Part 11

-- Se on taas eri asia; hän on väliin ärsyttävä, mutta sittenkin minä melkein pidän hänestä. Toiset pojat ovat sellaisia typeryksiä, että olen kyllästynyt heihin, mutta kun Tom on hyvällä tuulella, hän on oikein mukava ja virkistävä.

-- Hauska kuulla, virkkoi Polly ja painoi sanat mieleensä.

-- Niin, ja kun isoäiti oli sairaana, Tom oli hyvin kiltti. En minä tiennytkään, että hän on niin hellätunteinen. Isoäidin kuolema koski häneen kovasti, sillä vaikka hän ei puhunutkaan paljon, hän oli pitkän aikaa hyvin vakava ja surullinen. Minä koetin lohduttaa häntä, ja meillä oli pari kolme oikein mukavaa juttuhetkeä, ja tuntui kuin vasta silloin olisimme oppineet tuntemaan toisemme. Se oli oikein hauskaa, mutta sitä ei kestänyt kauan, meillä ei aselepo koskaan kestä pitkään. Aloitimme taas vanhaan tapaan ja nyt nälvimme toisiamme kuten ennenkin.

Fanny huokasi, sitten haukotteli ja vaipui tavanomaiseen raukeuteensa, aivan kuin Pollyn saapumisen herättämä innostus olisi alkanut jo laimeta.

-- Lähde kävelemään ja samalla katsomaan minun hauskaa pikku huonettani. Raikas ilma tekee sinulle hyvää. Tulkaa molemmat ja pidetään hauskaa, kuten ennen vanhaan, pyysi Polly, sillä lännessä liekehtivä punainen auringonlasku tuntui kehottavan lähtemään ulos.

Tytöt suostuivat, ja pian he kolmisin kävelivät kohti Pollyn uutta kotia, joka oli hiljaisen kadun varrella, missä vanhat puut kahisivat kesällä ja talvisaikaan paistoi ystävällinen aamuaurinko.

"Kierreportaita nyt nouskaa minun pieneen kammiooni",

lauleli Polly juostessaan ylös leveitä, vanhanaikaisia portaita ja avatessaan perimmäisen huoneen oven, josta heitä tervehti takkavalkean loimu.

-- Tässä minun lemmikkini ovat, Maud, hän lisäsi pysähtyessään kynnykselle ja viitatessaan tyttöjä olemaan hiljaa.

Harmaa kissanpoikanen loikoili matolla lämmöstä nautiskellen, ja aivan sen vieressä seisoi yhdellä jalalla mietteliäs pullea kanarialintu, joka käänsi kirkkaat silmänsä tulijoihin, päästi äänekkään viserryksen kuin olisi tahtonut herättää toverinsa, lensi sitten suoraan Pollyn olkapäälle, jossa puhkesi riemukkaaseen tervetuliaislauluun.

-- Sallikaa minun esitellä perheeni, sanoi Polly. -- Tätä pikku mekastajaa pojat sanovat Nikeksi ja tuota unista torkkujaa sanotaan Tuhkimoksi, koska sen elämän suurimpana nautintona on tuhkassa loikominen. Riisukaa nyt päältänne ja sallikaa minun pyytää teitä jäämään teelle, vaunut tulevat hakemaan teidät kahdeksalta. Sovin siitä äitinne kanssa, kun olitte ylhäällä.

-- Minä tahdon nähdä ihan kaikki, sanoi Maud, kun tytöt olivat riisuneet hattunsa ja lämmittelivät käsiään.

-- Saat varmasti, ja luultavasti taloudenpitoni huvittaa sinua.

Sitten Polly näytti valtakuntansa ja kaikilla kolmella riitti hauskaa. Iso piano vei niin suuren tilan, ettei huoneeseen sopinut minkäänlaista sänkyä. Mutta Polly näytti ylpeänä kukallisen nojatuolinsa salaisuuden. Sen selustan saattoi laskea alas, istuin voitiin korottaa ja sisällä olivat kaikki tyynyt ja peitot. -- Näettekös, miten mukava tämä on. Sen saa päiväksi pois tieltä, sillä pari kolme oppilasta käy luonani, selitti Polly.

