Part 3

(_Homsantuu nousee ja antaa sijaa_.)

RISTO. Niin ne polttavat kuin tulessa.

EUKKO. Ihmekö se on. Hyvä Jumala, silkka verihän niistä lähtee. Elä mies poloinen, hiero niitä enää. Voi, voi. Ei näistä ikinä kalua tule, näistä silmistä.

TOPPO. Oho? Jokohan tottakin niin hullusti kävi.

EUKKO. Sokeaksi tulee mies parka auttamatta. Sanokaa minua valehtelijaksi.

HOMSANTUU. Sokeaksi? Tuleeko hän sokeaksi?--Se ei ole totta.

ÄÄNI VÄKIJOUKOSTA. Kyllä Sauna-Anna tietää. Hän on hyvä silmäin katsoja.

HOMSANTUU. Eihän näkö niin vähästä voi mennä.

EUKKO. Tule katsomaan. Silmät ovat kuin veripallot juuri.

RISTO. Onko nyt mielesi hyvä, Kerttu? Voi, saakeli, kuinka niitä kirveltää.

HOMSANTUU. Pankaa niihin jotakin.

EUKKO. Mitäs tässä nyt osaan niihin panna.

HOMSANTUU. Rohtoa, voidetta. Ettekö tiedä neuvoa mitään.

EUKKO. Kyllä, jos vain on rahaa.

HOMSANTUU. Sitä saadaan. Sitä hankin vaikka kiven kolosta. (_Ottaa povestaan rahakukkaron_.) Tuossa aluksi. Lähettäkää joku apteekkiin. Uuteen apteekkiin, joka on tässä lähinnä. Pian, pian! Minä sillä välin toimitan enemmän rahaa. Eikö kukaan osta perunoita!

(_Eukko kuiskaa jotakin eräälle pojalle, joka lähtee menemään_.)

HOMSANTUU. Juokse, poika, juokse minkä ennätät.

RISTO. Tuska vaan nousee nousemistansa. Kyllä minulta nyt silmä-kullat menivät.

HOMSANTUU. Älä hätäile vielä. Odotetaan. Kohta tuo poika rohdot. Ehkä niistä on apua. Kun saat paljon rohtoja, oikein paljon. (_Juoksee perälle, jossa muutamia herroja seisoo tupakkaa polttaen_.)

ÄÄNI VÄKIJOUKOSTA. Tulipas tytölle hätä.

TOINEN. Se on tietty. Johan nyt vähemmästäkin.

HOMSANTUU. Hyvät herrat, annatteko minulle rahaa? Minä tanssin teille niin ihmeen kauniin mustalais-tanssin.

ENSIMMÄINEN HERRA. Tusan till vacker flicka.

TOINEN HERRA. Zigenerska, tror jag.

HOMSANTUU. Annatteko minulle rahaa?

ENSIMMÄINEN HERRA. Så innerlight hon ber.

KOLMAS HERRA. Nej, men se på de ögonen!

NELJÄS HERRA. Charmant!

HOMSANTUU. Hyvät herrat, saanko tanssia teille?

ENSIMMÄINEN HERRA. Vi låta henne dansa.

TOINEN HERRA. Ja, ja, naturligtvis.

KOLMAS HERRA. Ypperligt!

NELJÄS HERRA. Tanssi, tanssi. Sinä kaunis tyttö. Me anta raha! Kaunis tyttö sa paljon raha. Paljon raha.

HOMSANTUU. (_viskaa kärryt tieltään_). TEHKÄÄ SIJAA JA LAULAKAA!

(_Väkijoukko laulaa. Homsantuu tanssii_.)

Ilta on raitis, hauska on hyppely. Sävel on kaunis vilkas vippely. Tulkaapa tänne mua katsomaan, teille ma tanssin ja laulan vaan. Ma hyppelen ja laulelen. ma hyppelen ja laulelen.

Musta mun tukka, kaunis mun vartalo. Köyhä oon raukka, kurja kohtalo, päivällä tanssin ja iloitsen, öisin ma itken ja huokailen. Niin öisin itken, huokailen, vaan nyt mä nauran tanssien.

(_Kokoaa rahaa esiliinaansa ja vie ne Ristolle_.)

