Part 4

Seuraavana aamuna vieraat kiittivät emäntäänsä ja voivat kotiin lähtiessään olla varmat siitä, ettei kylässä kukaan saisi kuulla tapahtumasta, sillä Henriikan he tiesivät osaavan pysyä vaiti. Ja kotona oli jälleen rauha: mestari nukkui syvässä unessa omassa vuoteessaan ja heräsi vasta myöhään iltapäivällä.

Nyt vieri monta päivää hitaasti ja raskaasti kuin pilvenmöhkäleet painostavassa tyyneydessä. Ei vaihdettu sanaa, ei näkynyt hymyä. Kaikki kolme välttivät katsomasta toisiaan silmiin, pysytellen työntouhussa kukin.

Sattui sitten, että Ulla-emäntä tapansa mukaan aikoi vetää seinäkellon painoja ylös, mutta jo ensi nykäisyllä toinen ketju katkesi. Uuras otti kellon seinältä, purki sen ja ryhtyi laittamaan vanhuuttaan kuluneiden ketjujen sijaan kokonaan uudet. Hänen ollessaan kellon kimpussa osui isä, joka oli enimmäkseen yksin takonut pajassa, vaikka pakkanen oli kiihtynyt ihan purevaksi, astumaan tupaan, otti irralliset ketjut käteensä ja sanoi entiseen leikilliseen tapaansa, ikäänkuin ei olisi ollut mitään kahnausta:

-- Nämä ketjut minä laitoin kelloon siihen aikaan, kun sinä vasta tulit maailmaan. Näkyvät jo kuluneen pilalle. Saa nähdä, tuleeko sinun laittamistasi paremmat. Ja niinkuin tuo kello, niin tässä elämäkin täytyy, piru vie, vetää uuteen ja parempaan käyntiin.

Ulla-emäntä oli siivilöinyt maitoa kylmän kamarin ovella ja heitti nyt nuoret kuusenoksat siivilästä pois kohottaen perin moittivan katseen mieheensä, joka ikäänkuin sen painosta lyyhistyi penkille Uuraan viereen. Poika katsoi isäänsä ja hymähti, kun ukon kasvoilla oli sellainen surkean naurattava ilme ja silmissä paha veitikka, joka tahtoi mutta ei uskaltanut vapaasti nauraa, ei liikkua, ei puhua eikä syödäkään.

Kun äiti oli poistunut, sanoi isä pojalleen:

-- Paista minulle vähän silavaa, vatsani vonkuu tyhjyyttään, kun äitisi on antanut minun paastota monta vuorokautta.

Uuras meni leikkaamaan kylmästä kamarista lihaa ja paistoi hiilihehkulla pannussa, mutta kun mestari istui pöytään aikoen käydä ateriaan käsiksi, ennätti emäntä tuiskuna sisään ja otti lihan pois, jättäen vain suolasilakkaa, perunoita ja leipää ukolleen nälän sammuttamiseksi.

Isä ja poika katsoivat toisiinsa ja nyökkäsivät.

-- Puehan yllesi! -- sanoi isä ja hymyili.

Uuras veti päällysnutun arkitakkinsa päälle, ja isä teki samoin. Äiti oli esituvassa, kun he molemmat poistuivat. Vasta tiellä sanoi mestari:

-- Voimmehan ottaa hevosen ja lähteä kirkolle saakka. Siellä tarjotaan tänään eräs rakennusurakka ja nyt sinäkin saisit käydä siihen kiinni.

Uuras tunsi jotakin uutta ja valoista rinnassaan.

-- Mikä rakennus se on?

-- Sellaista vaan pappilan ulkorakennusten kengitystä se on. Kuuluu olevan kivityötä navetan kivijalkaan. Ja kun sinä kerran...

-- Lepolasta saa hevosen! -- sanoi Uuras äkkiä muuttuen kiihkeäksi.

Nyt vasta hän tunsi olevansa täysin terve, ja jotakin raskasta solui pois hartioilta. Isä, äiti, kylä, uusi työ, taivas ja luminen tie olivat jälleen vanhoja tuttuja.

