Part 4
Kristinasta se oli enemmän kuin saattoi odottaakaan, kun niin hieno neiti puhutteli häntä, joka oli vaan paljas talonpoikaispiika. Sitä vastoin ei hän ymmärtänyt panna tarpeellista arvoa kandidaatin hempeyteen. Ensiksikin oli hän varma siitä että Alfred tiesi hänen isänsä häpeällisestä käytöksestä; sitä paitse oli jotakin, joka teki hänet levottomaksi, siinä ystävällisessä äänessä, jolla nuori herra puhui hänelle, kun hän pysäytti hänet tavatessaan porttikäytävässä eli tullessaan alas huoneesenkin.
Kyllä hän piti paljon enemmän tohtorista, vanhimmasta pojasta; vaan hänen kanssaan oli hän puhellut vain pari kertaa.
Kun Kristina oli ollut kaupungissa pari viikkoa, hän sai kirjeen kotoa:
"Rakas Kristina! Kissa on vaikeroinnut mentyäsi, ja isäsi samoin, vaan hän toisella tavoin, nimittäin siten enimmäkseen että hän hirveästi kaivaa ja louhii ja ryskää ja reuhtoo, jotta henkensä kaupalla kulkee hänen tilustensa ohi tautta sinkoilevien kivien ja turppeitten ja risujen, jotka runsaasti ja usein kimpoavat ilmaan, kuten myöskin tie itsessään tuottaa paljon kiusaa ihmisille ja eläimille sentautta, että tällä tieosalla ei ole oikeaa omistajaa, vaan nimismies on neuvonut minua ruotimestarin luo, ja ruotimestari tie-insinörin, joka on muuan kapteeni, jotta itse käsittääkin taidat, mitä siitä olisi hyötyä. Vaan hän on parempi kuin odottaakaan taisin, tuo isäsi. Ollakseen niin yksinään, vaan hän on myönyt ne neljä, joka oli hyvä, sillä se oli Sotoman ja Komorran hävitys navetassa ja maitohuoneessa, sillä ne potkivat, vaan sinun musta lehmäsi ja se, jonka hän osti arentimieheltä ovat vielä jälellä ja lypsävät hyvin, kun hän antaa niille liian paljon minun mieleni mukaan jota hän ei tahdo kuunnella, vaan suuttuu. Meillä on ollut niin huonoja ilmoja ja myrskyä ja ukkosta on merellä, kuten olen lukenutkin lehdissä, että muuan äkäinen jättiläinen on kulkenut Atlantin yli ja Kanaalin läpi, ja muuan Kristianian laiva, joka tuli Pensakoolasta -- tahi oliko se nyt Makelainista, on menettänyt liiverpuominsa, josta sinun pitää kysyä ja kirjoittaa minulle tarpeellisen selityksen. Isältäsi terveisiä ja ole enin minulta tervehditty.
"Suurimmalla kunnioituksella _Lauri Voldeman Seehus_."
VI.
Syksyllä, kun Falck-Olsen muutti maaseudulta, pidettiin suuret kemut.
Tukkukauppias itse antoi suuren arvon tälle juhlallisuudelle, johon hän kutsui paitsi nuorisoa, "joka auttoi ruuan kulua", -- myöskin muutamia kaupungin säätyhenkilöitä.
Kun kaikki nuoret kutsuttiin, tukkukauppias arveli, että hän saattoi kutsuja lähettää laajemmalta, erittäinkin ylemmäksi, kuin pitäessään pienempiä pyräköitä tahi päivällisiä. Eikähän tilaa puuttunut.
Vaan tukkukauppias Falck-Olsenin nimi oli pääkaupungin uusia nimiä; ja kun hän alkaen aivan vähästä talonoston ja puukaupan kautta oli haalinut kokoon ison, sievän omaisuuden, kohdisti hän kaikki voimansa siihen suuntaan, että pääsisi ylhäisten joukkoon.