Haalistuneen maton päällä oli iloinen pikkumatto. Kiikkutuoli ja ompelupöytä olivat toisen ikkunan edessä, toista kierteli muratti varjostaen samalla ruokailunurkkausta. Kirjahylly oli kiinnitetty sohvan yläpuolelle, pari taulua seinille, ja iso kukkamaljakko täynnä syksyn lehtiä ja ruohoja kaunisti takanreunustaa. Huone oli vaatimaton ja pieni, mutta Polly oli tehnyt parhaansa saadakseen sen hauskaksi, ja se näytti jo kodikkaalta iloisen takkavalkean levittäessä valoaan, linnun visertäessä ja kissan kehrätessä matolla.

-- Voi, miten sievää! huudahti Maud tullessaan suuresta komerosta, jossa Polly säilytti talouskapineitaan. -- Niin hauska teenkeitin ja kasari, ja kahden hengen astiasto ja paljon herkkuja syötäväksi. Paahdetaan leipää teen kanssa, Polly. Anna minun paahtaa uudella paahtohaarukallasi.

Fanny ei ollut yhtä innostunut kuin sisarensa, sillä hän huomasi monta seikkaa, jotka kielivät köyhyydestä. Mutta Polly oli niin iloinen ja tyytyväinen pieneen asumukseensa, niin täynnä iloisia toiveita ja suunnitelmia, ettei Fan hennonut huomauttaa puutteellisuuksista eikä ehdottaa parannuksia, vaan istuutui mihin oli käsketty, ja nauroi ja jutteli toisten puuhatessa teetä.

-- Nyt, tytöt, saamme maalaisaterian, sanoi Polly hääräillessään. -- Tässä on oikeaa kermaa, ruisleipää, kotona leivottua kakkua ja omien mehiläispesiemme hunajaa. Äiti varusti minulle niin paljon herkkuja, että on hauska kun saan vieraita, sillä en millään jaksa yksin syödä kaikkea. Voitele paahtoleivät, Maudie, ja peitä ne. Sano heti kun kasari kiehuu, äläkä vain astu Niken päälle.

-- Mikä mainio emäntä sinusta aikaa myöten tuleekaan, sanoi Fan katsellessaan miten sievästi ja näppärästi Polly kattoi pöydän.

-- Tämä on hyvää harjoitusta, nauroi Polly, täytti pienen teekannun ja asettui istumaan pöydän ääreen niin emäntämäisin elein, että se oli vallan huvittavaa.

-- Nämä ovat elämäni herkullisimmat kestit, huomautti Maud suu täynnä hunajaa, kun he olivat päässeet syömisen alkuun. -- Minäkin tahtoisin tällaisen kauniin huoneen ja kissan ja linnun, jotka eivät söisi toisiaan suuhunsa, ja pienen sievän teenkeittimen. Saisin paahtaa leipääkin niin paljon kuin ikinä haluaisin.

Maudin harras toivomus nostatti sellaisen naurunpuuskan, että neiti Mills hymähteli omalla puolellaan yksinäisen teekuppinsa ääressä, ja pikku Nike päästi hurmioituneen liverryksen sokeriastian reunalla pitäessään huolta itsestään.

-- Minä en välitä paahtoleivästä enkä teenkeittimestä, mutta kadehdin hyvää tuultasi, Polly, sanoi Fan naurun vaiettua. -- Minä olen niin kyllästynyt kaikkiin ja kaikkeen, että välistä tuntuu kuin kuolisin ikävään. Eikö sinulla koskaan ole sellaista tunnetta?

-- Joskus minäkin olen kyllästynyt, mutta silloin tartun luutaan ja alan lakaista tai pestä lujasti tai kävelen tai puuhaan jotakin oikein olan takaa ja tavallisesti tulen heti paremmalle tuulelle, tai ainakin saan voimia olla nurkumatta, vastasi Polly ja leikkasi tarmokkaasti palasen ruisleipää.

