Part 4

-- Valitettavasti niin. Mutta minä olen jo kovin paljon saanut nähdä työmiesten vilppiä. Kyllä työmieskin horjahtaa rehellisyyden tieltä, kun vain houkutuksia tarjoutuu. Ja noita houkutuksia ei saisi viritellä...

-- Omaa puoltanihan minunkin on katsominen. Ja tuumani edistäisi teidänkin aiettanne.

-- Edistäisi kyllä, mutta -- tavallaan. Paras kohta on tässä, että patruuni osoittaa suoraan tyytymättömyyttä niihin miehiin, jotka juovat. Varoittaa heitä ja nuhtelee...

-- Te neuvotte minua kuin lasta. Olen minäkin nähnyt maailmaa.

-- Mutta tässä asiassa luulen minä paremmin tuntevani olot ja --

Pura ei kerjennyt puheensa loppuun, ennenkuin patruuni karjasi suuttuneena:

-- Mutta mitä _minä_ tavallisesti olen päättänyt, sen _minä_ panen toimeen. Ja _tässäkin_ asiassa minä teen mieleni mukaan.

Pura hiukan hypähti säikähdyksestä, mutta punaisena karehti patruuni suuttumuksesta. Hänen leukansa näytti liikkuvan intohimoisesti, eikä hän näkynyt saavan ajatuksiaan enempää sanotuksi, niin vihassa kun oli.

-- Minä en tarvitse teitä opettajanani, hän sanoi ja suuttuneena reutoi pitkin huonetta. Hänen silmänsä säihkyivät ja olivat ulospullistuneet pussimaisista kuopistaan. Huulet levottomasti liikkuivat ja kädet kiihkoisasti koperoivat liivin taskuja. Lattialla hän huitoi edestakaisin kuin säikähdyksissään oleva pikkupoika, mikä on pudottanut lanttinsa.

Pura oli kuin tuomittu oven suussa. Mitä nyt piti tehdä? Lähteäkö pois huoneesta vai jäädä paikoilleen? Ei hän tiennyt, kumpi olisi ollut parempi. Siis hän jäi paikoilleen, siihen asemaan, missä oli. Kädet riippuivat voimattomina pitkin housun kuvetta, ja aristellen hän seurasi patruunin liikkeitä.

-- Kutsukaa illalla työväki pikkupuolelle, tai paremmin, minä kutsun, ja sitten te puhutte siellä heille! Minä tulen myös sinne ja puhun tästä.

Patruuni heittäytyi huolettoman ylpeästi keinutuoliin katsomattakaan Puraan. Hän alkoi levottomasti ensin soutamaan, mutta hiljensi pian ja koetti salaa katsoa, minkä vaikutuksen hän oli tehnyt Puraan.

Tuo tuntui komentavalta, ja Pura mietti jo sanoa, ett'ei hän ole tuohon velvollinen palkkansa tähden. Mutta sanat jäivät huulille. Kyllä Puraa pisti vihaksi, kun patruuni tuolla tavalla puhui. Mutta ajatuksiin tuli, että minkäpä niille mahtavimmilleen tekee. Niillä on valta ja ne sitä käyttävät. Riitautua patruuninkin kanssa olisi vain vahingoksi. Kun vähän välttelemällä pääsee, niin onhan tuo hyvä. Myötään paikkaa muutella ei ole hauska, ja sulaa vahinkoa siitä on. Ja vaikkapa maailman ääreen menisi, niin eiköpä nuo kaikki lie yhteen malliin, niin herrat kuin työmiehetki...

-- Ettekö ymmärrä? lähetti patruuni keinutuolistaan.

Pura seisoi tuossa mietteissään, jotta patruuni luuli hänen vastustelevan.

-- Kyllä.

-- No, kun ymmärrätte, niin teette, kuten minä olen käskenyt. Minä en salli niskottelemista. Saatte mennä!

Loukatuin mielin lähti Pura huoneesta. Hänen mielensä oli jo yli suuttumuksen rajojen: aivan lannistuksissa ja alakuloinen. Häntä valtasi sanomaton voimattomuuden tunne tullessaan patruunin luota. Tuntui, kuin koko mies olisi lytistetty tuohon paikkaan, ja kädetkin vielä kovilla kahleilla sidottu, jott'ei edes niitä voisi liikuttaa, Aivan tuntui hänestä siltä, kuin häneltä olisi vapaus ja elämä riistetty yhdellä sanalla. Hän oli vain muiden tahdoton orja, ja muut häntä ohjaavat kuin elukkaa, antavat vielä piiskaakin, kun ei osaa mennä oikeasta tienhaarasta, mietti hän.

