Part 7
"Taas Alfred! Ethän koskaan ole pitänyt hänestä! Alfredissa on jotain taiteellista, kuten useilla suvussamme. Punainen tukka ja valkoinen iho, tahi jotain semmoista, houkuttelee häntä. Ja sitä paitse -- minä luulen ettet sinäkään ollut hempeä siihen aikaan, ystäväni."
Tämä todistus oli valtioneuvoksen rouvan väkikanona, joka aina lopetti taistelun; sitäpaitse ilmoitettiin samassa että pöytä oli katettu.
"Missä on Alfred?" kysyi valtioneuvos, kun ainoastaan emännöitsiäneiti oli ruokahuoneessa.
"Alfred, poika raukkani, ei tule puoliselle", vastasi valtioneuvoksen rouva; "hän kävi täällä edeltäpuolisen ja sanoi aikovansa mennä suoraan kansliasta Eriksenin -- sinä tiedät, hänen ystävänsä -- kandidaati Eriksenin luo, joka on kipeänä."
Valtioneuvos teki mielessään huomautuksen, että kandidaati Eriksenin tauti oli hyvin pitkällistä.
"Mutta Hilda? Missä on neiti?" kysyi rouva.
"Neiti tulee heti", vastasi emännöitsiäneiti, "hän käski piian sanoa hänelle milloin ruoka on valmiina. Hän on porttikamarissa."
"Kuules Daniel", kuiskasi rouva. "Tuo viekas olento alkaa luikerrella siellä sisarensa luona."
Kun Hilda tuli, tahtoi hän kertoa uudesta ystävättärestään Kristinasta, vaan äiti keskeytti heti. Ja kun häntä ei isäkään puolustanut, oli hän vaiti.
He söivät siis päivällisensä ääneti -- jokapäiväinen aterialla olo, muikea ja ikävä.
X.
Koko talven oli luotsivanhimmalla kiiru Njaedelin kirjeitten kirjoittamisesta. Ensiksi Kristinalle, ja sitten Antille tuosta samasesta "jutusta", joka ei koskaan päässyt päättymään. Luotsivanhimman päässä alkoi pyöriä vähäinen luulonajatus tuosta Antti sedästä; ei mahtanut kaikki nuo rahat, joita hän lakkaamatta vaati. olla oikealla tolalla. Vaan sitä hän vähin hyväksyi, mitä Antti kirjoitti Kristinasta viime kirjeessään.
Vaan ei ollut hyvä sanoa pahaa sanaa veljestä, sillä Njaedel vain suuttui. Ja luotsivanhimman piti lähettää Njaedelin säästörahoja ja, kun ne olivat lopussa, hänen täytyi auttaa häntä lainalla.
Njaedel oli ikäänkuin riivautunut "jutusta"; hän ei ajatellut muuta, ja joka päivä hän odotti kuninkaalta tulevaksi sanan, että hän oli oikeassa.
Sitten piti luotsivanhimman antaa Kristinalle neuvoja ja kehoituksia, joita Antti setä sanoi hänen tarvitsevan; sillä Njaedel tahtoi kerrassaan, että piti niin kirjoittaa hänelle kuin Antti tahtoi, sillä Anttihan jos kukaan ymmärsi ja hänhän oli ainoa, joka tiesi neuvon kaikkiin.
Sentähden Kristinan oli vaikea ymmärtää luotsivanhimman kirjeitä; vaan hänessä heräsi tietämätön tunne siitä, että kotona ei ollut kaikki hyvin, vaikka aina kirjeessä sanottiin Njaedelilla olevan sangen hyvin kaikella lailla. Vaan kummallisimmat olivat kaikki viittaukset ja neuvot, jotka olivat hänelle itselleen. Niinpä hän muutamana päivänä helmikuussa istui miettimässä muuatta kohtaa luotsivanhimman kirjeestä:
"Kauan minä olen elänyt ja nähnyt paljon surua ja murhetta rakkauden ja petoksen tautta, sillä hän oli ylhäistä sukua, sillä niihin ei tyttöjen pidä luottaa; vaan sinun tulee rukoilla että sydämesi vetäytyisi rakkauden lyhyestä ilosta ymmärtäväiseen mieheen, vaikka hän olisiki vanhanpuoleinen, niin se ei tee mitään, kun se on kärsitty, jota vastaan hyvä toimeen tulo on minun mielestäni suurin voitto ja etu huomaa ajan pitkään."