Lehvin sepän ja hänen poikansa urakkatarjous oli pitäjälle edullisin ja luotettavin, ja niin he sen saivat. He palasivat kotiin toisena päivänä hyvällä tuulella ja istuivat pöytään, johon äiti kantoi parhaita herkkujaan.

Pilvi oli väistynyt, aurinko paistoi ja sitä kesti kevääseen saakka.

VIII.

Seurakunta oli jo asettunut paikoilleen, mutta urkuri ei vielä soittanut, eivätkä kirkonmenot vielä alkaneet vähään aikaan.

-- Näätkös tuota rakoa katossa? -- kysyi eräs isäntä toiselta.

-- Kai, kai, -- nyökkäsi toinen.

-- Siitä sataa sisään.

-- Kai, kai.

-- Alttarin kohdalla tornissa on suurempi rako.

-- Kai, kai, -- nyökkäsi toinen.

-- Sieltä sataa Kristukseen!

-- Oo, peijakas! -- innostui mies.

-- Tulee kalliiksi seurakunnalle. -- Toinen nyökkäsi. -- Kuuluu olevan paha laittaa.

-- Ja paha sikseenkin jättää, -- jaksoi harvasanainen toveri lisätä.

-- No, se Lehvin seppämestarin poika...

-- Niin, se niin Uuras...

-- Kuuluu olevan koko peijakas.

-- Poikanen se vielä on.

-- Äläpäs, johan se on kuin täys mies.

-- Oletkos nähnyt?

-- No, joka päivä pappilan töissä. Niin että sille se työ sopii.

-- Kai, kai, -- tyytyi naapuri vastaamaan. Kun pappilan navetta oli "kengitetty", pantu uusia kiviä kivijalkaan sen korkeutta lisäämään ja otettu pois alimmaiset, mädät hirsirivit, annettiin kirkon katon korjaus tällä kertaa Uuraalle omiin nimiin oikein kontrahdin mukaan kahdesta tuhannesta markasta, sillä katto oli jyrkkä ja osittain paha korjata, varsinkin torni, jonka ympärille täytyi rakentaa telineet ja johon entisen pärekaton sijaan oli tehtävä uudenaikainen pellistä.

-- Jopas jotakin, -- vohki Lehvin seppä pojalleen, -- kun tekivät sinusta rakennusmestarin omin lupinsa ilman koulua!

-- Semmoisen työn nyt tekee kuka tahansa, -- sanoi Uuras näyttäen olevansa rauhallinen, vaikka isä hyvin huomasi, että pojalla oli jotakin erikoista mielessä.

Navetan työn hän kokonaan jätti isän viimeisteltäväksi apumiesten kanssa ja hankiskeli itselleen aineita ja työkaluja kirkon kattoa varten. Heillä oli vuokrattuna asunto kirkonkylässä, ja äiti kävi joka viikko tuomassa heille ruokaa ja huolehtimassa muusta mukavuudesta.

Oli ihmeen ihania kevätpäiviä. Lumi suli ihan silmin nähden kinoksista räytyen hataraksi huokoiseksi kuoreksi, ja eräänä kauniina aamuna se häipyi näkymättömiin. Vain siellä täällä rauhaisilla vainioilla näki kaistaleen valkoista. Joki paisui valtavaksi niityille, ja järvetön seutu oli kuin mikäkin "vesimaan puoli", niinkuin kyläläiset sanoivat, ja ruuhilla kuljettiin kokemassa kalanpyydyksiä kirkonkylän äärimmäisten mökkien edustoilta. Näin vesirikasta kevättä ei oltu nähty miesmuistiin.

Sitä mukaa kuin navetan työt valmistuivat, peri Lehvin seppä saatavansa urakasta, ja nyt hänelle tuli herrain päivät.

-- Sekös tässä aina nirkun narkun, -- sanoi hän ukoille, jotka olivat työssä mukana. -- Nyt mennään ostamaan konjakkia!