Kylmä vihuri ryöpsähti hänen kasvoilleen, kun hän astui ulos korridoorista. Veltosti, puoleksi putoamalla, astui hän edessä olevat pari kiviporrasta ja lähti sitte kävellä lytystämään lentävässä lumessa verstaaseen.

Kun hän tuli pajaan, näki työnjohtaja, että jotakin erinomaista oli patruuni Puralle puhunut. Suuttuneelta hän näytti tuossa pöytänsä ääressä ja viskeli työkaluja. Ei malttanut olla työnjohtaja kysymättä Puralta asiaa.

-- Oliko patruuni pahalla tuulella?

-- Eipä ollut erin hyvälläkään.

-- Ei ollut minullekaan. Morkkasi minulle työmiehistä. Mutta sanoiko hän teille mitään moittivaa? Minulle hän kiitti tei--

-- Eiköpä patruunikin kiittäne ja moittine, miten milloinkin päähän sattuu?

-- Ei niin jyrkästi! Minä olen palvellut häntä jo kymmenen vuotta ja olen tullut hänen kanssaan toimeen. Mutta hänelle pitää antaa hyvin myöten. Mitä _hän_ sanoo, niin sen pitää olla. Muutoin ei pysy hänen kanssaan hyvissä kirjoissa. Mutta mitä hänellä oli teille asiaa?

Pura katsoi työnjohtajaa pitkään.

-- Niin, minä ajattelin, että puhuiko hän minusta teille. Jos hän suutuksissaan olisi lukenut minun viakseni työmiesten juopottelemisen...

-- Niin mitä sitte?

-- No, sehän olisi ikävä. Minun pitäisi tietää illalla puhua puolestani, ja silloin hän on myös aina sävysemmällä tuulella. Hän on näin aamupäivällä -- työnjohtaja läheni Puraa -- kohmeloissaan, ja silloin hän aina on ärttynen.

-- Ei hän teistä puhunut. Kahdenkeskistä oli vain minulle.

-- Kahdenkeskistäkö?

Työnjohtajaa alkoi vaivata ajatus, ett'eihän patruuni vain pane häntä pois ja ota Puraa hänen sijalleen. Mutta miksi olisi Pura noin suuttunut?

-- Minä en juuri pidä, että se on hyvä puoli isännässä, että hän aina tahtoo pitää oman päänsä, sanoi Pura hetken päästä.

-- Niinkuin esimerkiksi missä asiassa?

-- Raittiusseuran perustamisessa.

-- Raittiusseuran? Älkää suututtako patruunia! Pitää aina antaa olla, niinkuin hän tahtoo, muuten ei pysy hyvissä väleissä hänen kanssaan. Ja hänelle pitää aina antaa viimeinen sana!

Työnjohtaja aivosti ihastuksissaan, että asia olikin tuollainen. Hän otti nuuskalaatikkonsa, kopautti sen pohjaan sormellaan, pisti nuuskaa alahuulensa reunaan ja tarjosi Purallekin.

-- Pankaa nuuskaa huuleen! Tekö perustatte raittiusseuran? Ja patruuni ei salli?

-- Miten noin voitte ajatella?

-- No, miten sitte patruuni siinä pitää oman päänsä, kuten sanoitte?

-- Hän tahtoo _ostaa_ miehet raittiiksi.

-- Ostaa? Miten? Sitäpä minä en ymmärrä.

-- Hän maksaa palkan siitä, että he kuuluvat raittiusseuraan.

-- No, sehän on heille eduksi.

-- Niin on, kun lyhyeillä silmillä katselee. Voivathan he muka olla raittiita, ja salajuoppous on kahdenkertainen rikos.

-- Patruuni katsoo vain sitä, että he säännöllisesti ovat työssä.

-- Eipä siinä muuta olekaan!

Työnjohtaja lähti Puran pöydän äärestä. Häntä nauratti tuo mies: pyrki muka tekemään raittiiksi vanhoja juomareita, joiden sisus ei tule aikaankaan, joll'eivät viinaa saa. Kummallinen mies, kun tuollaisia tuumia hautoo päässään! Suuri höperö ja hupsu!

