Part 8

"Lisäksi, herra valtioneuvos?" kysyi vahtimestari ja katsoi syrjäsilmällä.

"Niin, luonnollisesti se on ikävä asia, vaan koska te itse kysytte, niin -- tehän olette pari kertaa olleet -- hm -- olleet jotenkin kipeä -- Mo?"

"Yhden ainoan kerran; toisella kertaa oli minulla vain ruusu kasvoissa."

"Niin, niin, niin, minä en tahdo kaivautua teidän asioihinne, vaan minusta nähden tulisi teidän laittaa pois tuo nainen, kun minä käsken."

"Valtioneuvos ei saa hetkeäkään epäillä minun nöyryyttäni ja ehdotonta kuuliaisuuttani", vastasi Antti Mo ja kumarsi syvään, "vaan minä ajattelen, että herra valtioneuvos itse tietää kuinka voimakas tämä tunne on ihmisessä ja kuinka --"

Valtioneuvos ehkäisi häntä suvaitsemattomalla kasvojenväänteellä.

Hän käveli edestakaisin, vaan hän ei naputellut sormenpäitä yhteen. Kun hän oli vihoissaan ja neuvoton, pisti hän kädet taskuihin ja helisteli avaimiaan.

Valtioneuvos Bennechen ajatteli sitä harmia, jota hän saisi osakseen kotonaan, jollei Kristina tulisi pois. Eikä hän pelännyt vastustus-puolueen sanomalehtiä yhteensä niin paljoa kuin vaimoansa, kun tämä ryhtyi säännölliseen sotaan. Sillä silloin nuuski hän kaikkialta, vakoili jokaisen miehensä askeleen; ja monta asiaa tuli silloin selville, joka oli salassa ja hyvin suojeltuna, niin kauan kun suhteet olivat ystävälliset ja valtioneuvoksen rouva hyvällä tuulella.

Kun valtioneuvos kulki edestakaisin, kohenteli Mo kakluunia ja käytti aikaa hyväkseen.

Valtioneuvos katsoi silloin tällöin häneen; ja kun hän nyt vielä kerran harkitsi kaikki tämän ikävän seikan asianhaarat, tuli hän siihen päätökseen, että naimiskauppa Mon ja hänen veljentyttärensä välillä oli itse asiassa paras keino.

Se epäilemättä tyynnyttäisi ja suostuttaisi Adelaiden ja se oli pääasia.

Sitten lisäisi se vielä Mon velvollisuuksia häntä kohtaan. Sitten se kai ei kuulunut hänen kansliaansa pitää huolta että ne, jotka menivät avioliittoon, olivat terveitä.

Ja vihdoin -- jos Mo naisi, niin mitä se häneen kuului? Saattoiko ehkä hän, valtioneuvos, kieltää sitä? Vaan mitä hän nyt tässä käveli ja suututti itseään?

Valtioneuvos naputteli sormien päitä toisiinsa, kysyessään tavallisella konttoriäänellään. "Oletteko puhelleet veljentyttärenne kanssa semmoisesta -- semmoisesta sitomuksesta?"

"Suorastaan en ole käynyt asiaan; en tahtonut tehdä mitään, ennenkuin saan valtioneuvoksen suostumuksen --"

"Ah -- mitä? Suostumuksen? Se on teidän yksityinen asianne, Mo, johon minulla ei ole tekemistä mitään."

"En koskaan olisi ottanut senlaista askelta, ennenkuin olisin saanut --"

"Hyvä -- hyvä!" keskeytti valtioneuvos äreästi, "jos luulette tytön suostuvan, niin --"

"Suuri kiitos, herra valtioneuvos!" virkkoi Mo ja tahtoi ottaa häntä kädestä, "minä en epäile, että kun minulla on valtioneuvoksen suostumus --"

"En tahdo kuulla sanaakaan enempää asiasta, Mo! ymmärrättekö?"

Valtioneuvos oli nyt niin äkeissään, että Mo ainoastaan hymyili kiitollisesti ja meni tiekkoihinsa.

