# Työn orja

## Part 11

Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/tyon-orja-14385/index.md

Mutta mitä tekee hän tuolla hotellissa? Jos hän todella on vuorineuvos Rabbing, silloinhan hän on asunut jo monta päivää täällä. Mutta miksi hän on valehdellut kaikille kauppatuttavilleen saapuvansa kaupunkiin vasta huomen-aamulla? Epäilemättä siksi, että hänellä on tuossa hotellissa jotakin muuta, jotakin hyvin tärkeätä tekemistä.

Mitä se voi olla? Ja oliko se todellakin vuorineuvos Rabbing?

Kaikki salapoliisin vaistot olivat heränneet Johanneksessa.

Tuossa hotellissa piilee rikos, ajatteli hän.

Hän kääntyi päättävästi ympäri ja astui hotellin ovesta sisälle.

Ei, todellakaan tämä ei ollut mikään ensiluokan paikka. Eteinen oli pimeä ja ikävä, matto kulunut ja portaat, jotka näkyivät nousevan yläkertaan, ahtaat ja epämukavat.

Ovenvartia, laiha, kippuranenäinen, luppasilmä ukko, otti hänet vastaan matelevalla kumarruksella ja monilla luihuilla silmänluonneilla.

Jos tuo ei ole luotu vankilan koppia varten, ajatteli Johannes, niin ei sitten kukaan tämän ilman alla!

Mutta ääneen hän sanoi:

--Etsin vuorineuvos Rabbingia. Onko hän kotona?

Hänen karski käytöksensä näytti tekevän vaikutuksensa ovenvartiaan. Tämän kumarrukset syvenivät huomattavasti, mutta samalla kaartuivat hänen kulmakarvansa aina epäluuloisemmin.

--Mi-minä ... minä en tiedä, änkytti hän.

Johannes kopaisi liivintaskuaan ja ojensi kaksi markkaa hänelle. Sitten hän kaivoi esille käyntikorttinsa ja virkahti käskevästi:

--Viekää tämä hänelle! Ja sanokaa, että sen lähettäjä tulee huomenna häntä eräässä toisessa paikassa tapaamaan.

--Mielelläni, armollinen herra.

Ovenvartia riensi yläkertaan.

Hänen poistuttuaan astui Johannes kadulle. Hän tiesi nyt, mitä hän tahtoi, ja aavisti, mihin salaperäisiin tarkoituksiin Rabbing käytti tätä hotellia. Hän oli kuullut sellaisia olevan paljonkin suurkaupungeissa. Mutta ensi kerran hän oli omin silmin nähnyt paikan, missä naisvihaajat nähtävästi tapasivat toisiaan.

Pieni silmäys alikerran ruokasaliin ja siinä istuskeleviin seurueisiin oli hänet siitä vakuuttanut.

17.

Tämän jälkeen ei enää mikään olisi voinut Johannesta hämmästyttää, ei mikään liikuttaa. Hän oli kuin puu, joka ei tunne mitään, ei tahdo mitään. Kaikki inhimillinen oli kuollut hänestä.

Häntä ei hämmästyttänyt, että hän kotiin tullessaan tapasi pöydältään Topi Huotarin hänelle lähettämän kirjeen, jossa tämä ilmoitti aikomuksestaan päättää päivänsä ennemmin kuin kestää kohtaloniskuaan. Onhan se niin luonnollista, ajatteli hän olkapäätään nykäyttäen, tässä kummallisimmassa kaikista maailmoista.

Mitäpä siinä olisivat hänen toimenpiteensä auttaneetkaan! Sillä Topi ilmoitti olevansa kuollut jo ennen kuin hänen kirjeensä Johanneksen saavuttaisi.

Johannes nukkui yönsä aivan rauhallisesti. Nousi ylös hyvissä ajoissa, pukeutui juhlapukuunsa ja ilmestyi minuutilleen vapaaherra Carpin hotelliin, jossa hän tapasi myös tukkukauppias Oikarisen ja hänen taiteilijansa.

Vuorineuvos otti hymyillen vastaan hänet. Eikä Johanneskaan osoittanut sen suurempaa ihmettelyä, vaikka hän ei voinut olla ohimennen leikillisesti huomauttamatta heidän odottamattomasta yöllisestä kohtauksestaan.

--Herra vuorineuvos on pelastanut minun lompakkoni, selitti hän kaksimielisesti läsnä-olijoille, jotka kukin käsittivät sen omalla tavallaan.

--Toivon, että vielä usein olen tilaisuudessa tekemään teille saman palveluksen, nauroi Rabbing.

Ja he katsoivat toisiaan silmiin kuin kaksi auguria, jotka toisensa ymmärsivät ja tiesivät saman hengen lapsia olevansa.

Heidän asiansa oli pian päätetty. Näön vuoksi otti Johannes kuitenkin miettimis-aikaa pari viikkoa, joiden kuluttua hänen oli kirjeellinen tieto Rabbingille annettava.

Vuorineuvoksetarta ei näkynyt. Rabbing sanoi hänen jatkaneen matkaansa suoraan kotimaahan.

Upeilla aamiaispäivällisillä, jotka sitten seurasivat, herätti jonkun verran murheellista mielialaa Topi Huotarin poissaolo. Johannes selitti syyn siihen ja puhelintieto Topin hotellista vahvisti sen.

--Hän oli heikko, virkahti vuorineuvos. Me emme olisi kuitenkaan voineet kauan käyttää häntä.

