Part 9

Sitten esitteli sulho: "Monivuotinen ystäväni rouva Gluncke."

Pieni paksu rouva lensi suoraan Kristinan kaulaan ja suuteli häntä huulille, vakuuttaessaan monella sanalla, että Kristina oli kaunein morsian mitä hän koskaan oli nähnyt -- leikittä kaikkein kaunein.

Nyt ruvettiin ruualle.

Mortensen lähestyi hattu kädessä ja kumarsi syvään neiti Nielsenille. "Isäntä on antanut minulle sen erinomaisen kunniakkaan toimituksen, viedä nimittäin neitiä pöytään"; hän tarjosi hänelle kauniisti käsivartensa ja seurasi heti morsiusparia.

Sitten tuli kersantti Knoff ja rouva Gluncke, sitten nokikolari Lunde ja rouva Paulsen, poliisipalvelia Andersen ja rouva Grüner ja vahtimestari Paulsen ja rouva Lunde -- ja sitten muut vieraat parittain pienien lippujen mukaan, joita valtioneuvoksen ajaja oli jakanut etehisessä.

Pöytä oli katettu hevosenkengän muotoon. Keskellä lyhyemmällä puolella istui morsiuspari, vasemmalla Knoff ja rouva Gluncke, oikealla Mortensen ja neiti Evelina. Keskellä sisäpuolella istui Lunde ja Paulsen naisineen, ja muut vieraat järjestyivät alaspäin molemmille sivuille.

Poliisipalvelia Andersen oli erittäin kiihkeä ja vaihetteli paikkoja, kunnes hänen vihdoin onnistui saada Knudsen istumaan eteensä.

"Minä sanon teille, rouva Grüner", kuiskasi poliisipalvelia, "hän on otettu koetteelle ja minä se olen, jonka tulee pitää häntä silmällä."

Rouva Grüner ei viitsinyt kuunnella häntä; hän oli tyytymätön paikkaansa ja kumppaniinsa. Sillä hän oli ollut siinä hyvässä toivossa, että hän saisi kersantti Knoffen pöytäkumppanikseen ja paikan morsiusparin vieressä. Senpätähden hän panikin pois lusikan maisteltuaan soppaa ja mutisi ylenkatseella: "Liebig."

Ensi aluksi syötiin kaikessa hiljaisuudessa; ei kuulunut muuta kuin lusikkain kolinaa, joita pidettiin varovasti, ja silloin tällöin hiljainen sana eli nauru, jonka päästi Mortensen tahi hänen naisensa.

"Pyydän herroja täyttämään lasinsa." sanoi sulhanen äänellä, joka suuresti muistutti valtioneuvos Bennechenistä, "vaimoni ja minä toivotamme kunnioitettavia naisia ja hyviä herroja tervetulleiksi pöytään."

Ensimäinen lasi punaista viiniä juotiin hyvin juhlallisesti, kaikkien tervehtiessä morsiusparia.

Kristina silmäili molemmille puolille ja hän tunsi tämän loiston melkein valtaavaksi.

Hilda Bennechen oli äitinsä tietämättä verhonut pöydän kukilla ja jättänyt esiin kaikki lasit ja hopeat, joita ei otettu mukaan maalle.

Tämä pitopöytä oli Kristinan mielestä liian loistava. Hän toivoi vaan, että kotona oliat olisivat nähneet hänet kaiken tämän ylellisyyden keskuutena.

Poliisipalvelia Andersen silmäili tarkasti Knudsenia; ja kun tämä vain teki jonkun liikkeen ottaakseen pulloa eli lasia, huusi Andersen hillitsevän muistuttavasti: "Knudsen!"

"Minä, herra konstapuli!" vastasi Knudsen ja oikasihe sotamiehen tavoin.

Rouva Knoff, jolla oli muuan rautatienvirkamies pöytäkumppanina, istui silleen, jotta ei voinut nähdä miestään, kersanttia, jollei hän vaan kääntynyt tykkänään pöydästä päin pois. Tämä oli hyvin hankala seikka sekä rouvalle että hänen kumppanilleen. Sillä rouva oli hartiakas nainen, kellervä, paksu iho ja kivuloinen näky, jonka johdosta Mortensen lausui että "rouva Knoff oli juurikuin hänellä olisi pernatauti."

