# Työn orja ## Part 10 Book page: https://www.cyberlibrary.org/fi/books/tyon-orja-14385/index.md Mutta hänen ei ole koskaan tarvinnutkaan olla työn orja, ajatteli Johannes sisällisellä katkeruudella. Hänen ei ole koskaan tarvinnut itseään työllä ylenmäärin rasittaa. Siksi on säilynyt työn ilo hänelle. Ja eikö se säilyisi kaikille, jos kaikki kasvaisivat yhtä onnellisissa olosuhteissa? Kaikille muille, paitsi ei minulle, ajatteli hän taas. Sillä eihän työn orjuus ole ollut minulle vain ulkonaisten olosuhteiden tyrkyttämä. Sisältäpäin se oli tullut, sisältäpäin painostanut. Olisi hän vähemmälläkin elänyt. Mutta hän ei ollut osannut tehdä muuta kuin työtä. Mikään ei ollut häntä maailmassa huvittanut. Työ ei ollut koskaan ollut hänelle ilo, vaan intohimo. Niin se oli. Siksi se oli hänet niin perinpohjin orjakseen lannistanut. Siksi se oli imenyt kaiken hänen mielenkiintonsa ja ollut usein tehdä, ei yli-ihmistä, vaan epä-ihmisen hänestä. Sellaisen, joka ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään muuta kuin työtään. Joka kulki läpi elämän kuin umpisokea, mistään nauttimatta, mistään kärsimättä, vaikka hänen edessään olisivat kaikki helvetin kuilut ja taivaan ihanuudet auenneet. Johannes oikein mielessään sätti itseään, että hän oli elänyt kolmenkymmenen vanhaksi eikä ollut vielä tuon verta omasta onnestaan ymmärtänyt. Onni ei ollut valtaa, vaan vapautta, päätteli hän itsekseen. Ja jos hänestä mieli koskaan tulla onnellinen mies, hänen oli vapauduttava tästä intohimostaan. Jos hän siitä pääsisi, hän heräisi kuin pahasta painajaisesta! --Te väitätte? kuuli hän vapaaherran äänen vierellään soinnahtavan. Minun mielestäni taas... He olivat keskustelleet nykyisistä ajoista Suomessa ja uhkaavasta taantumuksesta. Ja Johannes oli väittänyt, ettei suomalaisilla kenties ollut tarpeeksi ihanteellisuutta kestääkseen tässä uudessa, epätasaisessa taistelussa Venäjän virkavallan kanssa. --Päinvastoin, juuri päinvastoin, väitti vapaaherra. Meillä on nyt suuremmat mahdollisuudet onnistua kuin koskaan ennen, sillä meistä alkaa vähitellen tulla realisteja. --Realismin kannalta on meidän asiamme heti kadotettu, väitti Johannes. --Realismi palvelijana, idealismi isäntänä, hymyili vapaaherra. Niin me voitamme. Ja kiitos olkoon sosialismin, me olemme heränneet huomaamaan aineellisten arvojen merkityksen myöskin valtiollisessa elämässä. Vapaaherra kehitteli edelleen ajatustaan. Ennen oli taisteltu aatteilla ja lakipykälillä. Nyt oli taisteltava rahalla. Suomen entinen taistelu oli ollut oikeustaistelua. Tämä, joka nyt uhkasi, oli oleva kotimaisen kaupan, teollisuuden, maanviljelyksen, karjanhoidon ja kaikkien kansallisten elin-ehtojen ottelua vasten päälletunkevaa vihollista. Ahaa, ajatteli Johannes. Kuuluuko se niin? »Viattomat kuin kyyhkyset ja kavalat kuin kyykäärmeet.» Eikö se ollut hänenkin oppiaan? Eikä hän voinut olla itsekseen hymyilemättä. Tuota oppia, josta hän aina oli ponnistellut pois päästäksensä, saarnasi nyt hänelle, sosialistille ja radikaalille ajattelijalle, vanha, harmaapartainen mies, jota hän isänmaan suuressa kysymyksessä oli tottunut melkein poliittisena trubaduurina pitämään! Hän oli mahtanut olla liian kauan poissa kotimaastaan. Oliko ajan aatteiden tuuliviiri sillä välin näin ympäri käännähtänyt? 