Part 3

-- Miks'ei hän voisi sitä perustaa? Osasihan hän puhua asian puolesta, eikähän tuota paljon tarvinnut osatakaan... kyllä kai työmiehet itsekin tietävät, mitä hyvää juomisesta lähtee... Mutta kun yksi juopi, niin juopi toinenkin... kun ei yksi nouse, niin ei nouse toinenkaan... hänen täytyy ruveta saamaan aikaan raittiusyhdistys verstaan työmiesten kesken... Säälihän on aamusilla nähdä heidän verestäviä silmiään ja rikkinäisiä kasvojaan... ja entä sitte perheet. Ja he sivistyisivät ja olisivat todellisia ihmisiä... tosi työmiehiä. Hän lähtee puhumaan patruunille asiasta, ensin täytyy häneltä lupa saada ja ehkä hän kannattaa asiaa...

Jännityksessä oli Pura, ja toinen käsi, jossa oli sanomalehti, oli solahtanut polvelle. Silmätki välkkyivät eloisammasti, ja sisäisen innostuksen väreitä heijasti kasvoissa.

Hän pukeutui ja lähti patruunin puheille. Soittaessaan kelloa patruunin etehisessä, häntä alkoi mietityttää, miten rupeaisi puhumaan, jott'ei patruuni leikiksi ottaisi koko tuumaa, sillä patruuniki taisi olla kovin välinpitämätön raittiudesta... ja irvihammas oli muuten suuri. Pura hyvin tunsi olevansa tavattomammalla asialla, ja kun kuului askeleita oven takaa, mieli vähän rintaa ahdistamaan. Oven reikeli kävi, ja Pura odotti hiukan arkana näkevänsä itse patruunin. Mutta päästäjä olikin piika.

-- Onko herra patruuni kotona?

-- On. Hän juo juuri teetään.

-- Onko hänellä vieraita?

-- Ei ole.

-- Olkaapa hyvä ja kysykää, sallisiko hän minun saada vähän puhua hänen kanssaan!

Piika meni ja tuli kohta takaisin.

-- Patruuni käski tulla sisälle.

-- Jahah!

Piika reiklasi oven ja Pura meni patruunin työhuoneeseen hiukan ahdistuneena. Pehmoisiin mattoihin ottivat askeleet vain hyvin hiljaan.

-- Hyvää iltaa, herra patruuni!

-- Iltaa! No, mitäs Pura nyt asioitseepi? Istukaapa!

Puraa oudostutti istua pehmoiseen tyynytuoliin, minkä vieterit mukavasti ponnahtivat alemmas Puran istuutuessa siihen. Patruuni nakkasi toisen jalan toisen päälle ja jäi odottamaan, mitä Pura sanoisi. Nyt vasta Puraa oikein ahdisti ja syösti. Ei oikein tiennyt, miten alkaisi puhumaan. Patruunin loistavasti sisustettu huone vienon hämärässä valossa, nuo kultaraamiset taulut kauneine maisemineen, paksut, tummat tapeetit ja täyteläiset, vietereillä pingotetut tyynytuolit ja sohvat yhä enemmän lisäsivät Purassa oman vähäpätöisyytensä tuntemista. Ja hän nyt oli sellaisella asialla, joka ei ollenkaan kuulunut hänen työalaansa... tuskin työmiehellekään... Ja patruunin pulskat kasvot ne olivat tähdätyt häneen...

-- Lukiessani tänä iltana sanomalehtiä, tätä meidän kaupungin sanomalehtiä...

Patruuni siristi silmiään ja pilkallinen hymy pakkausi suupieliin. Pura huomasi tuon ja häntä ujosti jatkaa puhumistaan. Mutta patruuni ehätti apuun.

-- Mitä on Pura nähnyt sanomalehdestä?

Pura tuli rohkeammaksi.

-- Minä luin siinä, että kehotettiin perustamaan paikkakunnallemme raittiusseuraa --

-- No, koskeeko se asia meitä?

-- Minä ajattelin, että jos saisi aikaan raittiusseuran verstaan työmiesten kesken...

