Part 3

"Niin", sanoi amtmani ja ojensihe suoraksi takaistuimella, "minä ajattelen niin usein, kun minä kuten tänään näen kansan kunnioituksella kokountuneen esivaltansa ympärille -- melutkootpa siiten niin paljon kuin tahtovat, nuo uudenaikaiset villitsiät, vaan murtaakseen vanhaa, perittyä virkakunnan kunnioittamista, ei heillä ole onnea, siihen on kansamme liian rehellinen -- liian uskonnollinen.

"-- ja liian hidas", täytti kihlakunnantuomari.

"No, niin, johonkin määrin olette oikeassa", vastasi amtmani, nojautuessaan taaksepäin pitääkseen pientä ettusta.

Rahvas jäi seisomaan suu täynnä kysymyksiä. Matka kävi semmoisella suhulla, ja kaikki korkeat herrat olivat niin nyreissään, senvuoksi että moni ei ollut saanut ollenkaan toimitetuksi mitä tahtoi. Vaan ei yhtään tyytymättömyyden ääntä kuulunut; ainoastaan siellä täällä joku hymyili muikeasti tahi pudisti päätään; ja vaikka kukaan ei sanonut sanaakaan, oli se kaikessa tapauksessa hyvä amtmanin ettuselle, että hän ei tiennyt mitä he ajattelivat.

Oli jo ilta, hämärä, sateellinen ilta. Pieni sade alhaalla näkypiirissä kaukana lännessä alkoi ruskottaa, nimismiehen portaiden edessä seisoivat keittäjävaimo ja kyökkipiiat, punaisina läähästyneinä isoin pitojen jälkeen, ja nauttivat raitista ilmaa, katsellessaan tielle vieriviä vaunuja. Rahvas jätti kartanon ja hajausi kaikkialle poluille ja kyläteille, yksittäin eli kaksittain käydä rahmustivat he kotia kädet taskuissa, märkinä ja väsyneinä seisottuaan roikuttuaan päivän läpeensä.

Luotsivanhin ajoi eteläänpäin, hänellä oli vireä hevonen ja ajoi useimpain sivu. Kappaleen matkan päästä tapasi hän Njaedelin jalkapatikassa.

"Nouse kärryihin, tänne taakse, Njaedel!"

Njaedel nousi kärryihin, ja he ajoivat edelleen. Hetkisen perästä saavuttivat he hevosen, joka vitkalleen taivalti.

"Pois tieltä!" ärjäsi luotsivanhin.

Kului hetkinen aikaa, ennenkuin hevonen sai vetäytyneeksi syrjään, niin että kääsit saattoivat päästä ohitse.

Tihrusilmä siinä istui kärryssä. Hänellä ei ollut kiirettä; taival oli pitkä eikä ollut hänellä mitään iloitsemisen syytä.

Vanha, ruskea tammanvylläke, joka häntä veti, käydä kötösti ja renkkui aisoissa; se oli vaaleanruskea vanhuuttaan ja pitkäkarvainen kuni vuohi. Tihrusilmä istui ja katseli raudikkoaan, ja sillä välin kulkivat ajatukset voikassa ja hän alkoi olla alla päin kotiin tulosta.

Eipä vaimollaan eikä lapsillaan ollut tietoa tuon parempaa kuin että he olivat varmat siitä, että tänään hänen täytyy tulla kotia voikko mukana. Vanhin poika oli ollut niinkin tarpeeksi ajatteleva että oli pannut isänsä mukaan päähiset voikon kulettamista varten. Tihrusilmä älysi että he vartoivat häntä kotimäellä. Silloinhan he saattoivat ainakin nähdä jo pitkän matkan päähän, ettei hänellä olluttaan voikkoa mukanaan. Vaan sen siaan uskoivat he hänellä olevan taskunsa täynnä seteleitä ja lantteja.

Hän katsahti kärryinsä pohjalle; siellä olivat päitset. Miten ihmeen tavalla saattoi hän heille sanoa, että kaikki oli "lykätty toisiin"?