15. Päivällisillä, jotka syötiin musiikin soidessa, erään hienon, keskikaupunkilaisen hotellin sisäterassilla, esiintyi vapaaherra Carp mitä hilpeimpänä seuramiehenä. Vain viattomia sanaleikkejä, vain pieniä, keveitä sukkeluuksia ja vuoropuhelun lomaan somasti siroitettuja kaskuja, joita hän kertoi mestarillisesti. Ei sanaakaan politiikasta. Ei mitään vakavia, ikäviä eikä ruuansulatusta häiritseviä asioita. Johannes ei voinut olla sydämestään ihailematta tuon miehen joustavuutta. Mikä gentlemanni! Mikä miellyttävä seurakumppani! Ja kuinka kaikki häneltä sujui ja solui kuin itsestään! Noin hänkin olisi tahtonut nauraa, noin pakista. Mutta hän ei voinut. Tämän sähkö-auringon säteillessä hän tunsi oman vähänkin seuratottumuksensa kokonaan himmenevän. Signeen hän tuskin tohti katsahtaakaan. Hän kohdisti sensijaan koko huomionsa Ireneen, joka ei ollenkaan näyttänyt tuosta pahastuvan. Johannes ei ollut ollenkaan tavannut heitä tuon päivän jälkeen, jolloin hän oli saanut Signen kirjeen. Jotakin outoa oli tullut heihin. Signe puhui melkein yhtä vähän kuin Johanneskin ja vältti katsoa silmiin häntä. Irene taas oli vilkas ja iloinen ja loi joskus salavihkaa Johannekseen pitkiä, tutkivia silmäyksiä. Mitä se oli? Johannes tunsi ilmassa jotakin outoa, mutta ei voinut sitä itselleen selittää. Äkkiä hän kuuli Signen sanovan isälleen: --He rakastavat toisiaan, he kaksi. Johannes kohotti katseensa tyrmistyneenä ja näki Signen viittaavan häntä ja Ireneä kahvelillaan. --Niin, nyykäytti vapaaherra päätään rauhallisesti. Sinä olet kertonut siitä minulle. --Niin, mutta he ovat jo kihloissa. Etkö usko? --Mielelläni, vastasi vapaaherra jälleen. Mikään ei olisi minusta sen luonnollisempaa. Johannes ei tahtonut uskoa omia korviaan. Mitä lempoa? Oliko hän kihloissa? Oliko hän Ireneen rakastunut? Kuka sitä sanoi? Signekö, jolle hän vasta muutamia päiviä sitten juuri oli tehnyt oman epäonnistuneen rakkaudentunnustuksensa! --Sanotko _sinä_ niin? kuuli hän Signen jälleen virkahtavan isälleen. Sanotko _sinä_ niin? Sinä soisit sen siis mielelläsi? --Kyllä, muhoili partaansa vapaaherra. Mielestäni he sopisivat erinomaisesti toisilleen. Johannes luuli tulevansa hulluksi. Mitä tämä oli oikeastaan? Tehtiinkö hänestä jälleen pilkkaa vai oliko Signe ymmärryksensä kadottanut? Hän katsahti kuin apua etsivä ympärilleen. Signe oli puhunut niin äänekkäästi, että Irenen oli täytynyt kuulla hänen sanansa. Mutta Irene hymyili vain yhtä tyynesti ja viehättävästi kuin ennenkin, siirtämättä ollenkaan pois kuutamoista silmäpariaan, johon Johannes upotti oman tuijottavan, sekasortoisen kysymyksensä. Päinvastoin näytti hänen huulensa kaartuvan kuin valmiisen, kypsyvään