Vaan kun vielä ensi herkkua syödessä vallitsi kuolon hiljaisuus yli ympäri pöytää, kuiskasi Mortensen sulhaselle Kristinan selän takaa: "Teidän pitää alkaa maljoja esittää, Mo!"

"Minä luulin, että se ei sovi ennen paistia --"

"Kyllä, päinvastoin! Se on aivan uudenaikaista, että puheet alkavat soppaa syödessä", Mortensen helisti lasiaan kovasti, ja sulhanen nousi puhumaan:

"Kunnioitettavat naiset ja hyvät herrat! Minä tunnen tällä tärkeällä hetkellä syvän tarpeen puhua, kuinka kovasti valitan, että, vaikka minun tässä pöydässä on monta minulle rakasta henkilöä läsnä, täytyy kaivata häntä, jota erittäinkin tänään toivoisin näkeväni luonani. Tarkoitan vaimoni isää, talokasta Bandmon Niiloa."

Kristina otti nenäliinansa.

"Sinä tiedät itse rakas Kristina kuinka sydämellisesti olen kiintynyt ainoaan veljeeni ja kuinka suuren arvon panen siihen kalleuteen, jonka hän uskoo minulle --"

Tässä sai rouva Gluncke aivan sopimattoman yskä-ahdistuksen.

Puhuja iski häneen äkäisen silmäyksen ja jatkoi: "Sentähden, kunnioitettavat naiset ja hyvät herrat, juomme vaimoni isän maljan, vaikka hän onkin poissa, toivoen, että Jumala häntä lohduttaisi eikä antaisi hänen kovin syvästi tuntea kaipausta rakastetusta tyttärestään. Kristina, isäsi malja!"

Kun sulhanen istui, kuiskasi hän muutaman kiivaan sanan rouva Glunckelle.

"Totta tosiaan siinä ei auttanut mikään", kuiskasi hän takaisin, "sinä olit niin naurettavan näköinen --"

Heti senjälkeen nousi nokikolari Lunde puhumaan. Hän oli pitkä, laiha mies, terävänokkainen ja harmajatukkanen. Tointansa hän oli antanut palkkaväen toimittaa kauan aikaa, kumminkin itse pysyi nokikolarivirassaan kaupungin komeimmassa osassa. Hänellä oli rahoja, ja yksi hänen tyttärensä oli naimisissa muutaman telegrafistin kanssa.

"Vanhin kun olen seurassa", alkoi hän, "sallittanee minun esittää morsiusparin maljan. Tiedämme kaikki kouluajaltamme, että Herra itse sanoi: 'ei ole ihmisen hyvä yksinään olla'."

Hiljaisuus pöydässä kävi melkein ahdistavaksi. Piikojen, jotka tulivat vaihtamaan lautasia paistille, täytyi seisoa odottamassa kun puhuja kehitteli avioliiton historiaa Aatamista ja Eevasta, Aaprahamista ja Saarasta Iisakkiin ja Rebekkaan. Sitten hyppäsi hän sopivasti yli Jaakopin ja hänen kahden vaimonsa, eipä maininnut Saarasta eikä Salomonista, vaan johtui sukkelasti nykyaikaan ja jokapäiväiseen elämään, lopettaen kutsumalla taivaan siunausta päivän morsiusparille.

Useimmat naiset itkivät, Kristina erittäinkin. Neiti Evelina kumartui ja kuiskasi hänelle ystävällisesti. Juhlalliset raamatun lauseet, itse loistava juhla -- kaikki tuntui hänestä niin kummalliselta, että hän melkein hetkeksi uskoi elämän onneksi vielä voivan ehkä kääntyä hänelle.

Vaan neiti Evelina kuiskasi Mortensenille: "Suuri synti tyttöparkaa."

Nokikolari Lunden puheen jälkeen syntyi pitkä loma, piikain vaihdellessa lautasia.