Vanha raudikko oli kuin märkä vasikka, ja hän muisti voikolla kuinka oli sileät häpäät ja pyöreät ja kiiltävät lautaset.

IV.

Kun he tulivat Njaedelin taloon meni luotsivanhinkin sisään. Talo oli tyhjä ja ovet auki, kissa kuleksi ympäriinsä ja naukui.

Njaedel kulkea kuhnusteli ympäriinsä. Puhumatta sanaakaan, ja etsien jotakin syötävää. Luotsivanhin istui hetkisen ja katseli kömpelöä, isoa kuvatusta, joka kuleksi ja toimieli niin ätyröimällä äkkinäisiä pikkuasioita.

"Kuules, Njaedel", sanoi hän vihdoin, "minä luulen että saat luvan hankkiaksesi itsellesi uuden piian."

"Eipä!" huusi Njaedel ja polki jalkaa lattiaan jotta jymisi.

"No, no, ethän sentään minua purasematta nielaise", vastasi luotsivanhin.

Kun he söivät, Njaedel käski luotsivanhimman kirjoittaa kirjeen Kristinalle. Vaan kun talossa ei ollut millä ja mihin kirjoittaa, päättivät, että luotsivanhin kirjoittaisi kotonaan ja lukisi kirjeen Njaedelille.

"Vaan mitä siihen pannaan?"

"Ei mitään tään päiväisistä", vastasi Njaedel.

"Ei, ei, voi silloin olla yhdentekevä, vaan --"

"Kirjoita, että hän ei olisi vihassa minulle eikä levotonkaan puolestani; minun laitani on hyvä, hyvin hyvä, voit kirjoittaa, minulta ei puutu mitään --."

"Että sinä tulet hyvin toimeen yksinäsi eikä sinulla ole kaipausta hänestä --"

"No, Jumala paratkoon, minä kaipaan häntä, sen saat kirjoittaa", sanoi Njaedel kyökkästen edes takaisin.

"Vaan silloinhan hän tulee aivan kiihkoihinsa, kun hän kuulee, että sinä kaipaat häntä niin isosti --"

"Ei, sitten et saa kirjoittaa mitään siitä", sanoi Njaedel kiihkeästi. "Kirjoita -- niin, itse kai parhaiten ymmärrät, sinä luotsivanhin, joka osaat kirjoittaa, niin että Kristina tulee ilomielelle; olipa minun laita miten tahansa."

"Eikö olisi parasta kirjoittaa kirje veljellesikin?"

"Olisi kai; luotsivanhin, viitsisitkö kirjoittaa Antille, että hänen pitää olla siivo Kristinaa kohtaan; maksun hän saa jos tahtoo."

"Sen voit hyvin käsittää, että hän tahtoo maksun."

"Antti tulee hyvin toimeen", vastasi Njaedel. "Siinä on poika, joka on menestynyt mailmassa. Niin, äitikin sanoi sitä; sinä, Njaedel, sanoi hän, 'olet tyhmä kuin pukki, vaan Antti, hän on sukkela kuin kärppä'."

"Vaan miks'ei hän ottanut isänsä taloa kun hän oli vanhin?"

"Sillä hän tahtoi että minä saisin sen."

"Hän kyllä tiesi mitä hän teki, tuo veljesi joka jätti sinut talopahasen haltiaksi ja itse meni tiekkoihinsa rahoineen", arveli luotsivanhin.

"Elä sinä puhu pahaa Antista", vastasi Njaedel. "Hän oli kelpo poika. Minä muistan hyvin, kun me olimme kanervan riivinnässä Heiessä. Antti oli niin käsittämättömän vilkas panemaan koiran kokoon.

"Vaan sinä kannoit kotia sen?"

"Hä? Niin, tietysti minä kannoin kotia, sillä minä olin vankin?"

"Mikähän se Antti oikeastaan on?" kysyi luotsivanhin.

"Kyllä se on jossakin isossa toimessa, vaan en muista mikä se toimi on." Njaedel läksi kaapistaan hakemaan muuatta vanhaa veljensä kirjettä.