Vaan valtioneuvos pudisti päätään ja puhkuili tämän vaikean asian jälkeen, ennenkun ryhtyi päivän työhön.

Illalla sanoi hän vaimolleen: "Rakas Adelaideni, minusta on niin paha kun täytyy sinulle ilmoittaa, että Mo yhä edelleen pysyy päätöksessään mitä tulee tuohon --"

"Niin, tiedätkö, Daniel", virkkoi rouva, "minä alan jo todellakin uskoa, että sinä tavalla tai toisella olet sen ihmisen vallassa."

"Tyynny, Adelaide, tyynny vaan", sanoi valtioneuvos ja kohotti vähän kaunista kättään ilmaan, "hän -- tarkoitan tuo nainen voidaan saada aivan vahingoittamattomaksi, lähettämättä häntä pois."

"Noo? Mitenkä, jos saan kysyä?"

"Hän esim. voi mennä naimisiin."

"Tässä talossa!"

"Niin niin, rakas Adelaide, setänsä kanssa."

"Mon kanssa? Tuo nuori tytär vanhan kööpelin kanssa?"

"Niin näes", vastasi valtioneuvos ja irroitti huivinsa kuvastimen edessä, "eihän se oikeastaan meihin kuulu."

"Eipä kylläkään, siinä olet oikeassa", vastasi rouva hitaasti, "vaan minusta kumminkin --"

"Hän ei sitten enää ole vahingoksi", sanoi valtioneuvos.

"Niinpä niin", myönsi rouva, "mutta tuo Mo hylkiö! -- puhuithan muuten kerran minulle, että hän on ollut --"

"Julkisesti ei ole tietoa siitä, ja lisäksi -- -- jos jokaista avioparia tutkittaisiin tarkkaan --"

"Niin, sinä olet oikeassa Daniel! Te olette oikeita puhtaita olentoja, te miehet! Ja -- kuten itse sanoit -- eihän se Jumalan nimessä meihin kuulu?"

"Se on juuri minun ajatukseni, rakas Adelaide, me emme puutu eikä sekau koko asiaan."

"Sinäkö se keksit sen aatteen, Daniel?" kysyi hän veitikkamaisesti.

"En, sitä en juuri tahdo väittää -- hm --"

"Sinä olet viisas mies!" sanoi rouva. "Tule tänne, Daniel!"

* * * * *

Kristina alkoi ymmärtää mikä oli kysymyksessä. Setä oli varovaisten johdantojen jälkeen selittänyt hänelle, että valtioneuvos toivoi vakuutusta kaikkia niitä huhuja vastaan, joita Kristina tiesi olevan liikkeessä.

Naimiskauppa Antti sedän kanssa oli Kristinan mielestä sangen hyvä etu. Siinä seurassa, johon Kristina kuului, oli hän tutustunut niin sanottuihin järkiperäisiin naimiskauppoihin, ja siihen lisäksi kun isä selvästi sitä toivoi, niin eihän ollut siinä suhteessa mitään estettä.

Hänellä ei ollut mitään velvollisuuksia; ei hän koskaan ollut kiihottanut ketään miestä. Senpä tähden suututti häntä kahta enemmän, kun syytettiin häntä siitä.

Silloin erittäinkin nousi hänessä vihanpuuska, kun hän ajatteli tohtoria; vaan se oli tuskallisempi viha, kuin hän koskaan elämässään oli kokenut.

Ja vaikka hänellä ei ollut mitään raskautta, jonka vuoksi hän olisi itkenyt, makasi hän koko yön nyyhkien sen illan jälkeen, kun Antti setä oli suoraan kysynyt, tahtoiko hän ruveta hänen vaimokseen. Vaan kun hän oli itkenyt, tuli hän välinpitämättömäksi ja järkeväksi, ja hän voimistui ajatellessaan, että nyt hän näyttää kaikille, ja tohtorille etupäässä, kuinka väärin he olivat hänelle tehneet.