VIII.

Talvinen pimeys valtasi maat ja mantereet vaippaansa. Pimeää oli verstaassakin aina neljästä iltapäivällä. Silloin piti sytyttää nuo tuikuttavat öljylamput, joiden valo oli likaista, kellervän harmaata. Sameitten ja puhdistamattomien lasien läpi ei valo lähtenyt säteilemällä ja kirkkaasti, vaan veltosti kuumottamalla, Nokisiin vaatteisiin puetut miehet näyttivätkin olevan sopusoinnussa tuon valon kanssa. Musta, pajan noen värjäämä naama ei tarvinnut kirkasta valoa; näkyi nokilaatat kasvoissa vähemmälläkin. Mutta sille, joka ylhäisten saleista yht'äkkiä astui tänne konepajaan, sille oli tämä todellakin mieltä masentava kuva. Sille tuntui, kuin tuo likasuus pyrkisi tahraamaan hänetkin, ja varoen sai hän joka hetki kulkea, jott'ei tahraisi kalliita vaatteitaan ja puhtasia käsiään likaan ja nokeen. Sille tuntui, kuin hän joka hengityksellä vetäisi keuhkoihinsa tukuttaisin viilajauhoja, pajan kuonaa, noen pölyä ja jotain -- raskasta hengittää.

Patruuni oli ottanut päivällisleponsa, kun hän tuli verstaaseen. Hänen kasvoissaan lepäili tavattomampi virkeys, ja silmät olivat nuoren kirkkaat. Hänen olennossaan näytti nyt olevan jotain nuorekasta, leikillistä.

Toisella tuulella olikin patruuni nyt kuin aamupäivällä. Nyt oli hän valmis Puraakin hyvittelemään ja tekemään leikkiä itse työnjohtajalla, Hän kulki pitkin verstaassa. Tuli sitte Puran luo. Aamullinen suuttumuksensa häntä vähän vierotti Purasta, ja jo syrjästä hän silmäsi, millä tuulella Pura oli. -- Pura on hyvitettävä, jos mielii raittiusseurasta saada täyttä tolkkua, mietti patruuni ja sanoi Puralle, joka oli syrjä kareittain häneen:

-- Minä olen ajatellut lisätä Puralle palkkaa. Minä maksan enemmän tunnilta.

Pura oli hänen paras työmiehensä, sanoi hän, ja sentähden hän tahtoi maksaa Puralle enemmän palkkaa kuin muille.

Pura huomasi, että tuo oli jotain hänen hyvittelemistä, eikä puhunut mitään.

-- Totta Pura on tyytyväinen minuun?

-- Kyllä, vastasi Pura miedosti.

-- No, nyt illalla me kokoamme heidät sinne pikkupuolelle ja te puhutte heille raittiudesta.

-- Saatanhan minä sen tehdä.

Patruuni näki, ett'ei Purassa nyt ollut sitä innostusta, mitä hänessä oli toissa iltana, kun hän tuli pyytämään lupaa saada se perustaa.

-- Ja minä tilaan sinne seuraan, jos se saadaan aikaan, sanomalehdet, ja pikkupuolella saavat he aina kokoutua.

-- Patruuni tekee paljon raittiusseuran eteen, sanoi Pura kuivasti.

Patruuni kääntyi naama myrtyneenä pois Purasta ja puhui kovalla äänellä:

-- Kun työ on seitsemän aikana lopetettu, menette te pikkupuolelle, sillä siellä on _minulla_ teille puhumista.

Miehet näyttivät hiukan ällistyvän ja kysyvästi katselevan toisiinsa.

Patruuni meni toiseen huoneeseen ja sanoi siellä saman.