-- Enhän minä voi ruveta lakaisemaan, koska minun ei tarvitse ja tuskin siitä olisi apua, sanoi Fan syöttäessään laiskasti Tuhkimoa, joka istui arvokkaana hänen vierellään ja vilkuili kerma-astiaan.

-- Pieni puute ei olisi sinulle pahitteeksi, Fan, sen verran vain, että näkisit kuinka hyödyllistä työnteko on. Ja kun kerran oppisit sen, et enää valittelisi ikävystymistä, sanoi Polly, joka oli ottanut opikseen kokemansa köyhyyden opetukset.

-- Taivas varjelkoon! Sehän olisi kamalaa, mutta toivoisin jonkun keksivän uuden ajanvietteen rikkaille ihmisille. Minä olen ihan kuolemanväsynyt kaikista kutsuista, kuhertelusta, pukeutumisesta ja saman seurapiirin tapaamisesta vuodesta toiseen.

Fannyn ääni oli katkera ja tyytymätön, hänen kasvojensa ilme ikävystynyt ja alakuloinen, ja Polly tunsi selvästi, että jokin tähänastista raskaampi huoli painoi hänen sydäntään. Nyt ei ollut sopiva hetki puhua siitä, mutta Polly päätti ellei muuta niin ainakin kuunnella myötätuntoisesti heti kun Fan avautuisi. Nyt hän koetti olla niin lohduttava ja ystävällinen, että Fan tunsi sen sanoittakin ja tuli iloisemmaksi huoneen rauhallisessa ilmapiirissä. Heidän toivotettuaan hyvää yötä takkavalkean ääressä vietetyn rupatteluhetken jälkeen Fan suuteli emäntäänsä lämpimästi ja sanoi kiitollisena:

-- Polly kulta, minä tulen usein, sillä sinun seurassasi on hyvä olla.

9

OPETUSTUNTI

Ensimmäiset viikot olivat Pollysta vaikeita, sillä hän ei ollut vielä voittanut luontaista ujouttaan, ja liikkuminen vieraiden parissa pelotti häntä edelleenkin. Mutta päättäväisyys antoi hänelle rohkeutta, ja kun jää kerran oli murrettu, hänen pienet oppilaansa kiintyivät pian häneen. Uutuuden viehätys haihtui kuitenkin nopeasti, ja vaikka hän oli valmistautunutkin raadantaan, sama päivästä päivään toistuva työ tuntui hänestä kuitenkin yksitoikkoiselta. Hän tunsi itsensä yksinäiseksikin, sillä Will saattoi tulla vain kerran viikossa; ja silloin kun Pollyn päivätyö päättyi, alkoivat Fannyn kiireet. Sopivia huveja oli niin vähän, että ne vain kiusasivat Pollya. Jopa pienet kotiaskareetkin menettivät viehätyksensä, sillä Polly oli seuraa rakastava olento, ja yksinäiset ateriat tuntuivat usein ikäviltä.

Tuhkimo ja Nike koettivat parastaan Pollyn huvittamiseksi, mutta nekin näyttivät ikävöivän maalaisvapautta ja kotoista ympäristöään. Tuhkimo parka! Katseltuaan kaihoten ikkunasta pihalla juoksentelevia laihoja kaupunkilaiskissoja se kyyristyi matolle, aivan kuin olisi menettänyt kaiken toivonsa sopivasta seurasta. Pikku Nike puolestaan lauloi orrellaan ihan läkähtyäkseen saamatta vastaukseksi muuta kuin uteliaan viserryksen nenäkkäiltä varpusilta, jotka näyttivät ilkkuvan sen vankeutta. Ja kun pieni teenkeitin oli menettänyt kiiltonsa, Polly huomasi, ettei itsensäelättäminen ollut leikintekoa. Ja monet hänen loistavista toiveistaan jakoivat teenkeittimen kohtalon.