-- Hjaa! Sepä ei taitaisi olla hulluinta.

Patruuni nousi kävelemään. Kääntyi kävellessään Puran puoleen:

-- Ne juovat siellä verstaassa?

-- No, en nyt juuri sitäkään voi sanoa, mutta eivät ne aivan juomattakaan ole.

-- Eikö Pura pidä väkevistä?

-- Sanalla sanottuna: en.

-- Eikö Pura koskaan ole pitänyt?

-- En koskaan. Tuskin tunnen viinan makua; niin vähän olen sitä maistanut.

-- Kutka siellä verstaassa ovat juopoimmat?

-- En ole, herra patruuni, tullut kantelemaan työkumppanieni päälle. Minä tulin vain puhumaan raittiusseurasta.

-- Mutta tahdotteko, että _minun_ pitäisi ruveta perustamaan heille raittiusseuraa?

--- En suinkaan. Se ei ole käyntini tarkoituksena. Tahdoin vain kysyä, suostuuko patruuni, jos minä --

-- Jassoo Pura?

-- Niin, että jos minä koettaisin saada aikaan raittiusyhdistystä heidän parissaan.

-- No jaa. Miks'ei.

-- Olisihan siitä patruunillekin hyötyä; että miehet olisivat raittiita. Silloin olisivat he säännöllisesti työssä. Ja kun on kiirettä työtä, niin on kyllä hyvä, että ollaan työssä säännöllisesti.

-- Aivan oikein. Kyllä minä pidän Puran tuumasta.

-- Minä siis saan luvan koettaa?

-- Kyllä.

Patruuni meni pienen nurkassa olevan tupakkapöydän tykö ja toi sieltä sikaarin Puralle.

-- Tässä olisi tupakkaa.

-- Kiitos! Minä en polta.

-- Ette tupakkaakaan käytä? Mutta eihän teillä ole miehen tapoja mitään.

Patruuni naurahti.

-- No, miten te aivotte tuota seuraa laittaa?

-- Kokouksia pitämällä ja laittamalla lukusalin.

-- Lukusalin?

-- Niin.

-- Mutta sehän vaatii rahoja, ja mistä noilla työmiehillä on?

-- Jäsenmaksuista tietysti saadaan osa.

--- Mutta jos he eivät rupea maksamaan. Katsokaas: kipukassaan ja raittiusseuraan. Siinähän tulee jo maksuja.

-- Useampi markka heiltä luistaa kapakkaan.

-- No kyllä. Mutta jos kerran saadaan aikaan tuo raittiusseura, niin minä tilaan sanomalehdet.

Mutta patruuni jäi nyt ajattelemaan, melkeinpä unohtaen Puran läsnäolon. Hänellä olivat silmät tähdätyt eteensä mattoon ja kädet liivin taskuissa. Hän oli lukenut paljon työlakoista ulkomailla, ja ne siellä olivat noiden tuollaisten työväenyhdistysten aikaansaamia paraasta päästä. Ensin muodostivat jonkunlaisen seuran, jonne kokoutuivat keskenään paraasta päästä huvittelemaan, mutta sitte rupesivatkin kapinoimaan isäntiään vastaan ja pyytämään korkeita palkkoja. Noissa seuroissa oppivat he yhdessä toimimaan ja sitten seisovat lujana kuin muuri, yhtenä miehenä vaatimuksissaan isänniltä...

Puraa ikävistytti äänettömyys ja hän koetti sitä lopettaa:

-- Patruuni tekee paljon seuran eduksi!

-- Niin, tietystihän minä sitä edistän, vastasi hän melkein ajattelematta, sillä ajatukset olivat toisaalla... Siellä he vaativat työpäivän lyhentämistä.... kaksinkertaisia palkkoja... vieläpä osaa tehtaiden voitostakin... silloinhan pääomalla ei ole enää mitään varmuutta... Vaan tuskinpa ne sellaiset puuhat Suomessa käy päinsä, eikä ne täällä työmiehet ole läheskään niin kehkeyneet...

