Part 7

Patruuni alkoi jo kiivastua, ja yhä tukalammaksi tunsi Pura tilansa.

-- Raittiusseurassa on vain keskusteltu yleisaiheisista, nykyaikaisista kysymyksistä --

-- Yleisaiheisista, nykyaikaisista kysymyksistä? Vaikka suoraan väitetään minun olevan velkapään vakuuttamaan työmiehiäni henkivakuutuksessa, minun, joka en ole missään tekemisessä heidän elämänsä kanssa. Saavathan he minulta palkan siitä työstä, minkä tekevät -- ja siinä kaikki!

-- Vaan nykyaikana yleensä otetaan keskustelunalaisiksi tuollaisia kysymyksiä --

-- Kuka teille on antanut _luvan_ keskustella noista nykyaikaisista kysymyksistä raittiusseurassa?

-- Olisiko siitä pitänyt kysyä lupaa...?

-- Olisi! Raittiusseura on minun -- ja siinä kaikki! Minä määrään, mitä siellä tehdään, mitä siellä puhutaan, eikä muut -- siinä kaikki!

-- Mutta minä luulin --

-- Ei mitään luulemisia! Silloin, kun minä annoin luvan raittiusseuran perustamiseen, niin käsitin minä, että se perustetaan yksistään juoppouden ehkäsemistä varten eikä mitään muuta.

-- Se olikin ja on ollut pää-asia.

-- No niin. Pidättekö, ett'en minä kyllin ole pitänyt huolta työmiehistäni? Heillä on raittiusseura, heillä on kipukassa, heillä on säännöllinen työ ja säännöllisesti saavat palkkansa. Eikö siinä ole kyllin minun puoleltani? Voitteko kieltää, ett'ei ole?

--- Mutta tuohan eilen illalla oli vain keskustelua eikä vaatimusta.

-- Mutta sellaisesta ei saa keskustella raittiusseurassa! Se on kapinoimista minua vastaan.

Pura näki turhaksi väittääkään vastaan. Hänen ja patruunin mielipiteiden välillä oli niin suuri erotus kuin taivaalla ja maalla. Ja _nyt_ hän huomasi, että raittiusseura olikin patruunin perustama eikä hänen, että hän oli suuresti erehtynyt, kun oli luullut sillä voivansa kehittää työkumppaneitaan. Ja tuo raittiusseura, josta hän oli niin paljon ajatellut ja niin paljon uhrannut sen eteen, lyyhistyi hänen silmissään vain patruunin leikkikaluksi, millä hän hetkeksi oli lumonnut hänen silmänsä.

-- Muistakaa nyt, että tuollaisia raittiusseurassa _ei saa_ puhua! Saatte mennä!

Mitään sanomatta lähti Pura pois ja käveli kuin tuomittu eteisen poikki. Hänellä ei ollut! enää mitään sanottavaa, ja jos olisi ollut, niin ei sitä olisi uskottu eikä sillä olisi ollut mitään merkitystä. Niin lähti hän kuin tuomittu tuomiopöydän äärestä. Mutta patruuni itseensä tyytyväisen tuomarin tavalla pani helpotuksen sikaarin palamaan.

Kun Pura tuli verstaaseen, niin tuli mieleen taas oma vähäpätöisyytensä. Hän tiesi olevansa oikeassa, mutta mitä hän puolustuksillaan voi. Ja nyt raittiusseuran iltamiin, missä ennen oli ollut kuin kotonaan, oli tullut outo vieraus. Siellä ei saisikaan enää vapaasti ajatuksiaan ulos lausua, vaan täytyisi olla varovainen kuin ainakin vieraiden parissa. Pois sieltä oli menevä kodikkuus ja hilpeys, mutta sijaan tuleva velttous ja laimeus. Patruuni oli lausunut vaan muutaman sanan ja noin paljon saanut aikaan. Sellaista mahtia! Ja mitä siellä raittiusseurassa nyt tehtäisiin, kun ei saataisi keskustella ja väitellä kuin jostakin patruunin mieluisesta. Ja kukapa ne tunsi aina ne mieluiset asiat? Kukapa?