Kristina vielä istui pää kädennojassa, kun hän näki Hilda neidin menevän akkunan ohi kadulla ja poikkeavan portista sisään. Hildalla oli jo totuttuna tapana käydä porttikamarissa kun hän tuli kaupungilla, ja Kristina puoleksi ajatuksissaan nousi avaamaan ovea.
Hilda aikoi mennä ensin ohi, vaan silmäiltyään varovasti ympärilleen kaikille tahoille, hiipi hän sisään ja sulki oven jälkeensä.
Kristina tarkasteli häntä ihmeissään.
"Et saa sanoa kellekään, että olen käynyt täällä, Kristina; Mamma on kieltänyt minua käymästä sinun luonasi."
"Miksikä?" kysyi Kristina vakavasti.
"En saata sitä sanoa", vastasi Hilda ja katsoi muualle, "vaan minä olen varma siitä, että se ei ole totta mitä mamma sanoo."
"Mitä sanoo äitisi?" jatkoi Kristina samalla vakavalla äänellä.
"Elä kysy minulta, Kristina!" pyysi Hilda ja tahtoi mennä.
"Minä tahdon sen tietää", sanoi Kristina ja tarttui häntä käsivarresta kiinni.
"Hän sanoo, että me käymme liian usein täällä --"
"Kutka?"
"Minä ja -- ja --"
"Ja? Kuka muu?"
"Pojat -- Juhana erittäinkin, sanoo mamma; vaan en minä sitä usko, minä pelkään vaan niin mammaa."
Kristina laski hänet irti, ja kun Antti setä tuli samassa sisään, hiipi Hilda pois, hämillään ja onnettomana siitä, mitä hän oli tehnyt.
Vaan Kristina seisoi aivan vaaleana, kädet nyrkissä; nyt hän alkoi ymmärtää. Siitähän häntä syytettiin, että hän houkutteli talon poikia luokseen. Se oli suurin häpeä, mitä hän saattoi ajatella itsestään: houkutella miehiä puoleensa -- "erittäinkin Juhanaa", sanoi neiti; tohtoria, valtioneuvoksen vanhinta poikaa! Ja sitäkö hän olisi tehnyt!
"Minä tahdon päästä kotia, Antti Mo."
"Silloin näyttäisit, että he ovat oikeassa", vastasi hän tyynesti.
"Tiedätkö sinäkin?" huudahti Kristina? "Vaan mitä sitten olen tehnyt?"
"Et ole Jumalan kiitos tehnyt mitään, rakas Kristina, eläkä ole peloissasi. Kyllä minä pidän huolen sinusta. Olen sanonut sen valtioneuvoksellekin."
"Valtioneuvokselle -- tietääkö hänkin? Minä tahdon päästä kotia -- antakaa minun mennä kotia, setä!" pyysi Kristina liikuttavasti.
"Minä pelkään, eitä kotona pitäisivät pahana, jos sinä sen vuoksi menisit kotia", sanoi Antti setä.
"Sen vuoksi", kertoi Kristina itsekseen, luotsivanhimman viittaukset ja varoitukset juohtuivat hänen mieleensä; tästä kaikesta syntyi hirveä sekamelska, hän tunsihe aivan avuttomaksi.
"Vaan mitä minun tulee tehdä?" puhkesi hän kysymään ja pani kätensä ristiin.
"Ole huoleti Kristina! Kyllä minussa on miestä suojelemaan sinua sekä valtioneuvosta ja hänen rouvaansa vastaan, ja jos joku lähestyy sinua tahi suututtaa sinua, niin tule vaan minun luo;" niin sanoessaan oikaisihe Antti setä ja puristi Kristinan kättä hyvin lämpöisesti. Tämä tyynnytti Kristinaa. Se oli toki hyvä, että hänellä oli setä, mihin luottaa; kaikkia muita alkoi hän pelätä, ja hän päätti pysyä erillään muista.