-- Jäsenmaksut voi panna sitte hyvin pieniksi, jotta voi kokoushuoneen vuokrata, puhui Pura ja herätti patruunin mietteistään.

-- Tuolla pikkupuolella... Mutta entä jos antaisi heidän itsensä hommata... Vaan turhia pelkoja nämä ovat... Tuolla pikkupuolella on sellainen huone, parikin, joissa voitte kokoutua, puhui patruuni sitte ääneensä.

-- Kiitos! Kiitos! Luulenpa aivan varmaksi seuran aikaansaamisen nyt, kun patruuni noin auliisti sitä kannattaa.

-- Jos tuumanne onnistuu, niin olisi hyvä. Säännölliset työmiehet ovat hyviä.

-- Sitte minä olen ajanut asiani.

Pura nousi ja yritteli lähtemään.

-- Milloin Pura aikoo puhua heille?

-- Ehkä jo huomenillalla, kun työ on lopetettu.

-- Silloinhan sopii.

-- Hyvästi!

-- Hyvästi! Minä tulen päästämään.

Sadatkin mietteet risteilivät Puran aivoissa, kun hän astui kotiinsa. Kun hän rupesi ajattelemaan yhtä asiaa, niin siihen yhtyikin aina uusia sivuajatuksia, jott'ei juuri tosi kokonaista, päättävää syntynyt. Mutta että hän nyt voi perustaa raittiusyhdistyksen, se vaan oli varmaa. Ja hän perustaakin sen... hän puhuu työmiehille niin hyvin kuin hän voipi... ja voipi hän, kun oikein tahtoo... Sitte saa iltaansa viettää hauskasti keskustelemalla ja lukemalla sanomalehtiä raittiusseurassa... Ei ole illat enää niin ikäviä ja yksitoikkoisia. Ja sinne tulee _naisiakin_... Huvitusta saadaan... Eikä seuran tarkoituksena tarvitse olla yksistään raittiuden ajaminen, vaan yleensä työmiesten sivistäminen... Työmiehet tulevat sinne siisteissä vaatteissa... Loistavasti palaa kattolamppu ja valaisee kokoushuoneen... Sanomalehtiä kellottaa pöydällä... Mutta kokouksen aikana ei niitä kukaan saa lukea... Hän puhuu... Nuoria neitoja istuu tuoleilla ja kuuntelevat häntä... Hän puhuu, miten paljon parempi aviomies on se, joka ei juo kuin se, joka juopi... Tytöt tulevat aina myötätuntosemmiksi hänen puheellaan... Hän osaa liikuttaa heidän sydäntään... Vanhemmat miehetki pitävät, että oikein hän puhuu ja kammoksuen muistavat juontimatkojaan...

Pura otti vielä tultuaan asuntoonsa sanomalehden käteensä ja luki sitä. Niin siinä oli, että varsinkin tehtaantyömiesten kesken oli raittiusyhdistys tarpeen... Jossa suurin joukko, siellä enemmän pahaa... Nuoria on tehtaassa kovin paljon ja väkiselläkin ne oppivat juomaan... Mitä ne muuta, kuin mitä näkevät vanhempain miesten tekevän... Pura otti paperia ja alkoi kirjoittamaan, miten hän puhuisi huomenna. Paremmin se kävisi, kun olisi edeltäpäin valmistanut. Niin hän siinä koetti saada täysinäisiä ajatuksia paperille.

Kello löi jo yhtätoista, mutta Pura vielä mietti. Aatekkaina ja miettivinä olivat silmät paperia kohden, ja verkalleen piirsi kynä jonkun sanan. Tuossa lampun valossa tuntui silmiäkin alkavan hieman kangistaa. Mutta siltä hän vielä istui. Huomisessa puheessa ne pysyivät mietteet vielä makuullakin.

VI.

Seuraavana päivänä oli Pura pöytänsä ääressä aivan ääneti ja näytti olevan mietteissään. Väliin vain ikäänkuin ajatuksissaan keskeytyen sanoi jonkun leikillisen suunpurkauksen.