Viinan myynti oli rajoitettu, ja vain anniskelut saivat jakaa ryypyttäin. Sen sijaan myötiin konjakkia kaupoissa aivan yleisesti. Kaikki tiesivät, että se konjakki oli värjättyä viinaa, ja sitä juotiin turvallisesti hyvin tietäen, kuinka se tehosi.

-- Se poika, peijakas, on nyt kiinni omissa hommissaan, tulkaa pois vaan, -- sanoi mestari.

Miehet hiukan arkailivat.

-- Kun se Uuras on niin visu, ettei se veilaa mistään kohtaa, ja jos se sattuisi suuttumaan, kun näin kesken työtä...! -- esteli vanha kivimies.

-- Mitä vielä, kyllä minä sen pojan tiedän. Varmuuden vuoksi mestari kuitenkin siirsi juomingit myöhemmäksi iltapäivään, ja silloin he ottivat pullot mukaansa häviten kivimiehen syrjäiseen mökkiin kylän laitaan.

Siellä Lehvin seppä pääsi hyvään ryypyn alkuun, ja sitten hän hummasi viikon aikaa yhtä mittaa eikä asuntoonsa tullut. Kylä kajahteli juopuneiden melusta ja rallatuksista. Vähän väliä karttui niiden luku jonkun uuden liittyessä rattoisaan seuraan, ja Lehvin sepän kukkaro oli kyllin tukeva hankkimaan ilolientä niillekin, joilla ei itsellään sattunut mukana olemaan.

-- Pappilan navetan kengitys pitää kunnialla kruunattaman ja konjakilla pikarit täytettämän, kippis! -- puhui seppä. -- Se poika peijasi puolellensa suuremman osan -- kippis! -- omaani nyt juon -- kippis! Se onkin sitten sellainen poika, ettei kymmenen kylän tienoilla toista -- kippis! -- Ja kun minä juon, niin juon minä ilosta, eikä surulla ole minuun mitään sanomista, kippis!

Ja koska maalliset surut olivat koko urakkajoukolta tykkänään haihtuneet, oli meluava riemu äänekkäämpää kuin pappilan karjan möly, kun sitä koetteeksi päästettiin navetasta jaloittelemaan.

Uuras vain ei näyttänyt mitään huomaavan. Aamusta varhain hänet nähtiin kirkon kattoa purkamassa, niin että lahonneet päreet olivat jo röykkiöinä alhaalla räystäiden kohdalla, ja työaseiden lyönnit paukahtelivat kuulakkaassa kevätilmassa moninkertaisin kaiuin. Itse hän vihelteli riemuisia säveliä liikkuen varmana ja vapaana jyrkällä katolla, aivan kuin painolaki ei olisi koskenut häntä niinkuin muitakin kuolevaisia. Hajasäärin, toinen jalka aina toista ylempänä ja polvi koukussa katolla hän oli iskeytynyt paikkaansa kuin kotka vuoren lohkareeseen pysytellen lautojen välissä syvennyksissä ja vuoroin takoi peltikattoa, vuoroin toisaalta päreitä purki.

Samoin kuin ennen pikkulasten koulussa ajomiehet ja tiellä kulkijat pysähtyivät katsomaan lasten jännittävää leikkiä, samoin nyt kyläläiset ja vieraatkin jäivät ihaillen tähyilemään nuorukaisen leikiltä tuntuvaa vakavaa työtä, jota ei kukaan katsojista olisi luullut voivansa tuolla tapaa suorittaa.

Väliin nuori mies pysähtyi, antoi pihtien ja vasaroiden vaipua, lepäsi rennosti nojaten kaltevaan kattoon, korko iskettynä tukeen, ja silmäili allansa leviävää lakeutta. Niin pitkälle kuin silmä kantoi, aukeni nähtäväksi jokilaaksoa tulvan peittämänä, väreilevässä ja välkkyvässä vedessä uivia latoja, pensaita, puita, tukkeja, ruuhia, aitoja. Siellä täällä katkaisi tulvan pieni mäentöyräs, jolle aina kohosi ihmisasunto, kunnes maa nousi kylää kohti kuperana ja voitokkaana, kantaen upeita taloja ja laajoja viljavainioita. Paisunut joki ulottui kimaltelevana kylän rinteille kuin koristeet nuoren tytön uumalta pyöreätä povea kohti.

