Missä hän nyt on? kysyi Polly, johon tämä koruton surullinen tarina sattui kipeästi.

-- Tuolla. Ja neiti Mills osoitti pienen makuuhuoneensa ovea. -- Hän oli sen verran voimissaan, että hänet voitiin siirtää tänä iltana. Toin hänet tänne omaan vuoteeseeni. Pikku raukka! Hän katseli ensin ympärilleen, sulki sitten silmänsä ja huokasi syvään, otti käteni omiin laihoihin käsiinsä ja sanoi: "Voi, hyvä neiti, minusta tuntuu kuin olisin syntynyt uuteen maailmaan. Auttakaa minua aloittamaan uudestaan, ja minä koetan parastani." Sitten minä sanoin hänelle, että hän on nyt minun lapseni ja saa jäädä tänne ja pitää tätä kotinaan niin kauan kuin minulla on koti.

Neiti Millsin äänessä oli äidillinen sävy ja hän katsahti ylpeänä ja onnellisena lämpöistä rauhallista pesäänsä, jonka turviin hän oli tuonut hylätyn pikku varpusen; hän oli vakuuttunut siitä, että Jumala oli valinnut hänet pelastamaan linnun onnettomuudesta.

Polly kietoi käsivartensa vanhuksen kaulaan ja suuteli hänen ryppyistä poskeaan niin kunnioittavan hellästi kuin tämä olisi ollut pyhimys, sillä vaatimattoman vanhan neidin hahmossa hän näki rakastettavaa armeliaisuutta, josta on siunausta maailmalle.

-- Voi, miten hyvä te olette! Rakas neiti Mills, sanokaa kuinka voin auttaa teitä. Olen valmis kaikkeen, sanoi Polly nöyrästi, sillä hänen omat huolensa tuntuivat nyt pieniltä ja naurettavilta Janen ankarien vastoinkäymisten rinnalla, jotka olivat vähällä saada traagisen päätöksen, ja hän oli hyvin häpeissään ja paloi halusta hyvittää.

Neiti Mills silitti Pollyn raikasta poskea, hymyili ja sanoi:

-- Siinä tapauksessa pyytäisin, että menisit sanomaan pari ystävällistä sanaa pikku ressulleni. Se tekisi hänelle hyvää, ja sinä osaat oikealla tavalla lohduttaa ihmisiä pitämättä suurta ääntä.

-- Osaanko minä? sanoi Polly ilahtuneena.

-- Osaat, ystäväni, sinulla on kyky ottaa osaa toisen huoliin ja harvinainen taito osoittaa tahdikkaasti myötätuntoasi. Enpä päästäisi ketä tahansa Jenny-paran luo, sillä useat vain kiihdyttäisivät ja masentaisivat hänet. Mutta sinä tiedät mitä on tehtävä. Mene nyt ja vie tämä paita hänelle. Se on nyt valmis, ja siitä saan kiittää sinun näppäriä sormiasi.

Polly heitti lämpöisen vaatteen käsivarrelleen iloiten siitä, että se joutuisi verhoamaan elävää olentoa eikä nuorta vainajaa, joka on liian varhain siirtynyt manan majoille. Työnnettyään oven auki hän astui hiljaa hämärästi valaistuun huoneeseen. Tyynyllä hän näki vastustamattoman puoleensavetävät kasvot, jotka kaikessa nuoruudessaan olivat hyvin liikuttavat kuoleman hipaistua niitä varjollaan. Hän pysähtyi vuoteen viereen ja luuli tytön nukkuvan, mutta syvälle painuneet tummat silmät aukenivat selkoselälleen ja tyttö katsoi häneen, ensin hämmästyneenä, sitten ilahtuneena nähtyään Pollyn sirkeät kasvot Sitten niihin ilmaantui nöyrän rukoileva ilme, aivan kuin ne olisivat pyytäneet anteeksi äkillistä tekoa, joka oli ollut vähällä onnistua, ja kovaa kohtaloa, joka oli ollut yllyttäjänä. Polly ymmärsi katseen ja vastasi sen äänettömään rukoukseen yksinkertaisella eleellä, joka ilmaisi enemmän kuin mitkään sanat: hän kumartui ja suuteli tyttöparkaa silmät kyynelissä ja huulet vapisten osanotosta, jota ei pystynyt pukemaan sanoiksi. Jenny kietoi kätensä hänen kaulaansa ja alkoi vuodattaa hiljaisia kyyneleitä, jotka virkistivät ja lohduttivat ahdistettuja sydämiä, kun hellän käden kosketus vain avaa niiden lähteen.