Hän vain mietti raittiusseuraa, ja kun joku jotain hänelle puhui, täytyi hänen kysyä toistamiseen, sillä ensi kerralla ei Pura kuullut. Hän kun ei tarkannut ympäristönsä elämää. Ja kun tulisi ilta, jotta hän voisi sanoa tuon huulillaan jo monta kertaa pyörineen lauseen: Miehet! minulla on teille vähän puhumista.

Sinä päivänä tehtiin ahkeraan työtä, sillä oli saatava valmiiksi suuri joukko tilauksia, mitkä tulivat muutamalle maaseudun sahalle. Hiki juoksi miesten kasvoilta, kun he tekivät niin uutteraan työtä. Työnjohtaja kehoitti heitä tekemään niin ahkerasti, kuin suinkin voisivat, sillä huomenna piti kaikki olla valmiina. Ensin ei oltu tiedetty, että ne pitäisi olla niin päivän päälle, mutta aamulla oli patruunille tullut sähkösanoma, missä kysyttiin, joutuuko tilaus, niinkuin oli luvattu. Ja patruuni oli luvannut, sitä konepajan täytyi pitää sanansa, jotta yleisö voi luottaa. Puraa jo iltapäivällä huoletti, että ehkä täytyi tuo rakas tuuma siirtää tältä illalta, sillä työ taisi kestää yli tavallisen ajan.

Tänä päivänä kävi patruunikin verstaassa. Ei hän siellä juuri kovin tiheään pistätellyt. Miehet kun näkivät patruunin, olivat kuin tulessa. He vain mielessään miettivät, että nyt taas, kun oli näin kiire, patruuni antaisi illalla hyvät ryypyt. Niin hän oli ennenkin tehnyt. Pitihän siis olla hommassa. Ja patruuni katseli hyvillään miesten työtä kädet seljän takana. Tuli hän Purankin pöydän tykö.

-- Päivää, Pura!

-- Hyvää päivää!

-- Teillä nyt on kiirut työ. Taitaa aikeennekin siirtyä tältä illalta.

Pura katsahti hieman murheellisesti patruuniin, ikäänkuin olisi tahtonut sanoa: niin taitaa. Itseäänkin Puraa jo oli epäillyttänyt, ja nythän aivan tuntui epäilys varmistuvan, kun patruunikin noin arveli. Alakuloiseksi se teki Puran mielen, ja hän painautui viilatessaan alemmaksi pöytäänsä kohden.

Enempää ei patruuni joutanut puhumaan Puralle, sillä työnjohtaja rupesi hänelle näyttämään muutamaa sorvausta, mikä ei ollut tullut aivan tarkaksi. Aristellen tarkasti työnjohtaja näyttäessään sitä patruunin kasvoin väreitä. Hän pyrki niistä jo huomaamaan patruunin mielen. Mutta kun patruuni nosti silmänsä sorvauksesta häneen, luihautti hän silmänsä alas ja siirsi ne sitten nopeasti sorvaukseen. Ei patruuni torunutkaan, vaan käski tehdä uuden. Hän siirtyi pöydästä pöytään, yhden miehen luota toisen luokse, ja sitte, kun jo oli kulkenut molemmat huoneet ympäriinsä, hän vielä otti yleissilmäyksen ja lähti pois.

Huimasti sujui työ. Liekö ryyppyjen esimaku jo kutkuttanut miesten huulia, mutta kovasti he vain työtä tekivät. Ja kun kello oli seitsemän, oli kaikki valmiina.

Purapa jo alkoi ilostumaan, kun työ näytti loppuvankin määrä-ajalleen. Kasvotkaan eivät olleet enää niin totisen vakavat ja haluttomat, vaan niihin ilmautui iloisampi piirre, ja hän alkoi hiljalleen viheltämään:

Eikä se ole raukka, Joka rantoja soutaa, Rantoja soutaa, Rantoja pitkin soutaa.