Keväinen ahava puri nuorukaisen ihon tummaksi, ja aurinko haalisti hänen tuimaa katsettaan, joka nyt siristettynä alati mittaili ja suunnitteli ollen valpas ja kireä, silmänräpäystäkään lyömättä herransa etuja laimin. Täällä korkeudessa, taivaan ja maan välillä, paisui rinta vain harvoin vapaasti hengittämään, eivätkä jäsenet päässeet lepoa nauttimaan. Ei, siellä oli kamppailu toista kuin maan pinnalla. Tahtoa tarvitsi avuksensa joka jäsen, joka nivel ja lihas, ja tahtoa ohjasi äly, näkö ja kuulo. Miehentahto kiristi ruumista joka hetki nostaessa ja laskiessa raskaita aseita. Työ sujui keveästi ja ripeästi, ja säännöllisten vasaranlyöntien kajahtelu kertoi katselijalle sen olevan kuin hilpeätä leikkiä. Ja tässä leikissä tuli nuorukaisesta isku iskulta mies.

Uuras ei vielä ollut tornin kattoa aloittanut, kun hänen äitinsä taaskin tuli eväitä ja puhtaita vaatteita tuomaan. Hänen huolehtiva silmänsä keksi heti pojan äärimmäisen uupumuksen, sillä raskas työ kirkon katolla olisi kysynyt jäntevänkin miehen karaistuja voimia ja Uuras oli vasta kahdeksantoista vanha nuorukainen. Hänen kuumeinen kiireensä kaikui jokaisesta iskusta: pian, pian! Miksi hän kiirehti ja mikä oli se voima, joka häntä ajoi uupuneenakin ponnistelemaan?

Äiti vaati häntä lepäämään käyttäen kaiken puhekykynsä ja tarmonsa saadakseen poikansa taipumaan. Heidän välillään alkoi kamppailu, kuten pojan pikku lasna ollessa. Äiti pääsi nytkin voitolle suostuttaen Uuraan vahvistamaan itseään virkistävillä kylvyillä ja hieromisella, mikä paransikin liiaksi rasittuneet lihakset.

Aivan kuin uutena miehenä hän taas nousi kirkontorniin jyrkkiä portaita ja suunnitteli, kuinka vähimmällä vaivalla voisi korjata tornin pienen katon. Telineitä hän ei missään tapauksessa tahtonut pystyttää. Noustuansa tornin kiertoportaita melkein perille saakka hän keksi räystään alla luukut ja suunnitteli heti, minne löisi tueksensa ulkonevia lankkuja, köyttäisi itsensä varmuudeksi kiinni tornin huippuun ja kattaisi tuon pienen pinta-alan aivan turvallisesti. Nämä toimenpiteet olivat yksinkertaisia, vaikka työnantajat eivät sitä tajunneet, sillä kenenkään vanhemman henkilön rohkeus ei olisi huimaavassa korkeudessa ilman ympäröivää tukea ja vain jalkanojan varassa voinut kestää koetusta. Mutta nuorukainen hymyili ja vihelteli tuntien jälleen samaa kiihoittavaa hipaisua rintansa alla kuin pienenä poikapahaisena Lehvin kiikussa.

Hän vasaroi nyt sen kirkon ristitornia, joka lasna oli täyttänyt hänen sydämensä hartaalla ihailulla. Ristin kultaus kimalteli auringossa, kun Uuras, murrettuaan katon sisäpuolelta, kiipesi sitä kaulaamaan ja kiinnitti siihen varmuusköytensä.

-- Risti, tule siis minunkin tuekseni! -- jupisi hän hymyillen, mutta nuorukaisen kunnioittava hartaus täällä taivaan ja maan välillä kohdistui siihen kuin elävään olentoon, josta hänen kohtalonsa mahdollisesti riippuisi. Hän järkytti sitä, mutta huomasi sen tukevaksi.

