Part 2

Raskas, tunkkaunut, kostea ilma lehahti ovella vastaan. Tiesi pikkulapsia olevan huoneessa, sillä paha lemu sieltä höyrysi tulijan nenään. Ovi kitisi, kun sitä liikutettiin, sillä sen reunat olivat paksussa jäässä. Siinä se jää tappeli olostaan perempää tulevaa lämpöä vastaan. Lämpö saikin sitä vähän sulaamaan, jotta sitä vetenä valui lattialle, mutta kovat olivat myös ulkoa uhoovat kylmät ilmavirrat. Ne vain lisää ja lisää jäädyttivät tuota valuvaa vettä. Kylmä ja lämmin siinä otteli huoneen asukkaille ilotonta taisteluaan. Jää kiilsi kristallilta myös akkunassa ja lämpö siinäkin uursi vesipuroja, mitkä valuivat alas ja muodostuivat tuumanpituisiksi keilamaisiksi jääpuikoiksi. Huone oli muuten matala ja likanen. Lattia oli perältä ylempänä kuin oven suusta. Sammalet tursottivat seinäpalkkien välistä, niitä kun ei oltu millään verhottu. Oven suussa oli tukeva uuni, mikä oli monesta kohden halkeimissa ja sen kyljessä oli yksireikäinen hällä, ainoa mukavuus koko majassa. Uunin kyljet olivat lapset piirrelleet ristiin rastiin jos jonkinlaisia kankeita kuvia ja muutamin paikoin oli tiilikin lohennut. Kun mies käveli lattialla, notkui se. Hiiret ja rotat kun olivat kaivaneet multaa lattianniskojen alla. Huonekaluja oli tuiki vähän ja kovin renkkauneet ne näyttivät olevan.

-- Vieras istuu! Tällainen minun majani on.

-- Kiitos! Te olette perheellinen mies.

-- Johan minä sitä tuolla tiellä puhuin, että tuskaa sitä on mennä perheen kanssa eteenpäin. Annappas, äiti, vieraalle tuoli!

-- Ota sinä tämä, Pekka! Se on ollut koko illan niin ärttynen. Eikö saane hampaita. Mistäs tämä vieras on?

-- Helsingin puolesta.

-- Vai Helsingin. Istukaa!

Samassa vaimo pyhkäsi muuatta tuolia esiliinallaan ojentaen sen Puralle.

Pikku Pekka kai oudosti vierasta, kun päästi katkeran itkun. Itku herätti toisetki huoneessa olijat ja nyt tirkisteli kuusi paria lapsen silmiä Puraa.

Isä koetti tyynnyttää lasta, ja näytti se heittävän kirkumasta.

-- Pakkanen siellä paukkuu. Taitaa lauhtua.

-- Saisi tuo lauhtua. Surkea, kun menee puita niin kovasti! Kun niiden saalis e'es olisi parempi, mutta kun nuo tehtailijat ostavat kaikki halot läheisistä sahoista, jotta täytyy pikkueläjäin käydä hakemassa melkein peninkulman takaa, jos haluavat kovempaa puuta kohtu hinnoilla, valitteli vaimo ja hyssytteli Pekkaa.

-- Tämä vieras kun ei saanut yösijaa, niin käskin minä hänen tänne. Lie tuota, muori, meillä sijaa?

-- Mistä ei saanut?

-- Kestikievarista.

-- Vai kestikievarista?

Vaimo katsoi Puraa pitempään ikäänkuin tutkiakseen häntä, onko hän herra vai narri, kun kestikievarista yösijaa pyytää. Hän! Mikä lienee kisälli! Kun ei vain lie joku roikale? Hyvät tuolla ovat vaatteet päällä...

-- Santi ja Kustu kun panevat lattialle, niin saa vieras sohvan, arveli vaimo.

-- Ei. Antakaa poikain maata, kyllä minä panen lattialle!

Ja Santi ja Kustu vetivät enemmän peittoa päällensä ikäänkuin peljäten lattian kylmyyttä, jo kun kuulivat siitä mainittavan.

