Part 5

Tyttö oli patruunin piika, vasta tosin taloon tullut. Hän oli vartaloltaan siro, melkeinpä tavattoman hoikka työkansan naiseksi. Otsalla olivat sievät, mustat kiharat, kalpeahkot olivat kasvot, ja ruskeat silmät olivat tummain kaareuvain kulmakarvojen alla. Ja hänellä oli todellakin erinomainen aisti: hänen pukunsa oli aina somempi kuin muiden. Tavallisesti oli hänellä sininen nauha hiuspalmikossa, ja vaatteet olivat sievää ruumista myöten. Huulilla lepäili viekotteleva hymy, ja kun hän tanssi huimasti, niinkuin hän aina teki, kohosi vienon punerva hehku hänen poskiinsa. Mieli oli Puralla mustasukkainen ja kadehtiva, kun tyttö tanssi muiden kanssa. Ensi kerran kun hän oli tanssinut Puran kanssa, oli tyttö tanssin jälkeen pilkallisesti naurahtanut ja sanonut, että Haireen -- muutaman nuoren konepajantyömiehen -- kanssa oli niin hyvä tanssata. Pura oli punastunut tuon kuullessaan ja hänen sydäntään kaiveli, kun tyttö kohta lähti tanssiin Haireen kanssa. Pura ei voinut muuta kuin karvaalla mielellä katsoa, miten he somasti tanssivat. Kun tanssi oli loppunut, oli tyttö väsynyt, ja täyteläiset rinnat aaltoilivat, kun veri ajautui kiivaammin sydämmeen ja sieltä ulos. Pura meni puhuttelemaan ja koetti jutella sukkeluuksia. Tyttö nauroi, jotta valkeat hampaat näyttäytyivät, ja Pura oli hyvillään.

Sinä iltana ei Pura unta saanut eikä mitään puhetta valmistellut. Mielessä oli vain tanssiva tyttö, sillä hiuspalmikko heilui hypähdellessä, ja sininen nauha siinä somalta näytti. Purasta oli hän niin hurmaava ajatellakin, jotta tuntui, kuin rinta saisi outoa lämpöä, kun tuo kuva kaikessa vallattomuudessaan oli hänen kuvittelussaan.

X.

Oli päästy seuraavaan syksyyn. Innokkaasti oli Pura toiminut seurassaan, mutta jälkeä hän oli saanutkin. Melkeinpä miesten kasvoissa voi nähdä hänen työnsä hedelmät, tuolla kun he istuivat raittiusseuran iltamissa. Oli kuin olisi heillä ollut kasvoilla puhtaampi kiilto, vaaleampi, mutta terveempi ja hienompi. Ja siististi he käyttäytyivätkin. Oli kuin jotain hienompaa, herrahtavampaa olisi heihin sulaunut. Ei heidän naurunsakaan ollut niin irvistelevää eikä puheensa räikeää kuin ennen. Näkymätön käsi oli heitä silitellyt niin sielun kuin ruumiin puolesta.