Rouva Knoff, joka koko ajan arveli, että hänen miehensä "leperteli tuon ilkeän Malla Bimbamin kanssa", teki sen onnettomuuden tepposen, että pudotti lautasen, kun hän teki äkkikäännöksen säpsäyttääkseen kersanttia.

Säikähtyneenä lautasen heläyksestä, Knudsen hypähti ja poliisipalvelia Andersen huusi nuhdellen: "Knudsen!"

Vaan rouva Gluncke nauroi ääneensä ja töykki pöytäkumppaniaan. Tämä nauru oli rattoisuuden ensi väre, joka kävi yli pöydän. Mortensen pani sherrykarahvin kiertoon, ja sitä maisteltiin ahkerasti.

Sitten nousi Mortensen puhumaan: "Kunnioitettavat naiset ja hyvät herrat! Kun luon silmäyksen yli tämän seuran, syntyy minussa ehdottomasti ajatus: mikä on joka tekee, niin sanoakseni, yhdyssiteen meidän kaikkien kesken?"

Hänellä oli leveä, mahtava ääni ja hyvin rakennettuja sanomalehtilauseita, ja kun hän tunsi olevansa tilaisuuden herra, pulppusi hänestä tulvaamalla vieraskielisiä sanoja ja latinalaisia lauselmia, selitellessään, että kaikki läsnäolevat olivat suuren valtiokoneen osia, julkisia toimimiehiä, sen ketjun osia, joka on muodostunut miehistä, "joita kansa katselee luottamuksella ja kunnioituksella."

Tämän jälkeen sai hänen puheensa kiivaamman kulun, kun hän lyhykäisesti selitteli virkavallan merkitystä maassa ja kohoten aina yhä ylemmä ja ylemmä saavutti hän "järjestelmän huipun" ja lopetti juhlallisesti: "Kunnioitettavat naiset ja hyvät herrat! Hänen majesteetinsa kuninkaan malja!"

Malja juotiin innokkaasti. Neiti Evelina tarkasteli Mortensenia sivulta, vaan hän ei saanut selville, oliko Mortensen todellakin juhlallinen vai laskiko hän vaan pilaa koko komeudesta.

Nyt esiytyi vahtimestari Hansen puheellaan valtioneuvokselle Bennechenille, johon puheesen sulhanen vastasi puheella isänmaalle; muuan rautatievirkamies puhui naapurivaltakunnalle ja tullivahtimestari naisille.

Vaan vihdoin huusi kersantti komantoäänellä: "Reilaan! Hiljaa rivissä, kunnes paisti on syöty! Eihän tuota saa kunnonpäälliseksi pureksia noitten paljaitten puheitten takia!"

Tämä laski rattoisuuden kerrassaan valloilleen, ja hillitön nauru remahti pöydässä. Kristinakin nauroi. Kuitenkin katsoi hän levotonna silmäpuolellaan Gluncken rouvaa joka selkä kenossa nauraa hohotti täyttä kurkkua, jotta kyyneleet vierivät ohi pienen lihavan nenänsä.

Rouva Grüner, joka tähän saakka oli vaan tonkinut ruokaa, kävi nyt vakavana paistin kimppuun, nähdessään, ettei kukaan pannut huomiota hänen mielenosoituksiinsa. Hän oli ja pysyi yhtä tuimana, ja hänen pöytäkumpanillansa ei ollut muuta ajattelemista kuin pitää vaarilla Knudsenia. Juodessaan lasin lasilta kuiskasi hän salaperäisesti rouva Grünerille. "Minun kanssani ei ole niin vaarallista, näettekö, vaan Knudsen tuossa, hän on otettu vaan koetteelle, näettekö, ja minä se olen, jonka tulee pitää silmällä häntä -- Knudsen!" huusi hän sitten yhä voimakkaammasti, sikäli kuin atria kului.

Jälkiruokaa syödessä oli ilo yleinen, ja melu kasvoi joka hetki, kun ruuan ja viinin synnyttämä sisällinen lämpö irtausi.