Aamulla hän antoi Antti sedälle myöntymyksensä.

XII.

Pitkin Niilivirran pituutta oli lintuja, jotka räikyivät auringon paahtehessa. Ne järjestelivät ja puhdistelivat höyheniään, räpyttelivät muutaman kerran siipiään koetellakseen niitä ja kaappasivat laiskasti jonkun käärmeen eli sisiliskon, joita vilisi liejukassa.

Vaan ruokaa oli liian paljon, liian paljon lämmintä ja hiljaisuutta; ne odottivat kylmää sadetta, pilvistä ilman ja raittiita myrskyjä.

Lukemattomia harmajahanhi- ja joutsenparvia uiskenteli ympäriinsä avonaisissa paikoin laajojen soitten ruoikossa. Haikaroita ja kurkeja näkyi siellä täällä; kyyristyneinä seisoskelivat ne yhdellä jalalla, nokka ripuksissa; ne olivat hirveästi ikävissään.

Kaikenlaiset viklat ja vesilinnut, kirriäiset, suokulaiset, sepelhanhet, liejukanat, viiriäiset, pääskyset -- aina vähäiseen mustakottaraiseen saakka -- kaikki ikävöivät, jotta höyhenet putoilivat.

Ibislintu suuttui tästä vieraasta harmaapukuisesta roskajoukosta ja alentuipa valittamaankin tyhmälle flamingolle, jota hän muutoin halveksi niin kovasti. Krokotiilit tirkistelivät valkeanvihreillä limasilmillään ja tokasivat silloin tällöin lihavan hanhen, josta syntyi huuto ja rääkkynä, johon vastattiin yläältä ja alaalta joella, ja haihtui sitten kaukana etäisyydessä; ja erämaan hiljaisuus laskeusi yli hehkuvan maiseman ja torkuksissa olevien lintuparvien, jotka istuivat ja odottivat -- eivät ne tienneet mitä odottivat.

Silloin lensi pieni harmaja lintu suoraan ylös ilmaan, pysyi siellä yläällä hetkisen yhdessä kohden ja räpytteli mahdottoman nopeasti siivillään, visertäessään pienen liverryksen; sitten tuijasi se alas taas ja piiloutui ruohistoon.

Koko lintujoukko nosti päätään ja kuunteli. Ja sitten syntyi kaakoitus ja liverrys ja levoton liike joka sopukassa. Nuoria keikarimaisia sirriäisiä lensi ylös ja löi kuperkeikkaa ilmassa näyttääkseen hyvää lentotaitoaan.

Vaan vanhemmat valkoiset joutsenet, joitten matka oli aina Islantiin, pitivät yleistä kokousta keskustellakseen ja päättääkseen leivon matka-esityksestä. Sillä kaikki olivat tunteneet leivon äänestään, vaikka hän ei livertänyt kuin pari kolme säveltä; laulu ei ollut vielä päässyt oikein kulkkuun. Vaan kun joutsenet keskustelivat, kuului hirveä jyräkkä, ja ilma aivan pimeni.

Harmajat hanhet lähtivät liikkeelle. Ne jakautuivat suuriin joukkoihin, liitelivät ympäriinsä ilmassa, järjestyivät sitten pitkiin riveihin ja katosivat pohjoiseen, huutonsa vaietessa kauas etäisyyteen.

Kottaraiset kohosivat ylös mustina joukkoina ja lähtivät liikkeelle, sirriäiset seurasivat heitä; kurjet kiertäysivät parittain ilmaan kunnes melkein katosivat ja ohjasivat sitten kulkunsa pohjoista kohti.

Joutsenien kokous joutui ihan huralle yleisen häiriön ja levottomuuden sattuessa; kaikki tahtoivat pois, ei ollut mitään ajattelemista enään; joka silmänräpäys matkasi uusia joukkoja yli pohjoisen Afrikan, tervehtien hymyilevää sinistä Välimerta allansa, kukin nokkansa mukaan.