Ulko-oven säppiä nostettiin varovasti, ja joku kuulusti tulla haparoitsevan keittiön läpi. Oli jo melko pimeä, ilma kun oli niin raskas; ainoastaan luoteelta näkyi valo-säde pitkin näköpiiriä ja se heitti kellervänpunaisen valon tupaan.

Kun Njaedel näki Sören Börevigiksi tulijan, paiskasi hän kaapin ovet kiinni ja sanoi terävästi: "Sinä tulet kai katsomaan, onko huone tyhjä? Niin, katso tarkkaan sänkyihin voitko sinä nuuskia ja keksiä vähän enemmän pahennusta, sinä sen --"

"Oikeudella pitää olla siansa", vastasi Sören sävysesti, "ja minä sydämmellisesti varoitan sinua, Njaedel --"

"Mitä sinä minua?" keskeytti toinen.

Sören ei rohjennut väittää että hän tuli yksinomaan varoittamaan, vaikka hän oli papin lampuoti; senpätähden teki hän vastoin tapaansa ja kävi suoraan asiaansa.

"Minä puhelin vähän asianajajan Toften kanssa", alkoi hän.

"Kaislarannasta?"

"Niin, me puhelimme vähän siitäkin. Hän arveli -- asianajaja -- että se oli ilkeää, etten minä saanut kaisloja; olisi voinut -- tuota --"

"Ehkä olisi se voinut herättää pahennusta?" kysyi luotsivanhin kuivakiskoisesti; hän seisoi uunin loukossa ja puuhaili siellä piippunsa kanssa.

"Ei, luotsivanhin, ei hän sitä tarkoittanut -- hän ajatteli, että hyvin epäillyttävää on tuon ojan kaivamisen laita --"

"Minulla on kauppakirjani, minulla", sanoi Njaedel.

"Niin, onhan se sinulla, sen ymmärrän --" Sören meni ovelle, "sen vuoksihan pistäysin sisälle sanoakseni sinulle että meidän pitää ruveta sitten --"

"Ruveta?" kysyi luotsivanhin.

"Tietysti ruveta käräjöimään."

"Käräjöimään!" huudahti luotsivanhin ja tuli lähemmäs. "Tätä sinun tulisi ajatella pitempään, Njaedel. Minä tiedän niitä, jotka ovat käräjöinneet maat ja mantunsa vähemmästäkin kuin tämä on ja monta kunniallista miestä makaa maassa, jotka asianajaja Tofte on saattanut sinne ennen isäänsä."

"Ei sinun pidä puhua tuolla tavoin lähimäisestäsi, luotsivanhin! Vaan ylipäänsä sanoi asianajaja, että siitä tulee pitkä ja kallis juttu."

"Minä kaivan ojaani", sanoi Njaedel.

"Sitä et tee varmaan, Njaedel, kunhan vouti on käynyt täällä ja antanut sinulle kiellon."

"Kiellon?"

"Niin", vastasi Sören, "silloin pitää sinun odottaa kunnes tuomio on langennut."

Njaedel käveli lattian poikki ja siirsi muuatta tuolia ja katsoi neuvottomana luotsivanhimpaan; vaan lopulta kääntyi hän taas pääasiaan: "Minulla on Kristiansandin piispan antamat paperit, minulla", sanoi hän päättävästi ja löi kättänsä yhteen.

"Voithan piispalta kysyä miten on tuon kaislarannan laita", sanoi Sören ystävällisesti ja katsoi häntä syrjäsilmällä.

"Niin, se on jotain, Sören!" mutisi luotsivanhin. "Sehän ei tulisi niin kalliiksi."

"Tahi ehkä olisi parempi vielä kysyä kuninkaalta", sanoi Sören huolettomasti katsoessaan ulos ikkunasta.

"Niin, kuningas on ylempi piispaa, vaan tokkohan hän vastaa semmoiseen asiaan."

"Jos lykkäämme asian kansliaan ikäänkuin välioikeuteen --"

"Minnekä?" kysyi Njaedel innokkaasti.

"Kansliaan", vastasi Sören, jolla kuulusti olevan tarkat tiedot tästä.