Valtioneuvos Bennechen oli hänen toivonsa tässä suhteessa. Tuttavuus sai alkunsa jo silloin kun valtioneuvos oli vielä asessorina, ja vuosien kuluessa näkyi se käyvän läheisemmäksi ja läheisemmäksi. Kaupungin rouvat ihmettelivät tätä hieman, sillä valtioneuvos muutoin oli hyvin tarkka. Vaan herrat selittivät, että se perustui raha-asioihin; tukkukauppias Falck-Olsen oli kyllä tiloittanut valtioneuvoksen rahoja ja muutamat kuihkivat noin niinkuin salaa, että hän väliin auttoi pienillä raha-annoilla.
Yleensä naurettiin hiukkasen turhamieliselle tukkukauppiaalle; sillä kun hän oman työnsä kautta oli hankkinut varansa, ei hänen rikkautensa ollut useainkaan mielestä ylevää, ja tunsipa usea vihan kiukkua sen loiston vuoksi, jota hän kehitteli. Yrjö Delphin sanoi: "Se on ikävintä, että paraallaan kun puhelee tukkukauppiaan Falckin kanssa, äkkää äkkiä että kauppamies Olsen vaan onkin edessä."
Falck-Olsenin rouva ei ollut yhtä kiihkoinen kuin miehensä pitämään suuria pitoja; tuommoiset pienet teepidot muijille olivat hänen mieleensä. Ei ollut tietoa kuka tai kusta tämä rouva oli, sillä -- kuten kamariherra lausui -- hänen sukupuunsa oli niitä ensimmäisiä puita, jotka tukkukauppias kaatoi otettuaan toimimiehen uran.
Niin oli rouva seurannut miestään kärsivällisesti ja oppivaisena, hänen pyrkiessään korkeammalle, jotta hän nyt teki tehtävänsä loistavassa talossa näyttämättä kovinkaan eroavaiselta.
Delphinillä kyllä oli tapana kutsua salaa rouvaa matami Olseniksi, samoin kun hän piti pitkät kaskut "huvituksista Olsenin tanssisalissa", vaan jotka tunsivat rouvan olivat yhtä mieltä siitä, että hänen hyvä lämmin sydämensä korvasi pienet hairaukset, joita hän teki hienoa käytöstapaa vastaan.
Sitäpaitse oli hän hyvännäköinen, ja näyttipä hän oikein aimo rouvalta kulkiessaan vaaleanharmaassa silkkivaatteuksessaan läpi huoneitten järjestelemässä siellä ja täällä ennen vierasten tuloa.
Tukkukauppiaskin läähäsi edes takaisin, vaan hän oli levotonna ja heikkohermoisena, toraili palvelusväelle ja katsoi kelloa.
"Mikä sinua tänään vaivaa, ukko kulta?" rouva kysyi, "laittelethan juuri kuin odottaisit kuningasta."
"Lorua, pidä huoli itsestäsi, äiti!" vastasi tukkukauppias.
Heti sen jälkeen hän tuli kumminkin rouvansa luo ja sanoi äänellä, joka olisi osottamaan paremmuutta ja väliäpitämättömyyttä: "Minä kutsuin konsuli Lindin tänne tässä edeltä puolisen."
"Oletko houkka?" kysäsi rouva.
"Vai niin, enkö ole yhtä hyvä kuin konsuli Lind? Ja muun lisäksi oli se niin luonnollista, me tapasimme toisiamme osakepankissa." --
"Kutsuitko hänen rouvansa ja tyttärensäkin?"
"En", vastasi tukkukauppias epävarmasti.
"Sitten kyllä voit ymmärtää, ettei hän tule. Sepä oli julman tyhmästi."
"Hä?" mutisi tukkukauppias; sattui joskus, että hänen rouvansa oli oikeassa täänlaisista asioista kun oli kysymys.
Samassa tuli heidän vanhin tyttärensä sisään.
Tukkukauppias noitui ja rouva huudahti: "Ei, vaan minkä näköinen sinä, rakas Lovisa, oletkaan?" Molemmat tuijottivat tyttäreensä.