Noin kymmenvuotinen tyttö nousi ylös tuolien päältä, missä hänen vuoteensa oli ja kävi juomaan. Juotuaan kiepsahti hän kevyesti lämpimälle sijalleen tuntien paljaissa säärissään lattian kylmyyttä.

-- Teko olette Helsingistä kotoisin, kysyi vaimo.

-- En juuri Helsingistä, vaan sen lähiseuduilta. Maalla minä olen syntynyt ja ensimmäiset vuoteni kasvanut.

-- Vaan olette olleet paraan ikänne Helsingissä?

-- Niin olen.

-- No, mitä te nyt tänne lähditte?

-- Tänne konepajaan työhön.

-- Vai te olette konepajan työmies.

Vaimo alkoi imettämään Pekkaa, ja ahnaasti Pekka imi. Laihat olivat naisen kasvot ja likanen harmaa väri oli niissä, tietysti huoneen ilman vaikuttama. Hän imetti Pekan ja asetti sen sänkyyn, johon luultavasti panivat myös vanhemmat maata, sillä niin leveäksi se oli laitettu. Kätkyttä ei näkynyt, ja se olisi ollutkin vain ahtaudeksi.

Kauvan ei tarvinnut Pekan olla vuoteessa, ennenkuin hän nukahti. Pää hermottomasti solahti päänalustalle ja rinta vienosti kohoili. Kasvoissa oli niin tuiki eloton piirre kuin nukkujalla voi olla. Hänen raskasta hengitystään säestivät kohta toisten lasten kuorsaukset. Vaimo alkoi jo hiljempaan puhumaan, ja tuo nukkuneiden kuorsaus ikäänkuin pakoitti miehiäkin puhumaan matalammalla äänellä.

Istuessaan tuolillaan tunsi Pura, miten kylmä uhoi lattiasta. Karmasi vähän panna noin kylmälle lattialle maata, mutta eipä muuallakaan tilaa ollut. Vaimo alkoi laittamaan Puralle vuodetta. Hän asetti hevosen loimen lattialle, pani vanhoja vaatteita päänalusiksi ja niiden päälle kovan, oljilla täytetyn tyynyn. Turkin hän sitte asetti peitteeksi. Siinä oli Puran vuode.

-- Parempaa vuodetta ei meillä ole vieraalle tarjota.

-- Eikö vieraalla ole nälkä, kun on vasta tullut matkalta? kysyi mies.

-- Eipä ruokapala pahaa tekisi.

-- Paneppa, äiti, sitte mitä meillä on! Ka, onhan siinä jo ruoka.

-- Sinuahan minä sen jätin siihen odottamaan. Käykää syömään.

Pöydällä oli paksua kuivaa leipää, perkkaamattomia ahvenenpoikia suolavedessä, kylmiä perunoita ja kaljaa tuopissa.

Rehästi kävi mies ruan kimppuun, ja Pura seurasi esimerkkiä. Vaimo alkoi riisumaan päältään. Kauvan ei Pura syönyt. Hän säästeli talon ruokavaroja, jotka juuri eivät erin hyvälle maistuneetkaan. Riisuskelemaan hänkin alkoi päällysvaatteitaan ja saappaitaan. Tunkeutui sitte loimen ja turkin väliin. Mies söi hyvällä ruokahalulla vielä sittenkin, kun Pura jo nukkumista teki. Sammutti sitte tulen, paneutui itsekin maata, ja jonkun ajan takaa kuului vain tyyni, nouseva ja laskeuva kuorsaaminen huoneessa.

III.

Aamulla kun Pura heräsi, tunsi hän, miten oikeaa kylkeään, jolla hän oli maannut, kylmäsi. Mutta sikeästi hän oli nukkunut; ruumis kai oli matkasta rauvennut.

-- Hyvästipä uni lysti. Kova kuorsaaminen vain kuului, kun minä yöllä tuon Pekan tähden valvoin, tuumi vaimo laitellessaan kahvia uunin edessä.

-- Kyllähän sitä nukkua jaksaa, kun vaan muuta, vastasi Pura.