Viikko ja toinenkin oli jo vierähtynyt ja Lehvin seppä ennättänyt ilosta sanoa "kippis" monen veikon kanssa antaakseen pappilan navetan urakkarahojen luistaa, kun hän eräänä aamuna ihan raittiina ja selvänä astuskeli pitkin maantietä, joka kirkon kohdalla teki äkkikäänteen. Siinä hän nosti katseensa kuullessaan katolta pellin heläjämistä ja näki -- poikansa ilmassa huimaavan korkealla torninhuipun kyljessä.

Ukko lyyhistyi maahan ja voihki siinä hetkisen tunnustellen sääriään ja komennellen pettäviä polviaan, kunnes uskoi silmiänsä uskallettuaan uudestaan katsahtaa poikaansa kohti.

-- Senkin naakka! -- mutisi hän yhä varmempana siitä, ettei sieltä korkeudesta muuta tipahtanut kuin lahonneita päreitä, ja riensi kortteeriin, jossa Ulla-emännälle valitti:

-- Kun vatsani tuli niin kipeäksi siitä pojan peijakkaasta!

-- Jokos, vai eikös konjakista?

-- Älä nyt vihoittele, Ullasein, minulla on ollut niin juukelin lystiä. Se rakennusmestarin ammatti, näätkös, menee miehelle päähän!

-- Eikös vatsaan se mene?

-- Niin, kun sattuu saamaan sellaista, että menee, mutta nyt minun pitäisi mennä järveen, ellet sinä minua vanhaa miestä armahda ja pese.

-- Ettes häpee vieraissa ihmisissä juoda ja rallata!

-- Vai juomisesta -- -- vai! Pojasta se vatsankipu tuli, pojasta!

-- Voi sinuas, voi!

-- Mene -- me -- mene itse katsomaan, siellä se kelluu taivaan ja maan välillä!

-- Niinkuin en minä sitä olisi nähnyt, mutta kun en ole konjakkeja juonut, niin pysyn jaloillani.

-- Pysy, pysy, sinä pyhä vaimo. Eiköhän sentään sinun jumalisuuttasi lueta minullekin ansioksi, kun viimeinen tuomio tulee?

-- Aijai, kuinka ihmisen pitääkin juljeta olla paatunut!

-- Vaikka olen niin pehmeä ja joka paikka niin hellänä ja polttavana, ettei kiirastulessa syntisillä kuumempaa ole -- --

-- Ethän vaan itke?

-- I-i-itken! -- hytki ukko naurun ja itkun välillä pidellen housujansa ja kömpi penkille pitkäkseen.

Emännän sydän heltyi, ja hyvin hän hoiteli ukkoaan.

-- Ei sinua enää mikään kuitenkaan paranna, vanha raato! -- torui hän kylvettäessään. -- On sinulle kova tai hyvä, se on aina yks'kaikki. Anna kun hieron ne kinttusi suoriksi!

Ja hyvinpä Lehvin seppä tämän jälkeen tarvitsikin terveitä sääriä ja käsivarsia, sillä työtä oli kotona karttunut ylettömästi sillaikaa, kun hän oli kirkonkylässä hummannut.

Kun Uuras sai urakkansa valmiiksi ja tuhannet käteensä, pisti hän ne kasvonilmettä muuttamatta povitaskuunsa ja hoputti isää kotiin.

-- No, kai sinä nyt puhut Anjalle pari koreeta sanaa ja korotat esitupaamme ja sitten rakennat sen perään vaikka kaksi kamaria.

-- Olkaa vaiti siitä asiasta! -- tiuskaisi Uuras. -- No, no, voinhan olla vaitikin, -- myönsi isä, ja hiljaisina he kolmisin ajoivat kotiin.