Neiti Lovisa oli mustassa, korkeakaulustaisessa villaläningissä, katalan kapea röyhelö kaulassa ja hiukset kötöstetty pieneksi vaaleankeltaiseksi nupukaksi niskaan, suuret ryppyiset puuvillavanttuut olivat puvun lisänä.
Hän koetti ensin vakavasti katsoa vanhempiansa; vaan äkkiä hän purskahti itkuun ja nyyhki: "Hannu se -- Hannu se sanoi, sanoi -- Hannu se sanoi, että minä en -- sanoi että minä en saa olla muulla tavoin puettuna --"
"Hannu!" huudahti tukkukauppias. "Nyt olen niin äkeissäni tuolle Hannulle; jollei hän herkeä kiusaamasta sinua, niin totta tosiaan sinun pitää antaa hänelle rukkaset."
"Hiljaa, hiljaa, Juho, älä herran nimessä suutu. Annapa puhelen Lovisan kanssa. Kuulen jo jotain eteisestä."
Tukkukauppias meni nopeasti huoneitten läpi vastaan ottaakseen ensimäisiä vieraita, rouva Lovisan kanssa meni ylös laittamaan hänen pukuaan.
Muutamia nuoria pitkäsäärisiä herroja tuli ensiksi, ja neuvottomuudessaan menivät he toinen toisensa jälessä kunnes saapuivat perimäisen kamarin loukkoon, jossa sitten seisoskelivat ja naureskelivat kuin puolihullut toisilleen tai tyhjälle.
Sillä välin vaunuja alkoi vieriä kartanolle, ja vieraita kotoutua. Isäntä otti vastaan heitä ensimäisessä huoneessa, rouva oli ottanut siansa pieneen saliin, tanssisalin vieressä nuorin tytär Sofia ja emännöitsiä neiti olivat pitäneet huolta Lovisasta, ja hetkisen perästä tulivat sisarukset yhdessä sisälle.
Sofia neiti oli kaunis tytär ja isän lemmikki. Isän suuri aikomus oli naittaa hänet jollekin ylhäiselle, ja hän väsymättä osotteli hänelle sopivia henkilöitä. Sofia otti tämmöisiä viittauksia vastaan puoleksi leikillä; vaan kun isä muutamana päivänä esitti hänelle kamariherra Delphiniä, rupesi hän miettimään ja päätti koettaa. Tänä iltana oli hän puettuna valkeaan hameesen, silkkiseen kureliiviin ja pieniä silkkirusetteja oli hänellä yltympäriinsä; ja hän oli lumoava kuiskatessaan äidilleen mikä vaiva hänellä oli ollut Lovisasta.
Lovisa oli kuin uhrilammas. Hän oli saanut ylleen valkoisen läningin ja oikeat hansikkaat ja viime nipukassa oli emännöitsiä neiti pistänyt hänen hiuksiinsa lehmänkielukkatertun. Tuskallisen näköisenä silmäili hän ympärilleen kaikkiin loukkoihin nähdäkseen Hannua; vaan kun hän ei huomannut häntä otti hän vastaan tanssiin pyynnön, sitten vielä toisenkin, joka oli häneltä kiellettyä; ja vihdoin seisoi hän, ennen kun tiesi niin mitään, keskellä ystäväjoukkoa, puheli ja nauroi, ja kun hän antoi muutamalle herralle tanssiohjelmansa, valtasi hänet suuri hämmästys kun herra niin lohdutonna antoi sen hänelle takasin: se oli täynnä nimiä! Hänen paras ystävänsä Karolina Hjelm vakuutti hänelle ettei hän koskaan iässään olisi niin kauniina ollut; vaan Lovisa tunsi sanomattoman pahaa omassatunnossaan.