-- Kaikki ovat niin hyviä, Jenny nyyhkytti, vaikka en kehnoudessani sitä ansaitsisi.

-- Kyllä sinä sen ansaitset. Älä nyt ajattele sitä, vaan lepää ja anna meidän hoivata itseäsi. Elämä on ollut liian raskasta sinunlaisellesi pikku olennolle, mutta me koetamme tehdä sen tästedes helpommaksi ja onnellisemmaksi, sanoi Polly unohtaen omat murheensa tavattuaan tytön, joka vielä enemmän oli rohkaisun tarpeessa kuin hän.

-- Asutko sinäkin täällä? kysyi Jenny kädet vielä uuden ystävän kaulassa.

-- Asun. Neiti Mills antoi minulle pienen huoneen yläkerrasta, ja siellä ovat minun lintuni, kissani, pianoni ja kukkani, ja siellä minä elän kuin kuningatar. Sinun täytyy tulla huomenna tervehtimään, jos vain jaksat. Minusta tuntuu usein yksinäiseltä, sillä koko talossa ei ole nuorta seuraa, vastasi Polly ja hymyili kutsuvasti.

-- Ompeletko sinä? kysyi Jenny.

-- Ei, minä olen soitonopettaja ja laukkaan antamassa tunteja päivät päästään.

-- Se on varmasti hyvin hauskaa, ja kuinka onnellinen mahdatkaan olla, kun olet kaunis ja voimakas ja saat kaiket päivät käydä antamassa soittotunteja, huokasi Jenny ja tarkasteli kunnioittavan ihailevasti Pollyn lujarakenteista kättä, jota piteli laihoissa hennoissa käsissään.

Se kuulosti hyvältä Pollynkin korvissa, ja hän tunsi itsensä äkkiä niin rikkaaksi ja tyytyväiseksi, että näyttikin aivan toiselta kuin äskeinen tyhmä tyttö, joka itki kun ei päässyt juhliin. Kuin salamanvalossa hän tajusi, miten paljon parempi hänen osansa oli kuin tuon riutuneen tytön, ja hänestä tuntui ettei voisi kylliksi jakaa ylellisyydestään tuolle hädänalaiselle kanssasisarelleen, joka ei omistanut tässä avarassa maailmassa muuta kuin vasta pelastetun henkensä. Tämä hetki vaikutti Pollyyn voimakkaammin kuin monet saarnat tai viisaimmatkaan kirjat, sillä se pani hänet katsomaan katkeraa totuutta silmiin, osoitti hänelle elämän varjopuolet ja näytti puhaltavan hänestä pienet turhuudet ja joutavat haaveet kuin raikas talvinen tuuli. Istuessaan vuoteen laidalla Polly kuunteli Jennyn tarinaa, joka oli niin uusi hänelle, että jok'ikinen sana painui syvälle mieleen eikä unohtunut koskaan.

-- Nyt sinun on nukuttava. Älä itke äläkä ajattele yhtään mitään, lepää vain. Siitä neiti Mills on eniten mielissään. Minä jätän ovet auki ja soitan sinulle kehtolaulun, että varmasti nukahdat. Hyvää yötä, kultaseni.

Ja suudelmaan häntä toisen kerran Polly meni omaan huoneeseensa ja soitti hämyisessä nurkkauksessa kauneimman kehtolaulunsa, kunnes pikku Jennyn väsyneet silmät painuivat umpeen ja hän solui sävelaaltojen kannattamana onnellisempaan elämään, joka juuri oli koittanut hänelle.