Melkeinpä uskollisina olivat he pysyneet lupauksilleen. Miehet olivat ensi viikkoja pelostakin ja kunniantunnosta raittiita, patruuni kun oli puhunut niin kovasti. Ja kun he oppivat vähän unohtamaan väkijuomia, huomasivat he siitä hyödynkin ja alkoivat yhä innokkaammin harrastaa raittiutta, varsinkin vanhat miehet. Purakin piti, että patruunin sekautumisesta ja miehien raittiiksi ostamisesta ei ollutkaan sitä turmiollista seurausta, jota hän oli kuvitellut. Patruunin omanvoitonpyyntö oli siis kääntynyt vain eduksi hänen aatteelleen. Niin, siltä se näytti. Erehdyksiä oli nyt tosin joskus tapahtunut nuorten parissa, mutta eivät ne kovinkaan suuria olleet. Varsinkin sitte, kun Haire oli erotettu seurasta, näkivät nuoretkin, ett'ei olekaan hyvä näemmä kovin juopotella. Mutta oli sitä nureksittu Haireen seurasta erottamista, sillä samassa hän oli menettänyt työpaikkansakin. Olihan hän nyt tosin tullut seuraan juovuksissa, mutta eihän mikään erehdys ole niin suuri, ett'ei sitä voisi parantaa. Ja miehet tiesivät jälestäpäin seurassa kertoa, että Haire on kovasti katunut ja luvannut kokonaan heittää pois. Mutta Pura oli ollut jotenkin yksivakainen hänen erottamisestaan. Kun Pura oli sitä mieltä, niin vanhatki miehet, varsinkin kun patruuni oli puolustanut Haireen erottamista. Olivat jotkut toiset rikkoneet useammankin kerran, mutta olivat saaneet anteeksi. Haire oli tehnyt kovin julkeasti, oli Pura sanonut ja puhunut, että, jos ei kerran ankaruutta käytetä, niin ei tiedä, mitä vielä tulee. Kovin on jo rääkkä teko, oli Pura sanonut. Ja niin oli Haire erotettu. Mutta kovat kiroussanat oli Haire lähtiessään sanonut Purasta, oli uhotellut, että muistakoon helsinkiläinen, kyllä sitä hänkin vielä sieltä pyörähtää. Pura oli vain väkinäisesti naurahtanut, kun miehet hänelle tuota sitte jälestäpäin puhuivat.

-- Minkäpähän minulle tekee, oli hän sanonut.

-- On se hyvin pahasisuinen. Ei tiedä, vaikka puukolla iskisi.

-- Eikä iske! Linnassa kun on.

-- Haireko linnassa?

Puralla rinta oudosti sykähti tuota kysyessään.

-- Niin, juuri linnassa, tuumi muuan nuori mies.

-- Mistä syystä, kysyivät useat yhteen ääneen.

-- Kun se erotettiin työstä, joi se sitte viikon verran yhteen lynkään, joi ja räyhäsi joka pennin, mitä sillä oli säästössä. Oli sitte syöntynyt tappeluun muutamassa kapakassa ja lyönyt puukolla nahkatehtaan työmiestä. Poliisit olivat vieneet sen korttikaariin, ja nyt kuuluu linnassa istuvan.

-- Sillä lailla, huudahti muuan.

-- Jos se siitä niin syöntyi, kun täältä erotettiin, arveli toinen ja katsoi Puraa kysyvästi.

-- Ei tiedä, oisiko siitä... sanoi Pura hajamielisesti.

-- Härmäläisiähän se onkin. Niitä suuria puukkojunkkareita.

-- Ei tiedä, vaikka olisikin. Mutta rajupäinen se on ja kostonhaluinen.

-- Mutta me kai alamme kokouksen, keskeytti Pura ja meni pöytänsä ääreen. Väkiselläkin pyöri Haire mielessä ja tunnossa syytti, että ehkä hän... Mutta hän tahtoi puhua tuosta, kääntää asia parhaalle tolalle. Ja hän puhuikin, että taas on yksi surkea esimerkki siitä, mihin viina vie, miten heidän omasta seurastaan yksi on joutunut niin kauvas, että aina linnaan viinan takia.

Varsinkin naiset kauhistuen kuuntelivat Puran puhetta, ja patruunin sievä piika oikein sävähti. Varmuudeksi vielä Pura kertoi toistamiseen, että linnaan on joutunut.

-- Hyvä, että erotimme hänet oikeaan aikaan seurasta, sanoi Pura lopuksi ja katsoi pitkään patruunin sievää piikaa.

Sievällä piialla olivat silmät lattiassa ja näytti vain kuuntelevan, ikäänkuin aristeleisi nostaakaan niitä muiden tyttöjen nähtäväksi. Tuntui hänestä, kuin jostain läheisestä omaisesta puhuttaisiin noin kauheaa kuin nyt Haireesta.