Huone alkoi täyttyä, keskellä suuren salin lattiaa seisoskelivat nuoret neitoset joukoissa ja olivat muka puhelevinaan hyvin innokkaasti keskenään. Vaan itse asiassa oli koko puhelu huutamista, ponnettomia kysymyksiä, joihin ei vastattu, jotka hajamielinen nauru katkaisi, ja jokainen sillä aikaa mietti mielessään yksinomaan mikä sinä hetkenä oli tärkeintä: että tanssiohjelma tulisi täyteen.
Herrat kokoutuivat oviensuihin ja ottivat vauhtia, suuntasivat sitten kulkunsa poikki lattian, hämmästyksen juonteet kasvoilla, kumarsivat, pyysivät tanssiin, juoksivat pahki toisiinsa, kompastuivat pitkiin hameliepeisin ja pudottivat lyijykynänsä.
Molemmat ystävykset extraordinari Hiorth ja Bennechen, jotka molemmat halusivat saada tanssia neiti Sofia Falck-Olsenin kanssa, sattuivat yhteen hänen edessään. Hänellä ei ollut enää kuin yksi tanssi jälellä, ja siihen antautui hän Bennechenin kanssa. Hiorthin kasvoille ilmestyi epäillystä osoittava juoni, ja hän pyysi Hilda Bennecheniä, joka seisoi siinä vieressä.
Hänellä oli monta tanssia, joihin ei ollut vielä pyydetty. Sillä vaikka hänellä, valtioneuvoksen tytär kun oli, oli takeita siitä ettei hänen tarvinnut istua kovin kauan, pidettiin häntä kumminkin hätävarana, eikä kukaan huolinut paljon salatakaan, että velvollisuuden vuoksi häntä tanssitettiin.
Kamariherra Delphin, jonka Falck-Olsen oli saanut tuttavakseen valtioneuvoksen perheen kautta, tanssi hyvin harvoin. Hän oli muka liian vanha, sanoi hän itse; ainoastaan jonkun kerran kierroksen pari jonkun nuoren rouvan kanssa, joka oli ollut hänen aikanaan tanssikuningattareita. Kun hän näki virnistelyn, minkä ekstraordinari Hiorth päästi kun hän kääntyi takaisin, kutsuttuaan neiti Bennechenin, hän meni äkkiä lattian poikki, kumarsi neiti Bennechenille ja pyysi tanssiin.
Neiti Bennechen punastui korvia myöten ja katsoi epäileväisenä häntä; olihan kamariherra julma pilkkaamaan ihmisiä. Sillä välin oli Delphin ottanut hänen lippunsa ja pyytänyt saada tanssia franseesin jälkeen syönnin. Hän ei voinut mielellään kieltäytyä, vaikka halunsa paloi.
Tämä herätti huomiota salissa; neitokaiset kallistivat päänsä yhteen ja nauraa tirskuivat.
Hilda Bennechen tunsihe onnettomaksi, ja hämmästyksissään hän oli entistä rumempi. Hän turvautui Lovisaan, joka surun ahdistuksissaan valitti tukaluuttaan Karolina Hjelmille.
Pari herraa, jotka myös olivat huomanneet että kamariherra pyysi neiti Bennechenin, arveli sitä hiiden hienoksi sukkeluudeksi, jonka vuoksi he joutuivat tekemään samoin. Vastoin tavallisuutta sai Hilda siten lippunsa täyteen yhtä mitä ja olipa joukossa muutamia oikein keikari kavaljeerejakin. Tanssit alettiin poloneesilla, jota johti isäntä ja valtioneuvos Bennechenin rouva; valtioneuvos ei ollut vielä tullut.
"Danielilla on sanomattomasti työtä tätä nykyä", selitti rouva.
Eipä konsuli Lindiäkään ollut vielä näkynyt, jotta tukkukauppias ei ollut lainkaan tyytyväisenä. Vaan kyllä tuulensa parani aivan tuntuvasti kävellessään ympäri salia; sillä näky oli loistava.
Sanoipa kamariherra mitä tahansa Olsenin "tanssisalista", vaan komeampaa tanssisalia tuskin löytyikään kaupungissa. Ja kun pitkä raita ylhäisiä naisia ja herroja vaelsi hiljalleen ympäri salia oivan soiton raikuessa, paistoi ylpeys tukkukauppiaan silmistä.