Korkeimman oikeuden vahtimestari Paulsen, joka oli tunnettu leikin-laskiaksi, esiytyi yleisestä pyynnöstä kaikenmoisilla vippakeinoilla; hän osasi esim. kiikata kuin kukko, naputella sormella poskelleen, jotta se pulputti kuin potelli, josta kaadetaan, liikuttaa korviaan y.m. semmoista.

Kristinasta ei ollut aivan kuin oikeastaan olisi pitänyt olla. Hääatrialla hänestä nähden ei olisi pitänyt ilmestyä niin paljon rattoisuutta ja sen laatuista.

Vaan kun isäntä kiitti Paulsenia, kutsui hän häntä leikillään "herra oikeusneuvokseksi!"

Tästä sai Mortensen pään käsiksi ja huusi lujasti: "Herra kenraali Knoff, saanko kunnian?"

Seura säpsähti ensin, vaan kohta oli aate tarttunut kaikkiin herroihin: nokikolari Lundesta tuli ylitarkastaja ja sulhasesta tuli valtioneuvos.

Vaan Kristina oli hyvillään, kun hänestä ei välitetty. Sitä vastaan hän ei ymmärtänyt, minkä vuoksi seura oli katketa nauruun, kun Paulsen kääntyi neiti Nielseniin sanoen: "Kunnioitettava valtioneuvoksen rouva, saanko pyytää saadakseni kunnian juoda malja teidän kanssanne?"

"Kiitos, herra oikeusneuvos!" vastasi Evelina ja punastui vähän; vaan heti sitten nauroi hän ja kuiskaili muutaman sanan Mortensenille.

Ylitarkastaja Lunde tahtoi välttämättömästi keksiä jonkun arvonimen Lunden rouvalle, vaan tämä huusi ja tukki korvansa. Kenraali Knoff tahtoi juoda poliisimestari Andersenin kanssa, joka istui ja tirkisteli Knudsenia silmät muljollaan. Ja kun kenraali ei saanut häntä kuulemaan, otti hän sotilaan päättäväisyydellä appelsiinipalasen ja nakkasi yli pöydän. Vaan kaikeksi onnettomuudeksi sattui se rouva Grüneriä keskelle naamaa.

"Tuima tuimaa vastaan!" huusi oikeusneuvos Paulsen.

Rouva Grüner aikoi mennä pois, sehän oli luonnollistakin, ja sekä poliisimestarin että rautatiejohtajan piti pidättää häntä.

Vaan pian unohtui tämä pieni ikävä tapaus, sillä neiti Evelina keksi sukkelan aatteen. Hän otti punasen paperin karamällistä ja kiinnitti sen Mortensenin napinläveen.

Kaikki kiiltävä ja kirjava käytettiin nyt herrain koristamiseksi, ja lopuksi tuli siitä loistava seura. Päätettiin Mortensenin esityksestä, että juotaisiin kahvia ja tupakoitaisiin pöydässä, "kuten Pariisissa tehdään." Melu kävi nyt hurjaksi, jotta tuskin kuuli omaa ääntänsä. Syntyi suurien arvonimien retkutus, jotka risteilivät yli pöydän; hoettiin lakkaamatta:

Herra kenraali! -- herra rautatiejohtaja! -- herra kenraali tullijohtaja! -- herra valtioneuvos! -- herra oikeusneuvos! -- ja keskellä kaikkea tätä volusi poliisimestari Andersen: "Knudsen."

Kristinasta tuntui yhä tuskallisemmalta. Hän katseli molemmille puolille pöytää, ja hän häpesi sitä näkyä.

Suuria punaisia viinilätäköitä ja ruskeata kastetta, kukkia ja kurkkasalaatia, rusinaruotoja, tupakin poroa, appelsiinin kuoria, ryttyisiä ruokaliinoja, ja tortun palasia -- kaikki sikin sokin lasien ja pullojen seassa. Naamat olivat punaisia kuin kravunliha, naiset nauraa kikattivat ja herrat puhua rähisivät, lynkä-päisillään pöydällä, sikaareista tupruavan savun sekautuessa ruoan höyryyn ja viinin sekä kahvin hajuun.