Polly oli illansuussa apeuden valtaan antautuessaan kuvitellut itkevänsä itsensä nukuksiin, mutta kun hän lopulta heittäytyi vuoteeseen, päänalunen tuntuikin pehmoiselta ja pieni huone kodikkaalta takkavalon lepatellessa tutuilla esineillä ja vasta puhjenneiden ruusujen toivottaessa hyvää yötä. Hän ei enää tuntenut olevansa loukattu, onneton työn raskaan raataja, vaan onnenmyyrä, joka ei ollut osannut kyllin kiittää elämänsä antimista.

Hän oli kyllä ohimennen kuullut puhuttavan köyhyydestä ja kärsimyksistä, mutta sen enempää hän ei tiennyt, kuten eivät onnellisten kotien lapset yleensäkään. Nyt hän oli saanut niistä kouraantuntuvan esimerkin ja elämän ankaruus paljastui hänelle. Miten paljon tässä isossa, kiireisessä maailmassa oli tekemistä, ja miten vähän hän oli tehnyt! Mistä hänen oli aloitettava? Silloin, aivan kuin vastaukseksi, hänen mieleensä juolahtivat Jennyn sanat, jotka nyt saivat aivan uuden merkityksen: "Olet kaunis ja voimakas ja saat kaiket päivät käydä antamassa soittotunteja." Niin. Sen hän kykeni tekemään. Ja Polly rukoili palavasti itselleen henkistä voimaa ja sielun kauneutta sekä kykyä tehdä elämänsä uljaaksi riemulauluksi, hyödylliseksi niin kauan kuin sitä kestää ja muistamisen arvoiseksi vielä kuolemankin jälkeen.

Jennyn viimeisenä ajatuksena oli ollut harras pyyntö, että "Jumala siunaisi yläkerran kilttiä ja hyvää tyttöä ja täyttäisi hänen toivomuksensa". Luultavasti nämä nöyrät rukoukset tulivat kumpikin kuulluiksi, koska ne aikaa myöten täyttyivät runsain mitoin.

10

VELJET JA SISARET

Pollyn onnellisia päiviä olivat sunnuntait, jotka Will aina vietti hänen luonaan. Polly heräsi sunnuntaiaamuisin tavalliseen aikaan, nousi virkeänä ja alkoi heti ahkerasti hääriä saadakseen kaiken valmiiksi vieraansa tuloon, sillä Will saapui jo aamiaiseksi ja he olivat yhdessä koko pitkän päivän.

Willistä Polly oli maailman paras ja kaunein tyttö, ja koska Polly tiesi, että kerran tulee aika, jolloin Will löytää paremman ja kauniimman tytön, hän oli kiitollinen mainesanoista ja koetti ansaita veljensä arvonannon. Siksi hän siisti itsensä ja huoneensa juhlakuntoon ja juoksi kasvot loistaen ja äidillisesti tervehtien Williä vastaan, kun tämä tömisteli huoneeseen punaposkisena ja reippaana kainalossaan hapanlimppu ja pieni papupurkki, jotka oli ostanut läheisestä leipomosta.

He nauttivat kunnon maalaisaamiaisen, ja Pollysta oli nautinto katsella, miten nopeasti veli tyhjensi ruokakulhot ja lopetti kahvin pienestä pannusta ja istuutui sitten häntä vastapäätä naureskellen tyytyväisenä putipuhtaaksi syötyä pöytää. Toinen nautinto oli pestä yhdessä astiat kuten kotonakin, ja neiti Mills kuunteli ilokseen raikuvaa naurua, joka aina säesti tätä toimitusta, sillä huone oli niin pieni ja Will niin suuri, että hän tuntui olevan joka paikassa yhtä haavaa, ja Polly ja Tuhkimo saivat alinomaa väistellä hänen pitkiä käsivarsiaan ja koipiaan. Sen jälkeen he tarkastelivat Pollyn huonekasvit, juttelivat Nikelle ja soittivat ja lauloivat päiväohjelman alkajaisiksi. Sitten seurasi kirkossa käynti ja päivällinen neiti Millsin luona, jonka mielestä Will oli 'erinomainen nuori mies'.