Pura nousi istualleen vuoteellaan. Hänen käherä tukkansa oli pörröllään ja silmät loistivat. Muuten hän oli vielä unelijaan näköinen, ja kaula paljaana koljotti. Mutta kylmältä siinä tuntui. Hän hypähti ylös ja alkoi laitella vaatteita päälleen.

Ilma oli lauhtunut ulkona, sillä jää ovessa ja akkunassa sulasi. Kosteaksi se kävi huoneessa. Seinälläkin näkyi märkyyttä, mikä lisäsi entistä hometta seinäpalkkien välissä.

-- Kyllä tämäkin on huone, mietti Pura.

Hän vaikka olikin työmies, oli siltä tottunut siistiin, lämpimään asuntoon, yksinäinen mies kun oli.

-- Niin, te ette menekään työhön, kysyi Pura.

-- Mitenkäpä menee, kun ei sitä ole. Pitänee tuota taas lähteä tänä päivänä hakemaan. Hampaat tässä saa panna naulaan, jos ei työtä saa. Samalla hän silmäsi pöydällä oleviin tähteisiin; niitä ei ollut paljon jäljellä.

-- Kyllä se on taas tämä talvisyän huonoa. Ei kuukauden ajalla ole ollut leipänaulaa säästössä. Mutta, Jumalan kiitos, ei ole oltu kuitenkaan suuressa puutteessakaan. Ukko kun on näperrellyt puukaluja ja aina väliin ollut jonkun päivän työssäkin, niin on sitä aina ollut, sanoi vaimo.

Hän piti kepin nokassa kahvipannua yläällä, se kun pyrki kuohumaan ja ajamaan maahan ainoankin höystövoimansa. Taas sitte laski alemmas tulta kohti, mutta kun kahvi rupesi ulos pursuamaan, niin nosti hän sen ylemmäs. Tuota tekoa tehtyään muutaman minuutin, selvitti hän pannun nokan, ja nyt oli kahvi valmis.

-- Tuon kahvitilkan kun saa särpimekseen, niin on se silloin jotain, sanoi mies.

-- Vaikka suurta suutahan ne herrat ja rouvat kuuluvat pitävän, kun köyhät kahvia juovat, lisäsi vaimo.

-- Mitä noista, vastasi Pura välinpitämättömästi.

-- Kyllä ne itse sitä särpävät, eikä vielä huonommista astioista kuin hopeakannuista. Minäkin kun nuorempana palvelin tuolla pormestarilla, niin aivan ehta hopeakannulla vietiin kahvi joka aamu sisään ja vielä leivän kanssa, tuumi vaimo.

-- Ei niille vältä pannun nokasta kuppiin kaataa, niinkuin meikäläisille, naurahti mies.

Pura ei puhunut mitään, vaan oli omissa mietteissään. Tällaistako on aviollisen, siivonkin miehen elämä? Sitä hän mietti. Mies ei ollut juomari, sen hän oli jo saanut selville puhuessaan hänen kanssaan. Ja vaimokin tuntui olevan säästäväinen. Osaisi kyllä kohtuullisesti taloutta pitää, kun vain olisi, mistä pitää. Pääkaupungissa kun hän oli käynyt perheellisten työmiesten luona, niin oli niillä kyllä ollut likanen ja puutteellinen koto, mutta ne olivat olleet juomareita. Pura oli lukenut heidän taloudellisen huonon tilansa heidän omaksi syykseen. Mutta näkyi sitä olevan syytä muussakin. Työmies on onneton, selveni vain Puralle miettiessään.

Vaimo kaatoi kahvea, joka oli mustaa kuin piki, puhtaannäköisiin kuppeihin. Sokeriastia oli viallinen, ja jollain seoksella olivat kappaleet liitetyt yhteen. Vaateliuska oli vielä pantu siihen pitimeksi.

-- Ottakaapa nyt kahvia, käski eukko.

-- Otetaanpa sitte, mieskin mennessään kehoitti Puraa.