* * * * *

Somasti valoi valoaan kattolamppu pikkupuolen salissa. Oli asetettu penkkejä ja tuoleja seinäin vierustoille. Salin perällä oli pöytä, jolla oli kaksi kynttilää, musteastia ja kynänvarsi, vieläpä joku arkki puhdasta kirjoituspaperiakin. Työmiehet olivat käyneet kotonaan heittämässä pois likaset työnursut, ja jokainen oli pannut päälleen jotain parempaa. Odottavina ne nyt istuivat penkeillä ja tuoleilla. Kokoutumisen syy ei enää ollut heille outo, vaan työnjohtaja oli heille ilmoittanut, että _patruunilla_ oli aikomus saada aikaan raittiusseura työmiesten kesken. Olivatpa jotkut pitäneet murinaa sen johdosta, mutta työnjohtaja oli sanonut, että heidän pitää ruveta raittiusseuraan, kun kerran patruuni niin tahtoo. Työmiehet miettivät, ett'ei ollut talvisydännä hyvä suututtaa patruunia, vaan piti tehdä, niinkuin _hän_ tahtoi. Mutta kyllä se tunnusti muutamista kummalta ruveta raittiusseuraan; joku joukossa väittikin, ett'ei hän kyllä rupea, vaikka sata patruunia pakottaisi. Mutta kun toiset hänelle sanoivat: "mistäs leivän otat, jos patruuni panee sinut pois pajasta", niin meni häneltä suu tukkoon.

Patruuni tuli ja astui pöydän taakse. Kuolon hiljaisuus oli vallan päällä salissa, ainoastaan lamppu katossa hiukan rätisi. Miehet istuivat vakavina ja katsoivat patruunia. Patruuni otti nenäliinan taskustansa, kaivoi sillä sieraimiaan, pyyhki sitte ja pani sen takaisin taskuunsa. Maiskautti kielellään ylähuulensa oikeanpuoleisia hampaita ja näytti alottelevan puhumaan.

-- Minä olen käskenyt teidän tänne sitä varten, että teidän kesken perustettaisiin raittiusseura. Minä en voi kärsiä sellaista menettelyä, kuin tänä päivänä ja joskus muulloinkin on osotettu. Te menette vain kapakkaan, siellä juotte ja elämöitte sillä aikaa, kuin verstaa on tyhjä työmiehistä. Näyttää siltä, kuin minun pitäisi palvella teitä, ettekä te minua, joka teille palkan maksan. Mutta siihen minä en suostu. Sentähden minä panen pois ne miehet, jotka ovat olleet tämän päivän juomingissa. Pysykööt he vain kapakassa, minun verstaassani ei heille ole työtä!

Työmiehissä kuulusti kulkevan vähäinen sipinä.

-- Älkää koskaan sitä luulko, että minä olen työmiesten varassa, että minun pitäisi palkan kanssa odottaa teitä, milloin te näette hyväksi tulla tekemään työtä. Varotukseksi minä sanon tämän. Työnjohtaja kävi minulle sanomassa --

Useimmat työmiehet katsoivat vihaisesti työnjohtajaan, mutta työnjohtaja mietti, että mitä varten patruunin piti tuo mainita.

-- Sentähden teidän omaksi hyväksenne olen minä miettinyt perustaa raittiusseuran, ja joka tähän seuraan rupeaa, sille minä maksan kymmenen prosenttia enemmän palkkaa, mutta joka ei rupea, se saa tyytyä entiseen palkkaansa, ja varokoon itseään, jos hän tulee juovuksissa verstaaseen! Empimättä minä panen hänen pois ja työtodistukseen merkitsen, että hän on juomari. Seuran puheenjohtajaksi olen minä määrännyt Puran, ja hän puhuu teille tästä enemmän.

Ei yksikään mies uskaltanut enää ajatellakaan, ett'ei hän seuraan rupeaisi. Ei, tuo oli kova saarna! Ja mikäpä oli seuraan ruvetessa, kun palkkakin nousi, eikä se tuo juominen ole miksikään eduksi. Nytkin päässä vielä särkee kohmelo, ja nukuttaa ja...

Pura meni nyt patruunin käskystä pöydän taakse, mutta patruuni asettui sivulle vähän ulommaksi istumaan pehmoseen, tyynyllä varustettuun nojatuoliin, mikä häntä varten oli tuotu huoneeseen.