Jos iltapäivä oli kaunis, he tekivät yhdessä pitkiä kävelyretkiä, milloin yli siltojen maalle päin, milloin pitkin kaupungin katuja, jotka uhosivat leppoisaa sunnuntairauhaa. Useimmat vastaantulijat näkivät heissä vain kömpelön, pitkän, vielä lapsenkasvoisen nuorukaisen ja vaatimattomasti pukeutuneen, raikkaan pikku naisen, joka riippui nuoren miehen käsipuolessa. Mutta muutamat romanttisuuteen taipuvat ihmiset pitivät heitä viehättävänä parina, hymyilivät sivuuttaessaan ja miettivät, olivatko he ehkä rakastavaisia vai maalaisserkkuja, jotka olivat tulleet kaupunkia katselemaan.

Mutta jos oli huono ilma, he pysyivät kotosalla, lukivat, kirjoittelivat kirjeitä, juttelivat ja antoivat toisilleen hyviä neuvoja, sillä Williamkin, vaikka oli melkein kolme vuotta Pollya nuorempi, oli jo miestä ollakseen aloitettuaan ensimmäisen opiskeluvuotensa, ja se huvitti Pollya. Hämärän tultua Will loikoili mukavasti sohvalla ja Polly lauloi; veli piti kovasti siitä, sillä se oli hänestä kodikasta ja viihtyisää. Yhdeksän aikaan Polly sulloi Willin matkalaukkuun puhtaat ja siististi korjatut liinavaatteet ja heidän 'juhlaillallisensa' tähteet, antoi hyvänyön suukon ja kehotti moneen kertaan veljeään pitämään jalat kuivina ja lämpiminä.

Will nauroi neuvoille, kuunteli niitä armollisesti, mutta ei totellut. Mutta hän piti niistä ja marssi aloittamaan uutta viikkoa ruumis levänneenä ja mieli virkistyneenä Pollyn seurassa vietetyn rauhallisen ja mukavan päivän ansiosta, sillä hänet oli kasvatettu pitämään perhe-elämästä. Ja veli ja sisar rakastivat syvästi toisiaan eivätkä hävenneet näyttää sitä.

Oli kolmaskin henkilö, joka piti tästä vaatimattomasta sunnuntainvietosta yhtä paljon kuin Polly ja Will. Maudin oli tapana pyrkiä Pollyn luo teelle, ja koska Polly iloitsi voidessaan edes jollakin lailla ilahduttaa ystäviään, jotka olivat olleet hänelle vieraanvaraisia, hän otti tavakseen kutsua tytön luokseen, kun he palasivat kävelyretkiltään. Illalla Will sitten tavallisesti saattoi pikku vieraan vaunuihin, jotka Maud onnistui aina varaamaan itselleen, jos huono sää oli uhkaamassa. Tom ja Fan nauroivat Maudin teekutsuille, mutta tyttö ei kyllästynyt niihin, sillä hän oli yksinäinen ja löysi Pollyn pienestä huoneesta sellaista, jota oma avara koti ei voinut antaa.

Maud oli nyt 12-vuotias kalvakka ja ruma tytönpunkero. Hänellä oli terävät älykkäät silmät ja ahkerat pikku aivot, jotka toimivat nokkelammin kuin toiset aavistivatkaan. Hän oli juuri ikävimmässä iässä, jolloin kukaan ei tiennyt, miten häntä oli kohdeltava, ja niinpä hänen annettiin olla omissa oloissaan ja tehdä mitä halusi. Hän ei näet käynyt koulua, koska oli vaarassa kasvaa kumaraselkäiseksi, eikä rouva Shaw millään voinut sallia, että hänen ryhtinsä olisi turmeltunut koulunpenkillä. Se sopi Maudille erinomaisesti. Ja milloin ikinä isä lupasi lähettää Maudin uudestaan kouluun tai ottaa kotiopettajan, tämä sai joko ankaran päänsäryn tai selkäkivun taikka hänen näkönsä heikkeni. Herra Shaw nauroi hänelle ja hänen vaivoilleen, mutta antoi loman jatkua. Kukaan ei näyttänyt juuri välittävän rumasta, nykerönenäisestä Maudista; hänen isänsä oli kiinni työssään, äiti hermostunut ja kivulloinen, Fan syventynyt omiin asioihinsa ja Tom puolestaan kohteli häntä kuten useimmat veljet nuorempia sisariaan - henkilönä, joka oli luotu vain hänen huvikseen ja mukavuudekseen. Maud ihaili Tomia koko sydämestään ja oli hänen altis orjansa tuntien itsensä täysin onnelliseksi, kun Tom suvaitsi sanoa: "Kiitos tipuseni", tai nipistää häntä nenästä tai korvasta, kuten hänen tapansa useimmiten oli.

