Part 10

-- Kaikki te erehdyitte, vaikka isä arvasikin parhaiten, sanoi Fan. -- Hän rupeaa antamaan soitto- ja laulutunteja ja hankkii itse elatuksensa, jotta Will pääsee yliopistoon. Will haluaa opiskella ja Polly on hyvin ylpeä hänestä. Nedillä, toisella veljellä, on taipumusta liikealalle, hän ei välitä kirjoista. Ned on lähtenyt länteen ja raivaa kyllä itselleen tien maailmassa. Polly sanoo, ettei häntä enää tarvita kotona, kun perhe on nyt pieni ja Kitty voi hyvin täyttää hänen paikkansa; siksi hän aikoo nyt itse ansaita elatuksensa ja luovuttaa Willille oman osansa perheen tuloista. Se tyttöhän rupeaa ihan marttyyriksi! Ja Fan näytti niin juhlalliselta, kuin Polly olisi aikonut tehdä jonkin kauhean uhrauksen.

-- Hän on järkevä, jalomielinen tyttö, ja minä kunnioitan häntä sen takia, sanoi herra Shaw painokkaasti. -- Kukaan ei koskaan tiedä, mitä voi tapahtua, eikä nuorille ihmisille ole haitaksi, vaikka he oppivatkin tulemaan toimeen omin voimin.

-- Jos hän on yhtä kaunis kuin viimeksi tavattaessa, hän saa kyllä pian oppilaita. Vaikka en minä sentään välittäisi ottaa tunteja, huomautti nuori herra Shaw armollisesti ja kääntyi peilistä varmistuttuaan, että hänen kohuttu tukkansa oli tummentumassa.

-- Sinua hän ei ottaisi oppilaakseen mistään hinnasta, sanoi Fanny muistaessaan, miten pettyneeltä ja paheksuvalta Polly oli näyttänyt, kun hän viimeksi käydessään huomasi, että Tomista oli tullut keikari.

-- Odotahan, niin näet, vastasi Tom tyynesti.

-- Jos Polly pysyy aikeessaan, tahtoisin että Maud rupeaisi ottamaan häneltä tunteja. Fanny tehköön miten tahtoo, mutta olisin iloinen, jos yksi tyttäristäni laulaisi yhtä kauniisti kuin Polly. Vanhat ihmiset pitävät enemmän hänen lauluistaan kuin oopperoista, ja äitikin aina nautti niistä.

Puhuessaan herra Shaw kääntyi katsomaan takkanurkkausta, jossa isoäidillä oli ollut tapana istua. Nojatuoli oli nyt tyhjä, rakkaat vanhat kasvot olivat poissa ja jäljellä enää lempeä muisto.

-- Haluaisin mielelläni oppia laulamaan, ja Pollyhan on mainio opettaja. Hän on kärsivällinen ja saa kaiken aina tuntumaan hauskalta. Toivottavasti hän saa tarpeeksi oppilaita ja pääsee heti hyvään alkuun, huomautti Maud.

-- Milloin hän tulee? kysyi rouva Shaw, joka oli valmis auttamaan Pollya, vaikka olikin mielessään päättänyt, että Maudin oli saatava opetusta kaupungin hienoimmalta opettajalta.

-- Ei hän sano sitä. Hän vain kiittää, kun pyysin häntä tulemaan meille kuten ennenkin, mutta sanoo ryhtyvänsä heti työhön ja pitävänsä edullisempana, että asettuu heti asumaan omaan pikku huoneeseensa. Eikö teistäkin tuntuisi oudolta, että Polly olisi täällä kaupungissa eikä asuisikaan meillä?

-- Kyllä me vielä saamme hänet tänne. Pienikin huone maksaa, ja hän voi yhtä hyvin asua meillä vaikka opettaakin. Kerro hänelle minulta sellaisia terveisiä, sanoi herra Shaw.