suudelmaan. Musiikki pauhasi. Signe ja vapaaherra keskustelivat edelleen, jälkimmäinen aina välillä vilaisten heihin herttaisesti ja suojelevasti. Asioidentila kävi Johannekselle sietämättömäksi. Hän kääntyi päättävästi Irenen puoleen. --Onko teidän serkkunne kertonut teille jotakin? hän kysyi. --Kyllä, kuiskasi Irene ja loi katseensa alas. Nyt teki Johanneksen mieli hävitä maan rakoon. --_Mitä_ hän on kertonut teille? kivahti hän. Kaikki ne tuhmuudet, jotka minä tuona iltana tulin hänelle sanoneeksi? --Kaikki. --Ja te? Mitäs _te_ siihen sanotte? Johanneksen oli vaikea enää itseään pidättää. Hän melkein huusi julki nuo sanat. Olihan Signe hänen mielestään käyttäytynyt tuiki sopimattomasti! Olihan se aivan häpeämätöntä! Paljastaa hänen sydämensä herkimmät salaisuudet! Ja uskotella sitten vielä isälleen, että Johannes oli kihloissa hänen serkkunsa kanssa! Oliko kummempaa kuultu? Mutta Signe oli saapa sen vielä maksaa, totta totisesti! Irene ei vastannut aluksi mitään. Hän loi vain suuren, kimaltelevan katseen Johannekseen, jonka hyväilevän vaikutuksen tämä tunsi kiertävän päätään kuin siunauksen. --Niin, minäkö? virkahti hän sitten hiljaa. En minä mitään ajattele. Johanneksen täytyi hymyillä vasten tahtoaan. Se oli totta! Tuon hän oli kokonaan unohtanut. Eihän eskimo mitään ajatellut. Mutta tuo toinen! Tuo ajatteli nähtävästi liiankin paljon. Jumala ties minkä verkon hän oli tästä kutonut jo? Heti kun jälkiruoka oli syöty, nousi vapaaherra. --Anteeksi, sanoi hän, pistäydyn hetkiseksi hotellin kirjoitushuoneesen. Tulen pian takaisin. Te voitte varsin hyvin jäädä tänne kahvia juomaan. Ja hän selitti hymyillen Johannekselle, että hänen täytyi päättää artikkelinsa, jos sen mieli ehtiä vielä tämän illan postiin. Johanneksen taas oli luvattava, ettei hän poistuisi sillä aikaa. --Isä, odota, minä tulen mukaan, virkahti Signe. Sillä nyt on minulla kirje kirjoitettava. Viimeiset sanat hän lausui erikoisella äänenpainolla Johannekseen ja Ireneen päin ikäänkuin hän olisi tahtonut vartavasten muistuttaa heitä tuosta illasta, jolloin Irene oli saman syyn takia jättänyt heidät kahden kesken. Tämä oli Johannekselle jo liikaa. --Anteeksi, sanoi hän, nousten nopeasti pöydästä ja Signen jälkeen kiirehtien. Neiti, te unohditte jotakin. --Mitä? --Tämän, sanoi Johannes ja ojensi pienen paperipalasen hänelle. Se oli sama, jolle Signe tuolla edellisellä kerralla oli kirjoittanut, ettei Johannes tulisi kauppojaan katumaan, jos hän jäisi heidän seuraansa. Johannes oli kätkenyt sen taskuunsa ja nyt äkkiä muistanut sen. --Kiitos, sanoi Signe ja otti paperin. Se lupaus oli tehty hyvässä tarkoituksessa. He seisoivat keskellä käytävää ja katsoivat suoraan silmiin toisiansa. Ihmisiä tuli ja meni. Viinurit lensivät, musiikki pauhasi, ihmis-äänet sorisivat, veitset ja kahvelit kilisivät heidän ympärillään. Johannes ei nähnyt mitään, ei kuullut mitään. Hän katsoi vain noiden kahden silmän tummaan salaisuuteen, jonka hän tahtoi nyt, juuri nyt, tässä tuokiossa, hurjasti