Esirippu.

KOLMAS NÄYTÖS

_Metsäinen seutu. Oikealla heinälato. Kuu loistaa._

HOMSANTUU (_tulee oikealta_). Pois täältä, kauas kauas pois.--Aina sinne, missä ei kuu kumota eikä aurinko paista. Taikka järven pohjaan tuonne, niin syvälle mutaan, ettei aallotkaan sieltä kadonnutta löytäisi. Mitä minä maailmassa teen? Ei minulla ole täällä sijaa; ei yksikään ihminen minua kaipaa eikä itke. Miksi, Jumala, loit näin kurjan olennon, josta ei kenellekään ole iloa, ja jota ei kukaan, kukaan, ei kukaan rakasta. (_Heittäytyy puun juurelle vasempaan ja puhkeaa haikeaan itkuun_.

--_Vasemmalta tulee mustalaisjoukko, Helka edellä, Hagert, Ilona ja heidän kaksi lastansa jäljessä_.)

HELKA. Hei, tulkaa tänne! Täällä on lato, jossa saamme oivallisen yösijan. Heinissä makaamme tuolla paremmin kuin höyhentyynyillä.

ILONA. Muori, näetkö tuolla on joku pitkällään puun alla.

HELKA. Totta maar', siellä on ihminen. Hei, kuka se?

HOMSANTUU. Maan mato, tuonen toukka, kalojen ruoka.

HELKA. Kies'avita, jopa sinä olet meitä melkein kurjempi. Mistä olet, poloinen?

HOMSANTUU. Mistäkö olen? Niin, sanoisin, jos tietäisin. Onko turvattomalla tupaa, onko onnettomalla katosta? Sorsalla on sijansa, Allilla tyynet asunnot, mutta kovaosaisella on vaan korpi kotona, salo saunana ja aidan soppi suojana.

ILONA (_Hagertille_). Kuuletko, Hagert, hänen puhettaan? Ei hänellä ole kotoa enempää kuin meilläkään.

HAGERT. Ole hiljaa. Luuletko hänen sittenkään tahtovan tulla meidän seuraamme.

HELKA. Kovin näytät vielä nuorelta ja kuitenkin olet jo noin onneton. Eikö sinulla ole ketään maailmassa, joka sinusta pitäisi huolta? Vanhempia, sukulaisia, taikka tuttuja edes? HOMSANTUU. Ei ketään. Äitini on tiellä tietymättömällä, isäni lepää nurmen alla kirkkomaassa. Tuttuja ei ole muita kun taivaan tuiskut ja tuulet, ystäviä ei armaampia kuin ahon ainaiset ahavat. Mutta mitäpä siitä. Ne eivät kumminkaan suotta soimaa, eivätkä niin kovalasti petä kuin ihmiset.

HELKA. Totta, lapseni, totta!

HOMSANTUU. Tästä lähtien en enää menekään ihmisten ilmoille, sillä heidän pariinsa en kumminkaan sovi. Yksin on hyvä olla. Ei ole kenenkään tiellä, ei kenenkään pilkattavana, eikä turmele silmiä keltään.

ILONA. Voi, Hagert, minun käy niin sääli tuota onnetonta.

HAGERT. Anna nyt, kun äiti häntä puhuttelee.

HELKA. Mikä sinun on nimesi, tyttö raiska?

HOMSANTUU. Kerttu.

HELKA. Kerttu?--Kuuletko, Hagert, hänen nimensä on Kerttu. Entä sukunimesi, sukunimesi, lapsi?

HOMSANTUU. Väänänen.

HELKA. Tuusniemeltä?

HOMSANTUU. Sieltä oli isäni.

HELKA. Ja äitisi, lapsi, kuka oli äitisi?

HOMSANTUU. Sanotaan hänen olleen teidän heimoanne, sanotaan hänen jättäneen isäni, kun olin vielä pieni, vain kapalolapsi. Eikä hänestä sittemmin ole mitään kuultu.

HELKA. Tule tänne sieltä puun varjosta, lapsi, tänne kuutamoon, että näen silmäsi. Ooh, taivaan taatto, olethan sinä oma Ailini, ihka elävänä. Hagert, katso noita silmiä, tuota otsaa, noita hiuksia. Totta totisesti sinä olet minun lihaani ja vertani. Tule syliini, lapsi, tule mummosi syliin.