Kristina otti luotsivanhimman kirjeen ja istui kirjoittamaan vastausta; hän ei tahtonut, että kotona aavistettaisiin jotakin olevan tekeillä:
"Rakas isä ja luotsivanhin! Ajatukseni ovat aina luonanne; ja vaikka ikävöin sydämestäni surumielellä monta kertaa, niin tulee mun kiittää kuitenkin Jumalaa, että voin hyvin ruumiin ja sielun puolesta. Ensiksi tulee minun kertoa, että setä sanoo riitajutun loppuvan; hän kirjoittaa itse jonakuna päivänä, vaan hänellä on niin kiire ja sanoo hänellä olevan paljon vaivaa isän jutusta, ja rahaa sanoo hän tarvittavan enemmän, jouduttaakseen asiaa oikein. Vaan kaikki sanovat, että Antti setä on paras mies kansliassa, ja hän on oikein hyvä minua kohtaan, ja minun oloni on kaikin puolin hyvä.
"Täällä ei ole mitään merta, vaan ainoastaan samakkoa vettä, joka haisee pahalta eikä ole niinkuin se meri siellä kotona; vaan laivoja on kovasti ja suuria kivi- ja puurakennuksia, jotka ovat niin korkeita, etten vertaa ole koskaan nähnyt. Vaan nyt lopetan lausuen sydämellisiä tervehdyksiä rakkaalle isälleni ja luotsivanhimmalle.
"Rakkaalta tyttäreltäsi _Kristinalta<_."
* * * * *
Hilda Bennechen oli kutsunut muutamia ystäviään luokseen illanviettoon, vaikka hän oli haluton seuranpitoon. Hän oli sekä vihoissaan ja pahoillaan siitä, kun hän oli käynyt Kristinan luona; vaan hänen pelkonsa äitiään kohtaan oli itse asiassa niin suuri, että hän vapisi hänen edessään kuin pieni tyttö, vaikka hän nyt oli täysikasvuinen.
Pienuudesta pitäen oli hän kuullut "onnistumattomuudestaan." Hän oli tottunut käsittämään äitin surua ainoan tyttärensä rumuudesta enemmän soimaukseksi kuin valitukseksi. Ja siihen oli rouva Bennechen itse isosti syypää.
Sillä hän, joka itse oli niin kaunis ja joka pani suurimman arvon ulkomuotoon, kävi väliin kärsimättömäksi ja valitti katkerasti, jotta häntä juuri piti kohtaaman se rangaistus, että piti synnyttämän tuonlainen tytär mailmaan. Ja monta kertaa Hildan kasvatuksen aikana tapahtui, että äiti, kun oli koristellut tytärtään parhaiten kuin taisi, viskasi vihdoin kaikki menemään, purskahti itkuun ja huudahti: "Mitä se auttaa? Sinä olet ja pysyt onnistumattomana, kerrassaan onnistumattomana!"
Kaikki äidin kyyneleet tunkihe syvään Hildan hellään mieleen. Ja kaikki, mitä vuosien vieriessä heräsi hänessä, kutistui toivottomuuteen, ja hän pelkäsi niin äitiään, jotta hän ei melkein tohtinut liikkua, kun tämä oli läsnä.
Hilda neiti oli 23 vuotias. Kotona hän ei saanut tehdä mitään hyötyä, siellä oli emännöitsiäneiti, ja seuraelämässä pysyi hän rumuutensa vuoksi ainoastaan kärsittynä alttiina vähäisille lukemattomille, katkerille nöyryytyksille, joita niin runsaasti tuhlataan rumille ja vähäpätöisille, jotka kotoutuvat loukkoihin.