Tuossa hän viheltäessään kuuli muutaman miehen sanovan toiselle, että nyt varmaan patruuni antaa hyvät ryypyt, kun työ joutui näin sukkelaan. Heti herkesi Puran vihellys, ja hän heristi korviaan ja kuuli toisen vastaavan myöntävästi. Näytti, kuin Pura olisi tuntenut kipua, sillä niin äkkiä hänen kasvonsa piirteet muuttuivat, ja koko mies lamautui taas alakuloiseksi. Hän viskasi suuttuneena työkalun kädestään, otti toisen, viskasi sen taas ja haki uutta kyyristyneenä pöytää kohden.

-- Eikö sitä nyt anneta ryyppyä, kun noin hiki päässä on tehty työtä, kysyi muuan työnjohtajalta.

-- Kyllä se viinatilkka on tarpeeseen, kun on väsyksissä, arveli toinen.

Ja työmiehet odottavasti katsoivat työnjohtajaan. Puran olisi mieli tehnyt ruveta puhumaan, mutta sanatonna hän pysyi ikäänkuin hämmästyksestä. Tätä hän ei ollut osannut odottaakaan...

-- Minä menen patruunin puheille muutenkin ja saatan sanoa. Vai pitääkö?

-- Kyllä mestari saa sanoa, arveltiin.

Joku katahti Puraankin, että mitä hän sanoisi. Mutta Pura vain kuunteli, kuunteli vastahakoisesti kuin lapsi torumista. Tehnyt olisi mieli puhumaankin, mutta oli ikäänkuin joku vastahakoisuus olisi häntä pidättänyt, joku näkymätön voima pannut käden hänen suunsa eteen, jott'ei sieltä yhtään sanaa ulos pääsisi. Aivan kuin lapsi ankaran isän edessä hän oli: sanatonna, vaikka kyllä olisi ollut sanottavaa. Hän odotti lapsen tavalla, miten asia lopullisesti kiertyisi.

Ja jos heille nyt, kun ovat tuossa mielessä, rupeaisi puhumaan raittiusseuran perustamisesta, niin varmaan puhuisi kuuroille korville: pilkaksi panisivat koko asian. Vaan Puraan iski varmuuden tunto, että ehkä miehet turhaan ovatkin hyvillään ryyppyjen saamisesta. Tietysti ei patruuni nyt annakaan, kun eilen illalla oli puhe raittiusyhdistyksen perustamisesta. Tuo miesten niin varma luulo sai hänetkin äsken epäilykseen rakkaan tuumansa toteuttamisesta. Mutta nyt, kun asiaa tarkemmin mietti, niin vähän tuntui naurattavan miesten pettymys. _Ne_ ne pettyykin, eikä hän! Patruuni sanookin työnjohtajalle, että tässä pajassa ei enää ryyppyjä työmiehille anneta. Ja sitte ne hyvinkin nolostuu, kun kuulevat, että hukkaan meni hyvät humalat. Mutta sitte alkoi Puraa mietityttämään, ett'ei tuosta seuraava mielentila olekaan otollinen hänen aikeelleen. Varmaan uhallakaan eivät rupeaisi raittiusyhdistykseen, kun nyt noin pettyvät ryyppyjen saamisessa. Vaan pianhan heidän mielensä muuttuu... Ja patruunin myötävaikutuksella se on helppo... Tänä iltana hänen täytyy saada heille puhua...

Miehet jäivät korjaamaan paikoilleen työkaluja, kun mestari lähti patruunin luo.

Suuren pääkaupungin sanomalehden takana istui patruuni mestarin sisään tullessa. Patruuni silmäsi yli sanomalehden tulijaa, nousi sitte ylös ja meni tupakkapöydän luo. Pani sikaarin palamaan ja kääntyi sitte työnjohtajan puoleen.

-- Nyt on kaikki valmiina.

-- Nytkö jo? Sepä hyvä! Mestari istuu. Patruuni hykerti käsiään hyvillään ja silmät nauroivat.

-- Sukkelaan työ joutuu, kun miehet paraansa panevat liikkeelle.