Siellä oli paljon univormuja ja muuten koreita herroja, tukkukauppioita, pankkilaisia, rohvessoreja, kamariherroja, ulkomaan konsuleja -- suunnaton summa suuria, kaikuvia arvonimiä, joitten mahtavuutta isäntä oikein ahmi, kulkiessaan siinä ja puhellessaan valtioneuvoksen rouvan kanssa.
"Kuinka kaunis teidän Sofianne on tänä iltana", sanoi rouva ollakseen miellyttävä.
"Minua ilahuttaa, kun te arvelette niin; minustakin, suoraan sanoessani, on jotakin merkillistä Sofiassa."
"Juuri sitä ajattelin sanoa", vastasi valtioneuvoksen rouva, ja nauroi hengessään hänelle.
Vaan nyt tahtoi tukkukauppias kaikeksi onnettomuudeksi korvata kiitosta ja alkoi puhella ihastuksella Hilda Bennechenistä, joka juuri yhtyi poloneesiin puoli-iäkkään virka-apulaisen eli jonku semmoisen kanssa.
"Ah ei, elkää nähkö vaivaa", huudahti valtioneuvoksen rouva, "Hildamme, sitä pahempi, ei ole mikään kaunis, josta häntä saattaisi ylistää."
"Vaan minusta päinvastoin -- on --", onneton tukkukauppias sammalsi.
"Te olette liian kohtelias, herra tukkukauppias." Rouva Bennechen hymyili pakosta ja tukkukauppias huomasi tehneensä suuren tyhmyyden.
Kun sillä välin Alfred Bennechen aivan heti sen jälestä näyttäytyi, sai tukkukauppias tilaisuuden parantaa asiansa kiittämällä tätä äärettömiin saakka; ja oli hänellä tyydytys siitä, kun hän näki että valtioneuvoksen rouva suurella mielihyvällä kuunteli hänen kiitoslauseitaan, seuratessaan katseillaan nuorinta poikaansa.
Ensi valssi kävi jäykästi ja hankalasti, vaikka soitto oli erinomaista ja komea sali kullalta kiilsi hopealta hohti valossa uhkeitten kruunujen ja lamppujen pylväissä pitkin seiniä. Yhdellä sivuseinällä oli pieni kamari, himeä, puolihämärä hökkeli, jossa, kuten Bennechenin rouva sanoi, ruumis saattoi levätä ja sydän puhua.
Alfred tanssi, kasvon juonteet, kuin olla pitääkin -- kuin kivenhakkaaja, joka työskentelee elääkseen. Samaten herra ekstraordinari Hiorth. Ylimalkaan oli useimmissa kavaljeereissa jotakin jörömäistä, kuten sopii hyvän kasvatuksen saaneille nuorille herroille. Ainoastaan muutamat puoli-iäkkäät naineet herrat, jotka tanssivat nuorimpain tyttärien kanssa, näyttivät huvittelevan otsansa hiessä.
Jokaisen tanssin lomassa menivät herrat äärimmäisiin huoneisin pihan puolella, jossa juotiin punssia ja totia. Kun uutta tanssia alettiin soittaa, panivat he sikaarit hampaistaan harmistuneina ja kuroivat sisäänsä suuria laseja punssia ja seltteriä eli konjakkia ja vettä, juurikuin olisi lähtö ollut talvipakkaseen. Sitten vetäysivät he saliin, kulettaen muassaan tupakin ja viinin köykäsen lemun.
Aika kului ja kemut samoin meneskelivät, vaan hankaluus hyvin haittasi, mikä on tavallista alussa ensi tuntien kuluessa.
"Ei ole vielä nousussa", mutisi isäntä asiantuntian näyllä ja antoi viedä lisää punssia huoneisin.