Useita kertoja loi Kristina kysyvän katseen mieheensä, vaan hän hymyili tyynesti ja kuiskasi jotain, jota Kristina ei ymmärtänyt; taas puhui hän niin epäselvästi.

Kun seura vihdoin nouti pöydästä, kävi ruokahuoneen viereinen huone ahtaaksi ja Gluncken rouva meni sen vuoksi aivan häpeämättä keittiön ja etehisen kautta ja aukaisi ovet muihin huoneisin.

Näissä oli sisustus vajavainen. Peitteitä oli kääritty kuvastimiin ja kyuttiläkruunuihin, ja akkunat olivat liitutut. Vaan juuri tämä viileä hämärä oli niin hauskaa, ja vieraat hajausivat kaikkiin huoneisin.

Piano avattiin ja nuorin neiti Lunde soitti: "Äl' itke noin."

Kuuli sen, että hän oli oppinut "uusimman tavan", kuten hänen äitinsä. sanoi, sillä hän lauloi: "hänä mahaalasi rahantaa ja hänätä myhyää, hänätä myhyää."

Vaan sitten syntyi pianon ääressä pieni melske; Gluncken rouva tahtoi aivan väkivetoon laulaa: "Jenni istui rannalla", vaan neiti Lunde jyrkästi kieltäysi soittamasta mukasoittoa "semmoisiin lauluihin." Kaikeksi onneksi katosi myrsky, kun oikeusneuvos Paulsen tarttui Malla Bimhamia vyötäryksestä ja tanssi polkkaa.

Siinä syntyi tanssit, rattoisat tanssit myöhäiseen yöhön suuressa, tyhjässä, hämärässä huoneessa.

Oven takana istui rouva Grüner ja kuunteli Knoffin rouvaa, joka itki miehensä vuoksi. He molemmat olivat yhtä mieltä siitä, että häät olivat hyvin halpaset ja että Malla Bimbamia ei pitäisi koskaan ottaa ihmisten joukkoon.

Kristina kulki ympäriinsä ja tunsi olevansa hyljätty ja onneton. Vaan kun hän yöllä näki miehensä melkein riippuvan Gluncken rouvan kaulassa muutamassa pimeässä loukossa, viilsi se hänen sydäntänsä, jotta hän meni alas ja sulkeusi huoneesensa lukon taa.

Kun viimeiset vieraat menivät kotiaan, paistoi harmaja päivän valo liituttujen akkunain läpi. Mortensen oli jo pari tuntia sitten saattanut Nielsen neitiä kotia. Poliisimestari Andersen seisoi portaitten nojapuuta vasten ja kuiskutti auttamattomasti:

"Knudsen!" -- hän oli kadottanut puhetaitonsa eikä voinut kulkea yksinään.

Sulhanen hoippaili kahta kolmea porrasta alas, vaan kun hän keksi Kristinan huoneen oven olevan lukossa, rupesi hän huutamaan ja koputtamaan.

Kristina sammutti kynttilän ja aukasi oven hänelle.

XIV.

Valtioneuvos Bennechenin perhe asui kesän pienessä Sveitsin mallin mukaan rakennetussa talossa Ladegaardsaaren päässä rannalla. Se oli rakennettu Falck-Olsenin tiluksille ja tämä suuri huvila oli ainoastaan pari sataa askelta etempänä mäellä.

Kun välimatka oli niin vähäinen, elivät molemmat perheet melkein yhdessä; ja kun valtioneuvoksen rakennus oli ahdas, asuksivat molemmat perheet mieluummin kauniissa, tilavassa päärakennuksessa.

Bennechenin rouva, joka oli taitava taloudenhoitaja, oivalsi hyvin tämmöisen hoidon etuja. Ja Falck-Olsenin rouva oli puolestaan mieltynyt siihen elämään, joka aina seurasi valtioneuvoksen perhettä.

Näin olivat molemmat perheet joka kesä oleksineet molemmin puoliseksi huviksi ja suosiossa. Vaan tänä vuonna ei alkanut se menestyäkseen.