Hildan ainoa ilo oli Juhana; molemmat onnistumattomat pysyivät yhdessä. Kerran Hilda oli saanut luvan lukeakseen kotiopettajattaren opinjakson; valtioneuvoksen rouvan mielestä oli naissivistys "johonkin määrin" kohotettava -- vaan kun Hilda suuren ahkeruuden tautta, sillä hän ei ollut niin erinomaisen hyväpäinen, oli saanut arvokkaan tietovaraston, ei annettu hänen ottaa tutkintoa; se ei sopinut hänelle. Sen pituinen se.
Hilda Bennechen ei ollut onneton eikä onnellinen. Hänen elämänsä oli aivan väritön, vieläpä värittömämpi kuin nuoren naisen elämä olosuhteissaan tavallisesti on; sillä hänen näöstään ei ollut eroavia ajatuksia, jotta häneltä puuttui kerrassaan pieniä voittoriemuja eli tappioita, joita muutoin nuorisolla on. Hän oli kerran kärsinyt uhka tappion: hän syntyi semmoisenaan kuin oli; ja sillä seuralla, johon hän kuului, ei ollut tarjottavana hänelle mitään erinomaisempaa muutosta.
Senpä tähden Delphinin viime talvinen lähempi seurustelu oli tehnyt häneen suuren vaikutuksen. Ei hän laiminlyönyt koskaan franseesia ruuan jälkeen, kun he olivat kemuissa, ja heistä tuli vähitellen hyvät ystävät.
Toverinsa kiusasivat tavallisesti Hildaa kamariherralla, ja Sofia Falck-Olsen pani puhetta alkuun nyt, kun naiset olivat tulleet teepöydän ympärille: "Mitenkä se oikeastaan olikaan kamariherra Delphinin kihlaus? Sinä Hilda mahtanet sen tietää?"
"Minä? Mistä minä sen tietäisin?" kysyi Hilda ja punastui.
"Niin, sinähän olet ainoa, ainakin meistä monista, jolle on suotu se erinomaisuus, että saat tanssia kamariherran kanssa."
"Elä usko, että minä pidätän häntä siihen. Minä päinvastoin sanon joka kerta ettei hänen tarvitse vaivata itseään tuolla franseesilla, jollei hänellä ole halua", vakuutti Hilda.
"Oh, minä voin hyvin ymmärtää, että hän arvelee olevansa pakotettu jatkamaan, kun kerran on alkanut. Vaan lisäksi", jatkoi Sofia vähän ilkeästi, "sehän oli vain selvää pilaa se ensi kerta; se tapahtui meidän syyskemuissa, jos en väärin muista."
"Minä voin kertoa teille Delphinin kihlauksesta", huudahti Karolina Hjelm, kuunneltuaan tällä aikaa rippisaarnaa Lovisalta, joka istui etäällä sohvassa; "hän kihlasi muutaman mammani serkun, vaan kahdeksan päivää sen jälkeen pakottivat sukulaiset tyttären purkamaan kihlauksen; nyt on hän naimisessa muutaman maanomistajan kanssa Ruotsissa."
"Niin, kiitos kertomastasi, sen tiesimme jo ennaltaan", vastasi Karolina mahtavampana; "vaan minkä vuoksi he pakottivat purkamaan=?" Sofia tunsi heikkotuntoista huvitusta kaikesta, mikä koski Delphiniä.
"Niin, luuletko etten tiedä sitäkin?" vastasi Karolina; "sentähden se tapahtui kun tulisi ilmi muuan häpeällinen huhu Delphinistä ja muutamasta rouvasihmisestä siellä länsirannalla, jossa hän oli valtuutettuna. Ja voin sanoa sinulle myös kuka se oli se rouva, jos haluat tietää, hän oli kandidaatti Hiorthin sisar -- nyt tiedät!"
"Hiorthin sisar! Semmoinen sattuma!" huudahti Sofia ja unohutti mahtavuutensa, "silloinpa saan kaikki tietää, häntä voin minä pyöritellä kuin hansikasta."
"Oliko se todellakin häpeällinen se huhu?" kysyi Hilda epävarmasti.
