Part 3

Hänellä oli sydänvika.

--Niinkö? Ja te olette nyt päättänyt pysähtyä joksikin ajaksi Berliniin?

--Vain muutamiksi päiviksi. Meillä on siis kiire, jos meidän mieli käyttää aikaamme!

Signen mielestä Johanneksella oli nyt kaikki tarpeelliset tiedot heistä.

Kyllä, Johanneksenkin mielestä.

--Te näette, että me emme ole mitään maankiertäjiä? Te huomaatte, että me emme vaella millään harhapoluilla?

--Valitettavasti ette, hymyili Johannes. Olisin suonut ehkä mieluummin, että olisitte olleet maankiertäjiä.

--Sitä en epäile, virkahti Signe nokkelasti. Teillä olisi ollut sitä suuremmat mahdollisuudet osoittaa ritarillista uljuuttanne.

--Maantie-ritarillista, johon olen tottunut ja joka parhaiten sopii minulle.

Heidän näin naljaillessa laittautuivat serkukset valmiiksi ulos lähtemään.

Ja Johanneksen auttaessa päällysvaatteita heidän ylleen kertoi Signe samalla heidän pienen sotaviekkautensa, taikka oikeastaan hänen, sillä hän se oli keksinyt pistää kirjeesen nuo taikasanat: »Isäni pyytää teitä sydämellisesti tervehtiä.»

--Meille oli nimittäin aivan välttämätöntä tavata teitä, nauroi Signe.

Tämä tepsii! oli hän sanonut. Ja Irene...

--En minä mitään sanonut, hymyili Irene. Mennään nyt sitten!

He astuivat iloisesti ja äänekkäästi pajattaen alas portaita, serkukset käsikynkässä, Johannes keppi käsivarrella hiukan heitä jälempänä. Eikä hän voinut olla pienellä syrjäsilmäyksellä ihailematta noiden kahden nuortean varren rytmillistä taipumista eikä noiden kahden hienohipiäisen poskipään siroa pyöreyttä, suurten, muodinmukaisten hattujen alla.

Elegantimmassa naisseurassa ei Johannes vielä ikinä ollut ulkomailla esiintynyt. Ja hän tunsi vilpitöntä tyytyväisyyttä siitä, että hänen kevätpalttoonsa oli uusi ja hänen kenkänsä moitteettomasti kiillotetut.

Ikävä, ettei hänellä ollut silinteriä, vaan ainoastaan musta, pehmeä huopahattu.

Johannes päätti ensi tilassa hankkia itselleen silinterin. Eihän sitä tiennyt, mihin seuraan sitä sattui näin ulkomailla joutumaan, ja vaikka olikin sosialisti, tai oikeammin, koska juuri oli sosialisti, täytyi toki siististi pukeutua.

Mutta hansikkaat hänellä oli. Ja niitä alkoi hän hitaasti sormiinsa pujotella, tuntien selittämätöntä elämän-ilon ja suorastaan ruumiillista hyvinvoinnin tunnetta, joka sai hänen jalkansa tavallista nopsemmin nousemaan ja hänen kielensä harvinaisella kerkeydellä kääntymään.

5.

--Mutta minne me menemme? kysyi Signe hotellin ovella.

Johannes ehdotteli eri paikkoja, suomalaisten tavallisia, keskikaupungilla.

Mikään ei kelvannut niistä. Signe julisti ne kaikki armotta liian tutuiksi ja arkipäiväisiksi.

--Niihinhän me olisimme voineet kaksinkin mennä, hän sanoi.

Ei, he tahtoivat jotakin uutta! Toisin sanoen, hän tahtoi, sillä Irene oli aivan ensikertalainen näissä asioissa.

--Todella? kysyi Johannes, kääntyen suojelevasti nuoremman serkun puoleen. Te olette ensi kertaa ulkomailla?

--Olen minä ollut Tukholmassa, virkahti Irene vaatimattomasti.