Olisipa voinut luopua kaikesta kerralla, niin olisi tuntunut helpommalta. Mutta oli raskasta joka päivä luopua jostakin toiveestaan, mielihalustaan ja huvistaan, etenkin kun oli nuori, kaunis ja iloinen. Tunteja päivät päästään, opiskelua yksin takkavalkean ääressä tai soittoa ja laulua, ainoina kuulijoina uninen kissa ja lintu, joka oli työntänyt päänsä siiven alle. Tällaisia iltahuveja ei voinut juuri sanoa juhlaviksi.

Niinpä Polly urheista päätöksistään huolimatta kaipasi välillä huvituksia, vaikka yrittikin vakuuttaa itselleen yhdeksän aikaan illalla: "On viisainta mennä aikaisin nukkumaan, jotta olen pirteä huomisaamuna", hän saattoi maata hereillä kuunnellen ohitse vieriviä vaunuja ja kuvitella, miten tytöt ajoivat niissä iloisina kutsuihin, oopperaan tai teatteriin. Neiti Doddin humalatyyny olisi yhtä hyvin voinut olla täytetty nokkosilla, sillä siihen vuodatettiin paljon kyyneliä.

Toinenkin oka haavoitti Pollya hänen ottaessaan ensimmäisiä askelia itsenäisyyden tiellä. Hän sai näet huomata, että kansanvaltaisessa Amerikassakin monet ovet sulkeutuivat työtä tekevän naisen edessä. Fanin vieraana hänet oli köyhyydestään huolimatta otettu kaikkialla vastaan ystävällisesti. Nyt olivat asiat toisin; ystävälliset ihmiset suhtautuivat suojelevasti, välinpitämättömät unohtivat hänet kokonaan, ja yksinpä Fannykin kaikessa kiintymyksessään tunsi, ettei soitonopettaja Polly enää ollut tervetullut moneen sellaiseen perheeseen, missä Polly-neiti oli otettu vastaan "neiti Shaw'n ystävänä".

Muutamat tytöt tervehtivät häntä vieläkin ystävällisesti, mutta eivät koskaan pyytäneet käymään, toiset vain painoivat katseensa maahan ja sivuuttivat hänet ääneti, toisten taas käyttäytyessä kuin ei häntä olisi ollut olemassakaan. Nämä seikat loukkasivat Pollya enemmän kuin hän tahtoi myöntääkään, sillä kotona kaikki olivat tehneet työtä ja kaikkia kunnioitettiin sen takia. Hän koetti olla välittämättä siitä, mutta tytöt ovat herkkiä näissä asioissa, ja useammin kuin kerran Polly tunsi kovaa kiusausta luopua koko tuumasta ja palata kodin turviin.

Fan ei koskaan jättänyt pyytämättä häntä kaikenlaisiin kotona pidettäviin juhliin. Mutta muutamien vierailujen jälkeen Polly kieltäytyi jyrkästi tulemasta muulloin kuin perheen ollessa yksinään. Hän oli huomannut, ettei hänen uusi musta pukunsa ollut kyllin hieno edes pikku kutsuihin. Ja saatuaan osakseen muutamia paljon puhuvia katseita, joilla naiset ilmaisevat mielipiteensä kanssasisariensa vaatteista, ja satuttuaan kuulemaan pari leikillistä huomautusta "siitä iänikuisesta" ja "pikku mustarastaasta" Polly pani pois kerran niin arvostamansa puvun ja sanoi tukahtuneella äänellä:

-- Minä käytän sitä vain Willin käydessä, hän pitää siitä eikä hyljeksi minua puvun takia.

Nämä vastoinkäymiset katkeroittivat ehkä jonkin verran Pollyn valoisaa ja tervettä luonnetta. Mutta ennen kuin oli tapahtunut pysyvää vahinkoa, hän sai apua aivan odottamattomalta taholta.