-- Tosiaankin sukkelaan joutui, tosiaan sukkelaan! Minä luulin, että ainakin he saavat pari kolme tuntia tehdä yli ajan. No, se oli helkkarin mainiota! Totta tosiaan joutuivat sukkelaan! Patruuni soitti piikaa.

-- Tuoppa punssikarahviini tänne ja pari lasia!

Piika toi ja patruuni kaatoi punssia laseihin.

-- Tulkaapa maistamaan!

Työnjohtaja pyyhkäsi partaansa ja meni maistamaan.

-- Ryyppyjä siellä kuulustivat miehetkin olevan vailla.

-- Ryyppyjä?

Patruuni hiukan kavahti, ja maistamatta jäi kohotettu punssilasi. Mutta hän tyyntyi, maistoi lasin puolelleen ja sanoi: Vai ryyppyjä?

-- Niin tuumivat. Sanoivat, että totta nyt annetaan ryypyt, kun on tehty noin ahkeraan työtä, oikein hikipäässä.

-- Ivyllä he hikipäässä ovat tehneet. Mutta --

Patruuni ajatuksissaan otti pari askelta eteenpäin matolla, pysähtyi sitte ja sanoi:

-- Olivatko he hyvinkin niiden perään?

-- Sanoivat, että kun ennenkin on annettu, niin totta nytkin.

-- Onhan sitä joskus annettu ennenkin. Käskekää heidät pikkupuolelle, niin siellä saavat. Ahkerastahan he ovat tehneet työtä, niin ei saa pahoittaa heidän mieltään. Eikähän yksi tai pari ryyppyä heille pahaa tehne...

-- Vähällähän sen työmiesten mielisuosion ostaa.

-- Kun menevät sinne pikkupuolelle, niin saavat. Juokaa lasinne pohjaan!

Työnjohtaja joi lasinsa, kiitteli ja lähti.

Patruunia mietitytti tuo ryypyn antaminen. Mutta se on niin vähäinen asia... Onhan Puralla tilaisuutta vastakin heille puhua... Kun noin ovat ahkerasti tehneet, niin olisihan väärin kieltää heiltä vähäistä ryyppyä... Ja tuo raittius... eikö lie vain noita nykyajan houreita... Joka on kunnon mies, niin kyllä hän pitää huolen itsestään ja suustaan... Ja juopporatit taas eivät pysy juomatta, vaikka olisivat missä seurassa... Joka ei voi varjella itseään, hän hukkukoon!... Näitä nyt tekemällä tekemään raittiiksi ja juomattomiksi... Pöhöh! -- Noin ajatteli patruuni, ja ajatukset kääntyivät siihen kauniiseen rahasummaan, minkä hän sai noista tilauksista. Ja paremmin mieli lämpeni sitä ajatellessa kuin raittiusseuraa. Partaansa hän siveli ja asteli lattialla, aina väliin löyhäyttäen savua sikaaristaan. Nakkautui sitte keinutuoliin, kaatoi punssia lasiin ja joi. Paneutui mukavampaan keinutuolissa, melkein puolimakuulleen ja antoi sitte tuolin verkkaan painua alas, taas kohousi soutamaan ylöspäin ja taas alaspäin, kunnes vähän pysähtyi ryypätessä. Alkoi sitte taas entistä menoaan soutamaan.

Mutta työnjohtaja meni alas verstaaseen. Siellä miehet vielä laittelivat kaluja paikoilleen, sillä kiireessä niitä oli jätetty sinne tänne.

-- Patruuni käski teidän mennä pikkupuolelle, niin siellä saatte ryypyt, ilmoitti työnjohtaja.

-- Siin' oli, äännähti Pura itsekseen.

Pura näytti siltä, kuin olisi joku rakas olento häneltä yht'äkkiä temmattu. Hän purasi hammastaan, näytti tuiki harmistuneelta ja silmissä värehti niin surullisen katkerasti.

Mutta miehistä tuntui tuo olevan iloinen sanoma, joka pani oikein kielet liikkeelle, mikä mitenkin patruunia mieheksi kehuen. Ottivatpa nuoremmat miehet mennessään pikkupuolelle hiukan käsiksikin, tietysti leikillään, niin lysteissään kun olivat.