Puran katse oli masentunut, ja kasvoissa oli selvästi havaittava alakuloisuus, vaikka oli niissä jotain elävämpääkin, ehkä illan vaikutuksesta. Ainakin veret hänen poskillaan vienoon nousivat ja laskivat, ja silmät kiilsivät. Hän loi silmänsä pöytään, katsoi vähän aikaa miedosti palavaa kynttilän sydäntä, kohotti silmänsä pöydästä ja alkoi:

-- Toiset ihmiset syntyvät onnellisemmissa oloissa kuin toiset. Liekö se Jumalan vai kenen määrämä, mutta niin on asian laita. Toisten lapsuus on turvattu, ja heidän nuoruuttansa ohjataan kuin vesille laskettua purtta. Mutta toisin on toisten laita. Ja tähän jälkimmäiseen joukkoon kuulumme tavallisesti me työmiehet. Meidän täytyy kokemalla oppia, mikä on hyvää, mikä pahaa. Mutta kokemus on kallista, ja sen kautta voimme hukkua. Nykyinen aika, mikä lämpimästi tunnustaa kaikki ihmiset veljiksi, on alkanut puuhaamaan jotain meidänkin eduksemme. Se pyrkii meitä kasvattamaan aikaisina, kun lapsina olemme jääneet niin osapuille. On alettu perustamaan seuroja ja yhdistyksiä, missä kasvatetaan suuria lapsia, työmiehiä. Yksi laji tällaisia seuroja on raittiusseura, mikä koettaa pelastaa juoppouden loasta ihmistä ja muuten häntä sivistää, tehdä häntä todelliseksi ihmiseksi, kelvolliseksi yhteiskunnan jäseneksi, oikeaksi perheenisäksi. --

Puran kasvot tulivat elävämmiksi, ja sanat alkoivat tulla kovempaan ja tiheämpään.

-- Työmiehen elämälläkin on joku tarkoitus, ylevämpi, kuin mitä työmiehet tavallisesti käsittävät. Niinkuin sanoin, kuuluu hän yhteiskuntaan, ja hänen tulee täyttää siinä sijansa --.

Patruuni rypisti kulmiaan ja naputti mietteissään sormellaan tuolin käsipuuhun.

-- Mutta nykyään työmiehet ovat vielä sillä kannalla, että he eivät välitä itsestään, eivät näe omaa suutaan pitemmälle. He luulevat, että he, kun tekevät työtä, jotta saavat jokapäiväisen ravintonsa, ovat sellaisia, kuin olla pitääkin. Tässä on työmiesten erehdys. Ja tämä erehdys on kerrankin korjattava. Mutta niinkauvan kuin ihminen rypee itsekkäissä himoissaan, pystyy hän tuskin itselleen ruumiillista ravintoa saamaan. Ensin ovat himot poistettavat, ajatukset puhdistettavat! Samalla kuin vietit vähenevät, jalostuu sielu. Minä en tarvinne teille lähemmin selvittää, mitä juoppous aikaan saa. Sen te itse tiedätte. Ruumiinne siitä kärsii, sielunne kärsii. Kapakassa on juomarin hupi, kapakassa ajatukset. Ja kuinka surkea laitos kapakka on, sen kyllä tiedätte. Kotinne on kurjaa kurjempi, lapsenne nälkäisiä, ryysyisiä, niinkauvan kuin kapakkaan kannatte tienestinne. Ei teidän kotinne hauskuudessa ole yhtään varaa siirtää siitä kapakkaan. Minä patruunin puolesta ehdotan, että yhdytte raittiusseuraan ja luovutte väkijuomia nauttimasta.

Pura heitti puhumasta. Hän näki, miten työmiesten kasvot olivat vielä tähdätyt häneen sittenkin, kun hän jo oli lakannut. Ja aivan hiljaista oli huoneessa. Tuntui Purasta niin juhlalliselta, jotta itseäänkin kummastutti, miten hän oli noin työiniehiin vaikuttanut. Puhuessaan oli hän ujosti pitänyt silmiänsä pöydässä, ja jos oli nostanutkin, olivat ne vain kävässeet kuulijoissa tai huoneen seinissä. Patruuniin ei hän ollut rohjennut katsoa, sillä hän pelkäsi, että ehkä patruuni olisi ivallisesti hymyillyt hänelle.

Pura tuli pöydän takaa työmiesten joukkoon, missä muutamat vanhemmat miehet hänelle hiljaan tuumivat, että oikein hän oli puhunut ja että he mielellään olisivat kuunnelleet vielä lisää...

Patruuni nousi tyynytuoliltaan, mutta pöydän taakse ei hän enää mennyt. Miettiväisempi elje oli hänellä kasvoilla, ja suun seutu oli vakava.

-- Tietysti te oivallatte Puran sanat ja seuraatte hänen kehotustaan. Teidän tilassanne on todella parantamista, ja ensimmäinen askel parannukseenne on luopuminen juomisen paheesta. Minä tulen niin paljon kuin suinkin mahdollista tukemaan yhdistystänne. Pura puhukoon ja järjestäköön lähemmin seuran, minä en jouda kauvempaa olemaan täällä.

