Part 1

TYÖMIEHIÄ

Kertomus nykyajan oloista

Kirj.

K. A. JÄRVI

Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Otava, 1891.

I.

Pura oli syntynyt etelämmässä osaa Suomea ja joutunut jo vallan nuorena "nokipojaksi" muutamaan Helsingin konepajaan. Isätön lapsi hän oli ja äitinsäkin jo nuorena menettänyt. Ihmisten puheista tiesi hän isästään sen verran, että se oli ollut joku herra. Konepajassa oli hän taidossaan varttunut, tullut viilariksi ja ansaitsi jo parinkymmenen vuotisena neljäkin markkaa päivältä.

Juoppous on tehtaantyömiesten suurin pahe, mutta hän jo nuorena tunsi vaistomaista inhoa viinaan, ja kun hän tuli vanhemmaksi ja oppi lukemaan sanomalehtiä, sukeutui hänen vaistonsa täydeksi tunnoksi viinan turmiollisuudesta.

Ei raittiusaatekaan ollut isosti pukeutunut käytäntöön tehtaantyömiesten kesken, vaikka moni kyllä pennitönnä kohmeloissaan kiroili viimeistä juontireissuaan, vaan pilkkana pidettiin se mies, mikä ei viikon takaa -- ja keskelläkin, jos oli mistä ryypätä -- ryypännyt, ryypännyt viikon ansioitaan.

Monesti kuohuili kiivaimmin veri Puran nuorissa suonissa, kun kumppanit ilkkuilivat hänelle ja pilkkasivat häntä maitosuuksi jos muuksikin, mutta hän koetti hillitä itseään. Vaan kerran tuli kiivas ottelu. Konepajaan oli muuan nokipoika noutanut viinaa "vanhoille" miehille, ja itse työnjohtaja, joka oli tehtaanomistajan serkku, oli ensimmäisenä osamiehenä. Kun miehet olivat aikansa lippineet viinaa, vieläpä maistauttaneet pojillakin, mieli paha sisu yltymään ja ryhdyttiinpä joukolla pilkkaamaan Puraa. Varsinkin työnjohtaja oli kiihkossaan Puraa pilkkaamaan. Mutta kun hän äännetönnä kuunteli hänen sammaltelevan kielensä kiistaa, suututti se juopunutta ja hän lopuksi viskasi viime tilkat astiasta Puran silmille. Puran kasvot vavahtivat, huulet painuivat lujasti yhteen, synkkä välke tuli silmiin ja tuossa paikassa oli hän työnjohtajan kimpussa. Hän löi, löi, jotta huone vastaili, ja lyhyt, kynttyräinen työnjohtaja lenteli kuin kinnas Puran käsissä.

Muut eivät uskaltaneet mennä väliin, vaan Pura sai vihan vimmassaan pieksää mielin määrin työnjohtajaa.

Yht'äkkiä hän herkeni, lähti pois työhuoneesta ja meni asuntoonsa. Hän heittäytyi pöytää vasten ja -- itki. Kuumina valuivat kyynelkarpalot parinkolmatta vuotisen nuoren miehen kasvoilla, ja nokijuovia risteili hänen poskillaan. Nyt hänelle vasta selkeni, mitä hän oli tehnyt. Koko ruumiin läpi kävi outo vavistus, ja sydän löi hitaasti, mutta kovasti.

Hetken aikaa mietittyään nousi hän ylös, pyhki vetistyneet silmänsä ja lähti takaisin tehtaaseen. Hän meni suoraan työnjohtajan luo, joka oli jo jotenkin selvä. Tappelu oli saanut hänet järkiinsä. Pahoja mustelmia oli hänen kasvoissaan, ja oikea käsi oli tukossa.

Hän juuri uhkaili ja kiroili muille miehille Puraa, mitä hän sille näyttää, kun Pura tuli huoneeseen. Hän purki suustaan puolinaisia sanoja ja kiivauksissaan porasi, jotta sylki suusta ulos pärskyi. Ja hänen harmaat, kohmeloiset, äsken toljottavat silmänsä liikkuivat tuikeasti ja elävästi.