--Niin, pikkutyttönä, papan ja mamman kanssa, keskeytti Signe. Mutta oikein ulkomailla, suuressa maailmassa, on hän nyt vasta. Ja häntä haluttaa niin hirveästi...

--Teitä haluttaa, oikaisi Johannes. No niin, mitä te haluatte siis niin hirveästi?

--Seikkailla luonnollisesti, nauroi Signe, kiertäen keimaillen siroa vartaloaan.

Mitä varten he muuten olisivat ulkomailla? Ja mitä varten he muuten olisivat jääneet Berliniin?

--Ja mitä varten te muuten olisitte kirjoittaneet minulle! nauroi Johannes vastaan. Mutta emmehän me voi seikkailla päivällistä syödessämme.

--Päivällinen on sivuseikka, lausui Signe päättävästi.

Hänen mielestään he voisivat senkin syödä kuitenkin hiukan salaperäisemmin. Peitetymmin, tarkoitti hän, intiimimmin, jossakin, missä oli lehtimajoja, ja etäistä musiikkia, ja puolihämärää...

--Hyvä on, sanoi Johannes. Minä johdan.

Hän johti erääsen maanalaiseen paikkaan heidät, jossa oli kaikkea, mitä Signe halusi.

Ravintolassa oli vähän väkeä. Sen oikea vierasaika alkoi vasta illemmalla.

--Tämä on hyvä! huudahti Signe käsiään taputtaen. Ja nyt päivällistä! Ja nyt viiniä! Ja nyt egyptiläisiä sigarretteja!

Johannes tarkasteli päivällisten aikana heitä molempia.

Kuinka yhdennäköisiä ja kuitenkin kuinka erilaisia! Kumpikin he olivat tummat, kummallakin heistä oli suuret, ruskeat silmät, pitkät silmäripset ja huulet hiukan hekumallisesti, hyvänpäivän-lapsellisesti kaareutuvat.

Signe oli vain vähän lyhyempi, hänen kasvonsa olivat jonkun verran pyöreämmät ja hänen nenänsä epäsäännöllisempi. Mutta muuten he olivat kuin kaksi marjaa, saman varren kantamaa.

Heidän kasvojensa ilme erotti heidät sensijaan täydellisesti toisistaan. Signen oli vilkas, nopeaeleinen, älyllinen, hänen silmänsä räiskähtelivät kuin revontulet ja hänen suupielensä olivat alituisessa väreilyssä. Samalla oli hänen kasvoillaan jotakin ohennettua, jotakin hermostunutta, jotakin sisällisesti pingoitettua ja levotonta.

Tulleeko se ijän mukana? ajatteli Johannes. Tunteneeko hän jo elämän liukuvan käsistään? Eihän hän vielä ole täyttänyt kolmeakymmentä. Mutta hänessä on jo jotakin juuretonta, irrallista ja hätiköivää. Pelkääkö hän joutuvansa vanhaksipiiaksi? Taikka ehkä hän on syntynyt sellaiseksi.

Kaikissa tapauksissa hänen olisi paras mennä pian naimisiin, päätti Johannes. Ja se voisi olla paras myöskin tuolle toiselle hienohelmalle.

Irenen kasvoilla oli kaikki rauhallista, pehmeää ja uneksivaa.

Kuinka kaunis nainen on levossaan, ajatteli Johannes.

Kuinka hän on arvokas, kuinka hän on itsetiedottomasti hallitseva ja sopusointuinen! Kuinka plastillinen jokainen hänen kädenliikkeensä, kuinka tyyni hänen hymynsä, kuinka tuoreesti pulpahtava jokainen hänen äänenpainonsa!

Hän ei puhu paljoa, eikä häntä kuitenkaan voi jättää huomioon ottamatta. Hänen sanoissaan ei ole mitään erinomaista, saati nerokasta, eikä häntä kuitenkaan voi pitää typeränä.

Kuuntelisin paljon mieluummin häntä kuin tuota toista, ajatteli Johannes. Mutta minä pelkään, että hän itse on luotu vähemmän puhumaan kuin kuuntelemaan.