Kaikilla on omat koettelemuksensa, mutta Polly alkoi jo kuvitella saaneensa enemmän kuin oman osansa. Yksi niistä päättyi tavalla, joka vaikutti koko hänen elämäänsä ja siksi on syytä kertoa siitä. Eräänä aamuna kaikki meni hullusti: uppiniskainen valkea ei ottanut syttyäkseen ennen kuin Polly oli tuhlannut kokonaisen kasan tulitikkuja. Sitten häneltä kaatui kahvipannu, niin että Tuhkimo parka poltti itsensä, ja ehtimättä nauttia rauhassa aamiaistaan Polly saikin kiirehtiä matkaan harmiaan nieleskellen, sillä kaiken kukkuraksi molemmat hattuneulatkin katkesivat kovassa kiireessä. Myöhästyneenä hän tietysti unohti nuottinsa ja rynnätessään niitä noutamaan hän vielä kaatui lätäkköön.

Aamu oli siis täynnä koettelemuksia! Polly oli huonolla tuulella ja kaikki pianot näyttivät olevan yhtä huonossa vireessä kuin hän itsekin. Oppilaat olivat tavallista tyhmempiä ja kaksi heistä ilmoitti matkustavansa äidin mukana etelään, jonne heidät oli äkkiä kutsuttu. Se oli kova kolaus, sillä he olivat juuri aloittaneet tuntinsa, eikä Polly katsonut voivansa lähettää heille laskua koko neljännekseltä, vaikka summan puuttuminen sekoitti kaikki hänen laskelmansa.

Kun Polly parka väsyneenä ja alakuloisena tallusteli kotiin syömään päivällistä, hän sai toisen iskun, joka koski enemmän kuin oppilaiden menetys. Kiirehtiessään katua pitkin iso nuottivihko toisessa ja teeleipäpussi toisessa kädessään hän näki Tomin ja Trixin tulevan vastaan. He kävelivät verkalleen ja niin iloisina, kauniina ja onnellisina kuin kaikki päivänpaiste ja ilo olisi ollut heidän puolellaan katua ja kaikki talven viimat ja ikävyydet Pollyn puoleisella katukäytävällä. Kaivaten tuttuja kasvoja ja muutamaa ystävällistä sanaa Polly astui kadun poikki aikoen ainakin nyökätä heille ja hymyillä. Trix näki hänet ensiksi, mutta sai äkkiä muuta katsottavaa kaukana edessään. Tom ei nähtävästi huomannut häntä, koska hänen huomionsa oli kiintynyt komeaan hevoseen, joka juuri laukkasi heidän ohitseen. Polly luuli Tomin kuitenkin nähneen hänet ja lähestyi sydän pamppaillen, sillä jos Tomkin karttaisi häntä, hänen maljansa vuotaisi yli äyräitten.

He lähestyivät toisiaan, Trix katsellen jotain kaukana olevaa, Tom ihaillen kaunista hevosta ja Polly posket punoittaen, katse odottavana ja ruskea paperipussi näkyvissä. Yhden kauhean hetken he seisoivat rinnakkain, kukaan ei tervehtinyt eikä kumartanut. Sitten kaikki oli ohi ja Polly jatkoi matkaansa, ja hänestä tuntui kuin häntä olisi lyöty vasten kasvoja. -- Tätä en olisi uskonut Tomista; kaikki on tuon inhottavan Trixin syytä. En välitä Tomista enää tippaakaan, jos hän on kerta sellainen keikari että häpeää minua, koska kannan pusseja ja teen työtä leipäni edestä, ajatteli Polly ja puristi tiukasti pussia. Silmät kyynelissä ja huulet vavisten hän vielä lisäsi mielessään: -- Mitenkä Tom saattoikin käyttäytyä noin, vieläpä Trixin nähden.