Puraa hävetti katsoa ruhtomaansa miestä. Nuo mustelmat olivat hänen nyrkkinsä jälkiä, ja tuo verinen naarma nenän vasemmalla puolella oli hänen pitkien kynsiensä työtä!

-- Tuolla se saatana tulee! Muista, sinä kirottu pentu, että tämä tulee sinulle kalliiksi, karjasi työnjohtaja ja irvisteli, kun ei voinut nyrkkiänsä liikuttaa.

Aristellen astui Pura lähemmäksi.

-- Minä tulin pyytämään mestarilta rikostani anteeksi, minä olin kovin tuhma, kun rupesin juopuneiden miesten kanssa rähisemään. Minä tarjoon sovintoa ja maksan kipurahat...

-- Mitä? Luuletko sinä työmiehen saavan lanteillaan ja penneillään pieksää mestariaan! Ei minun selkäni rupea viidenpenninrahoja tienaamaan pieksättämällä itseäni työmiehilläni!

-- Mutta olihan mestarissakin syytä!

-- Minä en kärsi sinua! Mene ulos, muuten! minä --

Samassa parahti työnjohtaja, sillä hän purkaessaan sappeaan muistamatta oli koukistanut kipeän kätensä uhkaukseksi.

Pura lähti. Muut miehet eivät puhuneet mitään. He ihmettelivät, miten Pura, vaikka oli aivan syystä löylyttänyt työnjohtajaa, voi tulla pyytämään häneltä anteeksi.

Illalla tuli tehtaan juoksupoika Puran asuntoon ja kutsui hänet patruunin puheille. Pura arvasi, mistä oli kysymys. Hän peseytyi, pukeutui parempaan asuun ja lähti patruunin luo.

Patruuni, noin neljänkymmenvuotinen mies, kultasankaset silmälasit päässä istui keinutuolissa ajatellen ja hän näytti suuttuneelta, koska kasvot olivat hiukan synkännäköiset.

Puran tullessa huoneeseen kääntyi hän vihaisesti hänen puoleensa ja tiuskasi:

-- Joko olette selvinnyt juopumuksestanne?

Pura hämmästyi. Tuo kysymys tuli kuin aivan tietämättä saatu korvapuusti. Hän näytti siltä, kuin olisi hän väärin kuullut patruunin sanat.

-- Mitä patruuni tarkottaa, sopersi Pura.

-- Vai kieli vielä sammaltelee! Ettekö te tiedä, että minun tehtaassani ei saa olla juovuksissa eikä tapella? Häh? Mitä?

-- Minäkö ollut juovuksissa?

-- Niin -- juuri te!

-- Jumal' avita! Minä juovuksissa!

-- Jos ette vielä ole selvinnyt, niin menkää pois! Minä en tahdo nähdä työmiehiäni juovuksissa. Tulkaa sitte, kun olette selvinnyt, jotta minä saan puhua kanssanne!

-- En ole ollut eläissäni juovuksissa!

-- Tänään olette viimeksi! Menkää pois! Tai siltä pysähtykää! Minä en viitsi teidän kanssanne ruveta moneen kertaan keskusteluihin! Tässä on palkkanne -- te olette vapaa työstäni.

-- Nyt käsitän. Vai on valehdeltu, että minä olen juovuspäissäni tapellut. Siten on asia väännetty. Ei, herra patruuni! Minä vain puolustin kunniatani, kun työnjohtaja viskasi viinan jäännöksen silmilleni sentähden, kun minä en ruvennut juomaan muiden miesten kanssa. Mutta minä kyllä eroan. Enempää en voi työskennellä sellaisen työnjohtajan kanssa. Hyvästi!