ja väkivaltaisesti selvittää. --Niin, sanoi hän hitaasti ja katkerasti. Te saitte seikkailunne. Mutta minä? Mitä minä sain? --Hänet, sanoi Signe, viitaten päällään sinne päin, missä Irene istui. Mutta menkää! Hän odottaa. Enemmän toiste. --Milloin? --Sitten, sitten ... Sitten kun te olette kosinut häntä. Signe sanoi viimeiset sanat hätäisellä, pistävällä äänenpainolla, joka katkaisi Johanneksen viimeisenkin järjenjuoksun. Hän tarttui Signeä kädestä kiinni ja sopersi: --Mitä te sanotte? Mitä te tarkoitatte...? Signe melkein tempasi kätensä pois. Hänen silmänsä leimahtivat ja hänen äänensä helähti kuin teräsjousi, kun hän sanoi: --Menkää! Sillä _häntä_ te rakastatte ettekä minua. Luuletteko, etten minä ole ensi hetkestä nähnyt sitä? Samassa livahti hän kuin sisilisko ulos samasta ovesta, josta hänen isänsä juuri oli mennyt. Hän oli hyvin ampunut vasamansa. Johannes palasi horjuvin polvin paikalleen. Nyt hän vasta olikin sisällisessä sekasorrossa. Nyt vasta kiehui ja kihisi hänen aivoissaan. Ehkä Signe oli hyvinkin oikeassa? Mutta silloinhan hän, Johannes, vasta olikin oikea tomppeli, joka ei tuntenut edes sen vertaa itseään, että olisi tiennyt, ketä hän rakasti oikein! Taikka oli Signe väärässä? Mutta uskoiko hän itse todellakin, mitä hän oli sanonut? Vai oliko hän lingonnut nuo sanat vain päästäkseen Johanneksesta ja katkaistakseen kaikki viimeisetkin langat heidän väliltään. Irene ei näyttänyt mitään huomanneen. --Te annoitte jonkun paperin hänelle? kysyi hän tyynesti, hymyillen kirkasta, peilailevaa hymyään. --Niin, vastasi Johannes hajamielisesti. Se oli vain eräs vanha velkasitoumus. --Entisiltä ajoilta? kysyi Irene vielä, luoden pitkän, veitikkamaisen katseen häneen. --Niin, entisiltä ajoilta. Se oli jo molemmin puolin suoritettu. Johannes tunsi jälleen Irenen pitkän, hyväilevän katseen kiertävän kulmiaan kuin siunauksen. Mitä tämä oli oikeastaan? ajatteli hän. Kertoihan tuo katse rakkautta? Tulkitsihan tuo ilme lämmintä, ääretöntä antautumusta, joka herpaisi hänen sielunsa ja kietoi kuin pumpuliin koko hänen olentonsa? Vai eikö hän enää tiennyt mitään, ymmärtänyt mitään? Täytyihän tuon olla rakkautta! Vai oliko hänkin jo kuin Niniven lapsi, joka ei osannut enää oikeata kättä vasemmasta erottaa? Hän koetti tyyntyä. Joi kahvikuppinsa, sytytti sikarin, nojasi päänsä käden varaan ja katsoi vakavasti Ireneen. --Ettekö tahtoisi olla hyvä, sanoi hän sitten aivan kiltisti, ja kertoa sanasta sanaan, mitä serkkunne on puhunut teille? --En, vastasi Irene, jälleen sama veitikkamainen ilo silmissään. Taitaisi tulla liian pitkä kertomus siitä. --No niin, sitten lyhyesti? --Jos teillä on vielä joku paperipala, minä kirjoitan sen mieluummin teille. Johannes repäisi lehden muistikirjastaan. Irene kirjoitti ja ojensi sen takaisin hänelle. Johannes luki: »Hän on sanonut, että te rakastatte minua. Siinä kaikki.» Johannes ei kotvaan uskaltanut nostaa silmiään paperista. Hän luki uudelleen ja uudelleen nuo rivit. Salamoina