"Luotsivanhin!" sanoi Njaedel. "Siellähän Anttikin on; minä unehutin nimen. Vaan tuleeko asia silloin kuninkaan eteen?"

"Niin", selitteli luotsivanhin, "sen kautta tie kulkee kuninkaan luo."

Njaedel aprikoi vähän aikaa. Esitys miellytti häntä paljoa enemmän kun käräjänkäynti. Sitä paitse Anttihan oli siellä; hänhän saattaisi ottaa asian ajaakseen, niin päättyisi se yhtä pohkaa kerrassaan; olihan päivän selvää että hänen puolellaan oli oikein. Sören oli alussa olevinaan taipuisin oikeudenkäyntiin, vaan, sopusa kun oli, myöntyi hän tuumaan.

Lopuksi hän otti järjestääkseenkin kaikki: pitääkseen huolen hakemuksen kirjoittamisesta ja lähettämisestä.

"Vaan sinä saat maksaa asianajaja Toftelle, Njaedel."

"Sinä olet alkanut riidan, Sören."

"Niin vaan sinä kaivat ojaa."

Luotsivanhin sai heidät sopimaan maksun kahtiapanosta, ja niine hyvineen meni Sören Börevig.

Oli myöhään illalla, ja luotsivanhin kiiruhti kotia. Kun hän oli lähtenyt, meni Njaedel navettaan. Lehmät -- niitä oli kuusi -- ammoivat ja olivat levottomia; eivät ne olleet saaneet ruokaa eikä niitä oltu lypsettykään. Njaedel ryhtyi tähän outoon työhön ja teki sen jotenkin kehnosti.

Karja ei tuntenut häntä, sitä paitse oli hän niin iso ja kovakynsinen, että lehmät potkivat kiulut kumoon ja kaatoivat maidon. Njaedel murisi ja kinasteli parhaansa mukaan, vaan jo oli yö sydämissä ennenkun hän lopetti työnsä.

Kun hän vihdoin seisoi kartanolla taas ja ojenteli selkäänsä, kumarassa kun oli kulkenut navetassa, katseli hän merelle. Ilma oli köykäisempi, hän taisi erottaa vielä mustan juovan, ojansa tuolla hiekassa. Hän oli hyvillään siitä että pääsisi taas rakkaan ojan kimppuun hyvällä omallatunnolla. Hetimiten tullenee vastaus kuninkaalta, kun niin monta höyrylaivaa kulki rannikolla; ja oikeudestansa hänen ei tarvinnut epelilläkään.

Hän jo edeltäpäin nautti Sören Börevigin erheyksestä ja teki arviolaskun, kuinka monta päivää kuluisi ennenkun vastaus saapuisi.

Njaedel kaatoi maidon pyttyihin, vaan se kävi hirveän hitaasti. Sen jälkeen meni hän Kristinan kamarin puoleen, pisti päänsä sisään, katseli ympäriinsä, siinä hämärässä vetäessään hyvänhajuista ilmaa sisäänsä. Hän lukitsi oven ja pisti avaimen taskuunsa; vaan kun hän meni portaille, jotka rasahtelivat niin oudosti tyhjässä talossa, tuli hänen mieleensä Sören Börevigin sanat: oikeudella pitää olka siansa.

Kauan hän makasi saamatta unta. Hänen päällään oli tänään ollut liian paljon tekemistä, hänen jäsenillään liian vähän.

Hän kaipasi suloista pakotusta käsivarsissaan ja jaloissaan, kun hän venytteli sängyssä; sitä vastaan rupesi hän ajattelemaan jonkin joutavaa, joka ei ollut lainkaan hänen tapansa.

Ja Njaedel, joka muutoin saattoi kuorsata kilpaa kauheimman ukonilman kanssa, säikähteli kissaa, joka naukui ja kuleksi keittiössä tahi Kristinan kamarioven edessä.

V.

Kun virta syöksee kohti pistävää niemekettä, kulkee vesi nokan ohitse, vaan kääntyy takaisin, kun se on syössyt sivu, ja täyttääpi niemen takaisen lahden pienellä pyörteellä.