Ajatuksissaan näytti hän poistuvankin huoneesta. Kun hän tuli työhuoneeseensa, istui hän kauvan ja mietti. Hän mietti Puran puhetta, mikä ensi alussa hänen pikkupuolen salissa istuessaan ei ollut ollenkaan ollut hänelle mieleen. Tyytymätönnä hän sitä siellä oli kuunnellut, mutta vääräksi hän ei olisi voinut siitä vääntää yhtään sanaa, ei yhtään. Sillä kun Pura ujona tuolla pöydän takana puhui, tuntui patruunista raskaalta istua tyynytuolissaan. Ensin, kun Pura puhui työmiesten yhteiskunnallisesta arvosta, täyttyi patruunin sydän ylpeydestä ja kopeudesta, ja hän mietti jo, että tällä tavallako se raittiusseura alkaakin toimimaan istuttamalla työmiehiin muka heidän yhteiskunnallista ja ihmisellistä merkitystään. Mielipä silloin jo keskeyttää Puraa, ett'ei hän suinkaan ole tällaista tarkottanut raittiusseuralla, että siellä ruvetaan saarnaamaan uusia oppeja ja kapinoimaan. Mutta kun Pura alkoi puhumaan työmiesten tilasta ja kuinka vähän hauskuutta työmiehen koti voi tarjota, vei sanat patrauninkin ajatuksiin. Hänestä tuntui, että hän itsekin oli jonkunlainen työmiesten painajainen, hän, joka nytkin istui tässä tyynytuolissaan ja tahtoi näyttää suuruuttaan työmiehilleen... tuntui, kuin Puran puhe loukkaisi häntä, ja hän odotti, että mitä vielä Pura sydämmissään puhuukaan, ehkä vielä melkein sormella osottaa häntä, että tuossakin istuu yksi heidän hien ja väen imijä...

Näin aroiksi tulivat itsestään patruunin ajatukset, ja hänestä tuntui painostavalta istua tyynytuolissaan. Mutta Pura ei mennytkään niin pitkälle, ja patruunille se oli mieleen. Jos Pura olisi mennyt, niin mitäpä olisi tehnyt? Keskeyttänytkö kokouksen? Se keino olisi häntä vähän auttanut, sillä työmiesten silmissä olisi hän joutunut huonoon valoon... ja itsensäkin täytyi hänen myöntää, että se olisi ollut kömpelöä ja vähän auttavaa.

Hän oli ollut aivan kuin itsestään pakotettu lähtiessään lausumaan nuo sanat: "Tietysti te oivallatte Puran sanat ja seuraatte hänen kehotustaan. Teidän tilassanne on todella parantamista, ja ensimmäinen askel parannukseenne on luopuminen juomisen paheesta. Minä tulen niin paljon kuin mahdollista tukemaan yhdistystänne".

Ja häntä helpoitti, kun pääsi pois salista. Siellä tuntuivat hänen ajatuksensa käyvän Puran ajatusten orjiksi, hänen, joka ensin oli puhunut niin kopeasti työmiehilleen. Ja sehän se häntä siellä vaivasi. Niin ristiriitaiset olivat hänen ja Puran puheet, ja hänen puheensa, vaikka uhkaavakin, joutui hänen mielestään mitättömäksi ja arvottomaksi työmiesten silmissä Puran puheen rinnalla. Se vain lisäsi Puran puheen merkitystä, oikein oli todistuksena siihen, miten työmiehiä kohdellaan...

Mutta nyt täällä omassa huoneessaan saivat hänen ajatuksensa jo uuden rohkeuden, ja häntä nauratti oma pelkonsa ja arkuutensa tuolla pikkupuolen salissa. Mutta työnjohtajan pitäisi aina väliin käydä seurassa kuuntelemassa, jotta tietäisi hänelle kertoa, mitä siellä tehdään. Se Pura, se helsinkiläinen on nerokas ja ajatteleva mies ja ollut siellä suuressa pesässä, missä ollaan valmiita ajattelemaan ja tuumailemaan jos mitä...