Ei, Irene ei ollut mikään päivänkukka, joksi Johannes ensin oli häntä kuvitellut. Olisi ollut synti sanoa, että hänellä oli aamukastetta kulmillaan. Kuun kukka hän oli. Kuuttaren hopeakairan olisi pitänyt välkkyä noiden sysimustien suortuvien lomasta.

Hän ei ole vielä herännyt ollenkaan, ajatteli Johannes.

Mikään myrsky ei ole vielä tuota sydäntä myllertänyt. Ei edes lemmen ensimmäinen auringonsäde ole vielä noita henkisiä silmäluomia raottanut.

Hän ei ajattele mitään. Hän ei tunne mitään. Hän tuoksuu vain kuin kukka kauneuttaan.

Ainoat, mitkä kulkevat hänen aivoissaan, ovat mielikuvat. Kulkevat kuin keveät, kesä-öiset pilvet aallottoman lammenpinnan yli.

Nukkuva kuninkaantytär, ajatteli Johannes.

Romantinen kaunotar, puutarha-orvokki! Miks'ei, kun hän nyt kerran on sellainen. Onko se vika, että hän vaikuttaa liian romantiselta ja ylimalkaiselta?

Oliko yksilöllinen kauneus siis ainoaa kaunista? Ja mikä oli itse asiassa yksilöllistä? Vainko pahkapuu metsässä? Vainko syylä nenän syrjässä? Miksi ei myöskin suoraan kasvanut koivu ja moitteeton nenänvarsi?

Mikä oli todenteolla luonteettomampaa kuin luonto itse? Mikä ylimalkaisempaa kuin tuollainen tyyni kesä-yö tai kreikkalainen kuvapatsas?

Eivätkö ne olleet kauniita? Eikö se karakteristinen kauneus, josta niin monet nykyaikaiset taiteilijat puhuivat, ollutkin vain elämän epätäydellisyyttä? Mutta jos elämän kerran onnistui luoda jotakin, mikä kuolevaisen silmään kangasti täydelliseltä, eikö se ollut yhtä ihailtavaa kuin epätäydellinenkin? Totta jumaliste!

Ja jos jumala itse kerran ryhtyi taiteilijaksi ja loi ihmisen oman ihannekuvansa mukaan, oliko hän silti vähemmän taiteilija kuin tuollainen nykyaikainen maalari, kirjailija tai kuvanveistäjä? Tuollainen, joka pelkästä banalisuuden pelosta tahtoi kädestä pitäen yleisölleen ilmoittaa, etteivät hänen kuvaamansa henkilöt suinkaan olleet klassillisesti kauniita, sanan tavallisessa, arkipäiväistyneessä merkityksessä, vaan eräällä toisella, yksilöllisemmällä, luonteenomaisemmalla tavalla kauniita ja sentähden muka enemmän ihailtavia?

Johannes puolestaan tunsi tällä hetkellä ja tässä tilaisuudessa olevansa taipuvainen antamaan kaiken kunnian jumalalle.

Nyt näki hän jotakin täydellisen kaunista edessään. Ei ollut tuon tytön piirteissä, ilmeissä eikä koko olennossa mitään, jota hän olisi toivonut toisenlaiseksi.

Silti hänen ei suinkaan tehnyt mielensä omata häntä.

Tähtiä ei poimita, ei sidota säkkiin kuutamoa, ajatteli Johannes.

Ne putoovat, mihin ne tahtovat. Se paistaa, mihin sitä haluttaa, metsiin, meriin tai sykkiviin ihmissydämiin, ollenkaan välittämättä, onko niitä olemassa vai ei.

Eikö ollut samoin ijäisen kauneuden laita? Joskus olivat kansat ja taiteilijat sen käsittäneet. Mutta nykyaikaisilla kansoilla oli liian kiire välittääkseen enää mistään iankaikkisesta.

He tunsivat elävänsä vain tuokion. Ja kiirehtivät kulkuaan yhteisen, vilisevän virran mukana.

Nykyaikaiset ihmiset tekevät liian paljon työtä, ajatteli Johannes.