Pura lähti kiiruimmiten kotiinsa. Häntä suututti, ett'ei tiennyt, mitä tehdä. Ja mielikin oli niin lannistunut. Tuntui hänestä koko raittiusseuran tuuma häipyvän kuin tuhka tuuleen. Niin se nyt haihtui, ja eikö lie parasta, ett'ei heille koskaan puhukaan koko raittiusseurasta...

Miehet menivät pikkupuolelle ottamaan naukkuja. Siellä oli piika kokoliaan viinanassakan kanssa, ja kohta alkoi tarjoilu. Suuri tarjotin oli täynnä pikareita, joihin piika kaatoi viinaa, minkä kerkesi. Tyhjinä oli siltä aina pikareita. Antamisessa ei ollut mitään rajaa, vaan itsekukin sai ottaa niin paljon, kuin ilkesi. Ja ilkesi ne miehet ottaa, kun kerran ehdolla oli. Hymysuin kaatoivat nuoret ja vanhat nestettä, mutta joku varovaisempi jo teki pois lähtöä.

-- Eipä tätä lystiä aina ole. Mihin kiire? miettivät toiset ja maistelivat. Eikä he hellittäneet, ennenkuin koko nassakka alkoi olla tyhjänä. Ei ollut patruunilla tarkotusta viinaa niin paljon jakaa, mutta piika kaikessa yksinkertaisuudessaan antoi niin kauvan, kuin riitti. Varsinkin kun tuolla joukossa oli nuoria, pulskiakin miehiä, ja olihan oikein mieli hyvä, että noille voi antaa. Kehuivat sitte rehiksi ja naitavaksi tytöksi, jotta piikaa oikein nauratti. Vanhemmat miehet jo tarjoutuivat puhemiehiksi. Ja niin sitä lystiä pidettiin.

Mutta Puralla ei ollut kamarissaan halua mihinkään. Ei ollut ruokakaan maistanut, kun oli koettanut sitä syödä. Otti hän sitte muutaman kirjan lukeakseen, jossa puhuttiin Espanjan inkvisitioni-kauheudesta, mutta ei sekään saanut ajatuksia puoleensa. Noissa raittiusseuran tuumissa ne vain risteilivät Ja patruuni kehtasi olla niin kelvoton...

VII.

Seuraavana aamuna oli useita työmiehiä poissa työstä. Ne olivat jatkaneet illallista juominkiaan. Ja kun niitä tippuili työhön, olivat ne unisia ja velttoja; työ oli vastenmielistä, ja väkisellä he näyttivät pitävän auki lupattavia silmiään. Ei noista miehistä nyt ollut muualle kuin sänkyyn unta saamaan, jotta pääsisivät taas entisiin voimiinsa uuvuttavan kohmelon jälkeen. Mutta muutamat eivät tulleet ollenkaan. Verstaassa löyhkäsi viinan katku. Hiljaisina olivat miehet; taisi päänkipu vaivata. Raittiita silmiä oli tuskin muilla kuin Puralla ja työnjohtajalla.

Puraa iljetti koko seura ja ympäröivä ilma. Viina haiskahti kovin katkeralta raittiin miehen nenään. Miesten silmät verestivät ja olivat vetisen harmaat, kasvoilta oli nuorillakin miehillä tuoreus poissa, ja verstaassa oleva kylmähkö ilma loi niihin melkein lyijynkarvaisen värin, silmänalukset olivat siniset ja kylmän puhumat, ja tukka ja parta oli ruokottomassa tilassa. Koko ruumis näytti noilla niin lytistyneeltä ja kädet hiukan vavahtelivat.

Työnjohtaja tuli yläältä ja ilmoitti patruunin aikovan panna pois ne työmiehet, jotka eivät olleet työhön tulleet. Patruuni oli ollut huonolla tuulella miesten tähden, kun laiminlyövät toimensa verstaassa.