Kaikki katsoivat hetken lautaseensa näyttäen vakavalla pään-nyykähdyksellä tuon lauseen täysin hyväksyvän.

Signeä ei Johannes sitten tavannut enää, mutta kyllä Irenen, jonka kanssa he jo sopivat tulevasta kihlauksestaan. Irene matkustaisi nyt ensin sukulaistensa kera Wiesbadeniin ja kirjoittaisi sieltä Johannekselle, mitä hänen äitinsä asiasta arvelisi.

Sitten he rientäisivät yhtä matkaa kotimaahan.

Johannes jäi vielä pariksi viikoksi Berliniin.

Hän kulki samoja katuja kuin ennenkin, söi samoissa ruokapaikoissa ja tunsi vaipuvansa joka hetki syvemmälle ehdottoman sielullisen yksinäisyyden tylsyyteen. Ei mikään eikä kukaan liikuttanut häntä enää, senjälkeen kuin hän eräänä viimeisen tuskan ja epätoivon yönä oli työntänyt uuniin paksun paperipinkan pöydältään.

Siinä meni »Suomi tulevaisuuden valtiona».

Mutta olisi ollut synti sanoa, että hän myöskään kärsi enää. Hän antoi päivän mennä, toisen tulla, ihmetellen, oliko hän enää ollenkaan olemassa. Usein hän ajatteli jo seurata Topin esimerkkiä. Mutta sekin tuntui hänestä niin joutavanpäiväiseltä.

Eivät edes aineelliset huolet voineet herättää häntä tästä yleisestä herpautumistilastaan. Naurusuin panttasi hän kellonsa, ainoan muiston isältään, vielä naurusuisemmin hän koetti valmistaa samaa kohtaloa vanhalle talvipalttoolleen, josta ei edes pahin juutalainen huolinut kuitenkaan.

Nälkäpäivätkin, joita hänellä oli useampia, menivät hänen ohitseen jälkeä jättämättä.

Tuttavia ei Johannes tavannut enää muita paitsi erään lähetystön Berlinin »Suomalaisesta yhdistyksestä», joka tuli häneltä erästä kauan sitten luvattua iltama-esitelmäänsä karhuamaan. Yksinkertaista käsityöläisväkeä, joiden kanssa Johannes aikaisemmin oli paljonkin seurustellut, vaikka hän nyt oli heidät ylhäisempien tuttavuuksiensa vuoksi unohtanut.

Johannes piti esitelmänsä ja ihmetteli, miten kuollut mies voi puhua ja ihanteeton muita innostuttaa. Ei koskaan ollut hänellä ennen esitelmöitsijänä sellaista menestystä ollut.

Saksalaista emäntäänsä hän tapasi vielä silloin tällöin, samoin Trudchenia ja tämän sulhasta, jotka hiljaa, mutta varmasti vaelsivat kohti hääilojaan. Hekään eivät enää Johannesta vähintäkään liikuttaneet.

Eräänä yönä tapahtui hänelle kuitenkin jotakin ihmeellistä. Hän heräsi siihen, että hänen ovellensa hiljaa koputettiin. Hän nousi, raotti ovea ja kuuli pimeästä eteisestä kuiskattavan:

--Iso-äiti on sairaana ja äiti nukkuu hänen luonaan. Minua niin pelottaa.

Ja Trudchen pyysi kauniisti, että hän saisi hetkeksi tulla sisälle. Olihan pimeä. Ei kukaan näkisi heitä.

Johannes jätti oven raolleen ja kiirehti takaisin vuoteesensa. Hetken perästä hän näki sisälle leijailevan jotakin epämääräistä, kuin valkean enkelin, joka istahti hänen sänkynsä laidalle.

--Sinäkin suret, sanoi enkeli. Miksi? Nyt olisin minä valmis sinua lohduttamaan.

Eikä Johannes muistanut edes kummastua, että Trudchen häntä sinutteli ja silitteli niin hellästi hänen kulmiaan.

--Minä olen mennyttä miestä, sanoi hän. Eikä mikään mahti maailmassa voi enää minua pelastaa.

--Me olemme menneitä molemmat, kuului ääni pimeydestä soinnahtavan. Mutta juuri siksi me kuulumme toisillemme.

Johannes itki. Itki itsensä väsyksiin ja heräsi vasta tietoisuuteen tuntiessaan nuoren, lämpimän naisruumiin kosketuksen vasten ihoaan.

Sitten he eivät enää tavanneet toisiaan. Sillä seuraavana päivänä saapuivat Irene ja vapaaherra Carp jälleen kaupunkiin, heidän kihlauksensa päätettiin julaista ja samalla sähköttää vuorineuvos Rabbingille, että Johannes oli valmis astumaan hänen palvelukseensa.

Tavaransa noudatti Johannes hotellin portinvartialla entisestä majapaikastaan.

Mutta Trudchenin suuret, surulliset silmät seurasivat mukana kotimatkallekin ja niihin uusiin olosuhteisiin, jotka häntä odottivat. Eikä haihtunut myöskään muisto niiden kukkivien lehmusten, joiden alla hän eräässä Berlinin puistossa oli Irenen kanssa lähtöpäivänsä viettänyt ja jotka olivat kuulleet tämän kysymyksen:

--Ystäväni, sinä olet niin surullinen? Onhan kesä.

--On, oli Johannes vastannut, hiljaa hänen kättään puristaen. On onni yksillä, kesä kaikilla. Mikä lienee meillä edessämme?