Kun puupala tulla kiidättää virran laitaa, kulkeupi se tähän pyörteesen, kiertelee ympäri lahdelmaa, kinnaupi niemen nokkaan, vaan taas sen painaa väkevä virta, tempaamatta sitä kumminkaan mukaansa, ja niin kiertelee se kiertelemistään loppumattomasti. Semmoinen pyörre kutsutaan kosteeksi.

Lukemattomat kosteet, joita elämän virta muodostaa, ovat väliin niin pieniä, että ainoastaan yhdellä miehellä on tilaa pyöriä hyrrätäkseen niissä; väliin ovat niin suuria että niihin mahtuu kokonaisia perheitä tahi kokonaisia puolueita -- niin, tunnetaanhan historiallisiakin kosteita, joissa koko kansa on pyörinyt itsensä ympäri, kun ajan virta on sitä painanut, tempaamatta kumminkaan mukaansa.

Myöskin vaan julkisessa elämässä on kosteensa ja Norjassa kutsutaan suuria valtiokosteita kanslioiksi. [Alkuperäisessä kirjassa on käytetty "departement" sanaa. "Kanslia" soipi suomalaisen korviin tutummalta. Suomentajan muist.] Täällä suuret joukot hitaasti pyöriviä papereita pyörteen kaltaisina kierivät syvän reiän ympärillä, jossa ei mitään ole, johon kaikki vedetään, jossa ne kierivät ympäriinsä, johon ne katoavat eikä jälkiäkään näy. --

Kamariherra Delphin pani pois kynänsä, täytti lasinsa ja joi sen pohjaan, nyökäyttäessään päätään omalle kuvalleen peilissä. Oli myöhäinen yö. Hänellä oli valkoinen kaulahuivi kaulassa ja kaarteinen liivi, vaan hännystakkinsa oli hän riistänyt päältään, sillä hänellä oli lämmin.

Yrjö Delphin oli ollut kemuissa ja poltteli nyt sikariansa kotonaan komeassa nuoren miehen asunnossa Bergelandsveiellä. Hänellä oli tapa istua yläällä myöhäiseen yöhön erittäinkin pitojen jälkeen -- ja jos ei hän soittanut pianoa, kirjoitti hän välistä jotain.

Aamusella oli hän nurpeamielellä ja käytti melkoisen kylmää vettä sisällisesti ja ulkonaisesti. Vaan kun hän sitte tuli hemeään huoneesensa, jossa Börresen matami, hänen emännöitsiänsä, oli laittanut eineen pöytään, oli hän sorja ja sievä kuin mikähän vintiö. Eikä hän ollutkaan kuin kolmenkymmenen seitsemän tahi kolmenkymmenen kahdeksan vuotias, vaan väliin näytti hän vanhemmalta, erittäinkin sen vuoksi että hän alkoi menettää kauniin kiharoisen tukkansa.

Ennen syötyänsä ja luettuaan sanomalehtiä laittausi virkakunnan päällikkö mennäkseen kansliaan. Vaan ensiksi katsoi hän kirjoituspöytäänsä mitä hän yöllä oli kirjoittanut. Ja usein kävi niin että hän repi paperin tuhannen nuuskaksi ja kylvi ne sitten kakluunin nurkkaan Börresen matammin suureksi harmiksi, joka oli niin sanomattoman siistikäs. --

Oli kaunis syysaamu. Linnanpuisto oli täydessä loistossaan, keltaisia ja punaisia viheriäin seassa. Kuura oli kuin välkkyvä kaste ruohossa. Vesiputamaissa oli pudonneita lehtiä ja joutsenenhöyheniä juurikuin laivastoja, jotka odottivat tuulta. Ja ilma oli ikäänkuin niin mahtava, että kansa pysähtyi, veti pari syvää hengähdystä ja, varjostaessaan kädellään aurinkoa, tunsivat he jotain, jota eivät ymmärtäneet -- kaipuuta tahi jotakin senkaltaista, tirkistellessään vuonolle ja matalille harjanteille etelässä, jossa auringonvalo oli huikaisevan valkoinen ja sumuinen kuin lumoava harso.