HAGERT. Terve, Kerttu, tässä näet enosi.

ILONA. Ja tässä hänen naisensa. Nyt et enää ole yksin, Kerttu, sinulla on sukulaisia ja ystäviä.

HOMSANTUU. Minulla sukulaisia, ystäviä? Onko se mahdollista? Entä äitini, missä on hän?

HELKA. Maan povessa, lapsi. Heliät hiekat ovat hänen silmänsä peittäneet jo ummelleen kuusitoista vuotta. Äitisi sai paljon kärsiä, Kerttu, maailman rantaa vaeltaessaan. Kaikki tuimimmat tuulet antoi taivaan taatto hänen ylitsensä käydä. HOMSANTUU. Äiti raukkani!

HELKA. Näetkös, Kerttu, hän heitti heimonsa, hylkäsi oman sukunsa ja siitä hänelle rangaistus koitui. Turvapaikan ja paremman elannon luuli hän saavansa, kun meistä erosi, mutta silloin vasta poloisella apeat mielialat alkoivatkin. Miehensä kodissa hän oli kuin karilla lokkien seassa. Häntä vihattiin sukunsa tähden, sorrettiin ja vainottiin, siksi kunnes hän, lapsi sylissä, pakeni jälleen luoksemme. Mutta nuo pedot ajoivat häntä takaa ja riistivät sinut hänen rinnoiltaan, eikä siitä hetkestä saakka äitisi enää tervettä päivää nähnyt. Kaiho kalvoi hänen sydäntään ja vei koitopäiväisen viimein maailman vaivoista pois manalan majaan.

HOMSANTUU (_hiljaa itkien_.) Onnellinen hän!

HELKA. Monta vuotta on siitä ajasta vierinyt, ja me yhä vain maita mantereita kiertelemme. Mutta vasta nyt vei tiemme takaisin näille kammotuille seuduille. Mikä ihmeellinen sattuma meitä lieneekin yhteen johdattanut. Sinä tietysti tästä lähtien seuraat meitä, vai kuinka, lapseni?

HAGERT. Totta vissiin, Kerttu. Älä ajattelekaan muuta.

ILONA. Me pysymme yhdessä aina kuolemaan saakka, eikö niin, Kerttu?

HELKA. Ja vaikkei olekaan tiluksia eikä kartanoita huostassamme, niin onhan sen sijaan tuo kultainen vapaus. Mitä meiltä puuttuu, kun samoilemme soita ja maita, kun metsissä käen kukuntaa kuuntelemme, taikka kun marjaisilla ahoilla päivän paisteessa venyttelemme. Maantiellä on majamme, turpeessa muut tupamme, ja lämmittävänä lietenä kaikkialla rakkaus ja yksimielisyys. Ei, vaikka mikä olisi, tätä elämää en vaihtaisi, en kuninkaan valtikkaan.

HOMSANTUU. Mummo, minä seuraan teitä. Voi, tästä syntyy uusi elämä. Ja nuo lapset. Teidänhän ne ovat? Tulkaa syliini, pienokaiset, tulkaa. Minä pidän teitä niin hyvänä, niin kovasti hyvänä. Saahan serkku kantaa teitä sylissään aina matkalla, ja hoitaa ja vaalia teitä, saahan?

LAPSET. Saa, saa.

HOMSANTUU. Ja väliaikoina leikimme sokkosilla ja piilosilla ja hippasilla. Ja sitten serkku opettaa teitä tanssimaankin,--kaakkuria, köttöstä, pitkinsiltaa, kopukan vaihtoa ja hallin lumppua. Meille tulee niin hauskaa, niin ihmeen hauskaa. Mutta eikö sinua palella, raukka, kun kaulasi on noin avoinna. Näytäpäs, serkku sitoo huivin ympärillesi. Kas niin, nyt on lapsella lämmin. Mikä sinun on nimesi, pikkuiseni?

TYTTÖ. Ilona minä olen niinkuin äitikin.

HOMSANTUU. Vai olet sinä äitisi kaima. Ja sinä, poikaseni, sinä varmaan olet isäsi kaima.