He eivät ehdi nauttimaan mistään, eivät mitään tuntemaan, ajattelemaan tai mielikuvittelemaan. Kaikki tekevät, kansat ja hallitsijat, ylhäisö ja alhaiso, porvarit ja työväki, köyhälistö ja miljoonanomistajat.

Työ on tehty ajan evankeliumiksi. Työ on muka ihmisen kunnia, työ on muka ihmiskunnan aateluus, joka sen eläimistä erottaa!

Kaikki tahtovat olla työn orjia. Kukaan ei uskalla laiskan nimeä itselleen tunnustaa.

Ja kuitenkin on ihminen laiska alkuperäiseltä olennoltaan.

Mutta eihän saanut olla mitään alkuperäistä! Täytyihän koko luonto ja ihminen viljellä, kesyttää, muuksi muodostella.

Mitä varten? Siksikö että hän ei muuten tullut toimeen maailmassa? Että olemassa-olon taistelu pakotti siihen?

Siis oli työ käytännöllinen pakko eikä mikään uskonto tai aateliskilpi...

--Herra tohtori, te tuijotatte todellakin liian kauan minun serkkuuni, kuuli hän Signen vierellään virkahtavan. Minulla on kohta kaikki syy käydä mustasukkaiseksi.

--Teillä? kysyi Johannes, heräten hämmästyneenä ajatuksistaan. Kuinka niin?

--Tehän tuskin kuulette, mitä minä puhun teille. Hävetkäähän toki. Kuinka epäkohtelias!

--Päinvastoin, hyvä neiti, päinvastoin. Minä kuulen jokaisen sananne. Te kerroitte...?

--Minä en kertonut mitään, lausui Signe nauruun helähtäen. Minä vain kysyin teiltä jotakin. Ja odotan vieläkin vastaustanne.

--Te kysyitte...?

--Siinäpä se, te ette ole kuullut mitään. Te olette koko ajan vain ihaillut serkkuani.

--Pyydän siinä tapauksessa anteeksi teiltä molemmilta.

Johannes hymyili hämillään ja etsi anteeksipyytävästi Irenen katsetta, samalla kuin hän kumarsi päätään ilvehtivälle Signe-neidille.

Irene kohtasi hänen katseensa täysin vapaana ja luonnollisena. Vain kirkas, leveä hyväntuulen hymy kulki hänen huultensa yli.

Noin hymyilee vain nainen, jonka ei tarvitse pelätä näyttää hampaitaan, ajatteli Johannes.

Tuolla toisella on jo kultapaikka vasemmassa kulmahampaassaan. Se kiiltää, kun hän nauraa, ja se vaivaa häntä. Siksi hän nauraa suu supummassa, mutta siitä johtuvat taas nuo huulten pienet rasittuneet sädeviivat.

Johannes pani myös merkille, että Signellä oli pienemmät hampaat kuin Irenellä. Kovin pienet, melkein liian pienet.

Kun Signe nauroi, hän muistutti nakertajaa. Myöskin hänen sormensa olivat laihemmat ja ohuemmat.

Kuka tietää, ehkä piilevät kissankynnet niissä, ajatteli Johannes.

Peto hän on, vaikkei aivan suuri peto. Tuossa toisessa taas ei ole petoa ollenkaan.

Kaikki oli Irenessä hänen mielestään niin suloista, niin pehmeää, niin hyväntahtoista. Mitä eläintä hän muistuttikaan? Ehkä enimmän leikkivää koiranpentua, joka laahustaa yli lattian, iloksi muille ja itselleen?

Ei hän niin kömpelö ollut. Hän ei ollut kömpelö ollenkaan, vaan ainoastaan suloinen, raukea ja rakastettava.

Ei raukea väsymyksestä, vaan voimansa tunnosta. Ei rakastettava minkään ansiotöiden, vaan pelkästään oman olentonsa vuoksi.

Siis pieni näätä, joka käpäliään ojentelee! Siis kuitenkin peto, vaikka nuorempi, jonka käpälistä kyllä löytyisi kynnet aikoinaan.