Kun kamariherra kulki katuja, alkoi tervehdys, sillä hän tunsi koko mailman. Vaan hän oli harjaunut tähän tempukkaasen käytäntöön.

Hän näki jo hevoisista kuka istui vaunuissa ja pitää tervehdystään valmiina. Ei koskaan jättänyt hän tervehtimättä vanhoja neitoja ja nuoria rouvia, jotka pysyivät sisällä ja jotka senvuoksi tahtoivat että heitä tervehdittäisiin akkunaan, ja samalla kertaa saattoi hän silmäillä molempia vierukäytäviä, havaita jos joku ristin päässä nosti lakkia -- niin, ja herroja raitiovaunujen sisällekäytävässäkin kerkesi hän tervehtiä, kun he kiitivät ohitse. Senpätähden olikin ensimäisiä pääkaupungin ylhäisössä, vaikka hän ehkä oli enemmän pelätty kuin pidetty, sillä hänen kielensä oli terävä ja tiedossaan hänellä oli kaikki.

Kuninkaan kadulla muutaman myymälän edessä oli valtioneuvos Bennechenin hevonen. Yrjö Delphin aikoi juuri kysyä ajajalta, kun neiti Hilda Bennechen tuli ulos myymälästä.

"Ah, kamariherra hyvä", pyysi hän, "tulkaa minun kanssa kotia! Mamma lähetti minut hankkimaan reunukkeita hameesen ja minä tiedän varmaan etteivät ne kelpaa, joita minä olen valinnut. Vaan jos te olette muassa, ei hän voi torailla minulle."

"Se on minusta paha, neitiseni, vaan minä olen matkalla kansliaan. Mitä isä herranne sanoisi, jos tulisin myöhään?"

"Pöhö -- luuletteko minun uskovan, että te pelkäätte pappaa? tulkaa nyt!" Hän teki sian vieressään kamariherralle ja tämä nousi kärryihin. --

"Minä en kummastele, että kamariherra Delphin epäili lähteäkseen ajelemaan neiti Bennechenin kanssa", sanoi muuan nuori herra, joka kulki katua erään neitokaisen kanssa.

"Ei, tyttö raukka hän on hirveä", vastasi neiti muikuillen.

"Ruma tukka, ruma iho, suuri suu, pieni nenä, entä sitte ruumis -- ainoa, joka hänellä on jonki näköistä, niin silmänsä."

"Onko teistä hänellä kauniit silmät?" kysyi neiti ja katsoi ylös.

"Jumala nähköön, ei ne minusta ole niinkuin muutamilla, jotka tunnen", vastasi herra sievästi, "vaan silmänsä ovat paraat, mitä neiti Bennechenillä on."

"Ah niin, nuo silmänsä ovat semmoiset tuimat, tyhmät ukulin silmät."

"Tyhmä hän kuulemma onkin."

"Kuin pukki! sehän on yleensä tietty."

Sillä välin ajeli Delphin neiti Bennechenin kanssa takaisin samaa tietä, jota oli tullutkin. Valtioneuvos asui Kristian Augustin kadulla. Porttikäytävässä tapasivat he pitkäkasvuisen nuoren tyttären, joka tervehti neitiä.

"Kuka hän oli?" kysyi kamariherra. "Hän oli Mon veljentytär, Kristina; eikö hän ollut kaunis?"

"Minusta oli hän liian suuri", vastasi kamariherra.

"Alfred kehuu hänen olevan kelpo tytön kaikin puolin; hän sanoo tulleensa tuntemaan hänet ylimaassa."

Valtioneuvos Bennechenin asunto oli sisustettu komeasti; heti näki, että asunto oli osottamaan mahtavuutta. Kaksoisovet olivat auki huoneesta toiseen, jotka kaikki olivat tilavia, ja viimeisenä oli rouvan kamari, jonka lattiaa peitti paksu matto ja ovia varjostimet.