POIKA. Ei, minulla on oma nimi: Herman Gabriel.

HOMSANTUU. Meistä varmaan tulee hyvät toverit, Herman, uskotko sen?

HERMAN. Kyllä. Ja minä osaan jo laittaa perunapaistikkaitakin, mutta Ilona ei osaa. Mitäs ne tytöt semmoisiin pystyisivät.

HOMSANTUU. Niin--perunapaistikkaita--(_Irtautuu lapsista ja nousee levottomana_.) Kuinka saatoinkaan sen unohtaa. Mummo, olethan sinä vanha ja kokenut, varmaan tunnet paljon lääkkeitäkin. Etkö voisi laittaa silmille semmoista voidetta, joka estää sokeaksi tulemasta. Minä päivällä heitin multaa erään miehen silmiin ja siitä sanotaan hänen tulevan sokeaksi! Ajatteles, sokeaksi, iäksi päiväksi sokeaksi! Ja minä, kurja, hänet niin onnettomaksi tein. Mummo, jos suinkin voit, niin paranna hänen silmänsä, muuten en koskaan enää saa rauhaa.

HELKA. Minkätähden sinä hänen silmiinsä multaa heitit, lapsi?

HOMSANTUU. Kun minulla on niin paha luonto, mummo. Minä vihasin häntä, raivokkaasti aivan, ja minä tahdoin saattaa hänet turmioon. Olisi vain ollut ase kädessäni, varmaan olisin hänet kuoliaaksi lyönyt. Minä olen niin kiukkuinen ja minulla on niin kauhean häijy luonto.

HELKA. Ja minkä tähden sinä häntä vihasit, Kerttu?

HOMSANTUU. Minkätähden häntä vihasin? Niin, minkätähden! Kaiketi vain sentähden, että häntä ennen niin äärettömästi rakastin.

HELKA. Oliko hän sinut pettänyt?

HOMSANTUU. Älä kysele kaikkia, mummo.

HELKA. Oliko hän sinut pettänyt, Kerttu? Minä tahdon sen tietää.

HOMSANTUU. Ja jos hän olisi sen tehnytkin, mitä sitten? Voiko häntä soimata siitä, että hän jätti mustalaistytön, kun hänellä oli vara valita parempia. Kaikki muut olisivat tehneet samoin.

HELKA. Tietysti, sehän on heidän tapansa. Ei se synti ole, jos mies halpa-arvoisen naisen viettelee ja onnettomaksi saattaa. Tuhannet ovat sen tehneet eikä sitä heille ole viaksi luettu. Ei heitä siitä sakoteta eikä panna linnaan. Voi, teitä kristityitä, minkälaisia te olette. Ulkokullatuita, tekopyhiä, ei muuta. Kyllä ovat hurskaita olevinaan, kun pyhäisin istuvat kirkossa ja kuuntelevat pappinsa ikävää saarnaa, mutta annas, kun selkänsä kirkkoon kääntävät, niin kohta susi astuu esiin lampaan nahasta. Toisin ne kurjat opettavat, toisin ne elävät, se on totinen tosi. Ja olen minä niin mustalainen kuin olenkin, mutta sen vaan sanon: minua nuo ihmiset inhottavat.

HAGERT. Älä kaikkia sentää tuomitse, muori. On lampaan päässä hyviäkin paikkoja.

HELKA. Minä en ole hyviä nähnyt, niin paljon kuin olenkin maailmaa vaeltanut. Yhtäläisiä ovat kaikki, ei toinen ole toistaan parempi. Ja meitä he sitten vielä hylkivät, pitävät meitä koiriaan halvempina. Sanovat Jumalansa meitä kironneen ja ikuiseen maanpakoon tuominneen. Ja yhtäkaikki pitäisi meidän käymän kirkossa, ja palveleman tuota Jumalaa. Kyllä kai! Kuinka olikaan asia? Sinä tahdoit minua auttamaan sitä miestä, joka sinut on pettänyt? Laittamaan voidetta hänen silmilleen?

HOMSANTUU. Niin, mummo, jos vain suinkin voit sen tehdä.