Pura muisti tuon entisen ikävän tilansa ennen raittiusseuraa. Sepä melkein puistautti, kun vertasi sitä hupasiin raittiusseuran iltoihin, joissa tosiasiat ja leikki kävivät käsi kädessä. Istua kotona yksinäisyydessä, joku kirje korkeinna hupinaan! Sepä kyllä puistautti. Silloin ei voinut hetkeksikään unohtaa olevansa noennuolija. Mutta, mietti Pura, eihän nyt seura siltä vielä kokonaan ole mennyttä, vaikka nyt patruuni onkin sinne lähettänyt tomupilven hengitettäväksi. Niin, eihän vielä läheskään, vaikka ensin tuntui niin lamauttavalta.

Mutta itse aatteen kannalta oli patruuni kumminkin paljastanut todellisen karvansa. Ei hänellä ollut yhtään mielessäkään työmiestensä henkisen tilan parantaminen, ainoastaan oma ahneutensa. Ja Puran silmissä joutui hän ilkeään valoon: kopeili kuin tiranni kuulematta, huolimatta muista. Pura oli näkevinään hänen pöhökasvonsa tuossa edessään kiukuitsevan, siinä leveän suun sanoja purkavan ja pussimaisissa kuopissaan silmien tirrottavan... ja niiden vielä verestävän kuin kaniinin silmät.

Mutta tänä päivänä ei työnjohtaja tullut kertaakaan Puran tykö, vaan pysytteli ulompana; väliin tyytyväisellä hymyilyllä katsoa luihautteli Puraa hänen huomaamattaan. Ennen oli hän paraan osan päiväänsä viettänyt Puran pöydän tykönä ja hänen kanssaan puhellut milloin mistäkin. Mutta nyt ei tullut. Pura tuon kyllä huomasi, mutta ei välittänyt mitään. Yksinään hän nyt tahtoikin olla, ja työnjohtaja -- eipä hänestä juuri enää seuralaiseksi ollutkaan. Työmiehetkin huomasivat Puran ja työnjohtajan kylmän suhteen ja arvelivat siihen olevan syynä tuon eileniltasen keskustelun.

* * * * *

Mutta jos Pura tuona iltana olikin menettänyt patruunin suosion, niin oli hän päässyt samana iltana lähempään tuttavuuteen Sannan kanssa. Ja se voitto Puran mielestä korvasi jossain määrin tuota tappiota. Kun Alfred olikin tuollainen ilkeä, joksi Pura oli häntä sanonut, niin taipui Sanna olemaan Puran kanssa. Purasta kaikki pitivät, sanoivat häntä "hyväksi" mieheksi, niin Sannakin oli sitä mieltä, että hänen kanssaan sopi olla.

XIV.

Pura oli tullut välinpitämättömämmäksi raittiusseurasta. Siihen oli suurena syynä Sanna, jonka parissa hän vietti joutohetkensä, kun vaan Sannan aika salli, mutta myös patruunin kurinpito raittiusseurasta. Ei se ollut Puran mielestä enää sama jalo seura, minkä hän oli perustanut, vaan jonkinlainen kurinpitolaitos. Sen turvissa tahtoi patruuni säilyttää työmiehensä säännöllisinä -- siinä kaikki! Seurassa olo ei häntä enää niin innostanut kuin ennen, eikä hän niin uutterasti miettinyt iltasilla puheita ja keskusteluja kuin ennen. Mitäpä niistä mietti, kun ei ollut niistä lupaa puhella seurassa. Ja olihan hän pannut hyvän alun, jatkakoot nyt muut! Siksipä ei hän ollut enää entisen, koko seuran henkeen ja oloon kiintyneen näkönen seurassakaan. Usein hän oli sieltä poissa. Ja kun hän oli siellä puhetta johtamassa pöydän takana, ei hänellä enää ollut kirkasta kiiltoa silmissään, eloa kasvoissaan ja vienoa punaa poskillaan. Kaikki oli kadonnut, ja mies oli pöydän takana raittiusseurassa arkipäiväinen kuin työpöytänsä ääressä verstaassa.