Alettiin sitte keskustelemaan henkivakuutuksesta. Mieleinen aine se tunnusti olevan useimmille. Kun miehet olivat paraassa keskustelun huumauksessa, avautui ovi, ja Alfred, patruunin konttoristi, astui saliin tukko sanomalehtiä kädessä. Hän oli tehnyt muka asiakseen sanomalehtien tuomisen ja tullut seuraan, paraasta päästä piloillaan.

Tullessaan hän kumarteli Puralle ja pitkin huonetta. Istui sitte muutamalle tuolille ja alkoi pyhkimään rillejään.

Tytöt salaa häneen kurkistelivat, mutta miehet vähän lannistuivat.

Puraa pisti vihaksi. Alfredin sileäksi otsalle kammattu tukka häntä iletti. Kaikin puolin niin lipeä ja kavala...

Ikäänkuin näyttääkseen, ett'ei häntä nyt kovinkaan ujosteltu, alkoi Pura puhumaan henkivakuutuksesta. Alfred kuunteli pilkallisen salaperäisenä ja heitti toisen jalan toisen päälle sekä otti mukavamman asennon tuolissaan.

Mutta keskustelu ei tuntunut oikein luistavan, vaikka Pura koetti parastaan. Alfred silmäili tyttöjä ja niissäpä hänen katseensa viivähti.

Kun hän katsoi patruunin sievään piikaan pitemmältä, punastui tyttö ja kääntyi vähän poispäin. Tytöstä tuntui kovin painavalta istua, kun Alfred noin katsoi. Mutta Alfred veti suunsa hymyyn, kun tyttö arasti häneen katsahti. Sukkelaan painoi tyttö silmänsä lattiaan.

Alfred nousi ylös, meni Puran tykö ja antoi sanomalehdet hänelle.

-- Teillä on hauska seura, sanoi hän ja katsahti sitte pitkin seuraa.

-- Ei niin hauskakaan, mutta paremmin hyödyttävä.

-- Niin -- vaikka hyödyttävä!

-- Eikö herrakin halua yhtyä, kysyi Pura pistävän pilkallisesti.

Pura muisti hyvin kievari-illan.

-- Tähänkö seuraan?

-- Niin.

-- Minua se ei taitaisi hyödyttää, vastasi hän nauravasti ja lujenti rillejään nenällä. -- Mutta ettekö te tanssi täällä, jatkoi hän.

-- Miksi niin?

-- Minäkin haluaisin ottaa jonkun valssiaskeleen. Täällä kun on noin sieviä tyttöjäkin.

Pura muisti taas kievarin tarjoojaneidin.

-- Eiköpä meikäläiset tytöt lie kovin huonoja herrasmiehille. Eihän näillä ole koko otsaa peittävää etutukkaa.

Alfred ei huomannut, mitä Pura tarkoitti, vaan katsahti patruunin sievään piikaan.

-- Ei etutukkaa, mutta noin koreita palmikoita ja niissä kauniita nauhoja. Niinkuin tuolla meidän talon Sannalla, sanoi hän lopuksi naurahtaen ja Puraan kääntyen. Mutta Purapa ei siitä pitänyt.

Tuossa oli taas yksi rosvolaiva, joka vaani hänen alustaan. Ja se pommitti niin suoraan ja rohkeasti, ei yhtään kimppuun pyrkinyt kierrellen ja luovimalla. Ja nuo tytön silmät näyttivät Purasta niin tulenaroilta, jotta ne heti syttyisivät, kun rosvolaiva lähettäisi täyden pomminsa. Ne syttyisivät ja palaisivat, ja sillä aikaa rosvolaiva veisi aluksesta paraat tavarat, mitä siinä oli otettavaa. Jättäisi sitte sen palamaan, ja hän saisi sammuttaa, jos hänessä olisi vielä sen verran sääliä ja pelastamisen halua...

Pura huomasi ei olevan soveliasta, että hän rupeaisi vastustelemaan millään tavalla patruunin mieluisinta konttoristia.