Valtioneuvoksen rouva otti kamariherraa vastaan teeskentelemättömällä ilolla; tämä oli vieraissakäynti, johon hän pani arvoa. Ja Hilda oli hyvillä mielin siitä, että hän oli tehnyt tuommoisen "tempauksen", ottamalla hänet mukaansa.

Valtioneuvoksen rouva oli vaaleanharmaassa aamuhameessa, päässään pieni reunusmyssy. Vaikka 55 vuoden vanha oli hän kaikitenkin kaunis, silmänsä viisaan ja kylmäkiskoisen näköiset. Nuorena ollessaan hän oli ollut ylistetty kaunotar, ja hänellä pysyi vielä jäykkä taipumus kauniisin ihmisiin.

Seuraelämässä hän oli vilkas, olematta kumminkaan huimapäinen ja ylevä olematta jäykkä; hänen hymyilynsä oli viehättävää ja olisipa ollut vielä isommassakin määrässä, jollei se olisi muistuttanut niin kovasti omituisesta hymyilystä, joka juurikuin sukuperintönä seuraa kaikkia naisia, joilla kuusi etuhammastaan on kultakiipaleella.

Salissa oli myöskin talon nuorin poika Alfred, joka juuri oli tullut kaupunkiin, ja hänen hyvä ystävänsä Hiorth. Ekstra tekeysi niin pieniksi kuin mahdollista muutamassa syrjäisessä loukossa, ettei virkakunnan päällikkö huomaisi häntä keskellä kanslia-aikaa. Delphin sentähden tervehti häntä erittäin ystävällisesti.

"Nyt, hyvä kamariherra, tulee teidän sanoa ajatuksenne asiassa", sanoi valtioneuvoksen rouva. "Alfred, poika raukkani, on niin onneton, kun pappa ei tahdo ottaa häntä kansliaansa. Alfred väittää, että se on oikein ja euroopalaista, kuten hän sanoo, että pappa auttaisi häntä, vaan te itse tiedätte kuinka Daniel pelkää antaakseen vastapuolueelle vähintäkään syytä valituksiin, ja senvuoksi --"

-- "ja senvuoksi hän tahtoo lähettää minut hiiden revisioniin", keskeytti Alfred, "jossa en tunne ristinsielua, ja kun juuri olin hyvilläni siitä, että saisin olla yhdessä Hiorthin kanssa -- minne Hiorth katosi?"

Ekstra tuli nyt esiin muutaman palmukasvin takaa ja väänteli nolona valkeita viiksiään.

"Niin, onhan oikein synti Alfredin laita", jatkoi valtioneuvoksen rouva. "Daniel on aina ollut ankara häntä kohtaan."

Vaan nyt hän näki Hildan mallit, ja pian hän oli peittänyt koko suuren pöydän vaatetilkuilla ja malleilla. Kamariherra auttoi häntä, ja Hilda pääsi nuhteista.

Nuoret herrat jäivät seisomaan syrjään akkunan luo.

"Se oli hyvä onni, Hiorth! Hän asuu tässä talossa. Hän on nimittäin sukua Molle -- papan Mo'lle."

"Antti kaikkivaltiaalle", sanoi Hiorth.

"Katsotteko häntä siksi? se on erinomaista. Niin, näetkös, Antti kaikkivaltias on hänen isänsä veli -- isänsä on emäsika päälle päätteeksi, häntä on rangaistu salavuoteuksesta. Oletko nähnyt tyttöä? Minä selitän sinulle."

"Tunsitko lähemmin häntä siellä kotonaan?"

"No, noin jotenkin", vastasi Alfred ja iski silmää.

"Saatpa nähdä, että hänen käy samoin kuin isänsäkin."

"Häh?" kysyi Alfred.

"Salavuoteus", kuiskasi Hiorth.

Vaan tämä sukkeluus valtasi heidät niin, että heidän täytyi mennä ulos ruokahuoneen kautta saadakseen oikein nauraa portailla. --

Kun virkakunnan päällikkö tuli virkahuoneesensa, kävi kello yhtä. Hänen pöydällään oli mahdoton kasa uusia asioita. Vahtimestari Mo seisoi juuri lukemassa muutamia asiapapereita, keltaisissa kääreissä.