Sanna se oli nyt kiinnittänyt Puran mielen, ja hänen seurassaan kuluivat hetket Puran mielestä paljon hauskemmin kuin tuolla raittiusseurassa. Ensi alussa koetettiin raittiusseurassa mennä entistä vakoa, vaikka Purakin sieltä oli poissa. Työnjohtaja oli nyt tavallaan astunut Puran sijalle ja hän se siellä isointa ääntä piti. Ja alussa ei erotuksesta paljon huomattukaan, mutta kohta. Kun Pura oli seurassa, elostuivat miehet, vaan hänen poissa ollessaan paraasta päästä nuoret huvittelivat ja vanhemmat miehet lukivat sanomalehtiä, joita itse asiassa ei tullutkaan enää niin useita kuin ennen, sillä patruuni työnjohtajan neuvosta eroitti "vaarallisimmat" ja jätti ne viikkokausiksi; lepäilemään työhuoneensa pöydälle muka ne ensin lukeakseen, ennenkuin työmiehet saisivat niitä silmäillä. Mutta lukematta ne usein jäivät ja lepäilivät siinä viikkokausia, kunnes piika näki hyväksi ne pois korjata.

Patruunilla oli ollut aikomus mennä ulkomaille tutustumaan suurempiin tehdaskaupunkeihin. Mutta se aie oli lykkäytynyt lykkäytymistään, kunnes talvi oli oven edessä. Silloin patruuni mietti siirtää matkansa ensi keväimeen. Patruuni oli ollut koko syksyn kuin lumouksen vallassa. Iltapäivät ja yöt oli hän tavallisesti viettänyt ravintoloissa ja selvillä ollessaan oli hän kokonaan uupunut ja väsynyt. Epäili vain kaikkea.

Sinä syksynä oli maaseutukaupungissa pelattu kovemmin kuin moneen aikaan sitte viimeisen paljastuksen jälkeen noin kymmenen vuotta tätä ennen. Kaupungin rouvat alkoivat saada vihiä asiasta, ja patruuni maalattiin heidän seurassaan mustimmaksi piruksi, mikä oli kaiken pahennuksen aikaansaaja ja vietteli pelaamaan heidän aviomiehiään. Hellätuntoisimmat rouvat itkivät patruunin rouvan surkeutta, mutta toiset ylpeästi arvelivat, että häntä ei kannata sääliä, ravintolan neitsyt kun on ollut. Todellakin olisi surkeaa, jos hän olisi sivistyneiden vanhempien lapsi, lisäsivät he sitte näyttääkseen, ett'ei heiltä sääliä puuttunut.

Silloin alettiin kaupungilla huhuilemaan, että muutamalla kaupungin ylemmistä virkamiehistä, itse pormestarilla, olisi vailinki muutamassa kassassa, mikä hänellä oli hoidettavana. Niin tiettiin jutella. Ja vielä lisäksi, että pormestari oli menettänyt nuo rahat pelaamalla ja että ne olivat patruunin raha-arkussa. Rouvansa hänelle tuon huhun muutamana aamuna tiuskasi heidän kinastellessaan. Patruuni kuullessaan tuon vaaleni ja suutuksissaan yritti lyömään rouvaansa, mutta tämä pakeni. Ytimiin saakka viilteli tuo huhu patruunin, sillä hän ei ollut yhtään pelannut pormestarin kanssa, vaikka muuten seurustellut. Että huhu uskottiin hänen päähänsä, siitä hän oli varma. Huhun alkuunpanijan jos hän olisi saanut tietää, niin revolverinkuulan olisi ampunut sen otsaan. Mutta sitäpä hän ei saanut tietää, sillä huhu oli pantu liikkeelle pormestarin omasta perheestä, jotta pormestari tuon kautta joutuisi viattomaksi uhriksi, jota muut olivat nylkeneet. Kaupungin toiset herrat kyllä tiesivät asian, mutta patruunia he eivät nousseet puolustamaan, vaan nauttivat tuosta huhusta, sillä olihan patruuni kiskonut korteilla _heiltä_ rahoja, jos ei pormestarilta. Jouti kyllä mokomien juorujen nyljettäväksi!