-- Tiedän ettei hän tule, sillä jos hän kerran on päättänyt olla itsenäinen, hän on sitä juurta jaksaen, vastasi Fanny ja rouva Shaw toivoi sitä hartaasti. Pikku soitonopettajaa saattoi kyllä auttaa, mutta ei ollut kovinkaan hauskaa pitää häntä asumassa luonaan.

-- Teen kyllä parhaani hänen hyväkseen suosittelemalla häntä ystävilleni, ja hän menestyy varmaan, jos pitää aluksi vain pikku oppilaita. Jos hän vain aloittaa oikein, ottaa kyllin hyvän maksun ja saa muutamia hyviä nimiä, jotka hankkivat hänelle pääsyn hienoimpiin piireihin, en epäile hänen onnistumistaan, sillä minun täytyy tunnustaa, että Polly käyttäytyy kuin hienonmaailman nainen, huomautti rouva Shaw.

-- Hän on mahdottoman vetävä pikku otus, ja minusta on hauskaa että hän asettuu kaupunkiin asumaan, vaikka olisikin mukavampaa, että hän oleskelisi täällä vain muuten ja huvittelisi eikä joutuisi antamaan kaikenmaailman tunteja, sanoi Tom laiskasti.

-- Olen varma, että hän pitäisi suurena kunniana, jos saisi omistaa aikansa sinun huvittamiseksesi. Mutta hänellä ei ole varaa ylellisyyteen eikä hän välitä liehittelystä, joten on parasta että annat hänen olla rauhassa. Hän voi nauttia seurastasi vain silloin, kun hänen työnsä sallii, vastasi Fanny ivallisesti, kuten hänen tapanaan oli nykyisin.

-- Sinusta, Fan, alkaa tulla oikea vanhapiika, kitkerä kuin sitruuna mutta kahta happamampi, tiuskaisi Tom ja katsoi sisareensa ylimielisesti.

-- Hiljaa, lapset. Tiedättehän etten kestä riitelyä. Maud, anna minulle Shetlannin huivi ja pane tyyny selkäni taakse.

Maud riensi täyttämään äitinsä pyyntöä ja katseli moittivasti riitelevää veljeään ja sisartaan. Seurasi hiljaisuus, josta kaikki näyttivät olevan hyvillään. He olivat kerääntyneet takkavalkean ääreen päivällisen jälkeen, ja tuntui kuin pieni auringonpaiste ei olisi ollut heille pahitteeksi. Marraskuun päivä oli pilvinen. Mutta äkkiä pilvet hälvenivät ja kirkas päivänvalo virtasi huoneeseen. Kaikki kääntyivät vaistomaisesti ja huudahtivat:

-- Hyvänen aika, Polly! sillä kynnyksellä seisoi kirkassilmäinen tyttö ja hymyili niin kuin marraskuun ilmoja ei olisi koko maailmassa.

-- Polly kulta, milloin sinä tulit? huudahti Fan suudellen sydämellisesti hänen rusottavia poskiaan toisten odotellessa vuoroaan.

-- Tulin eilen ja olen järjestellyt huonettani kuntoon, mutta en malttanut enää odottaa vaan tulin katsomaan miten voitte, vastasi Polly niin iloisella äänellä, että kaikille tuli hyvä mieli.

-- Minun Polly-tyttöni tuo aina päivänpaisteen mukanaan, sanoi herra Shaw ojentaen kätensä pienelle ystävälleen, joka oli edelleenkin hänen suosikkinsa. Oli lämmittävää katsella, miten Polly kiersi kätensä hänen kaulaansa ja suuteli häntä myötätuntoisesti. Isoäiti oli näet kuollut Pollyn viime käynnin jälkeen ja Polly halusi lohduttaa herra Shaw'ta, jonka hän huomasi vanhentuneen ja harmaantuneen.

Mikäli Tomkin oli havitellut antavansa tervehdyssuukon, jokin Pollyn käytöksessä sai hänet muuttamaan mielensä ja puristamaan vain sydämellisesti hänen kättään ja sanomaan: -- Hauska nähdä sinua, Polly. Itsekseen hän kuitenkin lisäsi katsellessaan vaatimattoman pikku hatun kehystämiä kasvoja: -- Ja entistä sievempi, peijakas vieköön!