"Se oli kaikkein, kaikkein hävyttömimpiä", vastasi Karolina varmasti.
"Mitä joutavia", arveli Sofia, "se ei varmaankaan ollut pahempi useimpia senlaatuisia huhuja. Elköön kukaan luulko, että herrat ovat semmoisia hyvyyden esikuvia, eikähän se olisikaan hyvä jos niin olisi."
"Mitä tuumailet, Sofia?" kysyi Lovisa kauhistuen. "Niin, sinä ja sinun kunnon Hannusi! --
"Minä tarkoitan sanoillani, että kokemattomat, liian hyvät herrat ovat ikävämpiä, tympeimpiä, mitä minä tiedän."
Tämä lauselma pantiin väittelyn perusteeksi. Vaan heidän innokkaimmasti puhellessa, näyttäytyi valtioneuvoksen rouva ovessa ja sanoi: "Hyvää iltaa, pienet tyttäret! No, täällähän on keskustelu vauhdissaan! Varo Hilda, sinä panet kupin niin täperälle. Tässä on kaksi nuorta kavaljeeria, jotka pyytävät parin kupillista teetä, jos naiset suvaitsevat?"
Ekstraordinarit Hiorth ja Bennechen näkyivät nyt valtioneuvoksen rouvan takaa; näitten molempain ystävien kesken oli vannomalla vahvistettu lupaus, että he koettavat voittaa rakastettunsa suosiota, suhteitten samallaisina ollen. Alfred otti sentähden Hiorthin mukaansa, kuu Sofia oli Hildan luona.
Oli jo pimennyt, ja rouva Bennechen antoi sytyttää lamput suuressa salissa, jotta valo tuli varsinaisesti puoleksi aukinaisen portierin kautta kamariin, jossa nuoriso istui puhelemassa ja nauramassa.
Alfred johti puhetta suurella taitavuudella, ja Sofia neiti nauroi ja keimaili hänen kanssaan.
Jonas Hiorth oli valinnut toisen tavan. Hän istui kaukana puolipimeässä, ääneti ja synkkämielisenä, ja kun Sofia katsoi häneen, loi hän häneen silmäyksen merkitsevän: kavala käärme; kuitenkin rakastan sinua!
Keskustelu tuli vilkkaaksi, olematta kumminkaan mistään määrätystä asiasta: naurettiin, puhuttiin pisteliäästi, kiusattiin toisiaan, oltiin ilkeitä eli miellyttäviä, kuinka sattui.
Tohtori Bennechen tuli, vaan kun hän kuuli naurua kamarista, ajatteli hän mennä pois.
"Elä mene, tule juomaan kupillinen kuumaa teetä, Juhana", huusi Hilda hänelle.
Juhana tuli sisään ja tervehti seuraa, vaan meni takaisin saliin teekuppineen. Hän oli huonolla tuulella, sillä portilla hän oli kohdannut Kristinaa, ja hän oli mennyt sivu eikä ollut huomaavinaankaan tohtoria.
"Oppinut veli herrani on noussut liian monta porrasta ylös tänään!" huudahti Alfred kamarista.
"Mitä sillä tarkoitatte?" kysyi Sofia, joka huomasi äänestä, että jotain se merkitsi.
"No, minä sanon, veljestäni portaat eivät ole mieluisia, hän mielellään oleksii alakerroksessa, väliin vielä alempanakin."
"Eihän tohtorin sovi pelätä portaita", huomautti muuan neiti, joka ei ymmärtänyt tarkoitusta.
"Ah, te ette saa tarkkaan tutkistella veljeni myötätuntoisuutta ja vastenmielisyyttä; kaikissa suhteissa hänellä on eriskummainen mieliteko. Tiedättekö, kunnioitettavat naiset, esim. minkälainen hänen naisihanteensa on?"
"Emme, sanokaahan! Voi, sanokaa!" huudettiin.
"Alfred!" huusi tohtori.
"Ensiksikin pitää hänen olla puoli neljättä kyynärää pitkä -- sukkajalassa --"
Naiset nauroivat ja taputtivat käsiään; vaan Hilda ymmärsi minne asia johtui.