Sitte meni työnjohtaja Puran tykö ja sanoi:

-- Patruuni käski teitä ylös.

Pura ei tiennyt, mitä varten. Hän koetti vähän pölyyttää päältään pajan likaa, jott'ei kulettaisi sitä patruunin hienoisiin huoneisiin. Pura näytti jotenkin välinpitämättömältä, mutta kuitenkin oli rinnassa jotain kiihtynyttä, kun hän lähti patruunin puheille. Liekö se ollut suuttumusta vai sentakia syntynyttä, kun ei tiennyt, mitä varten patruuni häntä kutsui?

-- Pura, minua harmittaa, kun työmiehet noin käyttäytyvät, sanoi patruuni.

Kuka käski eilen illalla viinaa antaa? mietti Pura, mutta ei puhunut mitään.

-- Ei minulla ole säännöllisiä työmiehiä, kun he ovat juomareita.

-- Ja niin kauvan he ovat juomareita, kuin heille viinaa annetaan, vastasi Pura vähän pistävästi.

-- Työnjohtaja kävi valittamassa, ett'ei ole muuta selvää miestä kuin te koko verstaassa. Jos nyt olisi kiirettä työtä, niin miten kävisi? Kauniisti menisivät tilaukset ohitse, -- Pura ivallisesti hymähti; patruuni katsoi häneen totisesti ja pitkitti suuttuneemmalla äänellä -- ja minulle tulisi suuri vahinko. Te puhuitte minulle toissa päivänä raittiusseuran perustamisesta, -- Puran katse kiintyi vakaasti patruunin kasvoihin, ja hänen silmänsä suurenivat -- minä jo silloin sitä puolustin, -- odottavan kysyväinen oli Puran katse -- mutta nyt puolustan kahta vertaa enemmän. Tänä iltana siis puhukaa heille, kyllä he siihen kohmelostaan selvenevät. Ne, jotka ovat vielä juomingissa, panen minä pois, sillä minä en voi luottaa sellaisiin juoppolalleihin, lisäsi patruuni mahtipontisesti.

-- Ei, herra patruuni! Kerran kun ruvetaan pelastamaan, niin pelastetaan niin paljon kuin voidaan. Sitäpaitsi ei patruuni ole oikeutettukaan heitä pois panemaan.

-- _Minäkö_ en ole oikeutettu? Mitä? Kun minä panen pois, niin minä panen.

-- Mutta miksi heille annettiin toissa iltana viinaa?

Pura tuota sanoessaan loi silmänsä viistoon ja raappi jalallaan mattoa ikäänkuin tehdäkseen lienteämmäksi sanojensa vaikutusta.

-- No, tarvitsiko heidän mennä viikkokausiksi juominkiin, kun yhden ryypyn saivat?

Patruuni sanoi tuon kovalla ja hiukan värähtävällä äänellä.

-- Patruuni ei tunne työmiehiä. Ei ne osaa sivistyneesti juoda.

-- Mutta tämä asia nyt on kerran tapahtunut, eikä sille mitään taida.

-- Minä kyllä olen vieläkin valmis hommaamaan raittiusseuraa.

-- Sitä varten minä teidät kutsuin. Ja minä olen miettinyt, että minä, jotta he paremmin rupeaisivat raittiusseuraan, maksan niille, jotka kuuluvat seuraan, hiukan enemmän palkkaa. -- Suurempi vahinkohan minulle tulee, kun he eivät ole säännöllisiä, oli patruuni lisäämäisillään, mutta ei lisännytkään.

-- Miten lienee sen asian kanssa. Se olisi pakotusta, ja pakko tavallisesti vie turmioon. Ehkä he työssä kyllä sitte olisivat säännöllisesti ja selvinä, mutta salaa ryypiskelisivät. He olisivat olevinaan raittiita, vaikka eivät olisikaan. Tuosta ehkä voisi olla hyötyä patruunille, mutta vahinkoa työmiehille. He turmeltuisivat, kun rupeaisivat valheellisesti palvelemaan patruunia.

-- Te näette kaikessa vain pahaa.