Satakielikoirakset hiipivät pois yön aikana pienissä joukkioissa; ne tahtoivat saada tietoa Provencen tunnetuista ruusupensaista tahi Sjellandin pyökkimetsistä, jotta heillä olisi kauniit laulunsa valmiiksi harjoitettuina, kun naaraat tulevat.

Norjan leivot odottivat enin; vaan kun tanskalaiset muuttivat, seurasivat hekin vanhan ystävyyden takia. Matkakiihko levisi siinä määrässä ympäriinsä, jotta pääskyset ja käetkin läksivät matkalle; ainakin Välimeren yli lensivät he, niin siellä saattoivat he sitten tuumailla.

Ibislintu sai takaisin mielenmalttinsa ja astui arvokkaasti kuin arkkipiispa pitkin rantaa, ja ruusunpunaiset flamingot väistyivät kunnioituksella syrjään hänen pyhyytensä edestä, laskeissaan hartaan näköisinä tyhmät koukkunokkaiset päänsä alas. Yhä suuremmaksi kävi hiljaisuus ja lämpö Niilin varsilla. Krokotiilien täytyi nyt tyytyä neekerin lihaan tahi saivat jonkun ainoan kerran sitkeän englantilaisen huvimatkailian.

Vaan yötä päivää lensivät muuttolinnut pohjoiseen. Ja aina kun tulivat tutulle paikalle, laskeusi kukin kotiaan, huutaen hyvästi niille, jotka menivät yhä edelleen, levittäen eloa ja iloa yli kylmettyneen Europan, metsiin ja maihin, ihmisasuntojen äärille ja kauas suurien, hiljaisten järvien ruohikkoihin.

Italiassa oli yltympäriinsä punaisia ruusunnuppuja; etelä-Ranskassa omenapuut olivat kuin lumipeitteiset vaaleanpunaisista kukista, ja Pariisin puistokäytävissä alkoi kastanjapuun lehdet särkeä loistavia tahmaisia tuppejaan. Dresdenin kelpo porvarit seisoskelivat Brühl'in penkerellä ja lekottelivat päivänpaisteessa, katsellessaan jäätelejä, jotka tulla jollottivat jokea alas ja patoutuivat vahvoihin silta-arkkuihin.

Vaan pohjoiseenpäin kylmeni ilma; lumipälviä oli siellä täällä ja kivakka tuuli puhalteli Pohjanmereltä. Leivojoukko pieneni sikäli kuin se lensi. Koko parvi laskeusi Leipzigin tasangoille ja sitten Lüneburgin nummelle; ja kun loput tulivat yli Schleswigin, kysyi Ranskan leivot, eikö norjalaisia haluttaisi odottaa vähän ja katsastella ilmaa.

Lunta oli ojissa ja aitauksissa Jyllandissa, ja koillinen tohisi Tanskan vanhoissa pyökkiköissä, joitten ruskeat lehtitupet sulkivat visusti kääriytyneet lehdet. Linnut kyyristyivät kivien taakse ja kanervikkoon; jotkut uskalsivat talonpoikain taloihin, jossa hottiset mellastivat, juurikuin he olisivat kaiken hallitsioita.

Kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että liian aikaseen oli lähdetty liikkeelle, ja jos olisivat saaneet käsiinsä sen kouhon, joka heidät houkutteli Egyptin lihapatojen äärestä, niin olisivat varmaankin nyhtäneet höyhenet häneltä. Vihdoinkin tuli etelätuuli: norjalaiset linnut kiittivät vierasvaraisuudesta ja lensivät yli meren.

Kotona Norjassa näytti alussa surulliselta. Lunta oli alhaalla laaksoissa ja kyynärän paksulta tiheissä metsissä. Vaan etelätuuli oli tuonut sateen, ja niin meni se että hei vaan -- ei asteettain ja rauhallisesti, vaan ryskyen ja rymisten ja lumiviereminä ja kohisevina koskina, jotta maa oli kuin pesevä jättiläinen, jääkylmän veden huuhtoessa jänteviä jäseniä.