Mutta Pollyn kasvot olivat muutakin kuin sievät, vaikkei Tom ollut vielä oppinut huomaamaan sitä. Sinisten silmien katse oli kirkas ja vakaa, raikkailla huulilla avoin herttainen ilme, leuka määrätietoinen pikku lovestaan huolimatta ja kiharoiden alla kaartuva otsa hyväntahtoinen. Kaikki nämä kasvoilta kuvastuvat rakastettavat luonteenpiirteet olisivat jo yksinään riittäneet kaunistamaan vaatimattomankin ulkonäön. Pollysta oli tullut täysi-ikäinen, mutta hän ei näyttänyt sen muodikkaammalta kuin silloinkaan, kun hänellä oli ollut pyöreä hattu ja yksinkertainen takki; sillä nyt hän oli pukeutunut kokonaan harmaaseen aivan kuin kveekkarinainen, ja hänen asuaan koristi vain sininen nauharuusuke leuan alla ja toinen tukassa. Yksinkertainen puku sopi hänelle mainiosti, mutta sitä ei edes huomannut, koska katse kiintyi heti sen notkeaan kantajaan. Vapaa lapsuus oli näet suonut Pollylle kalliin lahjan, oivan terveyden, ja jokainen hänen liikkeensä oli täynnä voimaa, suloa ja huolettomuutta. Terve sielu terveessä ruumiissa oli harvinainen ilmiö tuohon aikaan, jolloin lääkärit menestyivät ja kaikki ihmiset olivat sairaita. Tästä miellyttävästä yhdistelmästä oli peräisin Pollyn itsetiedoton viehättävyys.

-- Ihanaa, että olet taas täällä, sanoi Maud, joka istui Pollyn jalkojen juuressa ja hieroi hänen kylmää kättään. Polly oli pantu istumaan Fannyn ja herra Shaw'n väliin, Tom puolestaan nojasi äitinsä tuolin selustaan ja nautti näkemästään.

-- No, miten kaikki sujuu? Milloin aloitat? Missä sinun pesäsi on? Kerro nyt kaikesta, aloitti Fan, joka aivan kihisi uteliaisuudesta.

-- Oikein hyvin, sillä olen saanut jo kaksitoista oppilasta alkajaisiksi ja kaikilla on varaa maksaa kunnolla. Ensimmäinen tuntini on maanantaina.

-- Etkö sinä pelkää? kysyi Fan.

-- En paljon, miksi oikeastaan pelkäisin? vastasi Polly reippaasti.

-- En tiedä, mutta eikö kaikki tämä uusi ole aluksi vähän vaikeaa? änkytti Fanny, joka ei halunnut paljastaa, että työnteko tuntui hänestä pelottavan rasittavalta.

-- Ehkä se aluksi väsyttää, mutta kyllä kai siihen tottuu. Minä opetan mielelläni, ja on kiinnostavaa nähdä uusia ihmisiä ja uusia paikkoja. Riippumattomuus on myös ihanaa, ja jos voin vielä vähän säästää Kittya varten, niin se on parasta mitä tiedän.

Pollyn kasvot loistivat aivan kuin hänen tulevaisuutensa olisi ollut täynnä huvituksia eikä työtä, ja se vakavuus, jolla hän suhtautui uuteen tehtäväänsä, näytti antavan pohjaa hänen vaatimattomille toiveilleen ja suunnitelmilleen ja herätti toistenkin kiinnostuksen.

-- Keitä oppilaita olet saanut? kysyi rouva Shaw unohtaen hetkeksi hermonsa.

Polly luetteli ja huomasi tyytyväisenä, miten muutamat nimet vaikuttivat kuulijoihin.

-- Mistä ihmeestä sinä sait Davenportit ja Greyt, kultaseni? kysyi rouva Shaw kohottautuen hämmästyneenä tuolillaan.

-- Rouva Davenport ja äiti ovat sukua keskenään.