Nyt iski patruuniin ajatus lähteä ulkomaille ja antaa tämänsyksyisten jälkiensä siten mennä umpeen. Muutamana aamupäivänä istui patruuni työhuoneessaan karttoja nenän edessä. Hän suuntasi matka-ohjelmaa ja merkitsi muistikirjaansa kaikellaisia tietoja. Matkan määränä olivat pohjois-Englanti ja sen suuret rautateosten tehtaat. Rouva huomasi hänen jotain erinomaista harkitsevan ja miettivän, mutta ei suinkaan kysynyt, mitä. Kun patruuni sitte ilmoitti hänelle lähtevänsä ulkomaille, rouva vain ilkeästi naurahti vastaukseksi, mutta sitte kohta pillahti itkemään, sillä mustasukkaisuuden kade tunne ei hänestä vielä ollut kokonaan kuollut. Rouva piti, että patruuni menee häntä pakoon, lähtee viettämään lystejä hetkejä ulkomaille naisten ja viinin parissa. Kummako sitte, että pillahti niin katkeraan itkuun ja viime lopuksi pyysi mukaan. Mutta patruuni ei ollut tuota kuulevinaan, vaan katsahti halveksivasti häneen. Silloin kiepsahti rouva patruunin kaulaan, mutta tämä työnsi hänet kylmästi luotaan. Rouva meni itkien pois, mutta patruuni jäi syviin mietteisiin.

Työnjohtaja tuli patruunin luo, sillä hän oli käskenyt häntä. Patruuni kuullessaan eteisessä askeleita, siirsi kartat eteensä ja oli niitä kovasti tutkivinaan. Hän kääntyi työnjohtajan puoleen sanoen:

-- Painakaa puuta! Tulitte aivan sopivalla ajalla.

Työnjohtaja istuutui ja alkoi polttelemaan patruunin tarjoamaa sikaaria.

-- Huomenaamulla minä lähden, niinkuin olen jo teille ennen sanonut.

Samalla soitti patruuni piikaa ja käski hänen tuoda juoma-aineita.

-- Otamme tässä nyt vähän lähtijäisiä. Ja sitte minulla on puhumista teille.

Patruuni kaatoi juomalaseihin ja maisteli sitte työnjohtajan kanssa.

-- Tämä lähtö nyt tuli, vaikka arvelin heittää sen ensi avoveteen. Mutta pääseehän rautatiellä. Ja me tarvitsemme uusia malleja ja kaavoja, uusia piirustuksia.

-- Patruuni tietysti näkee paljon uutta siellä.

-- Koetan matkan ottaa niin hyödylliseltä kannalta kuin suinkin. Tahdon saada verstaani hyvälle kannalle uusimpaan ulkomaiseen malliin.

-- Sittepä työki luistaa!

-- Niin luulisi. Maistakaapa! Minä tahdoin puhua kanssanne vähän, ennenkuin lähden. Tahdotteko ottaa verstaan huostaanne?

-- Jos patruuni luottaa vaan minuun, niin --

-- Kehenpä muihin tässä asiassa luottaisin kuin teihin?

-- No, kyllä minä koetan pitää huolta.

-- Hyvä. Konttorilla ei ole tekemistä verstaan kanssa muuta, kuin että työmiehille suoritetaan sieltä palkka ja että tilaukset kulkevat konttorin kautta. Koko muu hoito on teidän hallussanne. Raittiusseura olkoon entisellään. Se on hyvä olemassa varsinkin nyt, kun minä lähden pois. Mutta Pura ei siellä saa alkaa kapinoida!