Ja hemeät heleänvihreät linnut laskeusivat nuoriin koivuihin kaikilla ahteilla vuonojen hiljaisissa lahdelmissa, tasangoille lännessä merelle päin, lakkamaille ja vuorten rinteille, halkeimiin ja luoliin ja ahtaisin tunturein välisiin laaksoihin. Vaan huipuilla oli lumikinoksia ja jääröykkiöitä vielä, juurikuin vanhat tunturit eivät saattaisi nostaa hattuaan semmoiselle haihtuvalle kesä houkkiolle.

Aurinko paistoi lämpimästi ja suloisesti, ja tuuli kantoi yhä enemmän lämpöä etelästä ja vihdoin tuli käki kuin mikähän seremoniamestari katsomaan, oliko kaikki järjestyksessään; se lenteli sinne tänne, laskihe sitten muutamaan nuoreen koivuun tyynen lahden luona ja kukkui: Kevät on tullut -- Vanha Norja oli vihdoin valmis!

Siinä se on, korkeana ja loistavan soreana sinisessä meressä, niin köyhänä ja laihana, niin raittiina ja terveenä ja hymyilevänä kuin pesty lapsi.

Satamissa, pitkin rantaa nousi elämää ja liikettä, ja valkeita purjeita risteili saariston läpi ja katosi kauas merelle. Sukset pantiin kurkihirren alle, rekivaatteisin ripotettiin kanverttia ja ripustettiin syrjään, ja kuin karhu, kun se tulee pesästään ja pudistelee pörröistä turkkiaan, niin pudistelivat ihmisetkin raskaita jäseniään, sylkäisivät käsiinsä ja ryhtyivät kevättöihin.

Pitkin jokea kuleksi tukkilauttoja ja molskivat kylmässä lumivedessä; laajoilla viljakentillä leikkaili atra pitkin mustia juovia; kaukana pohjoisessa oli väkeä kuivaamassa tunturikaloja, joita oli pitkin paljaitten vuorien rintuusta; lännessä merelle päin tasaisia lakeuksia myöten kuljetettiin kaislaa, ja vuorenrintuuksella seisoi pieni tihrusilmä-mies ja tirkisteli näkyisikö voikkotammaansa.

Täällä oli vielä raitista ja elosaa, kun Parisissa ihmiset kaatuivat kadulle auringon puremasta ja puistokäytävien puitten lehdet olivat kuivia ja tomuharmaita. Brühlin penkereillä joivat kelpo Dresdenin porvarit Mainviiniä illan viileässä ilmassa, väitellessään Wagnerin musiikista, aika kiivaasti. Sillä muusta ei heillä ollut lupa väitellä taivas-alla, ja väitellä heidän piti.

Ne, joilla oli siihen tilaisuutta, alkoivat hartaasti lukea Baedekerin "matkaopasta."

Ja pian tuli koko matkue vääräsäärisiä saksalaisia ja pitkähampaisia englannittareita nauttiakseen raitista tunturi-ilmaa ja viedäkseen kotiin mukanaan vähän raitista ilmaa ynnä joukon hyvänsuopeita, vaikka hieman kehnonpuolisia valokuvia vanhasta Norjasta.

Vaan vierasta, kirjavaa matkuetta, sen vetäytyessä yli-maahan, kohtasi toinen virta, joka juoksi rannalle päin.

"Was sind das für Leute?" (Mitä väkeä nuo ovat?) kysyi raatineuvos Schultze Berlinistä. Muuan sivistynyt norjalainen vastasi saksaksi niitten olevan siirtolaisia.

He olivat vakaamielisiä miehiä ja vaimoja sarkavaatteissa. He taluttivat lapsia käsistä, kantoivat rinnoillaan, käsivarrellaan, selässään, joukon reippaita, punaposkisia lapsia, jotka tähystelivät ympärilleen kirkkailla ihmettelevillä silmillään.