Patruunin poismeno helpoitti Puraakin. Hänestä tuntui niin orjalliselta olla patruunin huoneessa ollessa ja kuunnellessa. Ja kun hän ajatteli sitä juhlallista vaikutusta, minkä hänen puheensa oli tehnyt työmiehiin, oli hän hyvillään ja alkoi unohtamaan raittiusseuran perustamisen syitä patruunin puolelta. Samapa se, eihän patruuni tulisi kuitenkaan seurassa toimimaan, vaan uskoi kaikki hänelle! Olkoonpa seuran perustamisen kunnia vain patruunin, mutta hänhän olisi kuitenkin sen toimeenpanija, sen aikaansaaja. Ja hän huomasi, että hänen arvonsa nyt tänä yhtenä iltana oli suuresti kohonnut työmiesten silmissä, he pitivät häntä työnjohtajan veroisena. Oli ollut vain vähän vastusta seuraa aikaansaadessa, ei mitään muuta, mietti Pura, kun mieleen tulivat eiliset ja tämän aamuset asiat ja jupakat. Ja hänen mielensä illan pitkään leppyi, sulasi asian lämmöstä, mikä elpyi elpymistään seuraa järjestettäessä ja puuhatessa.

IX.

Seura oli saatu aikaan. Kaikki olivat siihen ruvenneet. Puran puhe oli ollut tepsivä kohmeloisiin miehiin, ja nekin, jotka eivät olisi halunneet ruveta, yltyivät kirjoittamaan tai kirjoituttamaan itsensä yhdistyksen jäseniksi patruunin lupaaman palkan ulvalla. Ja toimessaan he olivat tuon seuran kanssa; näytti, että raittiuden aate oli aivan imeytynyt heidän vereensä ensi viikkoina.

Tuolla seuran iltamissa oli niin hauska olla. Vanhat miehet siellä viihtyivät olemaan, kun saivat lukea sanomalehtiä ja väitellä keskenään. Nuoret olivat aivan hurmauneet seurasta, siellä kun sai tanssia ja muuten huvitella. Kaikki lähiseudun nuoret naiset olivat sen jäseniä, nekin, jotka eivät olleetkaan työmiesten omaisia.

Koko tuon joukon keskuksena oli Pura. Hän oli kaikista onnellisin ja aivan unohtanut ensimmäiset vastukset seuran perustamisessa. Häneltä seura sai elonsa ja olonsa. Iltakaudet, työstä tultuaan, puuhasi hän seuran eduksi, valmisteli puheita ja mietti aina jotain uutta. Ja entäs seuran iltamissa! Tuolla hän oli pöydän takana puhemiehenä, koko seuraa johtavana henkilönä. Mitä hän sanoi, se hyväksyttiin, ja mitä hän epäili, sitä epäilivät muutkin. Tuosta työmiesjoukosta hän oli muodostanut pienen valtion, jossa hän oli itsevaltijas. Työmiehet näkivät, että hän tiesi enemmän kuin he, oli ollut Helsingissä... Työmiehet istuivat tuoleillaan ja penkeillään totisina ja vanhat miehet varsin vakavina. Jurotellen heistä aina joku puhui, ja Pura koetti somistella puhujan sanoja. Tytöt pakkausivat vähän sipisemään, mutta aristuivat ja heti vaikenivat, kun Pura heihin katsahti. Nauruhuulilla johti hän puhetta ja koetti päästää suustaan aina jotain sukkelaa. Hänen puheensa olivat työmiesten mielestä niin mestarillisia, että he arvelivat noin ei pystyvän puhumaan kaikki oppineetkaan, saati sitte työmiehet. Loistava kehys ympäröi hänen päätään, ja se kehys oli rakennettu työmiesten ihailusta, Lopuksi aina leikittiin. Kun Purakin otti jonkun tanssiaskeleen, kadehtivat toiset tytöt sitä tyttöä, joka sai hänen kanssaan tanssata, vaikka Pura siinä taidossa oli todellakin alotteleva.

Joukossa oli muuan tyttö, johon Pura oli kiintynyt. Hän usein seurasi silmillään tyttöä lattialta tanssiin ja tanssista taas lattialle. Silloin, kun tyttö ei ollut iltamissa, ei Pura ollut niin sukkela eikä kekselijäs kuin tavallisesti, mutta paremmin hän silloin seuraa johti eikä myötään pitänyt pitkiä puheita, niinkuin teki, jos tuo tyttö oli seurassa.