-- Pura on ollut nykyään välinpitämättömämpi seurasta kuin ennen. Hän kuuluu olevan kihloissa ja siksi vieraantunut vähän seurasta.

-- Ei ole vahingoksi, jos hän pysyykin seurasta erillään.

-- Minä sitä olen nykyään seuraa johtanut...

-- Vai niin. Se on hyvä. Minä luotan näihin lupauksiinne. Ja te myös ne pidätte? Eikö niin?

-- Patruuni saa uskoa, että minä pidän sanani.

Työnjohtaja lähti huoneesta. Patruuni tarttui raskaalla kädellä pöytäkelloonsa ja helisti sitä kovasti. Hän käski piian tuomaan uuden lasin ja sitte menemään sanomaan Alfredille, että hän tulisi ylös patruunin luo. Kun piika oli lähtenyt hakemaan Alfredia, nousi patruuni istumasta ja meni makuuhuoneen ovelle. Kuunteli siinä hetken ja meni sitte rouvansa makuuhuoneen oven taakse. Mutta kun hän ei sieltä kuullut mitään, lähti hän heti pois, reiklasi sen oven ja oman makuuhuoneensa oven. Tuli sitte entiselle paikalleen työhuoneessaan.

Kohta oli Alfredkin sisällä. Mielistellen kysyi hän, mihin patruuni häntä tarvitseisi.

-- Olkaa hyvä ja istukaa! Kaatakaa lasi itsellenne ja puhellaan sitte!

Alfred noudatti käskyä. Patruuni käski hänen tuomaan tuolinsa pöydän ääreen oman tuolinsa viereen. Alfred totteli ja otti itselleen selkä kenossa hyvin kuuntelevan aseman.

-- Huomenaamulla tapahtuu lähtöni ja tahdon puhua muutaman sanan kanssanne ennen sitä.

-- Patruuni tekee hyvin!

-- Te saatte vaivaloisen tehtävän, mutta palkkio tulee myös sen mukaan.

-- Mielelläni otan sen huolekseni, jos patruuni suvaitsee luottaa minuun.

-- Teidän tulee pitää täysi huoli konttorista ja olla sen aikaa, kun minä olen ulkomailla, sen isäntä. Rouva ei saa yhtään sekautua konttoriin, sillä sen asioita hän ei ymmärrä.

-- Tehtävän tehtävänä kyllä otan mielelläni, mutta juuri rouvan puoli -- se minua, sallikaa minun sanoa suoraan, mietityttää. Rouva tietysti, minä sanon suoraan, ei pidä minua isäntänä, ja minä joudun tukalaan asemaan.

-- Minä voin hänelle sanoa, että te olette minun määräämä konttorin isäntä, ja silloin saatte olla aivan vapaa rouvasta.

-- Siinä tapauksessa on eri asia. Silloin voin ottaa tehtävän huolekseni.

He alkoivat sitte juttelemaan lähemmin matkasta juoman ääressä. Alfredilla lähtiessään huoneesta olivat silmät jotenkin sameat, ja hehkua oli patruunin poskilla. Alfred lähti konttoriin mieli täynnä tyytyväisyyttä ja iloa. Riemukas se olisi ensi talvi hänelle, sillä talo, tällainen verstas, olisi hänen huostassaan; konttoriin yksistään ei hänen isännyytensä rajoittuisi. Sopipa siinä sivussa katsoa omaa etuaankin ja pistää aina kymmenen sadasta omaan taskuun. Ja rouvan kanssa hän kyllä sopisi paremmin kuin patruuni. Sopusammin hän osaa naisten kanssa menetellä kuin tuo itsepäinen patruuni. Ja hänelle muistui mieleen, että nyt sopii ruveta Sannaaki tavottelemaan. Häntä mieli naurattamaan suloisa tulevaisuutensa.