Halukkaasti särpi mies kermatonta kahvia. Puran suuhun se tuntui oudolta, imelän kisserältä. Tiesihän sen, kun oli paraasta sikuuriin keitetty.

Vaimo oli kahvimyllyn koloihin jääneet höystöjauhot koonnut vain lisäksi sekaan. Mielellään olisi Pura heittänyt juomatta, mutta sitä hän ei voinut tehdä isäntäväkensä loukkaantumisen vuoksi. Särpi kuin särpikin vasten tahtoaan.

Lapsetkin alkoivat heräilemään, ja pikku-Pekka antoi äänensä kuulua. Äiti joutui häntä tyynnyttämään.

-- Vaan kerjäämään minä en sikiöitä pane, kun vaan itse suinkin penniä saan. Vieläpä vähä ennen kärsikööt puutettakin?

-- Isä se on ylpeäkin, naurahti vaimo.

-- Mutta mitä ne lapsiraukat siellä kerjuulla oppivat, ja mitenkä piiat käsipuolesta ulos työntävät!

-- Tosipa se on, vastasi Pura.

Päiväkin alkoi ulkona valkenemaan, ja tulikin uunissa sen mukaan sammumaan. Ikävöiden odotti Pura päivää, jotta olisi voinut lähteä käymään puheilla konepajassa. Hänen hauska kuvittelunsa uudesta paikastaan oli jo jotenkin muuttunut, kuivettunut, laihtunut. Yhdellaista kurjuutta tuntui olevan täällä kuin Helsingissäkin, ei veistään väliä.

-- Mitä, jos tässä joku sairastuisi. Eikö tuo olisikaan kovin arvaamatonta, kun näin monta henkeä asuu tällaisessa kosteassa huoneessa... Jos tuo vaimo joutuisi vuoteen omaksi, niin mikä perheen perisi... Miehellä ei työtä ei leipänaulaa säästössä...

Puraa väkisinkin pakkautti noin ajattelemaan.

Mutta mitäpä ajatteleminen auttoi, mietti Pura.

Hän hommaili lähteä ulos ja katsella kaupunkia siksi, kuin tulisi sopiva aika mennä konepajaan. Ikävähän täälläkin oli olla! Raskas ilma oli katkeraa hengittää, ja tuo elämä sitte silmäin edessä...

-- Joko vieras lähtee pois? kysyi vaimo.

-- Niin mietin. Ehkäpä katson kaupunkia siksi, kuin tulee sopiva aika mennä konepajaan.

-- Mutta siellähän on vielä puoli hämärä, vaikka kyllä se nyt pian valkenee, kun kerran on tuohon määrään päässyt, tuumi mies.

-- Mitäs minä olen velkaa yökortteerista?

-- Kaikkia kuulee! Kestikievarissa jos olisi maksanut, niin siellähän olisi ollutkin toisellainen kuin meillä. Helpostipa sitä rahaa saisi, kun tuommoisestakin yösijasta. Maata kylmällä lattialla! Ei toki mitään, puhui mies.

Mutta vaimo ei näyttänyt niinkään välinpitämättömältä maksusta. Hän katsoi moittivasti mieheen ja sitten pöydällä olevia ruan tähteitä. Ei ota, kun saa.

-- Hyvähän oli, kun pääsin tänne. En minä sillä mielellä ole syönyt enkä maannut, että teiltä tahtoisin ilmaiseksi. Vähähän sitä teilläkin on olemista. Minä toki, kun olen ollut säästäväinen ja terve, en ole pennitönnä...

-- Vieras antaa jonkun lantin, ehätti vaimo sanomaan.

-- No, eihän se raha meille liikaa ole, lisäsi mieskin.

Pura kaivoi kukkaroaan. Sai sieltä setelejäkin näkymään. Hän otti viidenmarkanrahan ja pani sen pöydälle.

-- Tuossa on samassa vähän apuakin. Saahan sillä jonkun kannun maitoa pikku Pekalle.

Vaimon silmät säteilivät nähdessään setelin.