-- Etkä ole ikinä kertonut siitä!

-- Davenportit muuttivat tänne muutamia vuosia sitten, enkä minä muistanut heidän olemassaoloaan. Mutta kun tein suunnitelmiani, tiesin että minun täytyi saada pari kolme hyvää nimeä päästäkseni alkuun. Siksi kirjoitin ja kysyin rouva Davenportilta, tahtoiko hän auttaa minua. Hän tuli käymään meillä ja oli hyvin ystävällinen. Hän hankki minulle nämä oppilaat hyvän hyvyyttään.

-- Mistä sinä olet oppinut noin paljon maallista viisautta, Polly? kysyi herra Shaw hänen vaimonsa hervahtaessa takaisin tuoliinsa ja ottaessa esille hajusuolansa, aivan kuin Pollyn ilmoitus olisi ollut liikaa hänen hermoilleen.

-- Minä opin sen täällä, herra Shaw, vastasi Polly nauraen. -- Ennen minusta suositukset ja sen sellaiset olivat epämiellyttäviä enkä pitänyt niitä niinkään arvoisina, mutta nyt olen viisastunut ja käytän mielelläni jossakin määrin hyväkseni niitä etuja, joita rehellisellä tavalla voin saada.

-- Mikset antanut meidän auttaa itseäsi aluksi? Olisimme mielellämme tehneet sen, ehätti rouva Shaw sanomaan, sillä hän aivan paloi halusta päästä Pollyn suojelijaksi rouva Davenportin rinnalle.

-- Tiedän kyllä, että olisitte auttaneetkin, mutta olette jo olleet niin ystävällisiä minulle, etten tahtonut vaivata teitä yritykselläni. Halusin päästä alkuun omin voimin. Sitä paitsi en tiennyt, olisitteko välittäneet suositella minua opettajana, vaikka pidättekin minusta tavallisena Pollyna.

-- Totta kai olisimme, rakas Polly, ja nyt toivomme, että rupeaisit heti opettamaan Maudille somia laulujasi. Hänellä on kaunis ääni ja hän tarvitsee todellakin opettajaa.

Hymy häivähti Pollyn kasvoilla, kun hän kiitti uudesta oppilaastaan, sillä hän muisti ajan, jolloin rouva Shaw piti hänen somia laulujaan niin vanhanaikaisina, etteivät ne sopineet nuoren neidin ohjelmistoon.

-- Missä sinä asut? kysyi Maud.

-- Vanha ystäväni neiti Mills otti minut luokseen asumaan, ja minulla on oikein mukavaa. Äiti ei tahtonut minun asuvan missään täysihoitolassa, joten neiti Mills järjesti minut luokseen. Hän vuokraa huoneita kuten tiedätte, mutta minulle hän on luvannut myös päivällisen. Aamiaisen ja teen valmistan itse.

-- Onko huoneesi kalustettu mukavasti? Emmekö voi lainata sinulle jotakin, kultaseni? Esimerkiksi nojatuoli tai pieni sohva ovat hyvään tarpeeseen, kun olet väsynyt, sanoi rouva Shaw osoittaen aivan yllättävää kiinnostusta Pollyn asioihin.

-- Kiitoksia vain, mutta minä en tarvitse mitään, sillä toin yhtä ja toista kodikasta mukanani. Voi, Fan, olisitpas nähnyt minun voitokkaan tuloni kaupunkiin, kun istuin kimpsuineni kampsuineni maalaisrattailla. -- Pollyn nauru oli niin tarttuvaa, että kaikki hymyilivät huomaamatta edes järkyttyä hänen kertomastaan.

-- Niin, lisäsi Polly, minä ihan toivoin, että tapaisin teidät, sillä olisin tahtonut nähdä teidän kauhistuneet kasvonne, kun istuin siinä sohvalla laatikoita ja nyyttejä ympärilläni, lintuhäkki toisella puolen ja toisella kalakoppa, jonka reiästä kissanpojan pää poukkoili edestakaisin, ja edessäni vanha hilpeä Brown omenanelikolla kekottamassa. Päivä oli kirkas ja minä nautin matkasta suunnattomasti, sillä meillä oli kaikenlaisia seikkailuja.