HELKA. Voisin kyllä, mutta minä en tahdo. Kuuletko, minä en tahdo. Pikemminkin laittaisin hänelle sellaista voidetta, joka viimeisenkin valkeuden hänen silmistään veisi. Niin siihen minulla, jumaliste, olisikin halua.

HOMSANTUU. Sinä voisit parantaa hänen silmänsä etkä tahdo. Etkö sittenkään, vaikka tiedät, että minun täytyy hukuttaa itseni, jos hän tulee sokeaksi.

HELKA. Mitä hullua! Sinäkö hukuttaisit itsesi sen miehen tähden, joka sinut on pettänyt? Sinä niin paljon säälisit noita petoja, jotka äitisi kuolemaan saattoivat ja jotka heimoasi kiroavat. Ei! Niin mieletön ei ole minun tyttäreni tytär. Sitä et saa minua uskomaan.

HOMSANTUU. Mummo, lyhyesti: parannatko hänen silmänsä, vai et?

HELKA. En! Ja vaikka hän iankaikkisesti pimeydessä vaeltaisi, en! En sittenkään, en!

ILONA (_kietoo kätensä Homsantuun kaulaan_). Kerttu, älä tällä hetkellä puhu mummolle enää mitään siitä asiasta. Odota siksi kuin hänen mielensä lauhtuu.

HELKA. Mitä kuiskuttelet siellä, Ilona? Pois, latoon tuonne lapsinesi. Ja heinille nukkumaan nyt kaikki. Sinä myöskin, Kerttu. Taikka jäähdyttele vaan ensin luontoasi täällä ulkona, jos niin tahdot. Mutta älä puhu minulle sanaakaan enää siitä miehestä, muista se. (_Menee toisten jäljessä latoon_.)

HOMSANTUU. Hyvästi, mummo! Hyvästi, te kaikki. Minua ette enää näe. Parempi olla järven pohjassa siikojen sisarena, kuin tuommoisten kovasydämisten sukulaisten parissa. (_Aikoo lähteä_.)

RISTO (_oikealta_). No, hei! Sainpa kuin sainkin sinut käsiini. Jo minä arvasin, ettei sinua muualta ollut etsiminen kuin Niittylän heinäladosta.

HOMSANTUU. Kuinka on silmiesi laita, Risto? Tuletko tottakin sokeaksi?

RISTO. Pahaa pelkään. Eihän niitä tahdo kärsiä katsella paljon ollenkaan. Varsinkaan tällä toisella.

HOMSANTUU. Mutta rohdot ja voiteet? Eikö niistä ole apua?

RISTO. Mitäs tyhjää. Kahta hullummin rupesi vain kirvelemään.

HOMSANTUU. Miksi et minulle kosta, Risto? Ottaisit puukkosi ja pistäisit sen rintaani.

RISTO. Johan nyt. Siitäkö ne sitten paranisivat.

HOMSANTUU. Kun voisin edes jollakin tavalla tämän sovittaa sinulle, Risto.

RISTO. Ja tahtoisit sen todellakin tehdä, Kerttu? Totta puhuen, siinä toivossa tänne tulinkin jäljessäsi.

HOMSANTUU. Josko tahtoisin! Kysy sitä. Henkeni antaisin, kun vain saisin sinulle näkösi jälleen.

RISTO. Se nyt on mahdotonta. Mutta voisithan minua hyvittää jollakin muulla tavalla.

HOMSANTUU. Risto, minä tiedän! Itse et enää voi ansaita elatustasi, jos tulet sokeaksi. Mutta minä teen työtä ja elätän sinua. Ja minä jaksan tehdä, saatpa nähdä. Ei ole kellään niin paljon voimia kuin minulla. Kuinka hullu olinkaan. Järveen päätin jo mennä, kun olin niin suuttunut itseeni ja elämään. En tullut ajatelleeksikaan että voisin olla sinulle avuksi ja hyödyksi.

RISTO. Saattaisihan tuo tosiaankin olla. Mutta naisen työstä maksetaan niin vähän. Ei niillä tuloilla pitkälle juosta.

HOMSANTUU. Niinpä tiedän minä toisenkin neuvon. Kuljen markkinoilla ja tanssin ja laulan. Ja herrojen juomatiloissa vielä paremmin. Ooh, kyllä minä keinot keksin. Muistatko kuinka paljon rahaa nuot herrat tänäkin päivänä antoivat minulle torilla.