-- Eihän sitä nyt toki -- liikaahan tässä on avuksikin.

-- Ottakaa pois! Ansainnenhan tuon rahan piankin, kun taas työhön rupean.

-- Kiitoksia, ja kostakoon Jumala satakertaisesti, sanoi vaimo ottaessaan setelin.

-- Eipä sitä voi muuta kuin kiittää. Oli sitä minullakin nuorena vähän enemmän kuin nyt. Mutta kyllä ne perheen kanssa kuluu, huolehti mies.

-- Etkä sinä saa päivältäkään niin paljon kuin vieras.

-- Teillä on tuo työ tuottavaa, kun sitä saa konrahilla tehdä.

-- Ei ne muuten maksaisi kolmea markkaakaan päivältä.

-- Eivät maksaisi.

-- Hyvästi nyt ja voikaa hyvin!

-- Hyvästi! Hyvästi! Vieras käypi katsomassa meitäkin, kun nyt kaupungissa on.

-- Kyllähän on hupaisakin pistäydä näkemässä, kun on aivan outo, eikä ole tuttuja.

Halukkaasti ahmasi Pura ulkona tuoretta ilmaa keuhkoihinsa. Pois koetti hän puhaltaa tuota yöllistä lösyä, mitä oli saanut niellä.

IV.

Konepaja ei ollut varsin kaupungissa, vaan hiukan sen ulkopuolella. Vähän jäämatkaa oli sinne nyt talvella. Tarkoin oli Pura yökortteerissa tiedustellut sitä, ja nyt vähän aikaa kaupungilla käveltyään, mietti hän lähteä astumaan sinne päin. Jospa nyt ei vielä konttori olisikaan auki, niin saisihan tuota käydä katsomassa, millainen se konepaja on, jonne niin on halunnut.

Pura lähti mittelemään jaloillaan jäätä kaupungin rannasta. Hämäryys oli jo poistunut, ja tuntui tulevan selkeä suvi-ilma. Ohuen sinervä oli taivas, ja ilma tuntui tuoreelta.

Tuossa kävellessään mietti Pura, että oli se hyvä, että hän oli joutunut tälle työalalle. On kuitenkin aina työtä, ja palkkakaan ei ole huono työmiehen palkaksi. Mutta tuokin perhe... Mies kertoi saaneensa puolitoista markkaa päivältä nyt talvisydännä... Elättää sillä perheen ja vuokraa huoneen. Eikä sitäkään tienestiä aina ole. Ja aina olla kiini noissa elatushuolissa... Eläinkin vain huolii syömisestään... Syö mitä saa, ja sitte on eläin... Ei kai tuokaan työmies ole koskaan tuntenutkaan itseään muuksi kuin työjuhdaksi. Ja miten voikaan, kun noin ovat asiat!... Leipä on maasta. Ruumiin se ravitsee, mutta ei muuta. Mutta onhan työmieskin ihminen. Mutta sepä näyttää hänen olevan nykyisissä oloissa vaikea käsittää. Sanomalehdet saavat puhua ja pauhata hengen vapaudesta, työmiehen tilan korottamisesta, mutta se on turhaa, niinkauvan kuin eivät työmiehet itse herää... Voi, jos minä olisin oppinut mies! Mutta ehkä en silloin olisikaan Pura, vaan joku rihasäärinen herrasmies, mikä osaisi halveksia työmiestä. Tämä maailman meno on niin kummaa. Työmiesten halveksiminen on oikein juurtunut sivistyneiden ihmisten vereen. Ja neki, jotka sanoillaan pauhaavat muka työmiesten puolesta, itse asiassa kuitenkin pitävät työmiestä itseään alempana olentona. Niinkuin pääkaupungissakin se yksi sanomalehdentoimittaja. Puhui joka toisessa numerossa työmiehen tilan kohottamisen puolesta ja käytöksessään oli lipevä vieraita työmiehiä kohtaan, mutta omille kirjanpainotyömiehilleen kuin karhu... Niin se on: sanat eivät ole töitä.