Ja kaikki tuli tuosta ilkeästä osakepankista.

Yleinen kokous oli määrätty kesäkuun 20:neksi päiväksi. Vanha valtioneuvos Falbe oli, niinkuin sopi arvata, kieltäytynyt rupeamasta uudestaan ja Falck-Olsen oli kyllä pannut mieleensä, että hän saisi valtioneuvos Bennechenin äänen johtajan vaalissa, vaikka Bennechen tavattoman jäykästi pysyi siinä, ettei hän voinut äänestää tukkukauppiasta muutoin kuin määrätyllä ehdolla.

Koko kesän oli tämä häiritsemässä kaikkien hupaisuutta. Rouvat väittelivät asiasta pienissä herkkätuntoisissa keskusteluissaan. Falck-Olsenin rouvan mielestä olisi valtioneuvos hyvin voinut tehdä hänen Olli Juhaninsa mieltä myöten, ja Bennechenin rouva arveli, että tukkukauppias hyvin kyllä saattoi taipua semmoisen miehen neuvoon, kuin hänen Danielinsa oli.

Jälkeen puolisen sinä kohtalon suurena päivänä, jolloin pankin johtaja valittiin, istuivat molemmat rouvat kukin huoneessaan ja odottivat pientä höyrylaivaa, joka tavallisesti toi miehet puoliseksi kotia.

Bennechenin rouva oli huonolla tuulella. Kaikki hänen houkuttelu-puheensa olivat olleet vaikuttamattomia. Valtioneuvos oli sanonut jäykästi: "Minä en voi, Adelaide! en uskalla!"

Ja kun hän joskus puhui näin jäykästi, tiesi rouva, että hän oli taipumaton. Nyt istui rouva pienessä, ikävässä salissaan, jossa oikeastaan ei voinut olla koko päivän; ulkona satoi ja huoneesen tunkeusi ruuan haju ja räminä keittiöstä hienojen kesäseinäin läpi.

Falck-Olsenin rouva meni sitä vastoin miestänsä vastaan sillalle, kun höyrylaiva kääntyi niemen päitse. Molemmat herrat nousivat maalle ja kävelivät yhdessä tietä, ja nyt purkausi tukkukauppiaan viha. He olivat tulleet suoraan kokouksesta laivaan, jossa oli ollut rahvasta kylläksi saakka.

"Enpä tosiaan olisi sitä uskonut!" kärisi tukkukauppias. "Se ihmetyttää minua, niin, totta maar minua ihmetyttää että te uskallatte niin, Bennechen!"

"Minusta on paha, herra tukkukauppias, vaan sanoinhan teille jo edeltä; minä en voinut tehdä muutoin -- siihen asian tärkeämpään puoleen katsoen, joka --"

"Puoleen! Minusta nähden olette velkapää katsomaan joksenkin paljon minun puoleeni -- joksenkin paljon!"

"No, Olli Juhani! Älä nyt vaan suutu", lepytteli rouva, joka nyt kohtasi heidät.

"Ah, en tiedä miksi sinä, äiti, sekaut tähän. Tuo tuossa" -- tässä osotti tukkukauppias pureskellulla sikaarin päällä valtioneuvosta, "äänesti konsuli Lindiä, vaikka hän tietää, että jos vaan tahdon, niin -- vaan hän saa vielä katua tätä päivää, siitä olkoon varmana!"

"Kuulkaa vähäsen, herra tukkukauppias Falck-Olsen", alkoi valtioneuvos: hän oli vaaleana ja hänen suupielensä vapisivat kun hän koetti hymyillä; "onko koskaan johtunut mieleenne, että tarvitsette -- että kaipaatte jotakin tuohon" -- valtioneuvos naputteli varovasti sormellaan vasemmalla puolen hänen takinkaulustaan.

"Ah minä vähät välitän teidän kauniista puheestanne! Minulla ei ole tosiaankaan mitään vikaa ei sydämmessä eikä järjessä, sen kohta saatte nähdä" -- sitä tietään hän kiiruhti taloonsa.