RISTO. Niin, tuo ei ole hullumpi tuuma. Jotakin sinnepäin minäkin ajattelin.

HOMSANTUU. Sinä elät kuin kreivi tästä lähtein, Risto. Aina vähän päästä minä kannan sinulle rahoja. Ja silloin käy mielesi joka kerran iloiseksi. Eikös niin, Risto?

RISTO. Se on tietty. Kun saan rahaa.

HOMSANTUU. Mikä hupakko minä olen. Itken ja nauran yhtäaikaa.--Tuntuu niin hyvältä ja kevyeltä nyt, vaikka kyyneleet vielä silmissäni. Ihme, etten kohta huomannut, millä tavalla voisin vähän parantaa tuota onnetonta tekoani.

RISTO. Olet sinä yhtä kaikki oikein soma. Semmoinen kummallinen luonto. Niin äkeissäsi vielä tänä aamuna ja nyt noin hyvä taas. Mihin sinun kiukkusi joutui, kun siitä ei enää ole merkkiäkään jäljellä?

HOMSANTUU. Se vaipui kuin vaha tuleen. Katosi kuin kaste kankaalta. Älä sitä enää muistele, Risto. Häpeän jo itsekin tyhmyyttäni.

RISTO. Mutta tiedätkö mitä, Kerttu?

HOMSANTUU. Anna kuulla.

RISTO. Ota minut mukaasi, niin kuljemme yhdessä markkinoilta markkinoille ja kokoomme rahaa oikein kosolta.

HOMSANTUU. Yhdessä? Sinäkö ja minä?

RISTO. Niin, me molemmat juuri. Näes, minä kumminkin tunnen paremmin herrojen kokouspaikat ja sen semmoiset. Et sinä niistä selkoa saa, ellen minä tule sinua neuvomaan ja viemään.

HOMSANTUU. Mutta kuinka voit sen tehdä, jos sokeaksi tulet?

RISTO. Ehkä en sentään tulekaan. Niin, tarkoitan tietysti, etten aivan umpisokeaksi tulisi.

HOMSANTUU. Entä Johanna?

RISTO. Jääköön tänne ja elättäköön itse henkensä. Ei hänellä ole hätäpäivää. Työtä saa niin paljon kuin tahtoo tehdä.

HOMSANTUU. Niin, mutta--

RISTO. Ei hän minua kaipaa, älä sitä pelkää. Kiittää vain, kun pääsee.

HOMSANTUU. Sinusta miehestään! Kuinka se on mahdollista?

RISTO. Usko, jos tahdot, mutta niin on asiat. No, mitä tuumaat? Lähdemmekö yhteen matkaan?

HOMSANTUU. Kun kysyn mummolta.

RISTO. Mummolta?

HOMSANTUU. Mummolta ja enolta, jotka nukkuvat tuolla ladossa. Heidän seurassaan meidän kaiketikin tulisi vaeltaa.

RISTO. Helkkarissa! Vai on siellä ladossa ihmisiä. Puhutaan sitten hiljaa. Tule istumaan tuonne puun juurelle, Kerttu, niin saamme jutella,--tuonne vähän kauemmaksi.

HOMSANTUU. Miksi juuri sinne. Onhan tässäkin yhtä hyvä.

RISTO. Ei, tule tuonne, niin supatan jotakin korvaasi. No,--mitä sinä epäilet?

HOMSANTUU. En tiedä. Nyt on jo yö ja siellä on niin pimeä.

RISTO. Älä ole lapsellinen, tule pois vain. (_Vetää Homsantuuta kädestä_.)

HELKA (_huutaa ladosta_). Kerttu! Hei, Kerttu, oletko siellä ulkona?

HOMSANTUU (_vetää kätensä pois_). Laske minut, mummo huutaa. Ja mene pian pois, Risto; mene mene, ettei mummo näe sinua.

RISTO (_tarttuu vielä uudelleen häneen_). Hiljaa!--Odotetaan pikkuisen, ei suinkaan hän tänne tule.

HELKA. Kerttu, missä olet?