Pura oli kihlannut Sannan, ja usein he olivat yksissä. Sannan iloinen luonne oli suloinen vastapaino Puran raskaalle hengelle, mikä aina otti asiat hyvin vakavalta kannalta niin nuoreksi mieheksi. Samoin kuin Pura ennen oli elostunut raittiusseurassa, samoin hän nyt vilkastui Sannan parissa. Kun tuo tyttö nauroi ja juttusi turhanpäiväisiä asioita, ei Pura voinut olla enää vakava, vaan nauroi ja juttusi hänkin. Sannan seurassa oli niin kevyttä ja hauskaa. Mutta väliin Pura yksinään mietti, että pitiköhän Sanna oikein todella hänestä, että jos hän pettyisi samoin Sannan suhteen kuin raittiusseurankin. Ja Sannan käytöksestä ei hän todellakaan saanut itselleen täysin tyydyttävää vastausta.

XV.

Patruuni oli mennyt matkoilleen. Tyhjänä oli hänen työhuoneensa, tomua yltä päätä huonekalut ja muut esineet. Piika ei välittänyt sen huoneen puhdistamisesta, ja rouva kävi vain siellä joskus itkemässä. Hän muka jollain tavoin tyydytti mieltään, kun sai itkeä patruunin tomusessa työtuolissa. Kun patruuni oli mennyt, sulkeutui hän viikoksi huoneeseensa eikä sieltä liikkunut mihinkään. Mutta Alfred lepertelevillä kohtelijaisuuksilla sai hänet sieltä lähtemään.

Työnjohtaja ja Alfred väittelivät keskenään vallasta talossa. Alfred tahtoi ylettää isännyytensä aina verstaaseen saakka, käydä siellä väliin samaten kuin patruunikin seisoskelemassa kädet seljän takana ja katsellessaan murahtaa joku moitesana joko työn hitaudesta tai huonoudesta. Mutta siinäpä pani työnjohtaja vastaan. Katselemassa nyt ehkä Alfred olisi saanut käydä työnjohtajan mielestäkin, mutta mikä hän oli käskijäksi verstaassa, jonka patruuni yksinomaa oli jättänyt hänen haltuunsa. Alfred taas sanoi, että arvasihan hän tuon ja sentähden puoli väkisten oli ruvennut isännäksikin, kun patruuni oli niin kovasti pyytänyt. Ja Alfred aina muka ihmetteli, että työnjohtaja uskaltaa olla noin tottelematon hänelle.

Ensikerran kun Alfred patruunin menon jälkeen näki Sannaa talossa, kysyi hän leikillisesti:

-- Miten se Sanna-lapsi nyt jaksaa?

-- Minulla ei ole mitään tekemistä herran kanssa, oli Sanna ollut jyrkästi vastaavinaan, mutta punastunut ja mennyt menojaan. Alfred oli naurahtanut ja mennyt myös matkojaan. Ja joka kerta kun Alfred kohtasi Sannaa, nauroi hän hänelle ja koetti saada häntä puheluun kanssaan.