Tom oli kuitenkin aivan syytön loukkaukseen ja oli aina tervehtinyt Pollya heidän tavatessaan. Mutta silloin hän oli sattunutkin olemaan yksin eikä Trixin kanssa kuten nyt, siksi se Pollyyn niin koskikin, etenkin kun hän ei ollut koskaan pitänyt Trixistä. Ennen kuin Polly sai silmänsä kirkkaiksi ja kasvonsa rauhallisiksi, hän tapasi erään herrasmiehen, joka nosti lakkiaan, hymyili ja sanoi iloisesti:

-- Hyvää huomenta, Polly-neiti. Hauska tavata teitä. Sitten hän muutti äkkiä äänensävy ään ja lisäsi: -- Suokaa anteeksi, onko tapahtunut jotain? Voinko auttaa teitä?

Tuntui kyllä typerältä, mutta asiaa ei voinut auttaa, eikä Polly saattanut muuta kuin kertoa parhaansa mukaan totuuden.

-- En mahda mitään sille, että loukkaannun, kun vanhat ystävät karttavat minua. Mutta kyllä minä pian totun siihen.

Herra Sydney katsoi taakseen, tunsi ohikulkeneen parin ja käänsi harmistuneena selkänsä. Polly hapuili nenäliinaansa, ja Sydney otti sanaa sanomatta häneltä nuotit ja paperipussin, ja tuo pieni ystävyydenosoitus merkitsi Pollylle paljon juuri sillä hetkellä. Hän rauhoittui, kuivasi kiireesti juoruavat kyynelet ja sanoi iloisesti nauraen:

-- Nyt on kaikki taas hyvin. Kiitoksia paljon. Älkää turhaa vaivautuko minun kantamusteni takia.

-- Eihän näistä ole toki vaivaa. Ja tästä nuottivihosta muistankin mitä minun piti kysyä teiltä. Onko teillä vielä yhtä tuntia vapaana pienelle sisarentyttärelleni? Hänen äitinsä haluaisi, että tyttö pääsisi alkuun, ja pyysi minua tiedustelemaan teiltä.

-- Ihanko totta? Ja Polly katsoi Sydneyhin aivan kuin olisi luullut tämän keksineen koko jutun pelkästä hyväntahtoisuudesta.

Herra Sydney hymyili, veti taskustaan kirjelipun, antoi sen Pollylle ja sanoi moittivan näköisenä:

-- Tässä on todiste.

Polly pyysi anteeksi, luki äidin kirjeen, joka oli määrä jättää hänen huoneeseensa, ellei hän itse olisi kotona, ja katsoi kirjeen tuojaa kiitollisena saadessaan uuden tervetulleen oppilaan. Saatuaan tehtävänsä onnellisesti suoritetuksi Sydney johti keskustelun musiikkiin, ja hetkeksi Polly unohti huolensa jutellen innostuneena mieliaiheestaan. Ottaessaan taas nuottinsa ja pussinsa kotiovellaan hän sanoi suoraan tapaansa:

-- Kiitoksia oikein paljon, että saitte minut unohtamaan typerät pikku huoleni.

-- Saanko minä sanoa vielä yhden asian. Vaikka asianhaarat ovatkin Tom Shaw'ta vastaan, en usko hänen kuitenkaan nähneen teitä. Trix-neiti pystyy kyllä tällaiseen, mutta Tomin tapaista se ei ole. Keikarimaisuudestaan huolimatta hän on pohjimmaltaan hyvä poika.

Polly ojensi hänelle kätensä ja sanoi sydämellisesti: -- Kiitos noista sanoista.

Nuori mies pudisti harmaan villalapasen peittämää pikku kättä, kumarsi Pollylle aivan yhtä kohteliaasti kuin olisi kumartanut kunnianarvoisalle rouva Davenportille ja jätti Pollyn nousemaan portaita ja tervehtimään Tuhkimoa hiukan merkillisesti:

-- Hän on oikea herrasmies! Puhui niin kiltisti Tomistakin. Se taisi sitä paitsi olla ihan totta. Minnietä opetan kyllä parhaan taitoni mukaan!