Vaan Falck-Olsenin rouva, jonka älykäs silmä oli tarkoin seurannut molempain herrain keskustelua, vaihtoi pikaisen katseen valtioneuvoksen kanssa; valtioneuvos nyökäytti päätään.

"Voimmeko luottaa siihen!" kysyi rouva.

"Varmaan, jos hän käyttäypi viisaasti; nimittäin vähän ajan kuluttua."

Nyt nyökäytti rouva päätään: "Kyllä minä sitten tämän asian ajan."

"Niin jos voisitte, rouvaseni", huudahti valtioneuvos lämpöisesti. Hän tahtoi ottaa rouvaa kädestä, vaan se oli niin piilossa sadetakissa, jotta he tervehtivät vaan silmillä erotessaan. --

Kun rouva tuli sisään, istui tukkukauppias hattu päässä ja kirjoitti kamarissa, jotta vaan ratina kuului.

"Sinä kirjoitat, Olli Juhana?" sanoi hän välinpitämättömästi.

"Niin, minä lähetän määräyksen konttoriin, että heidän pitää lakkauttaa Bennechenin rahansaannit jälkiinpuolisten -- heti -- ei silmänräpäystäkään saa lykätä!"

"Minä ymmärrän sen; niin, sinä et välitä luonnollisesti mitään hänen tarjouksestaan?"

"Tarjouksestaan! Mistä tarjouksesta?"

"Ainahan olet laskenut leikkiä tuommoisista koristimista", jatkoi rouva riisuessa sadetakkiaan.

"Mitä sinä seisot siinä lavertelemassa? Mitä tarkoitat?"

"Etkö todellakaan ymmärtänyt?" kysyi rouva ja tekeysi niin hämillänsä.

"Mitä en ymmärtänyt? Elä seiso siinä hemmittelemässä itseäsi kuin vanha kana!" huusi tukkukauppias ja kääntyi ympäri.

"Mutta sano. Olli Juhana, etkö tosiaankaan ymmärtänyt mitä valtioneuvos tarkoitti? Etkö huomannut, kun hän naputteli sinua _tuohon_?"

"Rupeatko sinä noita tyhmyyksiä jnarittelemaan? Se kai merkitsee että minulta puuttuu tahdonvoimaa, että minä olisin samanlainen rohdintutti kun hän itsekin on, vaan minä" -- tukkukauppias keskeytti ja katsoa tuijotti vaimoansa, sillä hän valmistausi makeimpaan nauruunsa ja huudahti:

"Ah, sinä viisas Olli Juhana, miten sinun kävisi, jollei sinulla olisi minua. Meitä" -- hän kosketti hänen takkinsa kaulustan kulmaan -- "mitä suuret miehet kantavat _tuossa_? Mitä kaipaat _tuossa_? No?"

Tukkukauppias Olli Juhana Falck-Olsen hoiperteli kolmisen askelta taakse ja jäi seisomaan kuvastimen eteen; hän tirkisteli väliin kuvastimeen, väliin vasenta kaulustan kulmaa ja kaiveli napin läveä. "Luuletko tosiaan, että hän sitä tarkoitti?"

"Luonnollisesti! Vaan silloin pitää sinun ottaa puolueesen osaa, kuten hän sanoo, ja sitä sinä et tahdo tehdä."

"Noo, elä sinä siitä ole niin varma ja vissi!" huudahti hänen miehensä ja pyörähti ympäri korkollaan. "Toinen ansio on toisen arvoinen; jos eivät muuta tahdo, niin --"

"Vaan, kultaseni, silloin olisit saanut johtajan viran, jos olisit tahtonut mennä toiselle --"

"Ah, se katala johtajanvirka! Luuletko että minä välitin siitä sen vertaa, että olisin jotain tehnyt sen edestä? Vaan tämä, näes, on toinen asia: tämähän on jotain! Kunhan sen saisin sukkelaan!"

"Sinä tässä kerran teit pilkkaa porvarikaartista; minä näin selvään, ettei valtioneuvos pitänyt hyvää siitä."