Raittiusseura se alkoi olla aivan hunningolla ja uuvuksissa. Työnjohtaja ei kyennyt sitä elähdyttämään, eikä kaikissa miehissäkään ollut kovinkaan suurta raittiuden harrastusta. Intohimon voima on suuri, ja harvoin voidaan sitä perin pohjin nyhtää ihmisestä, mihin se kerran on kerjennyt syöpyä. Kun vaan tilaisuus ilmaupi, heittää se kahleensa, joihin se on kytketty. Niin tässäkin. Ei ollut monta viikkoa patruunin menosta, ennenkuin alkoi kuulua, että useat ovat luopuneet raittiudestaan, vaikka kyllä nimeksi seurassa kävivät. Poissapa oli patruuni kovine sanoineen. Pura koetti nyt parastaan, sillä hänen mieltään karvasteli, että tuo seura, jonka eteen hän niin innolla oli puuhannut, kuolisi tuolla tavalla. Hän piti kiivaan puheen työmiesten ihmisellisestä arvosta, jossa koki mitä kiivaimmin miehiin istuttaa ylevämpää katsantokantaa. Mutta silloin jysähti hän työnjohtajan kanssa yhteen. Työnjohtaja sanoi seurassa kaikkien kuullen patruunin lähtiessään olleen sitä mieltä, että on hyvä, jos Pura pysyy erillään seurasta. Sepä pisti kuin orjantappura Puran sydäntä, ja hän lähti silloin pois seurasta. Useat vajoutuivat kohta entiseen juoppouteensa, ja ylevämpimieliset miehet pitivät kovin pahana, että työnjohtaja ja patruuni noin kohteli Puraa. He eivät tahtoneet ruveta tanssimaan seurassa työnjohtajan pillin mukaan, vaan mieluummin olivat sieltä poissa kuin siellä. Työnjohtaja oli väsynyt seuran pönkitsemiseen ja halusi siitä päästä erilleen. Siksi oli hän paljastanut koko asian kirjeessä patruunille, jotta patruuni käskisi lopettaa seuran. Patruuni kirjoittikin vastaukseksi kiivaan kirjeen, jossa käski lopettaa seura. Työnjohtaja luki sen raittiusseurassa työmiehille. Siinä myös käskettiin miesten palkat vähentää siksi, mitä ne olivat ennen raittiusseuran perustamista. Tämä seikka ei saanut aikaan vähintä melua. Ne, jotka ensinnä luopuivat raittiudesta ja joivat kuin ennenkin, siitä suurinta suuta pitivät, vaan ei niinkään kunnollisemmat. Edelliset uhkasivat tehdä työlakon ja pyysivät Puraa esimiehekseen siinä hommassa. Että Pura, joka oli niin kyllästyksissään sekä patruuniin että työnjohtajaan, rupeaisi siksi, siitä he olivat varmat. Mutta Purapa kieltäytyi siitä ja neuvoi heitä tyytymään entisiin palkkoihinsa. Eihän patruuni ollut mitenkään väärin menetellyt, kun oli palkat alentanut, oli Pura sanonut miehille. Mutta nämä aikansa melusivat, kunnes tyytyivät entisiin palkkoihinsa. Heissä ei ollut yksimielisyyttä, jotta olisivat pysyneet lujina vaatimuksissaan.

Alfred usein iltasilla tavotteli Sannaa ja olikin onnistunut siihen määrään, että Sanna melkein ikävöi häntä. Vapissut oli Sannan käsi ottaessaan ensimmäisen lahjan Alfredilta, ja kohta oli hän ottanut pois sormestaan Puran kihlasormuksen. Kun Pura oli kysynyt siihen syytä, oli hän vastannut, että hän on ottanut sentähden pois, ett'ei sormus kuluisi. Oli muuan sunnuntai-ilta, jolloin Alfred päätti tehdä lopullisen ryntäyksen. Rouva oli mennyt kylään ja Sanna oli yksinään lasten kanssa. Sanna tiesi rouvan tulevan vasta myöhään yöllä kotiin, ja siksi aikoi lähteä ulos pantuaan lapset levolle. Kun hän oli lähtöhommissa, tuli Alfred ja aivan kohtelijaasti pyysi tulla mukaan. Sanna punastui, mutta ei kieltänytkään, vaikka kyllä pelkäsi toisten piikain ehkä näkevän hänen Alfredin parissa. Ja niin he lähtivät yhdessä kaupungille. Pura tuli vähän myöhemmin hakemaan Sannaa, mutta silloinpa hän ei enää ollut kotonaan. Sanna ensin vähän aristeli Alfredin seurassa, mutta kun oli pimeän puoleinen, niin pian hän rohkastui, laski leikkiä, nauroi ja teki ripeitä liikkeitä. He kävelivät höyryvenelaituriin, josta aikoivat höyryveneellä kaupunkiin. Matkaa ei ollut paljon, mutta se oli Sannasta tukalinta ihmisten takia, joita oli höyryveneessä. Pian tulivat he kaupungin rantaan. Alfred kävi ostamassa leivostötterön rannasta olevassa myymälässä ja toi sen Sannalle. Sanna alkoi lapsellisella nautinnolla maistelemaan leivoksia. Milloin jyrsi hän leivoksen sahahampaisiin ja säästellen sitä nakersi, milloin imiskeli sitä, kuin pieni lapsi sokuripalasta. Ei Sanna niin ahminut kuin Alfred, joka yhdellä kertaa heitti leivoksen suuhunsa ja nielasi sen, kuin lintu hyttysen lennosta.