-- Voi, kerro niistä, pyysi Maud, kun Pollyn kuvauksen herättämä nauru asettui.

-- No, ensinnäkin minä unohdin murattini ja Kitty juoksi perässä sitä tuomaan. Sitten lähdimme taas liikkeelle, mutta kova huuto sai meidät kohta pysähtymään, ja nyt porhalsi Will alas mäkeä heiluttaen toisessa kädessään tyynyä ja toisessa hillopiirakkaa. Me nauroimme katketaksemme, kun hän saavutettuaan meidät selitti, että naapurimme, vanha neiti Dodd oli lähettänyt minulle humalatyynyn päänsäryn varalle ja piirakan ensimmäiseksi ateriakseni. Hän oli näyttänyt niin pettyneeltä myöhästymisestään, että Will oli luvannut toimittaa lahjat minulle, vaikka olisi saanut juosta koko matkan. Tyynyä oli helppo kuljettaa, mutta se piirakka! Taisimme pitää sitä kaikissa mahdollisissa paikoissa, eikä se ottanut pysyäkseen missään. Ensin löysin sen sylistäni, sitten rattaiden pohjalta, sitten ylösalaisin keikahtaneena kirjojen joukosta, sitten se oli tipahtamaisillaan matka-arkulta tielle, ja lopulta se keinui kiikkutuolissani. Se oli vasta merkillinen piirakka, sillä kaikesta vaeltelustaan huolimatta se ei kuitenkaan mennyt pilalle tai hajonnut, ja lopulta me söimme sen päästäksemme siitä rauhaan. Sitten karkasi kissanpoikanen ja minä sain metsästää sitä maasta ja puusta ennen kuin sain sen kiinni, ja Brown sen kuin nauraa hohotti ja katseli minun juoksuani. Loppujen lopuksi pääsimme taas matkaan, mutta eräässä alamäessä meidän päällemme kierähti kirjahylly ja eräässä ylämäessä putosi kiikkutuoli tielle. Kuulimme huutoa ja vilkaistuamme taaksemme näin tuoliparkani kiikkuvan keskellä tietä ja pienen pojan huutavan aidalla täyttä kurkkua. Se sitten oli hassunkurista.

Polly oli antanut seikkailustaan eloisan kuvauksen, vaikka ei sitä minään kummana pitänytkään, sillä hän halusi virkistää apeannäköisiä ystäviään, etenkin herra Shaw'ta. Nähdessään hänen nyt nojautuvan taaksepäin tuolissaan sydämellisesti nauraen Polly oli tyytyväinen ja kiitti mielessään onnetonta piirakkaa, joka oli pystynyt kirvoittamaan naurun.

-- Kyllä sinä, Polly, osaat sitten kertoa hauskasti! riemuitsi Maud silmiään pyyhkien.

-- Olisinpa tullut vastaasi, niin olisin kajauttanut sinulle kolminkertaisen eläköön-huudon, sillä se mahtoi olla näkemisen arvoista, sanoi Tom.

-- Etkä olisi; sinä olisit pyörtänyt kulman ympäri heti kun olisit nähnyt minut. Tai sitten olisit tuijottanut suoraan eteesi välittämättä tippaakaan kuormarattailla istuvasta nuoresta naisesta.

Ja Polly nauroi tapansa mukaan Tomille vasten kasvoja, ja Tom melkein piti siitä. Niinpä hän ei ruvennut puolustelemaan itseään, vaan sanoi moittivasti:

-- Hyi, Polly, olipa se tuhmasti sanottu.

-- Mutta totta. Sinun on tultava katsomaan minun lemmikkejäni, Maud. Kissanpentu ja lintu ovat kuin veli ja sisar, sanoi Polly Maudille, joka ahmi hänen sanojaan.