HOMSANTUU. Päästä minut, Risto, kyllä hän tulee. Parin päivän päästä saat minusta tietoja, hyvästi siksi.

RISTO. Onko se varma?

HOMSANTUU. Luota siihen. Nyt hän jo tulee.

RISTO. Hyvästi sitten niin kauaksi! (_Menee_.)

HELKA (_katsoo ladon ovelta_). Mitä viivyt siellä niin myöhään? Tule pois nukkumaan jo.

HOMSANTUU. Mummo, kuule! Rakastatko minua vähääkään?

HELKA. No, hei, lapsi! Miksi sitä noin rajusti kysyt. Tietysti minä sinua rakastan. Olethan omaa sorrettua heimoamme, ja olethan omaa lihaani ja vertani. Tietysti minä sinua rakastan.

HOMSANTUU. Sitten otat ystäväni myöskin omiesi joukkoon ja katsot häntä samoin kuin minuakin sukuumme kuuluvaksi. Teethän sen, mummo?

HELKA. Tarkoitatko tuota miestä, joka sinut petti?

HOMSANTUU. Hän ei sitä enää tee.

HELKA. Ja ellen suostuisikaan ottamaan häntä mukaan, mitä sitten, Kerttu?

HOMSANTUU. Niin vaellamme silloin omia teitämme.

HELKA. Lapsi, lapsi, sinä olet sokea, vaan ei tuo mies, jota ystäväksesi sanot. Tule latoon nyt täältä yökylmästä. Ei ole terveellistä valvoa öitä yksinäisyydessä, Kerttu. Äitisi noudatti sitä tapaa eikä se hänen sydänsurujaan lieventänyt.

HOMSANTUU. Vastaa minulle ensin. Suostutko vai et?

HELKA. Täytyneehän mun. Mikä siinä muukaan auttaa.

HOMSANTUU. Kiitoksia, mummo!

HELKA. Mutta tiedä myöskin: jos hän vielä kerran sinut pettää, silloin minä hänet surmaan.

HOMSANTUU. Jos hän vielä kerran minut pettää, niin _sinä_ et häntä surmaa, vaan minä.

Esirippu.

NELJÄS NÄYTÖS

_Johannan ja Riston asuinhuone. Vasemmalla kangaspuut, joissa kuteilla oleva kangas on kiinni. Oikealla kätkyt. Peräseinällä oikealla vuode; keskikohdalla ovi porstuaan. Johanna istuu jakkaralla, tuudittaen lasta. Risto on pitkällään vuoteella._

JOHANNA (_laulaa hiljalleen_).

Tuuti lasta tuonelahan, tuonne kirkon kammiohon. Siell' on tupa turvekatto, hieno hiekka peltomaana. Tuonen viita, rauhan viita! kaukana on vaino, riita, kaukana kavala maailma--

RISTO (_kääntyy kärsimättömänä toiselle kyljelleen_). Oles tuossa hiljaa, että saan maata.

JOHANNA (_lakkaa laulamasta. Liikuttelee vielä hetken kätkyttä tarkastaa, onko lapsi nukkunut, ja nousee hiljaa_). Risto,--oletko valveilla?

RISTO. Niin mitä sitten?

JOHANNA. Pyytäisin sinua pikkuisen aikaa kaitsemaan lasta. Minun täytyy käydä Vörskyn rouvan luona saadakseni kuteita kankaaseen.

RISTO. Viivytköhän siellä kauankin?

JOHANNA. En kuin siunaaman hetken.

RISTO. Ihan olen hukassa, jos se sillä aikaa herää ja rupeaa huutamaan. En minä sitä koskaan saa taukoamaan, koetan tai olen koettamatta.

JOHANNA. Tuskin hän herääkään tällä välin, kun vasta juuri nukkui.

RISTO. Saattaisit pyytää Vörskyn rouvalta pari markkaa rahaa työsi päälle. Ei suinkaan hän sitä kiellä.

JOHANNA. Se on niin vaikeata, Risto. En minä voi mennä etumaksua pyytämään. Eikä meillä tällä haavaa ole suurempaa tarvettakaan, kun on leipää ja särvintä kotona.

RISTO. Tarvitaanhan sitä rahaa muuhunkin, ei vain ruokaan. Saappaanikin ovat rikki, pitäisi viedä niitäkin paikattavaksi.