Patruuniin teki Puran käytös oudon vaikutuksen. Hän oli luullut, että Pura rupeaisi pyytelemään päästä vielä työhön ja anomaan anteeksi. Mutta nyt lähti Pura pois ylpeänä kuin ruhtinas. Oikein patruunia kummastutti. Ei hän ollut mokomaa miestä ennen nähnyt.

Patruunin teki mieli palauttaa mies ja ottaa tarkempaa selkoa asiasta, mutta Pura oli jo kerennyt mennä eteisestäkin.

-- Asia olisi sietänyt tarkempaa tutkintoa. Ehkä onkin työnjohtaja väärässä... Ehkä se juuri hän onkin lurjus -- tuo mies se ei voi olla! Mutta en minä häntä lähde hakemaan. Menköön!... Hänen mielensä vain paisuisi, kun minä häneltä rupeaisin anteeksi rukoilemaan ja uudestaan työhön pyytämään. -- Hän on kauhean ylpeä mies!

* * * * *

Pura tuli kotiinsa ja heittäytyi kylläyneenä sohvalle. Siinä hän istui ja mietti. -- Tämä on maailman menoa -- mitäpä sille! Mutta ei siltä... Olin minäkin syypää. Jos en olisi käynyt käsiksi tuohon työnjohtajalurjukseen, niin olisin vieläkin tehtaassa. Mutta antaa itseään pilkata! Antaa viskata viinaa silmilleen, viinaa, jota syvemmin inhoaa! Ei se ole miehen luonteen mukaista! Se on pelkuri, se ei ole mies, joka sitä sallii! -- Ja Pura hypähti suuttuneena sohvalta ja alkoi levottomasti astua huoneessa. Arka hän oli pikastumaan silloin, kun tiesi itselleen vääryyttä tehdyn. Rauhaton veri tuossa hänen kävellessään kohosi kasvoihin, jotta posket hohtivat ja otsakin kävi punervaksi. Pystyjen hartiain väliin näytti pää nyt vielä enemmän painuneen ja kädet määräämättöminä liivin taskuja koperoivat. Yht'äkkiä hän ikäänkuin tyyntyi ja nakkausi sohvalle. Mutta hän näytti siltä, kuin levottomasti herännyt lapsi, mikä jonkun aikaa äänetönnä katselee parahtaakseen sitä kirmakkaampaan itkuun. Pura ikäänkuin nyt vasta huomasi tosiseuraukset teostaan. Hänelle nyt oikein selveni, että hän oli työttä, tienestittä, oli ikäänkuin yht'äkkiä lämpimästä huoneesta kylmään tuiskuun heitetty. Niin siltä se nyt tunnusti olo. -- Ja mistä saada työtä... Siinäpä se nyt on tinka... Vähän työtä ja paljon tekijöitä... Vaan ei suinkaan tuota nyt mahtane nälkään kuolla nuori mies... Ei suinkaan... Sitte on kaikki nurinpäin, jos nyt ei enää työtä saa... Kävisikö kysymässä kaupungin muista konepajoista... Kyllä kai niihin nyt yksi mies vielä sopii. Kyllä kai.

Ja Pura varmistui luulossaan, ett'ei tuota nyt siltä työttä jääne, jos on pantukin pois yhdestä työpaikasta. Niin, siinä luulossaan hän vähitellen tyyntyi. Häntä tosin nyt vielä kadutti, mutta samalla oli mielensä hyvä, että hän noin rohkeasti oli käyttäynyt patruunin luona. Hän oli mielestään käytöksellään osottanut, ett'ei työmies ole hänen orjansa, että työmies on yhtä kunniastaan pitävä kuin herrakin...

Pura mietti lähteä kaupungin lukusaliin viettämään iltaansa. Pura oli harras lukumies. Iltasilla hän useasti istui kaupungin lukusalissa samaan aikaan kun hänen työtoverinsa mellastivat kapakassa.