-- No, ei se ole paljon se, murahti Tom, jonka mielestä Polly olisi saanut osoittaa enemmän huomiota hänelle.

-- Polly tietää mitä puhuu; Hänen veljensä pitävät arvossa sisariaan, huomautti Fanny pisteliäästi.

-- Ja Polly pitää arvossa omia veljiään. Älä unohda sitä, neitiseni, vastasi Tom.

-- Kerroinko minä jo teille, että Will menee yliopistoon? keskeytti Polly nousevan myrskyn.

-- Toivottavasti hän viihtyy siellä, huomautti Tom kaiken kokeneen ylhäisellä välinpitämättömyydellä.

-- Luulisin ainakin, sillä hän pitää opiskelusta ja haluaa käyttää hyödykseen jokaisen tilaisuuden. Toivottavasti hän ei sentään rasita itseään liialla työllä kuten monet pojista, sanoi Polly, joka uskoi sinisilmäisesti ylioppilaiden palavaan tiedonhaluun. Tom katseli kokemustensa korkeuksista säälivästi hymyillen herkkäuskoista Pollya.

-- Siitä ei ole ehkä pelkoa. Minä pidän huolen, ettei hän lue liikaa. Ja Tomin silmät välähtivät kuten ennen vanhaan, kun hän suunnitteli poikamaisia kepposiaan.

-- Sinä et taida olla oikein luotettava opastaja, jos kuulemissani puheissa on perää, sanoi Polly ja katsoi Tomiin niin vakavasti, että tämän kasvot muuttuivat totisiksi kuin huuhkajan.

-- Pelkkää panettelua. Minä olen totinen kuin tornikello, luokkani kaunistus ja nuoren miehen esikuva, eikö niin, äiti? Ja Tom taputti hellästi äitinsä laihaa poskea varmana edes yhdestä ystävästä, sillä Tomin heittäydyttyä salonkileijonaksi rouva Shaw oli alkanut ylpeillä pojastaan. Tom puolestaan koetti saada heikosta äidistään isoäidin sijaista.

-- Olet, kultaseni, sinä olet juuri sellainen kuin toivonkin. Ja rouva Shaw katsoi poikaansa niin hellästi ja luottavaisesti, että Polly suvaitsi ensimmäisen kerran tulonsa jälkeen vilkaista Tomiin hyväksyvästi.

Polly ei käsittänyt, miksi Tom samassa muuttui kiusaantuneen ja totisen näköiseksi. Mutta hänestä oli hauska nähdä Tomin taputtavan hellästi äitinsä poskea ja nojaavan päätään äidin korkeaan tuolinselustaan. Polly näet kuvitteli hänen tuntevan miehekästä myötätuntoa sairasta kohtaan ja oppineen kohtelemaan kärsivällisellä rakkaudella äitiään, jolla oli ollut niin paljon huolta hänestä.

-- Olen iloinen, kun jäät tänne koko talveksi, sillä nyt meille tulee oikein hauskaa. Ja vien sinut mielelläni joka paikkaan, aloitti Fan unohtaen hetkeksi Pollyn suunnitelmat.

Polly ravisti päättäväisesti päätään. -- Kuulostaa kyllä mukavalta, mutta ei siitä tule mitään, Fan. Minähän olen tullut tänne tekemään työtä enkä huvittelemaan. Minä aion säästää, joten kutsut eivät tule kysymykseenkään.

-- Et kai sentään aio koko aikaa tehdä työtä pitämättä yhtään hauskaa, huudahti Fan pettyneenä.

-- Aion toteuttaa sen minkä olen päättänyt enkä anna minkään houkutella minua päämäärästäni. Enhän jaksaisi antaa tunteja, jos valvoisin myöhään iltaisin, vai mitä? Ja mitenkä pitkälle rahani riittäisivät, jos käyttäisin niitä pukuihin, ajeluihin ja kaikenlaisiin pikku menoihin, jotka olisivat välttämättömiä seurapiireissä liikkuvalle nuorelle naiselle? En voi tehdä molempia enkä aio yrittääkään. Mutta voin kyllä suoda itselleni pikku huveja silloin tällöin käymällä maksuttomissa konserteissa ja esitelmätilaisuuksissa. Sitä paitsi tapaanhan minä teidät usein. Ja sunnuntait vietämme Willin kanssa yhdessä, joten saan kyllä elämännautintoja niin paljon kuin minulle on terveellistä.