--Eihän tohtori ole minuun katsonut, kuuli hän Irenen hyväntahtoisesti nuhdellen sanovan serkulleen.

Tohtori oli muka vain syönyt ja katsonut lautaseensa.

--Niin, ja sitten taas sinuun, kahveli kädessään, aivan kuin hän aikoisi leikata parhaan palan sinusta, nauroi Signe.

Tohtori sai muka kyllä hakkailla Ireneä, mutta ainoastaan vanhemman serkun luvalla.

--Kiitos luvastanne, kaunis holhoojatar, sanoi Johannes.

--Minä en ole antanut sitä vielä, väitti Signe. Tie hänen sydämeensä...

--Käy ainoastaan teidän sydämenne kautta, nauroi Johannes.

Ja hän uskalsi jo huomauttaa, ettei Signen serkku siinä tapauksessa voinut olla lujemmalla piikkilanka-aidalla vartioitu.

Päivällinen oli syöty, Signe vaati mokkaa ja likööriä.

Hän istui hiukan selkäkenossa, polvi toisen päällä, oikea käsi Irenen uumenilla. Vasen hoiteli kultavartista egyptiläistä paperossia, jota hän selittämättömällä, samalla synnillisyyden ja samalla ylemmyyden ilmeellä naisten tapaan tuprutteli.

Viini oli kohottanut heikon punerruksen hänen poskilleen. Hän oli aina juonut lasinsa pohjaan. Johannes oli maistellut varovammin, Irene tuskin huuliaan lasinlaitaan koskettanut.

Mikä täydellinen kahvila-ilmiö! ajatteli Johannes Signen eleitä seuratessaan.

Kuinka lähellä väijyikään jokaisen maailmannaisen takana puolimaailman nainen! Kuinka hiuksenhieno saattoikaan joskus olla ero n.s. kunniallisen ja kevytmielisen naisen välillä! Kaikki voi usein riippua sattumasta, oikusta, tilaisuudesta.

Jos tuo olisi alhaison tytär, ajatteli Johannes, päättäisi hän ehkä päivänsä maantien ojassa.

Nyt hän on ylhäisön lapsi, joutuu kristillisiin naimisiin tai kuolee nirppanokkana vanhanapiikana.

Koko hänen perheensä, hänen sukuperänsä ja yhteiskunnallinen asemansa kannattavat häntä.

Hän ei _pääse_ putoamaan. Siinä se on.

Eikä Johannes voinut olla samalla muistamatta omaa kasvinsisartaan, joka oli langennut, joka oli syöksynyt niin syvälle, ettei hän edes kärsinyt enää omasta häpeästään.

Ehkä se olikin onnellisinta hänelle. Olihan tuo kaikki niin luonnollista mökintytölle.

Johannes oli tahtonut mielellään tehdä jotakin hänen hyväkseen, mutta hän ei voinut. Tyttö ei tahtonut sitä eikä tarvinnut hänen apuaan. Hänellä oli muita ystäviä.

Ja tuosta surullisesta muistosta kasvoi sisällinen kauna hänessä kumpaakin noita edessään lekottelevaa kultaperhoa vastaan. Enin Signeä, mutta myöskään Irene ei säästynyt siltä.

Hyvähän heidän oli hymyillä. Konstiko heidän oli katsella kirkkaasti ja valoisasti elämää? Heidän kauneutensa riippui vain--rahasta.

Pannaanpa heidätkin työjuhdiksi, ajatteli Johannes, kytketäänpä heidätkin tehtaasen tai pesupaljan ääreen, niin on pian haihtuva heidän hipiänsä valkeus ja sammuva silmän tuikkiva elämän-ilo.

Rahasta riippui kasvojen kukoistus, rahasta jokainen sorea piirre, ele, liike ja äänenpaino. Jos niiden takaa pilkisti esiin joku kaunis ajatus tai tunne-arvo, oli sekin vain rahan ja sen luoman hyvinvoinnin hedelmiä.