--- Ehkä nyt vähän leikimme, sanoi Pura kuivasti. Mutta suoraa päätä meni hän patruunin sievän piian, Sannan, luo ja pyysi häntä tanssiin. Uhallakin meni, jott'ei Alfred olisi häntä kerjennyt pyytää. Sillä hän huomasi, että Sannaa se Alfred pivarteli.

Alfred täysin tajusi Puran käytöksen ja pilkallisesti katsahti Sannaan Puran häntä tanssiin pyytäessä. Ja omituisesti kyllä sattui Sannakin silloin katsahtamaan häneen. Sannan posket karahtivat punaisiksi, ja hajamielisenä hän lähti tanssimaan Puran kanssa.

Alfred pyysi muutamaa toista tyttöä ja työntyi tanssin hyppyyn keskilattialle. Sujuvasti hän tanssi, nosteli vain hiukan puolittain jalkojaan lattiasta, sievästi heitti toista jalkaa eteenpäin, samalla kuin jo toista taapäin heilautti. Mutta veltosti hän ei puristanut tyttöä niinkuin toiset, vaan aivan likelle hänet likisti, jotta tyttö punasena karehti, häpeissään kun oli. Tyttö ujosteli, kun ei ollut tottunut herrain kanssa tanssimaan. Sievästi kaartaen ja vältellen kömpelösti eteenpäin hyppeleviä työmiehiä tanssi Alfred. Näki, ett'ei hän ollut ensi kertaa tytön kanssa lattialla, noin kun tanssi oli hänen vallassaan eikä hän tanssin, liikkeet eivät häntä ohjanneet, vaan hän liikkeitä. Hän tanssi huimasti, mutta kevyesti.

Purakin hölkötteli talonpoikasilla jaloillaan, korkealle niitä tanssiessaan heittäen. Ja paremmin huoneen yläpuolta näytti hänen katseensa tapailevan, rinta pystössä, kun kankean suorana eteenpäin meni. Huoneen toiselta puolelta toiselle se tanssi häntä vei, jalat kuljettivat, kun kerran vauhtiin pääsivät. Soitannosta välinpitämätönnä hän kohautteli sääriään.

Huimemmaksi kävi Alfredin tanssi. Näytti, kuin ylpeydestä näyttäisi, miten sitä tanssitaan. Yhä likemmäksi ja voimakkaammin hän puristi tyttöä, jotta tytölle hikikarpalot nenän huipulle kokoutuivat ja hartioilla oleva huivi alas solahteli. Kiivaammin ja kipeämmin päästi soittaja viulustaan ääniä, ja intoa ne näytti kuohuttavan tanssijoissa.

Yhä rajummaksi kun Alfred tanssissaan pääsi, niin silloin tuli kolahdus, Pura kun kaikella vauhdillaan töytäsi häntä selkään. Ivahymyyn vetäysivät Alfredin suupielet, mutta Puralla mieltä käänteli, kun tuon teki. Sanna ei sanonut enää jaksavansa tanssia, vaan lähti suuttuneena kesken tanssin istumaan tuolille.

Puraa harmitti. Hän meni sanomalehtipöydän luo, missä vanhemmat miehet istuskelivat sanomalehtiä lukien tai tanssia katsoen. Mutta Sanna tuoliltaan katseli Alfredin tanssia. Tulinen valssin sävel oli nyt kuumimmillaan, kimeästi vaikeroi viulu. Tuossa istuessaan unohtui Sannalta suuttumuksensa, ja korvista kiihottavasti juoksi viulun sävel läpi koko ruumiin. Voi sentään, kun nyt saisi tanssia, ja tuon Alfredin kanssa, ajatteli Sanna ja mustasukkaisena katsoi tyttöä, mikä punakkana ja hikisenä väsyneesti seurasi muassa Alfredin hänen huimaavassa tanssissaan.