kulkivat kuvat hänen sielussaan. Ehkä oli Signe sittenkin oikeassa? Ehkä olikin Irenen hempeä hahmo tuona kohtalokkaana iltana tuonut lemmen ja tunnustuksen sanat hänen huulilleen? Johannes koetti muistella, mitä kaikkea tuona iltana oli tapahtunut. Eikö hän ollutkin istunut ja vertaillut toisiinsa näitä serkuksia? Ja eikö tuo vertailu ollutkin päättynyt nuoremman eduksi ja vanhemman tappioksi! Kenties oli Signe silloin huomannut hänestä jotakin? Kenties oli hänen katseensa, kenties kasvonilmeensä juorunnut jotakin? Mutta silloinhan oli Signe paljon hienompi psykologi kuin hän itse. Ja silloinhan Signe ei tietysti ollut uskonut sanaakaan siitä, mitä Johannes oli hänelle sittemmin kahdenkesken sanonut. Taikka ehkä hän oli uskonut jotakin? Ehkä senverran, että Johannes joskus ennen-aikaan, kymmenen vuotta sitten, oli häntä rakastanut? Mutta jos hän ei ollut uskonut, että Johannes enää rakasti häntä, kuinka hän oli mahtanut sitten tämän uuden, valtavan tunnepurkauksen itselleen selittää? Ja kuinka tuolle toiselle? Ja kuinka oli tuo toinen sen selittänyt itselleen? Johannes otti kynän ajatuksissaan ja kirjoitti samalle paperille, heti Irenen sanojen alle: »Ja jos teidän serkkunne olisi puhunut totta? Mitä te siihen sanoisitte?» Irene luki, hymyili ja kirjoitti vastaukseksi: »En minä mitään sanoisi. Minä tunnen vain.» --Ja mitä te tunnette? kysyi Johannes äkkiä, keskeyttäen kirjoitusleikin. Te pidätte tietysti minua äärettömän naivina ja naurettavana olentona? --Tuskin, vastasi Irene, hymyillen omituisesti, salaperäisesti ja ikäänkuin sisäänpäin. Eskimo ajattelee, huomautti Johannes itselleen. Mutta ääneen hän sanoi: --Minä olen mies, joka ei tunne itseään. Sanokaa minulle, kuka minä olen! --Se on helposti sanottu, hymyili Irene. Mutta minä kirjoitan paremmin kuin minä puhun. Ja hän kirjoitti jälleen muistikirja-lehdelle ja ojensi sen Johannekselle. Johannes luki: »Te olette _mies_, oikea mies. Ja jos minä olisin Signen sijassa...» --Niin, mitä sitten? kysyi Johannes. Mitä te silloin tekisitte? Irene käänsi kasvonsa pois. Mutta Johannes kuuli hänen hiljaa virkahtavan: --Minä en teitä niin helposti muille luovuttaisi. Heidän kätensä tapasivat toisensa. Eivätkä he sitten enää pitkään aikaan puhuneet mitään. 16. Johannes kulki jälleen myrskymielin kotiinsa Potsdamin sillan yli. Hän oli jälleen ollut koko iltapäivän Signen ja Irenen seurassa. Vapaaherra Carp oli nimittäin hetken perästä tullut ilmoittamaan, ettei hänen artikkelinsa valmistuisikaan niin nopeasti kuin hän oli luullut ja pyytänyt Johannesta uhrautumaan hänen sijastaan nuorten neitosien ritariksi. He puolestaan tapaisivat toisensa huomenaamulla samassa hotellissa, jolloin Johanneksella myös tulisi olemaan tilaisuus tutustua vuorineuvos Rabbingiin. Nyt oli Johannes selvittänyt täydellisesti välinsä Signen kanssa. Ja se oli tuottanut hänelle erään uuden sielullisen kokemuksen, jota hän par'aikaa koetti eritellä mielessään. --Mutta ellette te uskonut, että rakastin