Mennessään lukusaliin kerkesi hän kulkea useankin pääkaupungin kellarin ohi. Ja oli niitä Uudenmaankadun partaalla useampia, mikä kellarin, mikä oluttuvan, mikä anniskelun ja minkin nimisenä. Viinan katku ja haju niistä löyhkäsi lähiseuduille katua, ja kun ovi avattiin, jolloin sinne työntyi sisälle joko muurari raitasessa punapohja puserossaan, missä savi ilmasi omistajansa ammatin, tai joku muu työmies tai hampuusi repaleissaan, näki ohitse kulkeva mielellään, että ovi suljettiin, sillä niin vastenmielisen vaikutuksen teki kellarin väestön näkeminen. Sieltä sisältä syöksähti ulos savupilvi, minkä läpi näki sisälläolijain turpeat kasvot, likaiset puvut ja vielä paksumman aaltoilevan tupakkapilven sisällä huoneessa.

-- Noiden kapakkain takia saavat raittiitki kärsiä, mietti Pura.

Muutaman ohi mennessään, jossa ilo kuulusti olevan ylimmillään, tunsi hän vastustamatonta halua tunkeutua sisälle ja lyödä loukkoon juojat ja myyjät. Jos olisi yhdellä lyönnillä voinut lytistää tuon koko kapakan, niin sen hän olisi tehnyt! Mutta sekin olisi _väärin!_ Hän joutuisi poliisien kynsiin, jos hän uskaltaisi mennä hituakaan häiritsemään juopuneiden rauhaa tai lyömään vahvoilla nyrkeillään yhdenkään juomapöydän rikki...

Hän tuli lukusaliin. Tuolla pöydällä makasi levällään Uusi Suometar. Kuin haukka meni hän sen kimppuun. Ja kohta luki hän hitaasti, mutta ajatellen pääkirjoitusta. Se koski raittiutta Helsingissä. Siis aivan tervetullut nyt!

Kirjoituksessa tuotiin esiin seikkoja, jotka Pura hyvin tunsi. Vaikka valalla olisi hän voinut todistaa nuo kerrotut seikat ja asiat todenmukaisiksi. Niin on työväen parissa, mietti Pura laskiessaan lehden käsistään.

Mutta vielä hän sen otti ja katseli kuulutukset ja ilmoituksetki. Helsingin kauppijasten suuria seisovia ilmoituksia siinä oli ja kukkona linnan päällä maanviljelyskoneiden ilmoitukset. Tuttuja ne oli nuo kuulutukset, moneen kertaan hän ne oli lukenut.

... ----n kaupunkiin Pohjanmaalla vasta perustettuun konepajaan halutaan kykeneviä ja säännöllisiä työmiehiä, luki Pura. Sitte oli vielä kuulutuksessa, että palkasta ja muista ehdoista saa sopia omistajan kanssa kirjallisesti tai suullisesti.

Lämpimämmin virtasi veri Puran suonissa ja mieli kävi hyväksi. Sepä siunausta, että niin sopivaan aikaan oli tuo ilmoitus! Hän lähtee heti ja kirjoittaa tuonne Pohjois-Suomeen.

Kadulla kävellessään ei hän isosti välittänyt vastaantulijoista. Mielessä vain pyöri uusi konepaja ja sinne pääseminen. Tuntui oikein tuskalliselta enää ollakaan koko Helsingissä. Pois maaseuduille hän lähtee, siellä on parempi ilma, helpompi elanto, ihmisetki kai toisenlaisia kuin täällä Helsingissä, joka kiehuu kuin pikipata. Ei kukaan välitä toisestaan täällä, ja isännät niin ylpeitä...

Vaikka rekiä myötään suhahteli ajajineen hänen ohitsensa, vaikka kylmä tuuli aika lailla puhalsi vasten kasvoja, niin Puran mietteitä ei ne häirinneet. Melkein itsetiedottomasti ajatuksissaan nosti hän vain palttoonkauluksensa pystöön ja kovensi käyntiään.