Alfred Bennechen oli levoton ja salaperäisen näköinen. Kun joku kysyi häneltä kenen kanssa hän tanssii ensi tanssin, vastasi hän kaartaen. Hänen ystävänsä Hiorth huomasi myös sen, ettei hän ollut pyytänyt lainkaan enää muihin seuraaviin tansseihin. Bennechen näytti odottavan jotakin.
Tuo kauhistuttava Hannu oli vihdoin tullut. Lovisa oli nähnyt hänet pikimältä, tanssiessaan hänen ohitsensa. Lovisa oli lukenut tuomionsa hänen kalpeassa muodossaan ja hän tunsi itsensä sortuneeksi. Vaan nuori kandidaati Smith, jonka kanssa hän tanssi, kertoi niin monta kiihoittavaa näkyä muutamalta jalkamatkaltaan Jotunheimissä, että hän joka silmänräpäykseksi uuohutti kurjuutensa. Ja kun hän hetkisen perästä sitten ei nähnyt sulhastaan, paadutti hän omantuntonsa johonkin, jota Hannun tiesi kutsuvan syntiuneksi.
Vaan kun tanssi oli loppunut, etsi hän Karolina Hjelmin, joka oli kihlaajansa serkku, ja vaati häntä ystävyyden nimessä menemään Hannun luokse ja selittämään hänelle, että ne olivat pakottaneet häntä koristelemaan itseään, ja kysymään olisiko hän hyvinkin vihassa.
Tähän hellään lähetystoimeen ryhtyi Karolina hyväntahtoisesti, sillä hän ei puolestaan lainkaan tuntenut vähintäkään pelkoa Hannu serkkunsa edessä. Hän tapasi Hannun muutamassa huoneessa tonkimassa muutamassa kirjakaapissa.
"Hyvää iltaa, Hannu! Lovisalta terveisiä, hän käski kysyä, etkö tahdo tanssia hänen kanssaan", sanoi Karolina ja kumarsi vapaasti päätään.
Hannu loi häneen ensin pienten, vaaleansinisten silmäinsä terävän katseen: vaan kun se ei näyttänyt ollenkaan pystyvän paatuneesen Karolinaan, kysyi hän: "Käskikö tosiaankin Lovisa sanoa sinun niin?"
"Kyllä, miks'ei? Luuletko tanssimisen olevan syntiä? Kun minä pääsin ripilleni, sanoi piispa minulle, että hyvin hyvästi voipi tanssia, kunhan vaan sydän on puhdas -- ja sinulla luulisi olevan, Hannu serkku, vai mitä."
"Minä en viitsi sinulle puhua Karolina, sillä sinä olet mailman lapsi."
"Hyi sinua Hannu, mitä sinä puhut", puhkesi Karolina loukattuna puhumaan, "minä en ymmärrä että Lovisa, joka on niin kaunis, tahtoisi sinua; minä en maar tahtoisi sinua minkään edestä."
"Minä koetan pelastaa Lovisan tästä synnin pesästä --"
"Uh, Hannu, kuinka olet ilkiä!" sanoi parantumaton Karolina ja käänsihe ja meni saliin taas.
Nyt vihdoin tuli valtioneuvos Bennechen. Hän oli iso, komea mies, kasvoillansa, jotka olivat sileäksi ajeltu, oli kummastuttava ja loistava väri. Isäntä otti hänet vastaan ensimäisessä huoneessa ja teki ison asian hänen tulostaan. Sillä vaikka he olivat hyviä ystäviä, että tukkukauppias kahden kesken saattoi monta kertaa olla hyvin tuttavallinen, niin vaikutti valtioneuvos kuitenkin häneen mahtavasti, esiintyessään siinä loistossaan kunniamerkkineen ja virkamahti naamallaan.
Sitä paitse oli valtioneuvos tänä iltana arvokkain vieras, juhlallisuuden varsinainen valopiste, ja pieni hilpeä tukkukauppias oikein loisti, viedessään korkeaa herraa huoneitten läpi.