teitä, hän oli kysynyt Signeltä, miksi te siis ollenkaan kuuntelitte minun hulluja lemmenhoureitani? --Niin, se oli kenties epämoraalista minun puoleltani, oli Signe sanonut. Mutta hän oli niin mielellään tahtonut oppia tuntemaan, kuinka mies voi pettää itseään. Eikä vain itseään, vaan myöskin muita, ainoastaan jonkun entisen, ammoin haihtuneen mielikuvan pohjalta, kun joku uusi eroottinen vaikutus on siihen koskettanut. --Ja jos asianlaita olisi ollut toinen? hän oli vielä kysynyt. Ellei Ireneä olisi ollut olemassa ja minä olisin kuitenkin tehnyt teille saman tunnustuksen? --Niin, mitä sitten? oli Signe kysynyt vastaan ilkamoiden. --Tarkoitan: mitä te siinä tapauksessa olisitte vastannut minulle? --Totuuden, oli Signe sanonut. Sillä _olinhan_ minä kuitenkin se nainen, joka tuona ensi aamuna kävi teitä kotoa etsimässä. Se oli siis sittenkin ollut Signe. Eikä Johannes ollut voinut kyllin ihmetellä niitä naispoven hämäriä liikkeitä, jotka olivat tuon käynnin ja sitten sitä seuranneen tapahtumasarjan aiheuttaneet. Hän huomasi, että hän oli tavannut mestarinsa. Ja hän koetti nyt kotiin kulkiessaan itselleen selvittää, mitä hänen oli tässä asioidentilassa tekeminen. Hänen teki mieli hengittää hiukan raitista ilmaa, ennen kuin hän sulkeutuisi yksinäiseen kammioonsa. Ja hän lähti seurailemaan virran vartta, yksitoikkoista, tummien lehvästöjen läpi tuikkivaa katulyhtyjonoa, joka pitkänä kaarena reunusti rantaparrasta ja hävisi etäisyyteen. Oli tähtikirkas, myöhäisen huhtikuun ilta. Ilma oli haalea kuin maito ja tuo Berlinille ominainen kivihiilen ja kuuman asfaltin tuoksu suli yhteen jostakin etäältä, Ala-Saksan suurilta vainioilta tulevien lämpöaaltojen kanssa, maistuen ryydiltä ja maustimilta. Johanneksen pohjoismainen sielu nautti siitä kuin ainakin lauhkeamman vyöhykkeen antimista. Jo Tanskassa tai oikeammin jo Juutinraumassa hän oli joka matkallaan tuntenut tämän tuoksun, joka vaikutti häneen aina samalla, salaperäisellä, houkuttelevalta ja troopillisella tunnelmalla. Hän muisti, miten väsyneenä ja rikki-raadeltuna hän oli tuon taipaleen viime syksynä suorittanut. Miten hän täällä ulkomailla, yksinäisyydessä ja kaukana kotimaansa julkisesta elämästä, jälleen oli koonnut itsensä, syventynyt työhönsä ja tuntenut ajatuksiensa päivä päivältä voimistuvan, kirkastuvan ja karaistuvan. Ja miten hän jälleen näinä viime päivinä oli ollut rikki menemässä, miten työn pohja oli luisunut häneltä syrjään, hänen sielunsa omasta keskipisteestään harhautunut ja koko hänen elämänsä ollut uusille urille suuntautumassa. »Työtä, työtä!» huusi epätoivoinen ääni hänen sisällään. »Mutta mitävarten työtä!» vastasi heti siihen eräs toinen, kylmä ja pirullinen ääni, jonka puolelle Johannes tunsi päivä päivältä ja hetki hetkeltä yhä enemmän kallistuvansa. Siinäpä se, minä olen menettänyt uskon työhöni, ajatteli hän. Minä olen vapaa. Työn orjuus ei enää sido minua. Nyt on vain kysymys, mitä minä teen tällä vapaudellani. Otanko vastaan huolettoman aineellisen