"Alfred!" pyysi hän puoliääneen, "elä kerro!"
Vaan hän jatkoi: "Sitä paitse pitää olla tulipunainen tukka, ja harja kankea kuin hevosen häntä; talonpoikaista sukua tulee sen olla ja haista navetalta --"
"Alfred, Alfred!" huusi äiti salista, puoleksi hymyillen toiseksi toruen.
"Minä tiedän, minä tiedän!" huudahti Sofia, "se on Kristina, pitkä Kristina, tuolla porttikamarissa -- eikö niin!"
Tohtori laski kupit, jotta ne kalisivat.
"En minä ilmaise veljeni salaisuuksia;" sanoi Alfred.
"Sanokaa eikö se ole Hildan uusi ystävä, Kristina?" kysyi Sofia ja nojausi Alfrediin päin.
Punastuneena onnistumisestaan, jatkoi Alfred: "Voi, se on koko romaani, sen voin vakuuttaa. Korkeasukuinen rakastaja, alhainen, vaan erittäin kelpo tytär; sisar uskollisena ystävänä --"
"Alfred!" huusi Juhana äänellä, joka säpsäytti jokaista.
"No, mutta Juhana --!" valtioneuvoksen rouva sanoi, "Kuinka käyttäyt? Minä toki pyydän että --"
"Niin, mamma, minä olen sanonut hänelle siitä jo ennen; tätä minä en suvaitse enempää", sanoi tohtori ja polki jalkaa.
"Mamma", huusi Alfred kamarista, "polkiko hän pitkällä eli lyhyellä jalalla?"
Juhana lähti ovea kohti, vaan rouva esti häntä: "Mutta Juhana, oletko järjelläsi tänään? Häpiä, ettet kärsi vähän leikkiä! Jos vaan haluat rakentaa riitaa, niin olisi parempi, että pysyt poissa. Heillä oli niin hauska, ennenkuin tulit."
Juhana meni. Vaan kävi kuten valtioneuvoksen rouva sanoi: hän oli turmellut rattosuuden heiltä. Naiset kuiskailivat kaksittain, eikä Alfredkaan saanut iloa alkuun.
Vaan sinä iltana, kun he menivät levolle, kertoi rouva Bennechen miehelleen veljesten välisestä tapauksesta. Koko syyn viskasi hän kerrastaan Juhanaan ja kuvasi itse tapauksen vielä vallattomammaksi kuin se oikeastaan olikaan.
"Eikö sinusta ole jo aika laittaa tuo nainen pois?" sanoi hän lopuksi.
"Myönnän, että tämä näyttää arveluttavalta, vaan jos asia on tosiaan mennyt niin pitkälle, pelkään mä, ettei se hyvää mitään jos tyttö tuleekin pois. Sillä semmoista luontoa, kuin Juhanan, kiihoittaa vaan esteet, pelkään mä: hän etsisi hänet ja löytäisi, ja silloin viimeinen erehdys tulisi ensimäistä pahemmaksi."
"Niin, enkö ole sitä jo sanonut", vaikeroi rouva, "vaan sinä et koskaan tahdo seurata neuvoani, aina sinä --."
"Tyynny, tyynny vaan, rakas Adelaide! Näes -- jollemme saa tytärtä pois, niin niin --" Hän piti pienen valtioviisaan välin.
"Niin?" kertoi rouva.
"No niin -- niin lähetämme pojan pois."
Semmoisia äkkipäisiä lauseita oli valtioneuvos mestari laatimaan; vaimonsa katsoi häntä: "Niin tiedätkös Daniel, se ei olisi mitä hulluinta."
"Tyynny vaan, rakas Adelaide, niin keksitään aina joku keino. Tiedät kuinka kernaasti Juhana halusi mennä vuonna Wieniin. Nyt hän saa matkustaa."
"Ja olla kauan poissa --."
"Ainakin vuosikauden, jos se voi olla joksikin hyödyksi hänelle tieteessään."