Pulskalta näytti konepajarakennus. Suurilla kirjaimilla oli seinään maalattu: Mekanisk Verkstad. Kaksikerroksinen se oli ja punaseksi maalattu. Aivan uudenaikaiselta näytti ulkoapäin. Näki vasta kirveen ja sahan heiluneen sen rakentamisessa; niin oli kaikki tuorejälkistä ja vastatehtyä. Komea asuinrakennus, kivinen talo, oli vieressä. Mahtoipa omistaja olla varakaskin.

Pura astui vierrettä ylös, mikä vähäsen kohosi rannasta. Meni ja katseli konepajaa. Osuipa näkemään muutaman oven päällä: Kontor. Mietti jo mennä sisälle, mutta entä ei ole vielä se aika. Kukapa tietää, minkälaisia ärttysiä siellä sisälläolijat ovat. Eihän noita saisi heti suututtaa. Sillä maksaa se tuo isäntäväen suututtaminen työmiehelle, ja samapa se lie muillekin. Joka on alempana, sen täytyy kumartaa. Niin se on...

Mutta nyt juuri tuli poika, kai oli se asiapoika, avaamaan konttorin ovea ja lakasemaan paria kiviporrasta ja niiden edustaa. Pura meni pojalta kysymään, milloin konttori avataan.

-- Kello yhdeksän, vastasi poika.

Pura silmäsi kelloaan. Se oli neljännestä vailla yhdeksän. Siis piti vielä odottaa neljännestunti. No pian kai tuo meni kävellessä ja katsellessa. Ja Pura tarkasteli joutessaan jokaisen suuremman kivenkin, mikä oli näköpiirissä.

Vihdoin tuli odotettu aika, sillä torninkello kaupungissa kuului lyövän yhdeksää. Purakin katsoi vielä varmuudeksi kelloaan ja yhdeksän se oli.

Hän astui nuo pari kiviporrasta ja tuli kaikuvaan, läpikäyvään korridooriin. Muutaman oven päällä seisoi: Kontor. Mutta sinne ei vielä päässyt. Mitäpä muuta kuin odottaa. Ja hän odotti.

Tuossa hänen seisoskellessaan tuli kaupungista päin muuan nuorenpuoleinen herrasmies. Hän meni kiivaasti korridooriin ja pyrki tuosta vastasesta konttorinovesta sisään. Ja pääsi. Se oli siis auki. Pura meni perässä ja pääsi myös.

Täällä oli tuo herra, joka eilen oli kestikievarissa tulkkina. Iloisen tervehdyksen jälkeen syöntyi hän hauskaan keskusteluun vastatulleen herrasmiehen kanssa. Alfrediksi kuulusti häntä puhuttelevan tuo vastatullut.

Vastahakoisen vaikutuksen teki Alfred Puraan täällä konttorissa. Ei Pura olisi enää tahtonut häntä silmiinsäkään. Eilen illallakin oli jo suututtanut hänen näkemisensä. Miehessä oli jotain imelää keikarimaisuutta, mikä inhotti rehellistä työmiesluonnetta. Ja nyt hänen silmiään veresti; ne olivat kohmelon harmaat. Naama näytti siltä, ett'ei mies ollut viime yönä tarpeeksi nukkunut. Puku kyllä oli siisti ja hyvin päällä.

Huoneessa ei ollut muita kuin nuo kaksi herrasmiestä ja Pura. Molemmat olivat vain katsahtaneet Puraan, kun hän tuli sisään, ja sitte jatkaneet iloista pakinaansa.

-- Missä helkkarissa minun nenäliinanikin on! Ai, se jäi tytölle! Hilma kysyi sinua, että miks'et sinä tullut häntä tervehtimään.

-- Minä olin eilen illalla paraasta päästä kotona.

Pura meni likemmäksi, mutta tuo konttoristi ei näyttänyt pitävän erin kiirettä hänen kanssaan. Ei tiedustellut eikä joutanut kuulemaan Puran asiaa. Katsoi hän vähän tarkemmin nyt Puraa; huomasi kai hänet eilisiltaseksi vieraaksi kestikievarissa. Pura poistui vähän ulommaksi.