aseman? Nähtävästi ei sitävarten tarvitse muuta kuin kätensä ojentaa. Menenkö kihloihin naisen kanssa, jota en rakasta, mutta jota nainen, jota todella olen rakastanut, väittää rakastavani? Sekin käy yhtä helposti. Kaikki käy yhtä helposti sille, joka on viimeisen ihanteensa kadottanut. Myöskin valtiollinen asemani olisi minulle tältä pohjalta leikkityö takaisin valloittaa. Kenties vielä entistä ehompi asema. Sehän käy kuin tanssi, kun ei vaan ota ajaakseen mitään itseään ijäisempiä asioita. Johannes tunsi huulensa kiertyvän ohueen, voitolliseen hymyilyyn. Miksi hän ei oikeastaan ottaisi vastaan tuota kaikkea? Olisihan se kosto kaikille. Kosto Signelle, joka oli leikkinyt kuin kissa hiirellä hänen elämällään! Kosto koko hänen omalle entiselle itselleen ja turhille unelmilleen, joiden vuoksi hän oli saanut kärsiä niin paljon! Ja vielä kosto kaikille hänen vihollisilleen, ennen muita tuolle tuntemattomalle vuorineuvos Rabbingille, joka aikoi käyttää häntä omien salaperäisten tarkoitustensa palvelukseen! Monta muuta hän oli täten ottanut, käyttänyt ja musertanut. Mutta entäpä hän tällä kertaa olisikin tavannut väkevämpänsä? Johannes oli näissä ajatuksissaan etääntynyt liikkeen suurilta valtaväyliltä ja tullut erään toisen pienemmän sillan läheisyyteen. Täällä oli hiljaista ja hämärää. Täällä eivät hevosenkaviot kopsaneet eivätkä raitiotie-vaunut vilisseet. Eivät automobiilit toitottaneet, eivät leimunneet suurten myymäläin valomeret. Katu oli melkein autio ja tyhjä. Vain hänen omat yksinäiset askeleensa kaikuivat vasten tasaisia kivilaattoja. Hän pysähtyi sikariaan sytyttämään. Samassa hän kuuli kiivaita ääniä jostakin aivan läheisyydestään. Nais-äänen ja mies-äänen, jotka riitelivät keskenään. Nais-ääni oli kova, kirkas ja täsmällinen. Mies-ääni taas kummallisen kimeä, pehmeä ja pingoitettu. Jälkimmäinen huusi ja raivosi. Edellinen vastaili kylmästi ja viiltävästi, leikaten ilmaa kuin timantti lasia. Sanoja ei voinut erottaa. Sen verran kuitenkin, että Johannes heti huomasi kielen olevan jotakin muuta kuin saksaa. Hän käännähti ympäri katsoakseen, mistä nuo äänet tulivat. Ja hän näki edessään kadun toisella puolen sillan korvassa matalan, kaksikerroksisen rakennuksen, jonka seinältä häämöittivät suurilla, haalistuneilla kultakirjaimilla piirretyt sanat: »Drei Kronen.» Nähtävästi joku kolmannen luokan majatalo. Yläkerran valaistut ikkunat olivat auki. Juuri sieltä sinkoutuivat, mikäli korva voi päättää, nuo vihan kuumat ja kylmät äänenpainot yön pimeyteen. Ruotsia se oli. Nyt erotti Johannes sen aivan selvälleen. Ja vielä lisäksi suomen-ruotsia! Ei, hän ei voinut siitä erehtyä. Siis joku helsinkiläinen porvarisperhe, päätteli Johannes. Joku, joka laihan kukkaronsa vuoksi on ollut pakotettu tuosta vaatimattomasta paikasta yösijansa etsimään ja kenties samasta syystä joutunut suunkopuun ennen uinahtamistaan aviollisen autuutensa polstereille. Johannes aikoi jo kääntyä takaisin, kun hänen päähänsä samassa iski, että