Kaasuliekit tuikuttivat likaisissa lyhdyissään keltasen harmaina, ja esplanaadikaduilla kauppapuotien sähköaurinkojen rinnalla ne olivat kuin mökkiläisen joulutalikynttilä kristallikruunujen valojen rinnalla. Uusi teaatteri loisteli koko komeudessaan ja kadulle kuului ihastuneiden katsojain käsientaputukset. Siellä kai taas joku ulkolainen hurmasi pääkaupungin hienoa yleisöä.

Puran kookas vartalo kääntyi yhdestä rististä toiseen ja jotenkin kiivaasti hän käveli. Hän aikoi vielä tänä iltana jouduttaa kirjeen postiin tuonne Pohjanmaalle ja sentähden piti joutua.

Kun hän tuli asuntoonsa, kirjoitti hän sukkelaan haluavansa tulla tuonne Pohjanmaalle. Ei hän pannut mitään palkkaehtoja. Hän tahtoi vaikka halvemmallakin tehdä työtä tuolla maaseuduilla kuin täällä Helsingissä, johonka hän nyt yht'äkkiä oli kokonaan tuskautunut. Hän pani kirjeen kuoreen ja lähti viemään sitä postilaatikkoon.

Vietyään postiin kirjeen, valvoi Pura vielä kauvan ja mietti. Millaista lienee tuolla toisessa paikassa? Totta varmaan siellä on jotain uutta ja ihmiset erilaisia kuin täällä... Työmies se on kuin lintu oksalla: löytää jyvän, niin nokasee. Niin minäkin. Ja tässä maailmassa on pikkulintuja, jos haukkojakin...

II.

Pura oli päässyt konepajaan, johon hän oli halunnut. Hän laittautui matkalle, kokosi kampsunsa, ja ne mahtuivatkin pieneen matka-arkkuun. Mitäpä sitä yksinäisellä miehellä on paljon rihkamia, varsinkaan työmiehellä! Parin päivän takaa nopeata rautatiematkaa oli hän perillä.

Hiljalleen solui juna kaupungin asemalle; käyttävä kanki vain vitkaan liikkui. Asemalla oli ihmisjoukko ääneti odottavaisena, ja kun juna pääsi seisahtamaan, alkoi joukossa syntyä ristivirtoja. Mikä haki omaistaan, mikä mitäkin. Koreapontanen hotellinmies töytäsi heti toisen luokan vaunujen eteen ja sinne se solui hienompi joukko.

Kaupunki näytti ikävältä, jotta Puraa alkoi mietityttää tulonsa. Ihmiset, joilta hän kyseli asuntoa, olivat ynseitä. Pakkanen tuntui kirvelevälle, ja pääkaupungissa tehty ohut palttoo tunnusti päästävän läpitsensä puhaltamaan Pohjan hyisen viiman. Kylmä väristys karsi ruumista, puistautti aina väliin. Mielikin tuntui lannistuvan Puralla tuossa oudossa ihmisjoukossa.

Juna vielä liikahteli ja puhvertit lonkkuivat toisiaan vasten. Veturi viheltää vihkasi ja jätti vaununsa. Minne lie mennytkään, joko yöteloille. Yösijaa se mietti Purakin, mistä saisi. Hän meni asemahuoneeseen. Siellä oli poliiseja, ja Pura mietti, että noiltahan sitä saa tietää yösijapaikkoja. Hän meni poliisin luo, mikä juuri avasi asemahuoneen ovea muutamalle lihavalle herrasmiehelle. Hän näytti siis toimittavan asemahuoneen ovenvartijan virkaa.

Pura läheni poliisia ja mietti alkaa kyselemään, kun taas muuan vallassäätyläinen keskeytti hänen tuumansa, sillä poliisin täytyi osottaa palvelustaan hänelle. Nyt hyökkäsi Pura esiin ja kääntyi poliisin puoleen. Mutta poliisi ei näyttänyt hänestä välittävän. Mikähän kisälli-lurjus tuokin lienee, ajatteli poliisi. Pian täytyi poliisin taas ryhtyä avaamaan ovea muutamalle herrasperheelle, mikä jälkeläisineen työntyi mahtavana ovesta.