-- Ihan kuin minä olisin vain jokin nukke tai koira, jolla ei ole mitään tunteita, Maud joskus sanoi Fanille, kun jokin palvelus tai uhraus oli jäänyt ilman kiitosta tai huomiota. Tomin mieleen ei koskaan juolahtanut, että katsellessaan häntä haikeasti Maud janosi hellyyttä yhtä paljon kuin hän itsekin yksinäisinä poikavuosinaan. Eikä Tom tullut ikinä ajatelleeksi, että kun hän muiden kuullen sanoi Maudia 'possuksi', hän loukkasi tytön tunteita yhtäläisesti kuin pojat ennen vanhaan haukkuessaan häntä 'Porkkanaksi'. Hän piti kyllä omalla tavallaan Maudista, mutta ei vaivautunut näyttämään hellyyttä. Niinpä Maud jumaloi häntä etäältä uskaltamatta osoittaa ihailuaan, jota mikään kolhaisu ei kyennyt tappamaan tai edes jäähdyttämään.

Eräänä sateisena sunnuntai-iltapäivänä Tom loikoili sohvalla mieliasennossaan lukien "Pendennistä" neljättä kertaa ja tuprutellen tupakkaa kuin savupiippu. Maud seisoi ikkunan ääressä katsellen leijuvia lumihiutaleita huolestuneen näköisenä. Äkkiä hän huokasi syvään.

-- Tipuseni, älä huokaa toista kertaa, muuten puhallat minut ilmaan. Mikä nyt on hätänä? kysyi Tom viskaten kirjan kädestään ja haukotellen niin perinpohjin, että leuat olivat mennä sijoiltaan.

-- En taidakaan päästä Pollyn luo, vastasi Maud synkkänä.

-- Et tietenkään. Ulkonahan on kova tuisku, etkä saa vaunuja, koska isä tulee tänä iltana vasta myöhään kotiin. Mitä ihmettä sinä oikein ravaat siellä Pollyn luona?

-- Koska meillä on aina niin hauskaa ja sitten siellä on Will. Paistamme takassa ohukaisia ja ne laulavat ja se on kauhean mukavaa.

-- Livertävät ohukaiset mahtavat tosiaan olla mukavia. Kerro nyt ihan tarkkaan kaikesta.

-- En minä viitsi. Sinä vain nauraisit minulle.

-- Annan sanani etten naura, jos vain voi olla nauramatta. Mutta minä ihan kuolen uteliaisuudesta, ellen saa tietää mitä te siellä oikein puuhaatte. Sinähän haluat itse kuulla salaisuuksia, joten kerro nyt kerran omasikin. Minä olen vaiti kuin kala.

-- Ei ole mitään salaisuuksia etkä sinä niistä välitä. Tahdotko toisen tyynyn? hän lisäsi kun Tom muksautti päänalustaan.

-- Tämä välttää kyllä. Mutta miksi ihmeessä te naiset aina pynttäätte sohvatyynyt täyteen tupsuja ja rimpsuja, jotka koko ajan kutittavat miesväkeä.

-- Sunnuntai-iltaisin Polly aina ottaa Willin pään syliinsä ja hieroo hänen otsaansa. Polly sanoo, että se rauhoittaa kovan lukemisen jälkeen. Jollet pidä tyynystä, niin minä voin tehdä samoin, sillä opiskelu näyttää rasittavan sinua paljon enemmän kuin Williä, sanoi Maud vähän epäröiden, mutta selvästikin tahtoen auttaa ja olla Tomin mieliksi.

-- No, voithan koettaa, sillä minä olen hävyttömän väsynyt. Ja Tom naurahti muistaessaan edellisen illan riemut.

Maud istuutui tyytyväisyyttä uhoten Tomin pääpuoleen. Ja Tom myönsi, että silkkiesiliina oli mukavampi kuin karkea tyyny.