-- Minä en anna sinulle ikinä anteeksi, ellet tule kutsuihini, sanoi Fanny Pollyn lopetettua, ja Tom nauraa hihitti kuullessaan veljen käyntejä sanottavan elämän nautinnoiksi.

-- Tulen kyllä sellaisiin pikku kutsuihin, joissa voi esiintyä yksinkertaisessa mustassa silkkipuvussa, mutta oikeita juhlia en voi ajatellakaan, kiitoksia vain, sanoi Polly kasvoillaan ihastuttavan päättäväinen ilme. Hän näet tunsi heikkoutensa ja oli päättänyt, ettei tarvitse kuin yhden silkkipuvun. Fanny ei sanonut enempää, sillä hän oli varma, että Polly taipuisi ajan oloon. Sitä paitsi hän oli päättänyt antaa ystävälleen kauniin puvun joululahjaksi, joten vaatehuolet eivät ainakaan olisi esteenä.

-- Kuule, Polly, sinähän se annatkin meille pojille soittotunteja. Minua on vaadittu soittamaan, ja ottaisin mieluummin tunteja sinulta kuin joltain herra Twankydillolta, sanoi Tom, jota keskustelu ei lainkaan huvittanut.

-- Kyllä minä siihen suostun, jos todella haluatte oppia ja käyttäydytte kunnollisesti. Mutta hinta on kyllä toinen, vastasi Polly ilkikurinen pilke silmissään, vaikka kasvot muuten olivat vakavat ja ääni oli liikemiesmäinen.

-- Kuulehan, Polly. Tom on jo aikamies, kaksikymmenvuotias, ja hän vaatii että kohtelet häntä kunnioittavasti. Sitä paitsi hän on kihloissa ja hirmuisen olevinaan, puuttui puheeseen Maud, joka piti veljeään erittäin arvokkaana henkilönä.

-- Kuka se pikku tyttö on? kysyi Polly, joka piti uutista leikkinä.

-- Trix. Etkö sinä sitä tiedä? vastasi Maud aivan kuin koko maailman olisi pitänyt se tietää.

-- Ihanko totta, Fan? Ja Polly kääntyi ystäväänsä tuiki hämmästyneenä Tomin seisoessa mahtavan ja hajamielisen näköisenä.

-- Unohdin kertoa siitä sinulle viime kirjeessä. Kihlaus julkaistiin vasta hiljan, emmekä me oikein pidä siitä, huomautti Fanny, joka itse olisi tahtonut ensin kihlautua.

-- Älähän nyt, minä olen erittäin tyytyväinen kihlaukseen, ilmoitti rouva Shaw havahtuen horroksestaan.

-- Polly ei tunnu oikein uskovan sitä. Enkö minä sitten näytä maailman onnellisimmalta mieheltä? kysyi Tom miettien mielessään, oliko vakava ilme Pollyn silmissä kenties sääliä.

-- Et minusta, sanoi Polly hitaasti.

-- No miltä hitolta sulhasmiehen pitäisi sitten näyttää? kivahti Tom melkein kiukkuisena huomattuaan, miten välinpitämättömästi Polly suhtautui suureen uutiseen.

-- Sellaiselta, joka on oppinut välittämään jostakin toisesta enemmän kuin itsestään, vastasi Polly. Hänen kasvoilleen kohosi äkkiä puna ja ääni pehmeni, kun hän käänsi päänsä pois Tomista, joka oli kiireestä kantapäähän täysi keikari.