Puraa suututti. Eikö hän ole ihminen niinkuin nuokin? Eikö poliisi ole niin hänen palveluksessaan kuin noidenkin? Heillä on kotinsa, lämpimät huoneensa varmassa tiedossa, vieläpä höyryävä teesamovaarikin odottaa heitä siellä, mutta hänellä taas jääkylmässä pakkasessa ei ole kattoa pään päällä....

Viimein hän kääntyi muutaman kaupunkilaiselta näyttävän herrasmiehen puoleen. Herran hyväsävyisistä kasvoista oli hän saanut toisen käsityksen kuin tuon poliisin matelevasta naamasta.

-- Voitteko, hyvä herra, neuvoa minulle yösijaa?

-- Kyllä. Kievarissa sen varmaan saatte.

-- En minä pidä ravintoloista. Sen kyllä tiedän, että niitä kaupungissa on.

-- Muuta keinoa en minä tiedä.

-- Tottapa täytyy mennä sitte kestikievariin. Kiitos sanomisestanne!

Puraa oudosti lähteä mihinkään hotelliin. Hän tiesi, ett'eivät ne olleet työmiestä varten. Mutta mitäpä nyt teki?

Pura otti matka-arkkunsa ja huusi ajurin. Ajuri tuli, ja kohta lipui reki pitkin katua, mikä oli matalarakennuksista ja pimeää.

Tämä teki Puraan, pääkaupunkilaiseen, oudon vaikutuksen. Ei nimeksikään kivimuuria, kaikki niin hiljaista ja rauhallista. Ensin tuntui jonkunlainen halveksimisen tunne pakkauvan rintaan, mutta se hälveni, kuta enemmän ajettiin, ja Purasta tuntui jo, että tällaista hiljaista elämää hän on juuri kaivannut.

Jonkunlainen esplanaadintapainen mennä vilahti silmäin ohi; hevosen kavioin alla tömisi, jotta tuntui olevan silta alla. Yht'äkkiä reki töksähti suureen lumihankeen, ja nyt oltiin perillä.

Pura kohousi reestä ja työntyi sisälle. Paitahihasia herroja hyöri biljaardipöydän ääressä. Huoneessa oli juojia, kaikki herrasmiehiä. Joku käski ruotsinkielellä bufettineitiä toisesta huoneesta.

Pura ei hämmästynyt, vaan meni rohkeasti neitiä kohti ja kysyi huonetta. Neidin kalpeat kasvot unelijaine silmineen olivat Purasta ilkeät nähdä, hänen melkein koko otsan peittävä, käherretty etutukkansa ei juuri kaunistanut hänen imeliä ja velttoja kasvojaan, mitkä olivat maidonkarvaiset, mutta poskilla maalipilkut kuin veritäplät lumihangella. Ei hän ymmärtänyt Puran kysymystä. Mutta pian tuli muuan herroista avuksi ja selitti Puran tahtovan huonetta. Neiti tarkasti Puraa tai paremmin hänen vaatteitaan. Pitkät korkosaappaan varret housunlahkeiden päällä eivät näyttäneet neitiä miellyttävän, ja hän vetäsi sieramiaan ikäänkuin tutkiakseen tulijan hajua.

Puraa alkoi tämä tarkastelu suututtaa. Hän kyllä ymmärsi, mikä merkitys sillä oli.

Neiti selitti herralle, ett'ei tuolle anneta täällä yösijaa.

Herra oli hiukan kohtelijaampi sanoessaan Puralle, ett'ei ole huonetta saatavissa.

-- Kestikievarissa tulee olla huoneita matkustaville, sanoi Pura äkäsellä äänellä ja loukkauneena.

Herra käänsi neidille Puran sanat. Neiti katsoi vihaisesti Puraan ja puhui taas ruotsiksi, mutta kiivaammasti kuin äsken herralle.