Tuhkimo kehräsi, Nike viserteli suopeasti ja Polly söi päivällistä paremmalla ruokahalulla kuin oli luullutkaan. Mutta syvällä sydämessä tuntui vielä kipu, ja iltapäivätunnit kuluivat onnettoman hitaasti. Oli jo hämärä, kun hän kotiutui, ja kyynelet kostuttivat leipää ja maitoa, kun hän istuutui takan ääreen syömään. Kotihunajakin maistui kitkerältä.

-- Ei, tällainen ei vetele, hän puuskahti äkkiä, tämä on ihan typerää, tästä on tehtävä loppu. Minäpä koetan vanhaa konstiani, pikku palvelus jollekulle auttaa varmasti. Mitähän minä tekisin? Nyt tiedänkin. Fan menee tänä iltana kutsuihin; minäpä jaoksen auttamaan häntä pukeutumisessa. Hän pitää siitä ja minusta on hauska katsella hänen kauniita tavaroitaan. Ja vien hänelle pari näsiän oksaa; ne ovat niin somia.

Polly nousi, otti kukat ja riensi Shaw'lie. Hän päätti olla perillä iloinen ja karistaa kokonaan mielestään Trixin ja arkisen raadannan.

Hän tapasi Fanin kampaajan kynsissä. Tämä teki parastaan pilatakseen Fanin hiukset ja sotkeakseen hänen päähänsä kiharoita, palmikkoja ja kaikenmoisia laitoksia.

-- Olit kauhean kiltti kun tulit, Polly. Toivoin juuri että olisit täällä järjestämässä kukkani. Nämä näsiät antavat kamelioille tuoksun, olit kultainen tuodessasi ne. Tuossa on minun pukuni. Mitä pidät siitä? kysyi Fan, joka tuskin uskalsi nostaa katsettaan keltaisen hiusvyöryn alta.

-- Se on kerrassaan ihana, mutta millä ihmeellä pääset sen sisään, vastasi Polly tarkastellen naisellisen kiinnostuneena vuoteella lojuvaa vaaleanpunaisen ja valkean kirjavaa pitsikangasvyöryä.

-- Se on hirveän taitavasti ommeltu ja hyvin sievä, kuten pian näet. Trix luulee minun pukeutuvan siniseen ja hankki itselleen vihreän, jotta minun pukuni kärsisi siitä, koska olemme niin paljon yhdessä. Hän itse kertoi sen Bellelle, herttaista, vai mitä? Belle uskoi salaisuuden minulle hyvissä ajoin, ja ennätin juuri saada tuon vaaleanpunaisen, joten rakas ystävättäreni epäonnistuu sievässä pikku juonittelussaan.

-- Hän on varmaan hiljan lukenut Josefinen elämäkerran. Josefinehan asetti erään kauniin naisen, jolle oli mustasukkainen, istumaan viereensä vihreään sohvaan, joka korosti hänen omaa valkeaa pukuaan, mutta sai vieraan sinisen puvun näyttämään kaamealta, vastasi Polly järjestellessään kukkia.

-- Trix ei ikinä lue mitään. Sinä se vain löydät tuollaisia mukavia juttuja. Koetan käyttää sitä jossain sopivassa tilanteessa. Onko kampaus valmis? Eikö se olekin hurmaava, Polly? Ja Fan nousi tarkastelemaan kampaajan pitkäaikaisen työn tuloksia.

-- Sinähän tiedät, etten oikein ymmärrä noita viimeisen muodin hienouksia. Minusta entinen kampaus oli kauniimpi. Mutta kai tuo on hyvin tyylikäs.

-- Niin onkin. Mutta minä olen kyllä kähertänyt ja polttanut tukkani niin pahaksi, että näyttäisin vanhalta variksenpelätiltä, ellen parantelisi vaurioita parhaani mukaan. Kiinnitä nyt kukat tällä tavoin, ja Fan pani vaalean kamelian hiussykerön laelle ja näsiän oksan sen taakse törröttämään.