Valtioneuvos tervehti sydämellisesti talon rouvaa, kulki sitten vähä aikaa ympäriinsä vanhempien naisten joukossa ja oli miellyttävä. Sitten astuskeli tanssin lomassa salin läpi, tervehti talon tyttäriä ja katosi sitten tukkukauppiaan erityiseen huoneesen, johon valiojoukko arvokkaimpia vieraita oli kokoontunut.
Valtioneuvos Bennechenin tulo antoi juhlallisuudelle merkkinsä. Muutoin Falck-Olsenilla tultiin siihen huomioon, että siellä "oltiin kuin ilman päätä", sanoi Delphin, sillä isäntä ja emäntä tekeysivät niin vähäpätöisiksi, jotta he ikäänkuin katosivat näkymättömiin siinä hyörinän touhussa, ja olipa melkein unohuttaa heidät.
Vaan valtioneuvoksen persoona tuli nyt tilaisuuden korkeimmaksi huipuksi; paraimpana perheen ystävänä hän antoi takauksen ja oikeuden talon äskensyntyneelle loistolle. Kukin vieras tunsi tyydytystä tuottavan tunteen siitä, että hän kuitenkin oli hyvässä seurassa ja huoleti saattoi nauttia hupaisuutta.
Nyt vasta ottivatkin kemut pohtinsa; kivenhakkaajat hymyilivät työssänsä, ja isäntä, ajattelematta enää Lindin konsulia, hieroskeli käsiään, höyry oli nousussa; nyt ruokaa niin kaikki oli järjestyksessään.
Kohta kun Alfred näki isänsä tulevan, hiipi hän etehiseen, sai päällystakkinsa käsiinsä ja jätti talon.
VII.
Kristina istui ja kirjoitteli kotonaan lämpimässä huoneessa, isälleen s.o. luotsivanhimmalle, sillä Njaedel ei osannut lukea kirjoitusta.
Antti setä oli vasta saattanut valtioneuvosta vaunuihin ja sitten hän oli mennyt kaupungille, kuten hänellä oli tapana iltasilla; hänellä oli niin paljon tekemistä.
Kun Kristina paraillaan istui ja katsoa tirkisteli lamppua, huomatakseen jotain kirjoittamista, koputettiin ovea, ja tohtori Bennechen astui huoneesen.
"Antakaa anteeksi -- onko pappa ajanut pitoihin?" hän kysyi.
"Kyllä, vähän aikaa sitten", vastasi Kristina.
"Voi, sepä oli ikävää, minä tahdoin myös ajaa."
Se oli suuri vale, jonka kelpo tohtori laski, sillä hän päinvastoin oli seisonut kadun kulmassa odottamassa vaunujen menoa.
Vaan kun hän oli juonensa perillä, joutui hän aivan hämilleen, ja hän olisi epäilemättä mennyt tiehensä, sanomatta sanaakaan, jollei Kristina olisi sanonut: 'Ehkä vaunut tulevat takaisin'. "Niin ehkä, ehkä tosiaan tulevat", lausui tohtori.
Molemmat olivat uskovinaan niin tapahtuvaksi, vaikka he tiesivät että ne olivat vuokravaunut; valtioneuvoksella oli vaan yhdenhevosen ajettavat nelipyörät.
"Ettekö halua istua, odottaessanne?" sanoi Kristina; Antti setä oli häntä niin opettanut että hän osasi teititellä ihmisiä.
Tohtori kiitti ja sulki oven.
Juhana Bennechen oli jotenkin isänsä kaltainen, vaan todellakaan hänessä ei ollut vaikutusmahtia lainkaan.
Päinvastoin hän näytti semmoiselta kuin hän olikin: kelpo mies, ja hieman tyhmän näköinen ja vallan hyväsydäminen; sitä paitsi nilkutti hän vasenta jalkaansa.
Tohtori rupesi puhelemaan nuoren tyttären kanssa, seisoen oven ja pöydän puolimatkalla. Hän oli tottunut puhelemaan kaikenlaisten ihmisten kanssa, jotta Kristina ymmärsi hyvin hyvästi; pian he joutuivat vilkkaasen keskusteluun Kristinan velipuolen oloista, vertailuista kaupunkiin ja sen semmoista.