Kaikissa rautatien pysäkeissä ja höyrylaivoissa suurilla järvillä oli arkkuröykkiöitä, joihin oli maalattu selvät osotteet ja nimet norjalaisia ja englantilaisia sekaisin. Merkkinä mietitystä vitkalleen vakaantuneesta päätöksestä oli kaikki: vähäiset lujat matkakalut, uudet vahvat vaatteet, eikä mitään tarpeettomia, pieniä kapineita käsissä -- ainoastaan lapset; vaan niistä pidettiinkin kiinni luotettavasti, jotta näytti etteivät he niistä irtau, ennenkuin ovat uudessa maailmassa.

Vaan ei mitään iloa, tuskinpa kylliksi toivoakaan, saattanut lukea näistä kasvoista; ainoastaan luja, synkkä päätös, ja raskas suru tunkeusi silmistä, jotka itkivät tahi eivät voineet itkeä.

Raatineuvos Schultze Berlinistä ihmetteli tätä kovasti. Saksasta siirtymisen Amerikaan taisi hän ymmärtää hyvin hyvästikin; Saksassahan oli sotapalvelukset, sotilashallinnot, sosialismit, Bismarckit, ja kaikkea muuta kurjuutta. Vaan täällä! tässä kauniissa, rauhallisessa maassa, jonka vapaa valtiotila oli tunnettu, mikä täällä olisi vikana?

Ja itse maa näkyi kysyvän: "mikä on vikana?" kun aurinko saattoi heleänviheriät kummut hymyilemään ystävällisesti, joki virtasi tohisten ohi tyytyväisenä ja vihantain havupuitten houkutteleva tuoksu levisi metsästä.

Sillalla seisoivat sukulaiset ja tuttavat ja itkivät, senvuoksi että he matkustivat -- kaikki itkivät -- aina köyhä mäkitupalainenkin, joka itki kun hänellä ei ollut varoja mennä mukaan.

Ja kun juna mennä rymisti läpi laakson, katsoivat he akkunoista. Ja he tiesivät ettei kauniimpaa monta ollut mailmassa, ei missään valaise aurinko silleen, ei missään ole semmoista tuoksua, semmoista ihastusta ilmassa, eikä missään kukkunut käki kuin kotona.

Ja silmiin nousi kuumat kyyneleet, ja nyyhkintä oli kova vaunuissa; he unohuttivat miksi siellä istuivat ja silmästä silmään kävi auttamattomasti kysymys mikä on vikana? mikä on vikana?

Niin kului kevät soidessa kauniin laulun, tapahtuessa tappeluiden ja kiimakiistojen -- alkaen pienistä sontiaisista, jotka löivät lempileikkiä ruohistossa, aina asti karhuihin, jotka tapella ryskivät metsissä, jotta veri vuosi.

Varmaankin isot söivät pieniä kuin ainiaan, sitä ei voi kieltää, vaan se tapahtui puolittain hyvyydestä. Ei kukaan tarvinnut paljoa ruokaa; kun on rakastanut, on muuta ajattelemista. Elämän taistelulla on toinen suunta kesällä ja syksyllä, kun pitää haalia ruokaa vaimolle ja nälkäiselle lapsijoukolle.

Kevät saattoi jalouden väreen yli törkeän elatushankkeen, ja koiraat koettivat osottaa sulouttaan, naaraitten nauttiessa lyhyttä riemuaan ja tekeytyessään armollisiksi.

Metsässä ja maalla oli ikävä ja kaipuu, toivoton valitus ja riemuitseva onni; ja moni pieni sydän murtui hiljaiseen epäilykseen, ja moni pieni epäjärjestys jäi huomaamattomaksi tiheässä lehdikossa ja yksinäisillä tuntureilla, ja monta pientä riitaa taisteltiin elämästä ja kuolemasta, sillä aikaa kuin naaras kaunotar istui välinpitämättömänä, yhtäkaikkisena katselemassa sitä "teerenpeliä."