tuo mies-ääni oli hyvinkin tuttu hänelle. Olihan se saman merkillisen äijän ääni, joka kerran ennen oli hänet tuolla Potsdamin kadulla öisistä ajatuksistaan herättänyt? Maailma on sentään hyvin pieni, ajatteli Johannes. Tuossa minä nyt heti saan selon hänen salaisuudestaan. Mutta tuskin hän oli toipunut tuosta ensimmäisestä hämmästyksestään, kun uusi ja paljon huumaavampi kohtasi häntä. Hän oli kuulevinaan omaa nimeään mainittavan. Johannes hypähti. Valehtelivatko hänen korvansa? Oliko hän hullu? Vai oliko hän niin ylenmäärin hermostunut? Joskus ennenkin oli hänelle tuontapaisia kuulohäiriöitä tapahtunut. Suuren ihmisjoukon sorinasta, kaduilla, toreilla, rautatie-asemilla tai outoon ravintolaan astuessa, olivat hänen korvansa usein ottaneet vastaan katkonaisia yksityis-ääniä ja niistä järjellisiä sanoja, lauseita, kysymyksiä ja vastauksia muodostaneet. Johannes oli kuitenkin ne aina heti oman mielikuvituksensa tuotteiksi ymmärtänyt. Luonnollisesti täytyi asianlaidan tässä olla sama. Ja kuitenkin hän olisi voinut vannoa, että hän oli kuullut tuon mies-äänen sanovan kiihkeästi ja itsepintaisesti: --Minä otan tohtori Tammisen. Minä tarvitsen häntä. --Ja minä kiellän sinut häntä ottamasta, oli siihen vastannut tuo kylmä, kirkas nais-ääni. --Ja minä en välitä sinun kiellostasi! oli hän jälleen ollut kuulevinaan mies-äänen sanovan. Mihin aiottiin hänet ottaa? Kuka aikoi? Ja kenellä oli moinen mielenkiinto estää sitä tapahtumasta? Minä olen hullu, hymähti Johannes itsekseen. Taikka minä olen täynnä makeata viinaa. Paras, että laittaudun heti kotiini peiton alle. Hän oikaisi kadun yli, hotellin porraskäytävän ohi johtavalle sivukadulle, josta hän tiesi olevan suorimman tien omaan kaupungin-osaansa. Nyt vasta hän huomasi, että hotellin edessä odottivat suljetut taksavaunut. Pilanpäin ja osaksi myöskin tyydyttämättömästä uteliaisuudesta hän heitti ohimennen kuskipukillaan torkkuvalle ajurille: --Vapaa? --Ei, vastasi ajuri yhtä lakoonisesti. --Tilattu? --Pyydetty odottamaan. Samassa aukeni hotellin ovi. Johannes vetäytyi askeleen syrjään ja näki siitä astuvan ulos pitkäkasvuisen, komeasti puetun naisen, joka lausui kirkkaalla, täsmällisellä äänellään saman suurhotellin nimen, missä hän juuri tänään oli vapaaherra Carpin ja tämän naisten kera syönyt päivällistä. Johannes kuuli heti, että se oli sama nais-ääni, jonka hänen korvansa äsken oli tuolta avattujen akkunain takaa erottanut. Ja hän ehti juuri parhaiksi näkemään täyteläisen vartalon ja upean pohkeen kaaren, kun nainen hameensa kooten kumartui kuomun pimentoon. Tuon kaaren hän oli nähnyt ennen jossakin: Mutta missä? Helsingissä! Aivan oikein, vuorineuvoksetar Rabbing se oli. Mutta mitä hän teki täällä? Tuossa hotellissa; joka näytti ennemmin rosvojen pesältä kuin sivistyneiden ihmisten asunnolta? Tietysti hän oli ollut tapaamassa jotakin. Tuota ukkoa? Mitä voi heillä kahdella olla keskenään tekemistä? Se mies on vuorineuvos Rabbing, iski nyt välkähdyksenä Johanneksen päähän.