Pura katsoi Sannaa hänen huomaamattaan. Hän näki, miten osaa-ottavasti Sanna seurasi Alfredin tanssia. Ei Pura kuunnellut muutaman vanhemman miehen sanoja, mikä hänelle puhui, vaan hajamielisesti vastasi: "niin, niin". Koko mieli oli Sannassa, äskeisessä suuttumuksessa ja tiesi missä.

Nyt loppui se valssi. Tahdottiin soittajalta uutta yhtä hyvää. Totisena oli soittaja ja lähetti uuden vielä vinhemmin.

Alfred tuli pyytämään Sannaa tanssiin. Sanna meni, ja vieno puna kohousi hänen kasvoilleen, kun hän tuossa lattialla Alfredin rinnalla seisoi odottaen tanssiin lähtöä, siksi kun tuli sopiva soitto.

Puran silmät eivät päässeet mihinkään Sannasta. Alfredin vieressä lattialla seisoessaan oli hän niin sanomattoman kaunis. Ujous kun loi punervat ruusut kalpeahkoille kasvoille, näytti musta tukka yhä mustemmalta.

Eri tavalla pysyi Sanna Alfredin kiivaan tanssin kumppalina. Ei hän väsyneesti ja raskaasti venynyt perässä, vaan kevyesti rinnalla hyppi.

Mutta Puran rinnassa kaiveli. Suututti, ett'ei osannut oikein tanssia, suututti, ett'ei enemmän ollut ollut nuorten seurassa, jotta olisi oikein oppinut, suututti koko orpo lapsuus, suututti, ett'ei hän ollut tuo -- Alfred.

Puraa eivät Sanna eikä Alfred huomanneet. Intohimoisesti he tanssivat ja olisivat, jos olisivat olleet herrasseurassa, epäilemättä vetäneet huomion puoleensa. Mutta täällä ei tuosta osattu välittää. Pura vain heidän tanssiaan seurasi ja mietti, miten sen saisi loppumaan.

Kun valssi oli loppunut, pyydettiin polkkaa. Mutta Pura meni pöydän taakse ja suuttuneena kovalla äänellä sanoi:

-- Me olemme leikkineet kylliksi, aletaan keskustelemaan!

Nuoret kummissaan katsoivat, ja vanhat miehetkin sanomalehtiensä takaa havahtivat. Ennen, kun kerran oli alettu leikkimään ja huvittelemaan, oli sitä tehty ilta loppuun.

Vastahakoisesti näyttivät nuoret asettuvan tuoleilleen, kun näkivät Puran vakavasta, suuttuneesta naamasta, että tosi on kysymyksessä. Sannan suupieliin vetäytyi ylpeän suuttunut piirre, mutta Alfredin pilkallisen naurava. Puraa se vielä kiivastutti, että Alfred arvasi hänen suuttumuksensa syyn. Hänen täytyi huomata, mitä merkitsi tuo Alfredin pilkallinen, häneen tähdätty naama.

-- Keskustellaan vielä henkivakuutuksesta, sillä se jäi äsken kesken, sanoi Pura.

Alfred ei mennyt enää istumaan, vaan tuli pöydän tykö Puran luo, kätteli häntä ja kiitteli. Pura punasena kahotti kätellessään Alfrediä: hänestä tuntui, kuin Alfred aivan huvikseen tekisi hänestä pilkkaa ja tahtoisi tehdä hänet koko seuran narriäijäksi. Alfred kumarsi sitte vielä muillekin ja meni pois huoneesta. Purasta tuntui oikein helpottavalta oven käynti Alfredin pois mennessä.

-- Henkivakuutus on tarpeellinen, varsinkin naineelle työmiehelle. Nuorena, vaikkapa naimisissakin, voipi säästää jonkun vähän. Mitä arvelette?

Enempää ei Pura jatkanut. Hänestä tuntui itsestäänkin, ett'ei hän nyt voinut ajatella. Kohta hän vaipuikin illan tapausten ajatuksiin ja näytti kovin hajamieliseltä.