Kaksi västäräkkiä tuijaili ilmassa, kunnes putosivat myllynsulkuun ja räpistelevät ylös märkinä ja huumeuksissa. Sillä välin lensi se, jonka vuoksi he olivat taistelleet, muutaman kolmannen kanssa, joka sattumalta lentää liehotti sivu. Vesimyllyn sulussa vesi oli tyynenä ja kirkkaana, jotta molemmat kilpailijat saattoivat katsella muotoaan siinä, kyniessään ja järjestellessään pörristynyttä pukuaan.

Sammakon pojat sulussa olivat heittäneet yltään "lapsen puseronsa" hankaline häntineen. Ne jo keikkoilivat kuin komeat keikarit ainakin, uivat reippaasti ja potkivat voimakkaasti kuni hyvinkin harjaantuneita "uimataidon maistereita."

Missä talvimyrskyjen aikana vaahto pärskyi ja kiehui, siellä kävi vihreä pieni aalto edestakaisin; suuri, sinervä, auringon valaisema meri sulki syliinsä vanhan tuikean maan, juurikuin he eivät koskaan olisi olleet vihollisia.

Ja pitkin paljaita niemiä ja kivikoita ja sisällä vuonoissa kasvoi punasta ja keltaista ja vaalean vihreää kaislaa, loistaen kuin uhkein silkkivaippa. Ja siellä alhaalla ryömi yhtenä vilinänä kynsi- ja pitkäsarviniekkoja ja imueläimiä ja pehmeäeväisiä eläimiä ja hiipiviä, petollista "hapsenkakkiaisia", vahvoja kuorieläimiä ja semmoisia, joilla oli huone selässään -- petollisten aseitten ja vahvojen varustuksien haaveellinen mailma.

Sileällä kalliolla, joka viestyi sinisenvaaleata hiekkapohjaa kohti, oli pöyheäin lehtikaisla- ja meriruoho-pensaitten keskellä merivasikoita, punaraakkuja, ja komeita punaisia meritähtiä.

Pari kolme airokasta pisti päänsä muutamaan kaislan korteen ja purra nirkitti jotain sieltä sisää. Sitten tuli paksu pullakala ja ajoi pois heidät, jotta ne menivät syrjään. Hän pisti sisään nokkansa nähdäkseen mitä siellä oli. Vaan luultavasti ei siellä ollut mitään, josta hän välitti, sillä hän kääntyi takaisin halveksivalla nytkäyksellä ja souteli verkalleen edelleen pitkin vuoren kuvetta.

Auringonsäteet lankesivat sinertävinä ja salaperäisinä tähän ihmeelliseen elämään tuolla alhaalla ja valkeille santapilkuille, jotka vilahtelivat siellä täällä pohjalla, kunnes ne katosivat ja kaikki muuttui suureksi, syväksi äärettömäksi sinisyydeksi.

XIII.

Ensimäisenä päivänä heinäkuussa vihittiin vahtimestari Mon Antti ja Batnemon Kristina neiti Kolminaisuudenkirkossa.

Paitse kutsutuita oli sangen paljon muuta väkeä kirkossa, sillä valtioneuvos Bennechen itse oli hääväessä, ja sitä paitse oli mukava pariskunta: vanha äijä ja nuori tyttö.

Muutoin se ei näyttänyt niinkään tyhmältä. Jos ei oteta huomioon valkoista tukkaa, niin oli Antti setä oikein uhkea sulho korkeine jäykkine kaulahuivineen, mustine hännystakkineen ja kultaketjuineen, jonka hän oli saanut lahjaksi valtioneuvokselta. Kristina oli suuri ja talonpoikainen jotta hänen nuoruuttansa ei huomannut niin kovin; ja sitten oli hän vielä vaaleana ja alakuloisena.

Valtioneuvos Bennechenin perhe oli muuttanut maalle; ja sieltä tehden oli rouva lähtenyt hyvästä tahdostaan antamaan ruokahuonetta ja sen läheistä huonetta hääpitoja varten.

Hääsaatto kun tuli kirkosta, juotiin lasi Uinen viiniä porttikamarissa, jossa valtioneuvos piti pienen onnentoivotuspuheen. Vaan sitten jätti hän seuran, joka meni ylikertaan, jossa pöytä oli katettu.