-- Voi helvetti, kuin me skoijattiin!

-- Te menitte yhdessä Artturin kanssa sinne?

-- Niin! Ja itse kestiksen isäntä oli niin tuulessa, että hän löi klööveriä, kun meni huoneen poikki.

-- Ai -- saakeli!

-- Sitte kun me istuttiin biljaardisalissa ja Hilma toi tuutinkivettä, tarttui Artturi häntä kiini vyötäisistä. Se koetti nykkiä itseään irti --

-- Mukamas!

-- Niin. Tietysti mukamas. Meitä kun oli siinä niin monta päältäkatsojaa. Ja me sitte vielä pilkattiin. Tyttö muka suuttui ja riuhtasi irti itsensä. Mutta silloin repesi häneltä leninki. Siitä se äsähti ja meni bufettiin mököttämään. Artturi meni ja leperteli kai sille vähän, ja kun me siirryimme sinne, niin he yhdessä skoolasivat viiniä. Artturi iski silmää ja sekoitti konjakkia viiniin.

-- Joiko se sen?

-- Joipa tietysti!

Alfred ilkeästi naurahti.

-- Vaan odotappa sitte! Nyt se lysti juttu alkaa! Hah! -- hah! -- hah! --

-- Teillähän, saakeli, on ollut hauska ilta!

-- Sinne tuli Söderberg. Se kai oli jo kauppapuodissaan maistanut viinejä, se kun oli aika viftissä. No me heti ukon ympärille ja juotiin kauniisti ja sovinnossa tuutinkia. Hilmaki tietysti heti alkoi ukkoa pilkata ja kärttää ukolta sampanjaa. Ukkoa suututti, se on pirun visu juovuksissakin, ja viskasi sokerit Hilman silmille. Ja se oli teko, mikä sai ukon tilaamaan sampanjaa. Me sanoimme ukolle, että me panemme hänet ulos, jos ei hän tilaa sampanjaa ja sovita Hilmaa. Ja täytyihän ukon tilata, ja nyt kaikki sen ääreen --

-- Helvetti!

-- Ja ukko oli jo lopulta niin litkassa, että hän itki. Ja meni se Hilmallekin päähän.

Samassa tuli muuan neiti konttoriin. Molemmat herrat tekivät kohtelijaan kumarruksen hänelle. Neiti otti pois päällysvaatteensa, sysäsi käsillään tukkaansa ja pani rillit nenälleen. Kävi sitte muutaman pöydän luo.

-- Kuinka neiti Sahlman voipi viime sleepartin jälkeen, kysyi vieras herra.

-- Kiitos! Hyvin. Se oli hauska retki.

-- Meillä on homma panna toimeen ensi sunnuntaina uudet, ja minä tulin jo puhelemaan siitä Alfredille.

-- Tuleeko osanottajia paljon?

-- En vielä tiedä. -- Mutta kello on jo puoli kymmenen. Minun pitää lähteä konttoriin.

-- Minä puhun sinulle äsköisestä vielä joskus toiste, sanoi Alfred.

-- Hyvästi!

Samassa hän kumarsi neidille ja lähti.

-- Mitä teillä on asiaa, kysyi Alfred Puralta.

Puraa ei olisi haluttanut ruveta tuolle selvittämäänkään asiataan, sillä niin huonoon valoon oli Alfred joutunut Puran silmissä. Mutta eipä ollut muuta, kelle olisi asiansa ajanut. Siis kai piti hänelle.

-- Minä olen tullut tänne konepajaan Helsingistä. Minä kirjoitin ja pääsin tänne. Tulin nyt tarkemmin sopimaan asiasta, selitti Pura jotenkin kylmäkiskoisesti.

-- Minä en tiedä puhua siihen asiaan mitään. Patruuni tulee kello kymmenen konttoriin, ja silloin saatte tulla tänne puhumaan hänelle asiasta.