Muuan mies, joka parhaallaan laitteli silmälasejaan koteloon pantuaan sanomalehden kädestään, alkoi venyttelevällä äänellä puhumaan:

-- Sitä asiaa minä olen miettinyt, Mutta minusta se olisi patruunin asia.

-- Patruuninko? oikein ääneen joku huudahti. Se oli työnjohtaja. Tavallisesti hän ei seurassa kulkenut, mutta kuitenkin aina väliin patruunin tahdosta.

Mies kääntyi tyvenesti sinne päin, mistä huudahdus kuului, ja sanoi:

-- Niin, juuri patruunin. Hänhän työssään kuluttaa meidän voimiamme, ja kun kuolemme ennen aikojaan, niin se tapahtuu siitä syystä, että hänen pajansa ryönää olemme liiaksi vetäneet sisäämme.

Miehelle naurettiin, mutta hän totisena jatkoi:

-- Tai jos hän maksaa niin paljon enemmän palkkaa vuodessa, kuin henkivakuutukseen menee, niin sama se.

-- Katsos, hyvä mies, väitti työnjohtaja vastaan, kuinka paljon patruunilta menisi, jos hän rupeaisi maksamaan henkivakuutusyhtiölle miehistään! Jos nyt yhdenkolmatta vuotinen mies vakuuttaa itsensä kahdesta tuhannesta markasta, niin sen täytyy maksaa noin neljäkymmentä markkaa vuosittain. Nyt on työssä joku kolmekymmentä miestä, muutamat jo jotenkin ijäkkäitä, jotta vuotuinen maksu, tuo sama vuotuinen maksu tulisi kaksinkertaiseksi, ja menisi patruunilta vuosittain yli kahden tuhannen markan siihen. Se on jo summaa. Eikä se summa vielä riittäisikään, kun tarkemmin miettii.

-- Mutta kuinka monta kahta tuhatta hän _saa_ meidän kautta, ehätti äskeinen mies sanomaan ja vilkutti silmiään.

-- Ja vielä! Jos mies erkaneisi pajasta, niin silloinhan vakuutus rikkoutuisi.

-- Eikä rikkoutuisi! Kun hän menisi toiseen pajaan tai tehtaaseen, niin sen tehtaan isäntä maksaisi sitten taas, puolusteli mies.

-- Entä sitte, jos ei maksaisikaan?

-- Maksaisi sitte omistaan.

-- Eeih! Kyllä se on huono ajatus. Jos työmies vakuuttaa henkensä, niin sen täytyy tapahtua omista tavallisen palkkansa säästöistä. Mutta mitä sanoo puheenjohtaja?

Mies oli hyvillään, että työnjohtaja vetosi puheenjohtajaan. Luuli varmasti hänestä saavansa puolustajan tuumalleen.

-- Niin mitä?

Pura havahti mietiskelystään. Ei hän ollut seurannut keskustelua, vaan mielessään punninnut, eikö todella Sanna pitänyt hänestä.

Miehet vähän ällistyivät Puran kysymystä.

-- Minä en lopussa oikein kuunnellut, miten se asia kiertyi. Pitäisikö äänestää?

-- Ei äänestää, vaan mitä Pura arvelee, eikö työmiesten itsensä pidä maksaa henkivakuutuksestaan, sanoi työnjohtaja.

Mies vieno hymy huulilla odotti mieleistään vastausta.

-- Tietysti he itse. Kukas muu?

Ajattelematta tarkemmin Pura myönsi, jott'ei olisi tullut selville, ett'ei hän ollut koko keskustelua seurannutkaan. Mies ällistyi, hymy suupielistä katosi, ja leuka laskeutui eteenpäin nostetusta asemastaan.

-- Niinkö, äänsi joku hiljempään, ja Pura huomasi miesten kasvoista, ett'eivät he olleet tyytyväisiä asian tällaiseen loppuun. Miehet karsastellen häneen katsoivat, mutta työnjohtaja mielissään hypitti kättään polvellaan.