-- Tuntuuko hyvältä? kysyi Maud silitettyään muutamia kertoja veljen polttavaa otsaa. Hän luuli kuumeen johtuvan innokkaasta kreikan ja latinan opiskelusta.

-- Ei pahaltakaan. Jatka vain! vastasi Tom armollisesti, sulki silmänsä ja makasi niin hiljaa, että Maud aivan mykistyi onnesta. Äkkiä hän sanoi hellästi: -- Tom, nukutko sinä?

-- Kohtsillään.

-- Ennen kuin nukut kokonaan, sano mikä on julkinen muistutus.

-- Miksi haluat sen tietää? tiukkasi Tom silmät nyt selkoselällään.

-- Minä kuulin Willin puhuvan julkisista ja yksityisistä muistutuksista, ja aioin kysyä sitä häneltä, mutta unohdin.

-- Mitä hän sanoi niistä?

-- En minä muista. Hän kertoi jostakin pojasta, joka jäi pois rukouksista ja sai yksityisen muistutuksen. Ja sitten hän teki kaikenlaisia kurittomuuksia ja sai yhden tai kaksi julkista varoitusta. Minä en kuullut hänen nimeään enkä välittänytkään. Haluan vain tietää, mitä ne muistutukset tarkoittavat.

-- Ahaa, Will siis juoruilee? kysyi Tom ja hänen otsansa rypistyi uhkaavasti.

-- Ei, ei hän juorua. Polly tiesi jo asiasta ja kysyi sen vuoksi.

-- Will nyt on semmoinen lukutoukka, ärähti Tom ja sulki taas silmänsä, ikään kuin rikoksentekijästä ei olisi kannattanut enää enempää puhua.

-- Olkoon vain. Minä pidän Willistä kovasti, samoin Polly.

-- Onnellinen keltanokka, sanoi Tom hullunkurisesti voihkaisten.

-- Sinun ei ollenkaan tarvitse tuhahtaa hänelle, sillä hän on oikein mukava ja kohtelias minullekin, sanoi Maud niin pontevasti, että Tom rupesi nauramaan hänelle.

-- Hän on aina kiltti Pollylle, auttaa hänelle takin päälle, sanoo häntä siskokullakseen, antaa hyvänyön suukon eikä pidä sitä yhtään hassuna. Voi, olisipa minullakin samanlainen veli! Ja Maud näytti oikein surkealta, sillä hän oli hyvin pettynyt, kun ei päässyt Pollyn luo.

-- Tuhat tulimmaista! Mikäs tipua nyt vaivaa, kun noin pöyhistelee höyheniään ja nokkii minua? Noinko Pollykin silittelee rakasta veljeään? kysyi Tom virnistäen.

-- Voi, minä ihan unohdin! Enkä minä itke, mutta tahtoisin niin mielelläni lähteä Pollyn luo. Itkuaan nieleskellen Maud rupesi uudestaan sivelemään Tomin päätä.

Tomin hevonen ja reki olivat kyllä tallissa, mutta hän aikoi lähteä ulos vielä illalla eikä ollut huomaavinaan Maudin viittausta. Oli vaivattomampaa loikoilla ja sanoa vain sovittelevasti:

-- Kerro jotain muutakin siitä mainiosta pojasta. Olisi hauska kuulla.

-- Enkä kerro. Mutta siitä voin kertoa, kuinka Tuhkimo soittaa pianoa, sanoi Maud yrittäen haihduttaa mielestään äskeisen heikkouden hetken. -- Polly osoittaa pienellä kepillä kosketinta, ja Tuhkimo, joka istuu tuolilla, napahuttaa sitä käpälällään perässä, niin että syntyy oikea sävel. Se on sitten hassun näköistä, kun vielä Nikekin lentää istumaan nuottitelineelle ja laulaa ihan kuollakseen.

-- Erittäin jännittävää, sanoi Tom unisesti.

Maud huomasi, ettei aihe huvittanutkaan Tomia kuten hän oli luullut, ja kokeili uutta.

-- Pollysta sinä olet komeampi kuin herra Sydney.

-- Kiitoksia hyvin paljon.