Mutta Uuras oli aivan muuttunut. Hän ei antanut itselleen eikä muille yön eikä päivän rauhaa, ajoi työstä työhön ja keksi yhä uutta ja uutta rahan pantiksi. Pajan ahjossa piti olla ainainen kohu, ja puutöitäkin hän ahersi, muurasi kylässä uunejakin isänsä kanssa.

Tytöt, hanurit, huvit ja Anjakin jäivät aivan unhotuksiin.

-- Kyllä tuohon poikaan siellä kirkontornissa on mennyt -- --

-- No, mikähän häneen nyt siellä olisi mennyt? -- sanoi Ulla-emäntä.

-- He, mikäs muu kuin -- piru!

Ulla-emäntä katsoi ukkoonsa säikähtyneenä. Hän ei ollut varma, vaikka vielä olisi niin käynytkin, eikä siis väittänyt vastaan.

IX.

-- Niin on nyt kesä kuin kuumeisen uni! -- sanoi Uuras eräänä sunnuntai-iltana Anjalle.

He olivat sattumalta yhtyneet Tupalan lähellä ja ensin ääneti käveltyään salavihkaa ja arasti katsoneet toisiinsa, kunnes ihana kesäpäivä vaimensi epäilevän jälleennäkemisen jännityksen ja kumpikin huojennuksesta henkäisten kääntyi iloiseksi.

-- Ethän sinä paljon kesästä piittaa, -- sanoi Anja.

-- Aina sen verran, että omiksi tarpeiksi riittää. Nämä sunnuntait käyvät niin hiivatin pitkiksi, kun ei tiedä, mihin kätensä käyttäisi, aina ovat tiellä.

-- Annas tänne! -- sanoi Anja veitikkamaisesti.

-- Tuossa on, jos mielesi tekee!

Samassa Anja räpytti sormillaan Uuraan sormien alla, näppäsi äkkiä kädelle ja uudisti samaa temppua sanoen: -- Kili, kili, kassis! -- kunnes Uuras vuorostaan tarttui Anjan käsiin likistäen niin, että tyttö tuskasta huusi.

-- Ei ole hyvä karhua vitsalla ärsyttää, -- sanoi Anja viimein taivuttaessaan yksitellen Uuraan sormia kädestään eroon.

-- Ole kiltisti vain, muistathan talvellisen lupauksesi olla minun tyttöni.

-- Muistatko sinä sen? -- kuiskasi Anja punastuen.

-- Kun on aikaa -- -- nyt minulla on aikaa.

-- Sanovat, että olet tullut häijyksi.

-- Vai sanovat. Entä sinä?

-- En ole kanssasi puhunut.

-- Sinä olet vielä lapsi!

-- Kuusitoista, enkä enempää lapsi, kuin sinäkään.

-- Mistä tiedät, mikä minä olen?

-- Minä vaan en ole mikään lapsi väitti Anja.

Uuras katsoi häneen. Anja oli kasvanut, käynyt pyöreäksi, kaula oli pehmeä, niin että teki mieli purra, ja leuka niin merkillisen soma ja huulet punaiset ja silmät -- -- Hiljalleen uskalsi nuori mies nostaa katseensa silmiin, kerran vain, ja niiden viiva veisti hänen sydäntänsä, ja sanattomina he hetken astuivat lähetysten pidätellen hengitystään estääkseen toisiaan kuulemasta rajuja sydämenlyöntejä.

Käsi löysi käden, ja ote oli luja ja kuuma. Kesäinen hehku oli uuvuttavan suloinen, perhosten polulla liidellessä, kukkien jaloissa taipuessa, ja nuorukaisen käsivarsi kietoi neidon ensi syleilyyn, huumaavaan unhotukseen...

-- Nyt olemme toistemme tyttö ja poika, -- sanoi Anja heleästi kuin uutena ihmisenä.