"Mitä nämä ovat, Mo?" kysyi Delphin kiivaasti.

"Tämä lähimmäinen on muuan vedottu juttu; riita muutamasta kaislarannasta rannikolla." Antti Mo oli saanut paljon lainopillista tietoa ja oli täydellisesti perehtynyt kansliakieleen.

Virkakunnan päällikkö ei kuunnellut hänen puhettaan, vaan otti kerrallaan pari kirjettä, jotka olivat siinä.

"Kantakaa koko ruko Mortensenille ja käskekää hänen katsoa, mitä ne ovat ja järjestää niitä vähän", sanoi hän kärsimätönnä.

Vaan kun Mo tuli Mortensenin luo, oli tämän aika vielä tärkemmässä kuin virkakunnan päällikön. Silla Mortensen kirjoitti suurimmassa salaisuudessa pääkirjoitusta sanomaansa.

"Pankaa ne Kaokseen siksi aikaa", huudahti hän katsomattakaan ylös.

[Kaos on kreikkalainen sana, joka merkitsee ääretöntä avaruutta tahi sekasotkua.]

Kaos oli muuan hylly aivan lattian rajassa, ja se oli Mortensenin erityisen hallinnon alaisena.

Antti Mo otti kasan, käänsi sen nurin, jotta keltaiseen kääreesen käärityt asiapaperit tulivat alimmaisiksi, hän pisti keltaisen paperin laidatkin sisään, ettei niitä ollenkaan näkynyt; sitten pisti hän kaikki syvälle Kaokseen, jossa sitä oli runsaasti ennaltaan. --

Antti Mo, joka oli muuttanut nimensä Batnemosta Moksi, teki tuttavuutta Bennechenin kanssa, kun valtioneuvos vielä oli asessorina.

Molla ollut siihen aikaan iso muonakauppa aivan asessorin vieressä, ja osottamalla perheelle pientä palvelusta oli hän päässyt vähitellen semmoiseen suosioon, että hän vihdoin tuli yhtä välttämättömäksi herralle ja rouvallekin.

Ja kun asessori nimitettiin valtioneuvokseksi, otti hän Mon mukaansa ja teki hänestä kanslian vahtimestarin. Tähän virkaan näkyi hän olevan ikäänkuin luotu. Hän hiipi ympäriinsä kuin kissa, eikä kaukaa viipynyt ennenkuin hän tunsi joka nurkan ja kaikki kanslian salaisuudet ja juonet olivat hänen käsissään. Se vaikutus, jota hän teki itse valtioneuvokseen, oli suorastaan käsittämätöntä, ja kaikki ihmiset tiesivät, että hän oli mahtavin mies koko kansliassa.

Valtioneuvoksen suuressa talossa -- Bennechen oli saanut rahoja vaimonsa muassa -- asui Antti Mo kivijalkakerroksessa. Se kyllä oli puoleksi maanalainen, vaan kun laskeusi alas pari kolme porrasta, jotka veivät sinne porttikäytävästä, olivat huoneet lämpimät ja iloiset, ja täysi päivänvalo tuli akkunoista, jotka olivat korkealla seinässä.

Kun Kristina tuli taloon, käytettiin keskihuonetta hänen makuukamarikseen. Siitä oli se seuraus, että Antti sedän piti kulkea hänen huoneensa läpi tullakseen omaansa. Eihän se ollut juuri mukavaa, vaan ei Kristina siitä suuria huollut. Antti setä oli siivo hänelle, ja iso, komea kaupunki tarjosi hänelle monta iloa, että hän voitti koti-ikävänsä.

Sitä paitse oli hän iloinen ollessaan vieraitten seassa, jotka eivät tienneet siitä häpeästä, jonka isä oli saattanut itselleen ja hänelle.

Hieno valtioneuvoksen perhe tervehti häntä, kun hän tapasi heitä porttikäytävässä. Hilda neiti oli vielä pari kertaa pysähtynyt puhuttelemaan häntä.