Raha oli maailman valtias. Raha loi henkisen ja ruumiillisen kauneuden, raha loi totuuden, jalouden ja hyvyyden maailmaan.

Rikkaiden ihmisten oli niin helppo olla hyviä. Heidän oli niin helppo olla kauniita, jaloja ja ystävällisiä.

Raha pyöristi, raha tasoitti kaikki. Raha kitki kaikki piikit pois heidän polultaan.

Rahako? Eihän raha mitään tehnyt. Olihan raha hedelmätön. _Työ_, uupumaton ihmistyö oli tehnyt kaikki.

Työ oli maailman valtias. Olisi _pitänyt_ olla, mutta ei ollut. Raha oli sen kunnia-istuimelta kukistanut.

Pyhä työ!

Johannesta oikein kauhistutti, että hän äsken oli tullut niin kerettiläisesti ja kiittämättömästi työstä ajatelleeksi.

Ja mitä oli tarvittu siihen? Vain pari kuutamosilmää, vain hiukan silkkihameiden kahinaa!

Niinkö heikko hän oli? Niinkö löyhässä olikin hänen periaatteellinen mahtipontensa?

Johannes tunsi jälleen povensa pohjasta kumpuavan tuon kumean vihan riistäjäluokkaa vastaan. Tuon perivaiston, joka oli hänen tahtonsa teräsjousi ja hänen sisäisen itsenäisyytensä elinehto.

Ja samalla oli kaikki epämääräinen, kaikki hetkellinen uneksunta ja haaveharhailu hänestä kuin pois puhallettu.

Miksi hän tässä istui? Eihän hänen paikkansa ollut täällä. Hänenhän piti tehdä työtä, paljon työtä. Oliko hänellä aikaa ruveta suomalaisen yläluokan tytärten seikkailuja opastelemaan?

Hän katsoi kelloaan. Signe huomasi sen.

--Teillä on kiire? hän kysyi hiukan pisteliäästi.

--Niin, anteeksi, sanoi Johannes. Minä en tiennyt varata enemmän aikaa itselleni.

--Sepä ikävää, virkahti Signe nyreästi. Me istuimme niin hauskasti tässä. Joku kohtaus?

--Niin, minulla on kohtaus.

--Naisten kanssa?

--Oikein arvattu, naisten kanssa, hymyili Johannes.

Hän muisti, että hänhän todellakin oli luvannut tänä iltana istua ulkona saksalaisen emäntänsä ja tämän tyttären kera.

Tuo lupaus harmitti häntä nyt jonkun verran.

Hän oli jo saanut aivan tarpeeksi seuranpidosta. Mutta olihan se täytettävä. Ellei hän ehkä kuitenkin vielä voisi keksiä jotakin tekosyytä, jolla siirtää se toistaiseksi?

Kaikissa tapauksissa oli hänen nyt lähdettävä.

--Niin, myönsi Signe pahantuulisesti. Siinähän ei sitten ole mitään tekemistä.

Ja hän lisäsi kärkevästi Irenelle, että tohtorilla nähtävästi oli toista ja viehättävämpää seuraa tarjonaan.

--Päinvastoin, hyvät neidit, päinvastoin, vakuutti Johannes. Mutta lupaus!

--Lupaus! Mitä se on? purskahti Signe hermostuneesti. Luotu rikottavaksi!

Jos nimittäin oli halu rikkoa, lisäsi hän vielä, hymyillen ohuinta, salaperäisintä hymyään.

--Kiitos kauniista opetuksesta, vastasi Johannes ärsyttävästi. Mutta mitä hyötyä minulla voisi olla siitä, että rikkoisin lupaukseni?

Signe loi nopean, välkähtävän silmäyksen häneen.

Sitten kääntyi hän serkkunsa puoleen, joka oli ottanut lyijykynän laukustaan ja piirteli hajamielisen näköisenä jotakin pöytäliinaan.

--Mitä sinä teet? kysyi hän.

--Irvikuvia, nauroi Irene, peittäen piirustuksensa vallattomasti kädellään.