Puraa tuskautti. Hän koetti ruveta asiaa parantelemaan, mutta miten. Täytyi saada selville asian juoksu, jota kertaamaan työnjohtaja ei ollut kovinkaan valmis, sillä hän aavisti, että ehkä Pura meneekin vielä miehen puolelle. Mutta miehen kasvot taas vertyivät ja elostuivat, kun hän uudestaan selvitti puoltaan. Työnjohtaja mieli jo pistätellä Puraa, että kun ei ole sen tarkkaavampi, vaikka on puheenjohtaja. Ja muutki miehet kummastelivat. Omituisempi oli Pura tänä iltana kuin muulloin. Miehet miettivät, että mikä sen miehen nyt on tuommoiseksi tehnyt, kun haparoipi sinne ja tänne.

Mutta Pura selvitti olleensa muissa ajatuksissa eikä siis kyllin tarkanneensa keskustelua. Mutta voidaanhan se nyt ottaa uudelleen esille, arveli Pura. Ja niin tehtiin. Työnjohtaja ei enää ollut yhtä innokas selityksissään kuin edellisellä kerralla, vaan muutamalla sanalla pani vastaan miehen mietteille. Mutta Pura kuunteli nyt tarkkaan miehen puhetta, ja tosissaan mies puhui, pitempään kuin edellisellä kerralla.

-- Todella olette oikeassa, sanoi Pura lopuksi miehelle, huolimatta työnjohtajan vastaväitteistä, joka ei enää ollut niinkään hiljaan, kun kuuli Purankin kannattavan miehen ehdotusta. Mutta työnjohtajan vastaväitteistä ei kukaan välittänyt, vaan muutamat nauraa hykertivät, kun työnjohtaja jäi satimeen. Kuului vain puhuttavan, että patruuni on velkapää, sillä hänhän kyllä saa moneen kertaan voitokseen vuodessa tuon summan, mikä menisi henkivakuutukseen. Työnjohtaja kiivastui ja lähti pois.

Pura vielä puhui asian puolesta ja mainitsi jossakin tehtaissa ulkomailla työmiesten saavan määrätyn prosentin tehtaan vuotuisista voitoista. Todellakin pari tuhatta markkaa patruunin puolelta vuodessa on vähäinen summa verrattuna siihen tuloon, mikä patruunilla verstaastaan on, sanoi Pura.

Kohta lopetettiin kokous. Kun Pura lähti pöytänsä takaa, oli hän yhtä elostunut kuin ennenkin, sillä keskustelu ja väittely työnjohtajan kanssa oli hänet virkistänyt ja saanut entiselleen.

XI.

Pura tuli pöydän takaa Sannan luo, joka juuri oli ylösnousemaisillaan tuolista, jolla hän oli istunut. Sanna oli istuessaan muistellut Alfredia, heidän kiivasta tanssiaan, miten lähelle Alfred oli hänet puristanut ja miten hän tanssiessaan oli puhaltanut kuumaa henkeään hänen otsalleen. Outo tuli alkoi kyteä hänen rinnassaan, ja intohimoinen kaipuu heräsi hänessä Alfrediin. Mutta samassa hän oli hyvin levoton. Hän oli arka, kuin olisi tehnyt jotain rikosta, ei juuri rikostakaan, mutta jotain, mistä täytyi pelätä ja mikä oli ollut sopimatonta. Mutta mieleen iski koko ympäristönsä välinpitämätön halveksiminen: nuo tytöt olivat kaikki lötöksiä ja rumia, ja miehet tyhmiä ja kömpelöitä, kankeita aivan kuin puujumalat. Mikä ennen oli tuntunut hauskalta täällä raittiusseurassa, se nyt oli ikävää, kovin ikävää...

-- Ettekö lähde, Sanna, kävelemään? Ilma kun siellä on kaunis, kuutamokin...

Pura katsoi kuin rukoileva Sannaan, mutta ylpeästi katsahti Sanna häneen.

-- Minä menen käymään kotonani, vastasi hän kylmästi.

-- Ehkä minä saan tulla mukaan?