-- Nyt sait Tomin nujerretuksi. Olen samaa mieltä kanssasi, Polly. En ole koskaan pitänyt Trixistä, ja toivottavasti koko kihlaus on vain poikamaista haaveilua, joka pian kuolee luonnollisen kuoleman, sanoi herra Shaw, joka väkisinkin oli vaipua raskasmielisyyteen, vaikka hänen ympärillään kävi lakkaamaton puheensorina.

Vaikka Shaw nuorempaa raivostutti, että hänen kihlaukseensa suhtauduttiin niin kevyesti, hän koetti näyttää välinpitämättömältä. Todettuaan yrityksen ylivoimaiseksi hän aikoi poistua huoneesta, mutta rouva Shaw huusi hänen peräänsä:

-- Minne sinä menet, kultaseni?

-- Tietysti Trixiä tapaamaan. Hyvästi, Polly, ja Thomas-herra poistui ja toivoi mielessään, että vaihtaessaan taitavasti kiihtyneen äänensävynsä alentuvaksi kylmäkiskoisuudeksi hän oli saanut ainakin yhden kuulijan tajuamaan, että piti Trixiä elämänsä aurinkona ja Pollya nenäkkäänä pikkutyttönä.

Jos hän olisi kuullut Pollyn naurun ja Fanin huomautukset, hänen vihansa olisi kuohunut yli äyräitten! Onneksi hän kuitenkin säästyi tältä koettelemukselta ja lähti matkaan toivoen, että Trixin keimailu saisi hänet unohtamaan Pollyn katseen, kun tämä vastasi hänen kysymykseensä.

-- Voi, jospa tietäisit kuinka tuota poikaa on vedetty nenästä, aloitti Fan heti kun alaovi paiskahti kiinni. -- Belle ja Trix koettivat kumpikin saada hänet pauloihinsa, ja ovelampi voitti. Sillä vaikka Tom onkin niin olevinaan, hän on kokematon kuin lapsi. Trixhän on jo kahdesti purkanut kihlauksensa, ja kolmannella kerralla hänet petettiin. Ja mitä melua hän piti! Se oli aivan mieletöntä! Mutta se taisi koskea sentään häneen aika kovasti, sillä hän ei enää liikkunut missään, laihtui ja kävi niin kalpeaksi ja kuultavaksi, että oli ihan surkean näköinen. Minun kävi häntä sääliksi ja hän kävi meillä aika usein, Tom otti tietysti hänet suojelukseensa, hänhän on aina heikkojen puolella ja se hänessä onkin hyvää. No niin. Trix näytteli hylätyn osaa oikein sievästi, antoi Tomin lohduttaa itseään ja käyttäytyi niin, että sai poika paran pyörälle päästään. Ja kun Tom tapasi Trixin eräänä päivänä itkemässä -- hatun takia, joka ei pukenut häntä -- Tom luuli tytön surevan herra Banksia, ja lohduttaakseen tuo pölkkypää otti ja kosi Trixiä. Muuta ei Trix halunnutkaan; hän nappasi Tomin heti, ja nyt poika on kiikissä, sillä uuden kihlauksensa jälkeen Trix on ollut yhtä iloinen kuin ennenkin, keimailee jokaiselle joka vain lähelle tulee ja pitää Tomia tulisilla hiilillä koko ajan. En tosiaan usko Tomin välittävän hänestä läheskään niin paljon kuin uskottelee. Mutta hän on Trixin kanssa satoi tai paistoi, ja paljon tarvitaan, ennen kuin hän tekee Banksin tempun.

-- Tom parka! oli kaikki mitä Polly sanoi Fannyn kuiskuteltua tarinan hänen korvaansa sohvan nurkassa.

-- Ainoa lohdutus on siinä, että Trix purkaa kihlauksen ennen kevättä. Sen hän teki aikaisemmillakin kerroilla ollakseen vapaa kesäkampanjaan. Ei Tom siitä murru, mutta minua suututtaa että hän rupesi narriksi pelkästä säälistä, vaikka hänessä on miestä enemmän kuin luulisikaan, enkä minä tahtoisi kenenkään kiusaavan häntä.

-- Sinä kiusaat itse häntä, sanoi Polly hymyillen.