-- Neiti sanoo, ett'ei ole tyhjää huonetta.

Pura ymmärsi yskän. Hän painoi lakin päähänsä ja lähti. Mutta mihin? Ei hän sitä nyt niin välittänyt. Hänen sappensa kiehui, kun häntä oli tuolla tavalla kohdeltu. Oliko hän luotu tänne kaikkien ylenkatseen esineeksi!...

Vaan siinä kadulla kävellessään mietti hän, että asian laita ei ole noin ainoastaan hänen kanssaan, vaan koko hänen säätynsä. Työmiestä luulevat he saavansa kohdella kuin elukkaa!...

Viima yltyi ja lumi kuivana kitisi jaloissa. Luihin ja ytimiin tuntui jäinen tuuli ottavan. Selkärankaa karsi ja ruumista väristi Puralla. Hyi, äänsivät hänen lokattamaan pakkauvat huulensa.

Hän mitteli katua ja kulki tietämättä minne. Häntä mietitytti, että rupeaako pyrkimään yöksi johonkin yksityiseen taloon. Ei suinkaan hän kadullekaan voi jäädä paleltumaan...

Hän katseli jo taloja, mihin sopisi koettaa päästä. Suurempiin, pulskilla akuttimilla varustettuihin taloihin ei hän miettinytkään pyrkiä. Hän tiesi, ett'ei siellä ollut yösijaa hänelle. Tuossa hän kanteli pikkuista matka-arkkuaan ja tarkasteli kuin rosvo taloja.

Ei hän löytänyt mielestään sopivaa, mihin olisi pyrkinyt. Ihmisetki jo olivat hälvenneet kadulta, sillä kello oli piakkoin yksitoista. Ei ollut ketään, jolta olisi kysynytkään. Alkoi tuulla kohista ja yhä useampia tähtiä ilmestyi puolipimeälle taivaalle. Luntakin alkoi ryöppyämään ja pakkasen keventämänä lähti se helposti tuulen muassa lentelemään pitkin katuja ja kinostumaan, missä sopiva kolo ja suoja ilmestyi.

Puran tuossa mielessä pahoillessa alkoi jo yksi tuli toisensa jälkeen sammumaan. Mietitytti häntä, että pitiköhän jäädä yönselkään tuiskuun ja pyryyn. Hän katseli, eikö näkyisi kapakoita, jotta olisi niihinkään päässyt. Ja häneen iski halu, että jos tuossa olisi kapakka, niin hän heti sinne menisi ja lyöttäytyisi muiden vierasten joukkoon, tilaisi ja -- joisi. Viettäisi siten tämän yön, kun ei näy saavan parempaa yösijaa.

Mutta kapakan näköistä ei näkynyt, sillä ne olivat jo kiini. Ne suljettiin kaupungissa varhain illasta, mutta aamusta taasen olivat aikasin auki.

Purasta tuntui niin ikävältä, niin kolkolta. Hänen sydäntänsä kaiveli, että oli melkein itkun väreitä kurkussa. Mutta autio ja kolkko oli katu. Yhtenä pitkänä linjana se lähti Puran silmistä ja päättyi hämäryyteen ja lumituiskun sakeampaan pölläkkään. Kuinka kauvas sitä kesti, sitä ei Pura erottanut. Toisilta kaduilta kuului joku yksinäisen kulkusen kilinä. Väliin se kuulusti tulevan likemmäksi, musta häipyi sitte kauvas kuulumattomiin. Se eteni, sen muassa meni pikkusen aikaa Puran ajatukset, mutta kun ääni kuoli, niin hänenkin ajatuksensa pysähtyivät, mutta kohta taas kiertyivät samaan: miten tässä käynee?

Hän tuli muutamalle portille ja huomasi takakartanolla yksinkertaisen, pienen rakennuksen.

Hän mietti lähteä kysymään sieltä yösijaa. Mutta kun hän siinä tarkasteli taloa, kuului jalan kapsetta ja pienenläntä mies tuli näkyviin.