Lähellä-olijat kuulivat Puran ja Sannan keskustelun. Sannaa vähän hävetti, kun noin ylpeästi vastasi. Toiset, näet, kummissaan katsoivat Sannaa.

-- Tulkaa vain, jos haluatte!

Aivan välinpitämättömästi Sanna tuon sanoi, mutta Purasta se oli kyllin hyvä. Ja niin lähtivät he yhdessä ulos.

Täysikuu oli hopeimmillaan. Syysmaisemaan loi se satumaista heijastusta. Se vuodatti tyynnyttävän, miedon, kylmän loisteen. Ei aallon nystyrää, ei lauhkeaakaan läikkää liikkunut veden pinnalla, vaan suorina pysyivät siihen kuvastuvien rakennusten seinien ja kulmien viivat. Huoneiden vierustoille loi se kulkijoitten varjoja, mitkä suurensivat ihmisen jättiläiseksi. Tuntui oikein varovaiselta astua, jott'ei rikkoisi jaloistaan lähtevää omaa varjoaan.

-- Sannan vanhukset asuvat tällä saarella? aloitti Pura puhetta.

-- Ne asuvat tässä vähän matkan päässä.

-- Ne ovat jo vanhat ihmiset?

-- Vanhat ja jumaliset. Minä kun olin niin hälppä, niin sillä tahtoivat, että minäkin menisin palvelukseen oppimaan ihmisyyttä.

-- Vai niin.

-- Mutta oliko siellä Helsingissä hauska olla? Tehän olette Helsingistä.

-- Ei siellä minulla ollut hauska. Kaikki suurta ja ylellistä. Ja kun minulla siellä ei ollut tuttujakaan, varsinkaan naisia, niin ikävä oli.

-- Ovatko ne naiset sitte niin huvittavia, kysyi Sanna vähän teeskennellen.

-- Ainakin minusta.

-- Mutta minä haluaisin päästä sinne Helsinkiin. Täällä on ikävä ja ihmiset kummallisia! Uih, kuin täällä on ikävä!

-- Kyllä melkein. Onhan Helsingissä paljon maaseudun naisia palveluksessa.

Mutta Sanna ei puhunut enää mitään. Hänen ajatuksissaan pyöri, että hän oli onneton, sillä hän olikin piika ja Alfred herra...

-- Tuo tuossa on minun kotini.

-- Tuo kaksi-akkunainen?

-- Niin. Hyvästi!

-- Eikö Sanna tule uudestaan kävelemään, jos minä odotan.

-- Kyllä minun pitää mennä talooni takaisin.

Siihen vastaukseen tyytyi Pura ja jäi odottamaan. Perempänä oli vähäinen huone, jonne ovi pirtistä oli raollaan. Vähänen, himmeästi valaseva lamppu oli pöydällä, jolla auki-olevaa raamattua äiti luki. Kartiinit eivät ulottuneet yli koko akkunan, vaan kaksi ylintä ruutua jäi paljaiksi. Noista yläruutuista pisti kuu naamansa sisälle ja leikkasi lattiaan valosan juovan. Sammuksissa kytevä tuli oli uunin suussa, ja aina väliin valonkipinä siinä välähti. Kello, joka ulottui melkein lattiasta kattoon, naputti ääneen, ja Sannan sisään tullessa löi se heleällä, kiirehtivällä äänellä yhdeksää. Vähän parin taulun haamua eroitti peräseinällä, ja jos olisi ollut valosa, olisi nähnyt niiden esittävän kahta purjelaivaa haaksirikossa, mitä kovimmassa ja rajuimmassa myrskyn mölläkässä. Vielä oli peräseinälle ripustettu puusta veistetty ja taklattu laivanpuolisko, sellainen, joita merimiehet rakastavat näperrellä pitkinä ja työttöminä iltoina suurella Atlantin merellä. Katossa heilui rautalangassa leveäpyrstöinen, puusta leikattu linnunkuva siivet hajallaan.