"Hyvä! Minä käsken valtioneuvoksen laittamaan minut porvarikaartiin. Ah, pyhä Pirkitta! eikö ole Salomoni oikeassa sanoessaan: 'joka hyvän vaimon saa' -- tahi jotakin semmoista."

"Minä en ole siitä oikein hyvilläni että sinä vetoat Salomoniin, kun on puhe avioliitosta", vastasi Falck-Olsenin rouva antautuessaan miehensä syleilyyn. --

Kun Hilda Bennechen, joka myöskin oli tullut laivassa, astui saliin, alkoi piika kattaa pöytää; siellä ei ollut mitään ruokahuonetta.

"Vai niin, sinä tulet nyt likomärkänä luonnollisesti; Jumala tiesi mitä sinulla oli tekemistä kaupungissa tällaisessa ilmassa; vaan semmoinen sinä aina olet", huokaili Bennechenin rouva.

"Niin mutta, mamma, aamulla näytti se oikein kauniilta --"

"Ah mitä sitä, sinulla on aina onnettomuus kaikissa. Siinä on koko asia, ja senpätähden et aikaansaakaan muuta kuin tyhmyyksiä ja harmia. Eikö Alfred ole muassa?"

"Ei, terveisiä häneltä, että hänen piti mennä syömään puolista ravintolassa muutaman Hiorthin langon luona luulen ma."

"Tuo mitätön Hiorth!" vastasi valtioneuvoksen rouva ja katseli laivaa, joka jatkoi matkaansa.

Hilda oli tottunut semmoiseen. Hän riisui yltään ja ripusti päällysvaatteensa kuivamaan. Kun hän tuli sisään taas, rohkeni hän sanoa: "Kristina raukka! Hän ei ole terve. Minä luulen olevan parasta puhua tohtori Rohdelle."

"Kuules, Hilda", sanoi äitinsä ja punastui kasvoiltaan, "se ei ole ensikerta kun sinä vaivaat minua tuolla naisella. Vaan nyt sanon sinulle viime kerran, minä en tahdo kuulla mainittavan hänestä enää -- en sanallakaan, kuule! Me olemme tehneet enemmän hänelle kuin useimmat meidän siallamme olisivat tehneet, ja itse tiedät, miltä näytti häitten jälkeen. Nyt on kylliksi, etkä enään jalallasi saa astua hänen huoneesensa, ymmärrätkö! Minne vaan käännyt, niin syntyy vaan rauhattomuutta ja kiusaa."

Valtioneuvos tuli myös sisään, vaan kun hän näki mistä tuuli puhalsi, meni hän sänkykamariin, jossa hän pesi lakkaamatta, kunnes kutsuttiin ruualle.

Kun olivat istuneet pöytään, sanoi valtioneuvos ystävällisesti Hildalle, sillä hän näki, että hän oli saanut toria:

"Olitko kauankin kävellyt kamariherran kanssa, kun minä tapasin sinut?"

"Kamariherran", virkkoi rouva ja nousi seisolleen. "Oletko taasenkin vaivannut häntä? Sinä tekeyt hassumaiseksi, Hilda, kun juokset hänen jälessään; niin, mikä pahinta teet lähes hänetkin naurunalaiseksi --"

"Älähän toki, Adelaide!" vastusti valtioneuvos varovasti.

"Itse käsittänet hyvin kyllä, Daniel, että kauniista ja kunnioitettavasta herrasta kuin Delphinkin ei ole muuta kuin sopimaton olla myötään yhdessä semmoisen naisen -- niin vähän merkitsevän, käyttääkseni lieveämpää puhetta -- kuin meidän Hildamme. Se lie päivän selvää!"

Hilda nousi äkkiä pöydästä ja lannistui. Hän sulkeusi pieneen ullakkokamariin ja nyyhki. Se oli pahinta kaikesta että hän oli niin ruma, jotta tuli naurunalaiseksi mies, joka oli hänen kanssaan! Tekiköhän Delphin pilkkaa hänestä? Ja hän kun uskoi häntä!