--Sinä kuulet, että tohtorin pitää mennä, lausui Signe vakavasti ja virallisesti.

--Myöskin minun, selitti Irene toimekkaana.

Häneltä oli jäänyt kesken kirje äidille Wiesbadeniin. Se oli hänen vielä tänä iltana välttämättömästi kirjoitettava.

Johannes tahtoi maksaa, mutta Signe ei mitenkään sallinut sitä.

--Minä olen houkutellut teidät ulos, hän sanoi. Minä maksan.

Mikään muu ei hänen mielestään tietysti voinut tulla kysymykseenkään.

--Kuten tahdotte, lausui Johannes. Me maksamme siis kukin puolestamme.

Signe ojensi rahansa hänelle vaihdettavaksi.

Sillä aikaa kuin Johannes keskusteli tarjoilijan kanssa, otti Signe ikäänkuin muissa mietteissä Irenen kynän pöydältä ja kirjoitteli laskun selkäpuolelle.

Johannes tarvitsi sitä takaisin. Silloin sattuivat hänen silmäänsä sanat:

»Mitäkö hyötyä teillä on lupauksenne rikkomisesta? Aina enemmän kuin siitä, että pidätte sen.»

Hän vilkaisi nopeasti Signeen, joka yhtä nopeasti vastasi hänen katseesensa.

Kaikki nousivat. Johannes rutisti paperin ja pisti sen povitaskuunsa.

--Te säilytätte laskuja, huomautti Signe ohimennen.

--_Tämän_ säilytän minä, lausui Johannes merkitsevästi.

He tulivat kadulle. Lämmin huhtikuun ilta läikähti heidän kasvoilleen.

6.

Johannes palasi kotiinsa sinä iltana vasta kauan puoli-yön jälkeen, posket polttavina, pää kuumana risteilevistä ajatuksista.

Hänelle oli tapahtunut jotakin, jonka hän oli luullut kuuluvan jo aikoja sitten sivuutettuun kehityskauteensa.

Nainen oli pettänyt hänet!

Sama nainen, joka oli hänet kerran ennenkin pettänyt. Pettänyt, pettänyt perinpohjaisesti!

Sitä hän ei voisi koskaan elämässään enää antaa anteeksi itselleen.

Narri hän oli, naisten narri! Ei hän oppinut mistään, ei hän viisastunut mistään. Eikä hänestä koskaan kunnollista, täyspäistä miestä tulisi.

Signe oli häntä jälleen pitänyt pilkkanaan.

Signe, jonka suhteen hän jo oli luullut olevansa täysin palovakuutettu! Signe, jota hän ei ajatellut koskaan, jonka muisto vain joskus, viileänä, muiden asioiden yhteydessä, voi hänen mieltään koskettaa!

Eivätkö kymmenen vuotta, kymmenen kärsimyksen, taistelun ja mietiskelyn vuotta, siis merkinneet mitään? Oliko hänen kohtalonsa jäädä ikuiseksi koulupojaksi?

Kuinka oli moinen taka-askel ollut mahdollinen? Ja kuinka oli tämä kaikki, mutta varsinkin tuo viimeinen, suuri loppuromahdus voinut tapahtua?

Johannes koetti järjestellä ajatuksiaan.

He olivat saattaneet Irenen hotelliin. Signe oli sanonut poikkeavansa vielä erääsen lähelläolevaan myymälään, mutta heti kun oli käännytty kadun kulman ympäri, pistänyt käsivartensa Johanneksen kainaloon ja lausunut matalalla, muuttuneella äänellä:

»Te ette mene tänä iltana mihinkään. _Minä_ tahdon puhua teidän kanssanne.»

Hän oli pyytänyt, hän oli vaatinut, että Johannes häntä kuuntelisi. Tämän ainoan kerran elämässään.

Johanneksen korvat olivat kuumenneet. Hän oli antanut vietellä itsensä.

He olivat olleet koko illan yhdessä. Signe oli ollut suloista suloisempi, välkkynyt kaikissa sateenkaaren väreissä. Johannes ei lopuksi ollut tietänyt tälle maailmalle.