He astuessaan puhelivat joutavia, mitättömiä asioita, pitivät sellaista kevyttä tuumaa, mikä on ominaista tavallisessa tilassa olevalle sielulle. Tehtiin vähäisiä havainnoita ja koetettiin keksiä asian hullunkurista puolta, jolle Sanna oli valmis nauramaan. Hän pureskeli leivoksia ja aina nauraa kikatti, vaikka suukin oli täynnä.

-- Eikö mennä tuonne puistoon vähän istumaan? kysyi Alfred.

-- Mennään vain!

He menivät muutaman suuren koivun alle sohvalla istumaan. Puistossa ei ollut muita. Siellä oli pimeä, sillä puiden oksat loivat juurille synkkyyden. Ohuet pilvet kulkivat taivaalla kiiruusti. Sanna katsoi niitä, miten ne juoksivat ja kokoutuivat ja väliin verhosivat kuun palasen.

Alfred silmäili pitkin puistoa. Siellä oli vain hämärää ja varjoa, ja tuo ikäänkuin rohkaisi häntä. Hän siirtyi likemmäksi Sannaa ja tunsi poskiensa palavan. Hän siirtyi vielä lähemmäksi ja yhtäkkiä laski hän kätensä Sannan kaulalle. Otti toisella kädellä, kun Sanna ei vastustanut, vyötäräisistä ja veti hänet syliinsä. Hän oli kuin kiivaan lumouksen vallassa, mikä herpasi koko hänen olemuksensa. Hänen poskensa hehkuivat ja hermosto oli jännityksessä, jotta vieno hiki puhkesi kasvoille ja ruumis oli herkkä vapisemaan. Sanna oli hervakas ja painui lepäämään Alfredin vasenta povea vasten. Alfred nojasi päätään Sannaan ja kuuli hänen sydämmensä lyövän kuin aristuneen elukan. Alfred nojautui enemmän Sannaan ja kosketti suullaan Sannan kuumia huulia. Alfred suuteli toisen, kolmannen ja yhä useamman kerran. Ei kumpikaan ääntä ääntänyt eikä heittänyt irti. -- -- --

Silloin ryöpsähti tuuli puistoon ja pääsi käsiksi kuiviin lehtiin. Niitä se lennätti ja puiston puita huojutti, jotta ääni ilmassa kuului ja Sanna ja Alfred havahtuivat siitä. He jäivät erilleen istumaan sohvalle ja katsomaan puuskan mellastusta. Puuska meni, se oli vain satunnainen vihuri, joka yhtä kiivaasti katoaa kuin tuleekin. Alkoi vain lienteästi tuulemaan. Sannan ja Alfredin huomaamatta oli taivas verhoutunut tummempiin pilviin, ja nyt alkoi heittelemään ensimmäisiä vesiä, raskaita kuin ainakin syyssateen karpalot. Ne ropisivat puita vasten ja tipahtelivat puiston kuiviin santakäytäviin.

-- Kohta sataa kovasti. Meidän pitää joutua sateen edestä, sanoi Sanna ja oikasi rynkyistä päällysvaatettaan.

-- Ei niin kovin hätää. Onhan minulla sateenvarjo.

Alfred nousi ylös ja levitti sateenvarjonsa. Sitte tarttui hän Sannaa käsipuolesta, ja yhdessä saman sateenvarjon alla lähtivät he puistosta. Raskaasti tipahtelivat sadepisarat sateenvarjon kattoon, mutta eivät sen läpi päässeet. Alfred veti Sannan aivan liki itseään, eikä Sanna vastustanut, vaan nauroi.