Pura lähti närkästyneenä. Kaikellaisiin pesiin hän oli lähtenytkin! Tuommoisten rihasäärten käskettäväksi... Mutta työmiestä kohdellaan tässä maailmassa niinkuin tahdotaan... Jos olisin vain ollut herra, niin ei vissiin olisi tarvinnut odottaa tuntikausia, ennenkuin saa asiansa ajetuksi... Ja minne nyt taas mennä puoleksi tunniksi?... Totta patruunia saadakseen puhutella saa tunnin varttoa, kun konttoristia puoli tuntia... Lie parasta lähteä kaupunkiin ja tulla sitte päivemmällä...

V.

Pura kulki jo työssä konepajassa. Eipä siellä ollut muita Helsingistä saakka, ja sepä teki, että tuota helsinkiläistä ruvettiin pitämään niinkuin vähän parempana. Hän oli niin taitava työmies, sävyisä kumppali, ehkä hiukan juro ja umpimielinen. Mutta sepä vasta lisäsi hänen arvoaan työkumppanien silmissä; ei hän joutavia jaaritellut. Eikä edes maistanut viinaa! Se se miehiä ihmetytti, että kun ei viinaa maista ja on Helsingistä. Ainahan nuo sanovat sitä Helsinkiä kaiken pahuuden pesäksi, ja kun sieltä tuollaisia miehiä tulee. Oli se kumma heidän mielestään ja heidän piti keksiä siihen syy. He päättivät, että Pura on ollut suuri juomari, mutta sitte, kun on tehnyt jotain rikosta juovuspäissään, jotta on täytynyt lähteä pois koko Helsingistä, on hän heittänyt juomasta. Miettivät he useasti kysyäkin, mutta ei oikein ottanut rohjetakseen kukaan tiedustamaan.

Itse oli Pura jotenkin tyytyväinen paikkaansa. Hän näki, että työkumppanit arvottivat häntä, eivätpä juuri juoneetkaan hänen nähden. Ensikerran kun oli muuan nokipoika noutanut viinaa työhuoneeseen, oli Pura puhunut työmiehille, jotta heittäisivät juomisen pois, ainakin työpaikalla. Mieli se joku vähän vastaan sanomaan, että niinhän se on tapa kaikissa konepajoissa, mutta vähästä se vastus oli.

Ja patruunin suosiossa oli hän myöskin. Patruuni oli keski-ikäinen mies, ja omalla uutteruudellaan oli hän päässyt konepajan omistajaksi. Hän oli tehnyt pieniä keksinnöitä, saanut patentin niistä ja siten hyötynyt. Hän oli ollut toisessa kaupungissa pienemmän konepajan omistaja, mutta nyt oli muuttanut tänne ja perustanut uuden, suurenpuoleisen verstaan. Patruuni luotti täydellisesti Puraan ja piti Puraa parhaana miehenä koko verstaassa. Kun työmiesten kesken oli perustettu kipukassa, mistä työmiehet sairastuessaan tai loukkautuessaan saivat apua, kun suorittivat siihen määrätyn maksun aina työpalkastaan, uskoi hän kassan Puran hoidettavaksi.

* * * * *

Muutamana iltana kun Pura tuli työstään, alkoi hän syötyään ja pestyään lukemaan paikkakunnan sanomalehteä. Siinä oli raittiusasiaa käsittelevä kirjoitus, missä kehotettiin perustamaan raittiusseuroja tehtaalaisten kesken. Lämpimästi siinä puhuttiin asian puolesta, asiallisesti, mutta samalla kauniisti. Kirjoitus oli läpeensä vaikuttava Puraan, painui hänen salaisimpien pyrintöjensä sopukkaan. Jotain tuollaista hän oli jo ennenkin miettinyt ja aprikoinut, omasta sydämmestään oli syntynyt halu vaikuttaa työveljiensä eduksi. Mutta nyt tuo ennestään vieno halu varmistui ja täydentyi lujaksi tahdoksi panna mietteensä toimeen. Rohkeutta se lietsoi tuo sanomalehti-kirjoitus häneen, ja yli jokapäiväisyyden ajautuivat ajatukset.