"Tieteessään -- mokoma velikultani!" sanoi rouva leikillisesti; kivi oli vierähtänyt hänen hartioiltaan.
Vaan ennenkun rupesivat nukkumaan, täytyi valtioneuvoksen luvata, että heti kun Juhana oli matkustanut, piti hänen pakottaa Mon lähettämään Kristinan pois, jotta hän olisi aivan tietämättömissä kun Juhana tulee takaisin ulkomaalta.
XI.
Huhtikuussa piti tohtori Bennechenin matkustaman. Hän tuli niin hyvilleen, kun isänsä ilmoitti hänelle, että hän sai matkustaa, jotta hän aluksi melkein unohutti ajatellakaan kuinka vaikea on Kristinasta eroaminen niin pitkäksi aikaa. Vielä vähemmin juohtui sävyisän tohtorin mieleen keskustella tästä matkaluvasta, joka annettiin hänelle suurena armopalana.
Kun Juhana tuli kandidaatiksi, oli hänellä ollut suuri halu oleskella vuosikausi ulkomailla. Vaan isä arveli sen tulevan kalliiksi, ja valtioneuvoksen rouva sanoi suoraan olevan hassumaista, jos hän menisi ulkomaille, hän joka sai tutkintonsa niukuin naukuin.
Tämä oli omiaan poistamaan Juhanan mielestä jokaisen ajatuksen ulkomaan matkoista; ja kun hän nyt "sai luvan", täyttyi hänen mielensä vaan kiitollisuudesta johtumattakaan mieleensä että hänhän olikin oma herransa ja itse taisi kustantaa matkansa.
Vaan kuta lähemmäs lähtöpäivä läheni, sitä levottomammaksi hän kävi.
Hänellä oli paljon puhuttavaa Kristinalle ja välttämätöntä oli hänen saada puhua ennen lähtöänsä. Ensiksi aikoi hän tavalla tai toisella antaa Kristinan ymmärtää kuinka paljon hän piti hänestä, ja sitten tahtoi hän pyytää Kristinaa -- niin, sitähän hän juuri tahtoikin -- hän tahtoi pyytää Kristinaa ajattelemaan häntä, hänen poissa ollessaan.
Tämä oli hyvä aate, arveli hän; niihin sanoihin saattoi paljon sisällyttää; ja tohtori kuleksi ja harjoitteli taivutellen ja muutellen lausetta; "olisitteko" -- eli "olisitteko niin hyvä" -- eli: "oi jospa tietäisin, että olette niin hyvä ja muistelette vähän minuakin" -- pitikö hänen sanoa "vähän" eli uskalsiko hän sanoa "paljon" eli "usein?"
Ja vielä jotain piti hänen sanoa. Hän tahtoi varottaa häntä Alfredista. Senpä vuoksi hän oikeastaan oli levoton: kun Alfred jäisi yksinään hänen kanssaan.
Hän tunsi, niin, hän melkein ihmetteli veljen taitavuutta, ja hän kuvitteli kuinka helposti kokematon tyttö kuin Kristinakin saattoi lumoutua hänen vilkkaasta miellyttävästä olennostaan.
Vaan Alfrediin ei ollut luottamista, sen hän hyvin tiesi; oli hänen velvollisuutensa, suorastaan velvollisuutensa varottaa Kristinaa.
Vaan oli vaikea päästä sopivaan tilaisuuteen. Monta monituista kertaa kuleksi hän viime päivinä ennen lähtöään akkunan ohi tahi porttikäytävän läpi, vaan ei uskaltanut astua paria kolmia porraspuuta alas. Kaksi kertaa kohtasi hän Kristinan, vaan silloin tuli sydän hänellä kouraan, jotta hän oli iloissaan kun hän pääsi ohi. Eikö Kristina ollut sen näköinen, että se olisi antanut Alfredille rohkeutta?
Näin meni menojaan siihen päivään saakka, kun hän lähti matkalle. No nyt jos koskaan piti sen tapahtua; vaan vielä kerran lykkäsi hän menoaan portilla; hän tahtoi heittää hyvästit yläkerrassa. Juhana oli niin sanomattoman hajamielinen, että kaikki nauroivat hänelle. Vaan Hilda itki ja lupasi kirjoittaa usein hänelle.