Vähä vähältä sai sydämenriemu heidät valtoihinsa, ja nyt seurasi suloisia viikkoja, lemmenvaloja ja lemmenlauluja heidän kahden kesken, niinkuin he luulivat, mutta kaikki sen tiesivät ja kaikille se näkyi. Nuorukaisen kasvojen loiste siitä puhui, neitosen silmien hehku ja huulien puna siitä kieli. Kahden kelpo lapsen lemmenliitosta ja onnesta, joka kaikille kyläläisille oli tuttua ja rakasta kuin omien lasten kohtalo, puhuttiin kaikkialla, iloittiin ja paljon toivottiin.

Uuras eli vain, ei ajatellut, ei mitään suunnitellut, unelmoi kuin tointuva sairas suloisessa levossa -- muutamia viikkoja syksypuoleen, -- kunnes sai kirjeen siltä rakennusmestarilta, joka kerran oli pannut hänet muuraamaan. Hän oli sattumalta saanut tietää, mitä Uuras oli kirkonkylässä toimittanut, ja tahtoi nyt saada hänestä itselleen työnjohtajan.

Uuras ei kauaa miettinyt. Hän laittoi itsensä heti matkaan epäröimättä enempää kuin ensimmäistä kertaa maailmalle mennessään. Koti jäi, Anja samoin, tulevaisuus viittasi salaperäisenä kuin jännittävä seikkailu. Uuras lähti -- ei, hän ei vain lähtenyt, vaan rientämällä riensi. Junakaan ei kyllin nopeasti edennyt, päivä ei yöstä uudeksi kyllin äkkiä vaihtunut eikä uusi työ siihen käsiksi päästyä antanut kylliksi tarmontakaista tointa. Hän tahtoi jotakin enempää, paljon vaikeampaa. Kun sitten teollisuuskoulu syksymmällä alkoi, pyrki hän sinne, sillä nyt hänellä oli tarvittavat tuhannet.

Hän pääsi kouluun ja saavutti heti ensimmäisenä lukuvuonna opettajansa, erään arkkitehdin, suosion ja teki hänelle loma-aikoina lukujensa ohella piirustustöitä.

Näin hän vietti pääkaupungissa neljä vuotta ahertaen lakkaamatta opinnoissa ja rakennusalaan kuuluvissa töissä. Kotonaan hän kävi vain suurina juhlina ja viipyi silloin aina vain päivän tai jonkun tunnin. Hän oli nyt joutunut aivan toiseen maailmaan, ja koti alkoi jäädä yhä taemmaksi. Päivä oli siellä pitkä kuin kokonainen viikko kaupungissa. Vanhempien hellyys häntä liikutti, mutta samalla se hymyilytti kuin lasten leikki. Hän tahtoi nyt suojella, olla heille tukena, ja kun he eivät sitä tarvinneet, jäi hän pois, ei tullut niin usein eikä lopulta ollenkaan.

Anjalle hän aluksi kirjoitti, mutta koulun monet tehtävät ja ansiotyö veivät ajan ja ajatukset niin tyyten, ettei kirjeisiin juuri jäänyt aikaa.

-- -- Tahdon kirjoittaa sydämen pakosta, kun kirjoitan, -- oli hän sanonut Anjalle, -- en velvollisuudesta enkä kiireessä. -- --

Sydämen pakko tuli yhä harvemmin, ja aikaa uupui aina.

Anjan kirjeet saapuivat hänelle aina säännöllisesti, missä ikinä hän olikin, ja ne olivat nyt ainoana siteenä entisyyden ja nykyisyyden välillä, joskus houkutellen siihen vanhaan, ja sitten taas ylimielisen hymähdyksen syrjäyttäminä, unhotukseen jääden, mutta aina kuitenkin lämmittäen. Anjalla oli välitön lapsen tapa kertoa heidän elämästään, joka aina pysyi samana ja siis elävästi muistutti lapsuutta. Uuraan kyynel saattoi vierähtää ruusukoristeisen postiarkin sivulle, mutta samassa hän jo heitti kirjeen salalaatikkoon, josta se ei sen koommin tullut esille. Oli niin paljon muuta tärkeämpää, ei ollut sellaiseen aikaa.

X.