-- Älä ihmeessä, Fan. Noinhan ne ovat ihan kauhean näköisiä! huudahti Polly, joka olisi halunnut kaunistaa ystävänsä kalpeita kasvoja järjestämällä kukat vähän sievemmin.

-- Ei se auta, näin niitä käytetään ja sillä hyvä, vastasi Fan, ja pani toisen oksan hiuskasan huippuun.

Polly huokaisi eikä tyrkyttänyt enää neuvojaan, mutta kun Fan oli valmiina kiireestä kantapäähän, Polly ihaili kaikkea mitä saattoi ja koetti pitää muut ajatukset ominaan. Mutta hänen teeskentelemättömät kasvonsa paljastivat hänet, sillä Fan kääntyi äkkiä ja sanoi:

-- Puhu vain suusi puhtaaksi, Polly. Minä näen silmistäsi, että jokin on hassusti.

-- Muistin vain, kuinka isoäiti sanoi kerran, että säädyllisyys on nykyään vanhanaikaista, vastasi Polly tarkastellen Fanin puvun miehustaa, johon kuului vyö, palanen harsokangasta ja pari viilekettä olkapäillä.

Fan nauroi hyväntahtoisesti ja sanoi kiinnittäessään kaulakoristetta:

-- Jos minulla olisi sellaiset olkapäät kuin sinulla, en välittäisi muodista tippaakaan, hän naurahti hyväntuulisesti kiinnittäessään kaulakoruaan. -- Älä nyt enää saarnaa, vaan auta viitta päälleni ja lähdetään matkaan, sillä lupasin tulla ajoissa, koska minun on tavattava Tom ja Trix.

Pollyn oli määrä ajaa kotiin, kun Fan oli jätetty Bellen luo.

-- Minusta tuntuu kuin olisin itse menossa sinne, sanoi Polly matkan varrella.

-- Kunpa olisitkin, Polly, ja sinun pitäisikin olla, ellet olisi niin kauhean itsepäinen olento. Minä olen kärttänyt ja pyytänyt sinua ja luvannut maat ja taivaat, kunhan vain luopuisit typerästä päätöksestäsi ja tulisit huvittelemaan.

-- Kiitoksia vain, mutta minä en todellakaan välitä, äläkä turhaan raskauta sillä mieltäsi. Minä olen täysin tyytyväinen olooni, sanoi Polly lujana.

Mutta kun he saapuivat valaistun talon edustalle ja Polly joutui juhlahumun keskelle, näki tulevien ja menevien ajoneuvojen virran, välähdyksen kirkkaista väreistä ja kauniista kasvoista, kuuli soittoa ja iloisia ääniä, hän tunsikin mielensä apeaksi. Ja ajaessaan viettämään ikävää iltaa pieneen autioon huoneeseensa hän itki sydämen pohjasta kuin lapsi, joka ei ole saanut karamelliaan.

-- Tämä on ihan typerää, mutta en mahda sille mitään, hän nyyhkytti vaunujen nurkassa. Soitto se sai minut tolaltani. Olisin näyttänyt oikein sievältä Fanin sinisessä musliinipuvussa, ja osaan kyllä käyttäytyä yhtä hyvin kuin kuka tahansa. Minä olisin saanut tanssittajia vaikka kuinka paljon, vaikka en kuulukaan heidän seurapiiriinsä. Olisinpa saanut edes kerran pyörähtää Sydneyn tai Tomin kanssa. Ei, Tom ei olisi pyytänyt minua enkä olisi lähtenyt, vaikka hän olisi pyytänytkin. Voi minua! Olisinpa jo yhtä vanha ja tyytyväinen kotona nyhjöttäjä kuin neiti Mills!

Saavuttuaan kotiin hän päätti heti mennä maata ja itkeä itsensä nukuksiin.

Mutta eipä Polly joutunut pitkään murehtimaan. Noustessaan portaita ja pitäessään itseään maailman onnettomimpana tyttönä hän näki neiti Millsin ompelevan niin säteilevän näköisenä, ettei malttanut olla vaihtamatta pari sanaa tämän kanssa.