Kun hän laskeusi kahta kolmia porrasta alas Kristinan ovelle, pyöri mailma hänen silmissään, ja hän tuli rymisten huoneesen aika kolinata. Onneksi ei ollut ketään siellä, vaan Kristina tuli heti keittiöstä katsomaan mikä siellä ryskää.
"Minä vaan täällä olen", mutisi tohtori, "minä kompastuin vähän -- minä -- minä lähden matkalle."
Kristina oli sen jo kuullut.
"Minä pistäysin sanomaan hyvästiä."
Kristina pyyhki oikeaa kättään vyölinäänsä.
"Minä -- minä pyytäisin teitä" -- kaikki ne tärkeän lauseen erinkaltaiset muodot katosivat kuin tuhka tuuleen, jotta hän ei saanut mieleensä yhtään.
Kristinan täytyi vasten tahtoaan hymyillä vähän. Tästä hän sai rohkeutta: "Minä pyytäisin, jotta muistaisitte paljon -- vähän minuakin, kun olen poissa"; hän punastui kerrassaan; hän olisi halunnut sanoa uudestaan saadakseen paremmasti, vaan hän arveli senkin olevan typerää.
Kristina myös punastui: hän loi silmänsä alas, vaan hymyili kuitenkin.
Silloin tohtorista tuli uhkarohkea: "Ja tahtoisimpa sanoa vaan teille, että teidän tulee varoa Alfredia --"
Vaan tätä ei olisi pitänyt Juhana Bennechenin sanoa. Sillä tuskin olivat sanat päässeet suusta, kun Kristina oikasihe, astui askeleen likemmäksi ja kysyi: "Mitä sinä sillä tarkoitat?"
Hän puhui omaa murrettaan, ja kun hän katsoi tohtoria kasvoihin, väistyi tämä ja sammalsi: "Niin, suokaa anteeksi -- minä -- minä vaan tarkoitin --"
"Minä pidän itse huolen itsestäni", sanoi Kristina jäykästi.
"Niin, niin, en minä sitä tarkoittanut -- hyvästi"; Juhana Bennechen hoipperoi ylös portaita.
Vaan kun hän oli mennyt, heittäysi Kristina sänkyyn ja itki katkerasti; kun Juhanikin luuli niin pahaa hänestä!
Tohtori paran päätä vaivasi monet ristiriitaiset ajatukset; ja vihdoin sai hän sen vakuutuksen, että Kristina rakasti Alfredia. Palvelia, jonka piti kantaa hänen kamssunsa, ei saanut mitään selkoa. Pari ystävää tuli jättämään hyvästiä; hän joi viiniä heidän kanssaan, puhui nurin, katsoi väliin yhtä väliin toista, juuri kuin olisi aikonut kysyä jotakin, vaan lopuksi ei sanonut mitään, toiset kun nauroivat hänelle ja selittivät, että hänessä oli kova matkakuume.
Niin oli hänen laitansa.
* * * * *
Pari viikkoa myöhemmin heltyi valtioneuvos siitä hiljaisesta nuhteesta, jonka hän joka päivä näki vaimonsa silmissä; ja kun hän muutamana edeltäpuolisena oli Mon kanssa kahden kesken konttorissa, sanoi hän: "Kyllä teidän veljenne tyttären pitää mennä pois."
"Se on minusta paha, herra valtioneuvos, vaan --"
"Sanokaa nyt minulle, Mo, miksi tahdotte häntä niin välttämättömästi pitää luonanne?"
"Niin, näettekö herra valtioneuvos, minä olen kaiket päiväni ollut niin yksinäni --"
Valon säde ilmausi valtioneuvoksen mielessä; hän katseli pientä liehakoitsevaa miestä ja sanoi vastenmielisesti: "Vaan, Mo, mitä ajattelette? Teidän iällänne? Ja lisäksi --"