Morsiuspari asettui ruokahuoneen viereiseen huoneesen ja otti vastaan vieraitten onnittelut, aina sen mukaan kuin ne saapuivat; sillä paitse varsinaista hääsaattoa oli koko joukko muita henkilöitä kutsuttu. Sanomalehden toimittaja Mortensen, joka oli etevin vieras, valtioneuvoksen mentyä, liikkui rohkeana salissa, puhui korkealla äänellä ja laski sukkeluuksia. Vaan muut istuivat hiljaisina ja juhlallisina ympäri seiniä jalat aivan tuolien alla.

Kristina istui ihmetellen kaikkia tuttavia, joita hänen miehellään oli, ja mahtavasti vaikutti häneen, kun hän näki monta ylhäistä kaupunkilaista kokoutuneiksi. Vihdoin olivat kaikki istuimet täynnä myyssätyjä rouvia, vieläpä pari nuorta naista istui sylikkäinkin. Herrat kokoutuivat ulos käytävään, oltuaan ensin sisällä tekemässä syvän kumarruksen morsiusparille. Hiljaisuus vallitsi kuin hautajaiset olisivat olleet talossa, eikä muuta kuulunut kuin silloin tällöin joku Mortensenin sana tahi vajavaääninen kolina keittiöstä.

Häissä oli pari kanslianvahtimestaria rouvineen ja tyttärineen, poliisipalvelia Andersen ja poliisipalvelia Knudsen; jälkimäinen oli vaan otettu palvelukseen koetteeksi ja oli sentähden Andersenin tarkastuksen alaisena.

Sitten oli siellä kersantti Knoff univormussaan ja hansikkaisia, nokikolari Lunde rouvineen, joka oli poliisipalvelia Andersenin sisar; korkeimman oikeuden vahtimestari Paulsen, tunnettu siitä taidostaan, että hän osasi olla mukava seurassa, ja rouva Grüner, joka keitti kuninkaalle, kun hän oli kaupungissa.

Muitten vieraitten muassa oli muuan tullivahtimestari, pari kolme kersanttia ja rautatienvirkamiestä univormuissaan kunnioitettavine naisineen.

Keittäjävaimo näyttäytyi lakkaamatta porstuassa ja teki viittauksia sulhaselle, vaan tämä pudisti päätään ja katsoi kelloaan.

Vihdoin syntyi liike herrajoukossa ovensuussa, ja kaksi naista astui sisään. Ensimäinen oli iso kaunis tyttö, vaalea tukka ja isot, säihkyvät silmät. Hän oli puettu vaaleaan silkkiläninkiin, korvarenkaat korvissa ja hopeaketju suurine muistikoteloineen kaulassa.

Toinen oli lihavanläntä rouva noin 40 vuoden iässä, musta, sileä tukka ja kaksi pientä rengasta korvissa. Toisella puolen päätä oli hänellä punainen ruusu ja toisella puolen pieni koliibri rusetissa. Hänen pullea vartalonsa oli pinnistetty mustanpunaiseen samettisielikkoon, jossa oli leikattu kaarre edestä ja kiinnitetty hevosenkengänmuotoisella kultaprossilla; muuten oli hänellä musta silkkiläninki pienine ruusukimppuineen.

Mortensen laski ihmettelyn huudahduksen, kun he menivät yli lattian, ja vanhempi nainen löi häntä veitikkamaisesti viuhkallaan.

"Rakas Kristinani", sanoi sulhanen arvokkuudella, joka oli hänelle omituista, "saanko esittää sinulle neiti Evelina Nielsenin, joka tahtoo osottaa sen kunnian --"

"Ah, herra Mo, sekä kunnia että huvitus tulee minulle", vastasi nuori nainen ja hymyili ystävällisesti. Hänellä oli kauniit, terveet hampaat, ja Kristina tunsi heti mieltymystä häneen; jollei hän vaan olisi ollut niin ylhäinen.