»Me seikkailemme», oli Signe sanonut.

Ja he olivat seikkailleet. He olivat käyneet kaikenmoisissa paikoissa, eräissä, jotka avattiin vasta kello 10, toisissa, jotka avattiin vasta kello 12. Johannes oli unohtanut kaikki, myöskin peruuttaa edes kaupunginposti-kirjeellä lupauksensa saksalaiselle emännälleen.

Hän oli rakastunut uudelleen. Ja hän oli tuntenut itsensä rakastetuksi.

Kaikki hänen ensilempensä kultaiset, autereiset mielialat olivat hänessä heränneet. Päätäpyörryttävän riemun, varmuuden ja voitollisuuden laine oli käynyt läpi hänen olentonsa.

Hän oli katsonut Signen silmiin kuin kahteen aurinkoon. Ja silmät olivat väistyneet ja houkutelleet hänen edessään, kutsuneet ja kiehtoneet, torjuneet ja taas antautuneet.

Onni oli viittonut hänelle, _hänen_ onnensa, köyhän onni, käsittämätön, ja salaperäinen. Ollut otettavissa ja jälleen saavuttamattomissa.

»Milloin seikkailu tulee?» oli Signe kysynyt aina leikillään.

Ja Johannes oli luvannut hänelle seikkailun ja johdattanut aina uuteen paikkaan hänet.

Signehän oli luvannut puhua hänen kanssaan. Signehän oli antanut ymmärtää, että hänellä olisi muka jotakin elämäntärkeää, jotakin kohtalokkaan korvaamatonta sanomista. Mutta kun Johannes nyt palautteli mieleensä heidän äskeisen yhdessäolonsa eri tuokiotiloja, hän huomasikin puhuneensa koko ajan miltei yksin.

Mitä oli tuo toinen sanonut? Ei mitään. Ei ainakaan mitään merkillistä tai tunnustuksellista.

Signe oli puhunut vain silmillään, eleillään ja vivahduksillaan. Joku katse, joku päänliike, joku hymy, joku verhottu vaitiolo, joku sisältörikkaasti lausuttu, mutta itse asiassa aivan sisällyksetön huomautus oli riittänyt hänen puoleltaan vuoropuhelun vaihtotavaraksi.

Johannes oli puhunut. Hän oli antanut, hän oli aukaissut itsensä. Hän oli ollut onnellinen. Onnellinen siitä, että hän antoi, autuas siitä, että toinen vastaan-otti.

Älynsä, tunteensa, herkimmät haaveensa ja hauraimmat elämyksensä hän oli tarjonnut tuolle naiselle, joka näytti vain pyytävän lisää, joka vain vaati enemmän, joka ei näyttänyt koskaan kyllästyvän, vaan ahmivan kaikki sangen ohuilla, mutta hekumallisilla, lapsellisesti kaartuvilla nautiskelija-huulillaan.

Missä olivat hänen silmänsä olleet? Eivätkö olleetkin koko ajan nauraneet pienet, valkeat nakertajahampaat noiden huulten takana?

Nauraneet ja purreet pieneksi kaiken, minkä hän muka suurta ja parastaan tarjosi hänelle.

Lopuksi he olivat istuneet eräässä toisen luokan yöravintolassa.

Mustalaiset olivat soittaneet, suurkaupungin katulinnut ja niiden pyydetyt pyydystäjät parveilleet heidän ympärillään. Signe oli katsellut uteliaasti kaikkea. Johannes oli uskaltanut pusertaa merkitsevästi hänen kättään ja tuntenut itsensä maailman herraksi, kun toinen oli syvällä, upottavalla silmäyksellä sallinut sen tapahtua.

»Milloin seikkailu tulee?» oli Signe jälleen hiljaisella, hunnutetulla äänellä kysynyt.

Ja Johannes oli hänelle uudella kädenpuserruksella jälleen luvannut sen.

Se, mikä sitten oli seurannut, oli liian läheistä, liian tuskallista.