Uuras oli saanut kutsun erääseen maaseutukaupunkiin johtamaan kaupungintalon rakentamista. Hän oli nyt jo täysi-ikäinen, päässyt täyteen miehenmittaan ja kehittynyt niin ulkomuodoltaan kuin henkisestikin. Isän varma ryhti ja tiukka katse, käyrä nenä ja kapeat kasvot uusiintuivat pojassa. Äidiltään hän oli perinyt hartaan antaumuksen kaikkeen, mihin ryhtyi, ja kiihkeän, ehkä liiankin jyrkän päättäväisyyden, jolla iski tahtonsa läpi silloinkin, kun se ei ollut viisasta.

Paitsi kaupungintalon rakentamista hän hankki pian itselleen useampia yksityistöitä joutuen siten tekemisiin kaupunkilaisten kanssa varsinkin liikemiespiireissä.

Pienen pirteän kaupungin liike-elämä oli viimeisinä vuosina alkanut edistyä huimaavaa vauhtia, ja sinne oli perustettu useita tehtaita. Toimeliaan, pääkaupunkilaisen nuoren miehen ilmestyminen oli monessa suhteessa tervetullut, ja Uuras joutui pian seuraelämän pyörteeseen. Peliseurat, joihin hän liiketuttaviensa kautta ensin tuli osalliseksi, eivät häntä erittäin viehättäneet, mutta kerran kutsuttuna koteihin hän tutustui naisiinkin, ja niin olivat ovet auenneet hänelle vähän joka puolella. Hänen nuoruutensa ja hyvä ulkomuotonsa oli paras suositus siinä piirissä, missä "harrastettiin" sekä yleisen hyvän että myöskin yksityisen huvin vuoksi, ja jonkun ajan kuluttua hän oli hyvinkin koteutunut kaupungin seuraelämään.

Yhteisenä harrastuksena oli vapaaehtoinen palokunta, ja sen hyväksi pidettiin iltamia ja tehtiin rekiretkiä ja huvimatkoja. Sen soittokunta oli kaupungin lempilapsi ja ilonlähde, jonka torvien törähdyksistä heränneinä kukin kohdaltaan sunnuntaiaamuina riensi torille katselemaan palokunnan valkomekkoisten harjoittelua. Tulen valtava mahti oli se aihe, josta kaupungin kaunopuheiset miehet usean kerran vuodessa saivat kehittää puhelahjaansa suurissa juhlissa, samalla kuin nuorilla naisilla ja herroilla muusta ohjelmasta huolehtiessaan oli erinomainen tilaisuus tutustua toisiinsa, ihastua ja mennä naimisiinkin palokunnan kauniin lipun suojassa.

Rouva Leena Heerman oli nuori leski ja tällä kertaa kaiken seuraelämän keskus kaupungissa. Hänen tapanaan oli sanoa: -- Palokunta on minun palveluskuntani, -- ja siinä hän oli ihan oikeassa.

Kun Leena-rouva omassa kauniissa puutalossaan vanhaa puistoa vastapäätä sattui lausumaan toivomuksen: -- Olisi taas hauska saada ihmiset pyörimään, -- kuuntelivat hänen palvelevaiset nuoret herransa ja naisensa tätä suloista sanomaa herkin korvin, ja moni innokas huudahdus säesti häntä.

-- Niin, milloin, miten ja missä? -- Eikä siinä sitten enää perääntyminenkään auttanut.

Leena-rouva kiusoitteli heitä istuen pianon ääreen ja soittaen repäisevän valssin, samalla kuin nyökkäsi taakseen kehoitukseksi pojille kiertämään kokoon salin lattialta sohvamaton ja pyörittämään tyttöjä. Ja sitä kehoitusta ehdottomasti noudatettiinkin vakavan hartaasti. Nuori rouva tiesi siten vain kiihoittavansa alttiin "ritarikuntansa ja hovineitojensa" tanssihalua, jota sitten sopi tyydyttää "Mospelissa". Siellä oli suuri tanssisali, jossa palokunnan torvet oikein ihanasti hivelivät tanssivien korvia ja jalka luisti ihan väkisin lattialla.