Aina kun tohtori sanoi jotakin mukavaa, kumarsi Kristina päätään ja nauroi; ja lampunvalo lankesi hänen komeaan mustanpunaseen tukkaansa, joka oli hänellä tullut isäänsä. Isäntä raittiin meren hän näkyi myös saaneen, sillä hartionsa olivat leveät, rintansa korkea ja voimakas, ja kun hän seisoi suorassa, oli hän tavallisen miehen pituinen.
Ulkona oli kylmä ilma, tuulinen syys ilta. Vaan siellä sisällä oli matot vasta pantu lattialle, uunissa roimusi valkea; siellä oli niin kodikasta ja ilma tuoksui niin puhtaalta. Tohtorilla oli juhlapuku päällään päällystakin alla; hän aukaisi päällystakkinsa ja istahti pöydänlaidalle nojaten seinään.
Joka kerta kun he kuulivat vaunujen jyryn sanoivat: "Siinä ne nyt tulevat", ja kun vaunut menivät ohi, sanoivat: "Eipä ne olleetkaan."
Vaan tuon täyttä koputettiin ja ovi aukeni ja Alfred lensi sisään iloten. "Hyvää iltaa!" vaan kun hän näki veljensä, kävi hän ensin hyvin noloksi, sitten hän nauroi ilkeästi: "No, nähkääs vaan! Kahdenkeskeinenkö asia! Vai onko Kristina neiti kipeä?"
Kristina, joka piti tätä pilkkana, ajatteli vastata, vaan hän hillitsi itseään, aivan hämillään, nähdessään kuinka totiseksi tohtori kävi.
"Minä aioin odottaa vaunuja, luulin niitten palaavan", sanoi Juhana ujona.
"Mikä verraton keksintö! Kuinka Amori kuitenkin tekee kekseliääksi!" huudahti Alfred ja pani nenälasit nokalleen. "Vai niin, sinä ajattelit odottaa. Niin viattoman viekkaasti."
"Minä pyydän olla vapaa sinun näsäkkäistä huomautuksistasi, Alfred."
"No, kuuletteko -- vai niin, sinä pyydät olla vapaa niistä! Ehkä uskallan minä pyytää. jatkaakseni samaa tapaa, selitystä, joka ei ole niin haaveellinen, tästä ontuvasta läsnäolostasi tähän aikaan?"
"Mitä se sinuun kuuluu?"
"Sillä kurin, tapa käy yhä kansantajuisemmaksi. Minä en kysy niin paljo omasta edestäni, sillä en tarvitse enää mitään selitystä. Tapaus on minulle aivan selkeä, aivan selkeä" -- hän silmäili vuoroon toista ja toista -- "mutta minä tiedän, että mammalle olisi huvittava tietää missä hänen esikoisensa kuleksii ja vaaneksii talossa kun kaikki ovat poissa."
"Minä en vaaneksi! Kato itseäs Alfred, huudahti Juhana ja astui askeleen lähemmäs.
"Elkäämme tahratko näitä uutimia veljen verellä", vastasi Alfred yhä vaan hymyillen, ja varustautui muutaman tuolin taakse.
Kristina lähestyi tohtoria ja tahtoi sanoa hänelle jotain. Vaan tohtori kääntyi häneen päin, kasvot aivan vaaleana, ja sanoi: "Ei pelkoa! Minä pyydän anteeksi, tämä ei ollut minun syyni. Hyvää yötä! Tule, Alfred, me menemme."
"Me?" kysyi Alfred mahtavampana ja rupesi panemaan takkia kädestään.
Vaan silloin tohtori tempasi häntä olkapäistä kiini, hänen tempaustaan vastaan ei voinut kukaan ponnistella, ja ennenkun ekstra ehti ajatellakaan, oli hän yläällä kivijalkakerroksesta ja kadulla kerrassaan.