Pura heti mieheltä tiedustamaan majapaikkaa ja kertoi olevansa outo kaupungissa, vasta ensi iltaa. Kadulle hän jäisi yöksi, jos ei joku armollinen ihminen häntä ottaisi asuntoonsa...

Mies tarkasti Puraa ja hänen matka-arkkuaan.

-- No, jos niin lie asia, niin eiköpä lie sitte hyvä, että minä annan yösijan. Mitä miehiä te ootte?

-- Minä olen rautatyöntekijöitä. Olen ollut nuoresta pojasta Helsingin konepajassa ja olen tullut tänne nyt. Tänne kun on perustettu uusi konepaja.

-- Onhan se perustettu. Täällä se on minun asuntoni, kun lähetään tänne päin.

-- Te kai olette myös työmies? Minkä työn tekijä?

-- Enpä minä oo muu kuin jätkä. Teen sitä työtä, mitä milloinkin saan. Olen minä ollut tuolla nahkatehtaalla, mutta syksyllä sieltäkin löysättiin suuri miesjoukko pois. Tehtailija sanoi silloin, että kun peljätään sotaa tulevaksi, niin ei saata jättää kovin paljo varastoon nahkoja.

Pura kertoi, miten hänelle oli käynyt kestikievarissa.

-- Eihän ne työmiestä kohtele ihmisenäkään semmoisissa paikoissa, tuumi mies.

-- Eivät kohtele! Hyvin kyllä olisin heidän viilaan jäänyt kadulle paleltumaan.

-- Lienee ne työmiehet siellä Helsingissä kuitenkin vähän paremmassa arvossa kuin täällä? Niin minä sen luulen.

-- En tunne näitä oloja. Vielähän ne työmiesparat ovat huonolla puolen kaikkialla... yli koko maailman.

-- Mutta Amerikassa ne sanoo olevan toisenlaista siltä. Siellä kuuluu työmies olevan yhtä arvokas kuin herrakin kaikkialla, niin yleisissä paikoissa kuin muuallakin. Ja ne kuuluuki siellä kulkevan silkkihattu päässä ja keppi kädessä. Eikä niitä kuulu pyhän seutuina erottavankaan herroista. Mitä kun täälläkin olisi sellaista!

Ja mies naurahti puheensa päälle.

-- Kuuluuhan se Amerikassa työmies jo olevan jotenkin ihminen yhteiskunnallisissakin asioissa. Äänestää siellä presidenttiäkin yhtä monella äänellä kuin rikkain pohatta.

-- Vai niin! Viisi markkaa ja enemmän kuuluvat siellä jätkätki saavan päivältä. Työ kuuluu olevan kovaa ja sitä pitää palavissaan tehdä, mutta työtä ei kuuluta tekevän niin kauvan aikaa kuin täällä päivässä. Nisuleipää ja muuta hyvää kuuluvat syövänkin.

-- Verrattain se on parempaa Amerikassa työmiehellä kuin täällä.

-- Minä tässä olen katunut, että kun tuli naiduksi ja noita sikiöitä on liika paljon. Jos vielä olisin nuorimies, niin kyllä heittäsin nämä olot ja lähtisin paikalla Amerikkaan. Kun sitä oisikin yksinäinen mies, niin oisiko kumma lähteissä. Ette kai te ole nainut mies?

-- En ole.

-- Kohta tässä päästään perille. Eihän se minun asuntoni mikään häävi ole, mutta ei tuo lie työmies kovin loistaville tottunutkaan.

-- Kunhan on katto pään päällä ja hiukan lämpöä, jotta saa vähän sulata kohmettuneita jäseniään.

Muutamasta portista käännyttiin nyt kartanoon ja peräpuolella sitä tuikki vähäinen valo. Lasi oli keltasen harmaa akkunassa ja jonkunlainen paksu uudin oli siinä, joten valo heikonlaisesti pääsi sen läpi.