JOHANNA. Onhan sinulla toinen pari ehjiä. Pidä niitä siksi kuin saan kankaan kudotuksi. (_Ovella_.) Kai sinä sitten olet kotona sen aikaa, ettei lapsi jää yksin?

RISTO. Ala mennä; ehkäpä tuosta huolen pidän.

JOHANNA (_menee_).

RISTO (_huutaa_). Taikka,--joko se meni? Johanna! Kuules vielä kun sanon, Jo-han-na!

JOHANNA (_aukaisee oven ja seisoo kynnyksellä_).

RISTO. Tuo sieltä nyt kumminkin vähän rahaa mukanasi, että saan edes pullon olutta taas pitkästä aikaa.

JOHANNA. Mahdotonta! Mitä rouva sanoisi, jos pyytäisin häneltä rahaa olueen?

RISTO. Onko sinun pakko sitä hänelle ilmoittaa, hupsu. Voithan sanoa minun olevan sairaana, esimerkiksi, ja tarvitsevan rohtoja.

JOHANNA. En minä rupea valehtelemaan, Risto.

RISTO. Et rupea, et rupea! Tuommoinen sinä juuri olet. Aina ja aina vastahankaan, ei koskaan myötä. Mene sitten tiehesi siitä, että kerran takaisinkin joudut, mene joutuin.

JOHANNA (_menee_).

RISTO (_haukottelee pitkään ja nousee sitten istumaan_). Ei tästä ole. Illat ikävät ja päivät pitkät kuin nälkävuodet. Eikä sitä Homsantuutakaan kuulu tulevaksi, vaikka niin varmaan lupasi. Pitänee mun lähteä häntä hakemaan taas.

TOPPO (_pistää päänsä ovesta sisään_). Morjens! Kotonahan sinä oletkin?

RISTO. Missäpäs sitten.

TOPPO. Vielä hän kysyy. Anniskelussa sinua enimmäkseen on tähän saakka tavattu.

RISTO. Mitä siellä ihminen enää tekee, kun rahat ovat menneet huithelkkariin.

TOPPO. Eikä ne sinun kynsissäsi kauan riittäneetkään, se täytyy tunnustaa.

RISTO. Oliko kumma. Yksi kuusi sataa markkaa. Ei sillä pitkälle juosta.

TOPPO. No, eihän se niin suuri summa liene mennäkseen, vaikka kyllä saa hikoilla, ennenkuin se koossa on.

RISTO. Kävitkö muuten anniskelussa?

TOPPO. Sieltä juuri tulen.

RISTO. Ja siellä oli miehiä?

TOPPO. Kuinkas sitten. Ainahan siellä väkeä on, oli aika päivästä mikä hyvänsä.

RISTO. Päivästä taikka yöstä. Kyllä me sentään olemme niitä velikultia, Toppo, kun kaikki ympäri käy.

TOPPO. Älä sano! Mehän tässä vasta parhaita miehiä olemmekin, jos oikein ajattelet. Tuskin maailma pystyssä pysyisikään ilman meitä.

RISTO. Ole nyt! Ihanko sinä tuota tosissasi sanot?

TOPPO. No, kuulehan! Kenen hartiat täällä kuorman kantavat, herrainko vai työväen? Kuka työn tekee, ja kuka työstä hedelmät nauttii, selitäpäs se seikka.

RISTO. Niin, niin, voi olla. Mutta minä oikeastaan tarkoitinkin tällaisia maailmanmattia, kuin sinä ja minä ja moni muu.

TOPPO. Jotka muka juomme. Vaan siinäpä se juuri onkin. Näes, tässä maassa on meidän osamme niin ylen viisaasti järjestetty, ettemme missään tapauksessa ole tarpeettomia jäseniä yhteiskunnassa. Elimme niin tai näin, aina me vain autamme maan parasta. Jos teemme työtä, se on hyvä, jos juomme, ei sekään ole paha. Ellei olisi viinan juojia, ei olisi viinakeittimöitä, ellei olisi viinakeittimöitä, ei valtio saisi viinaveroja. Ja millä se sitten kouluja ja rautateitä laittaisi?

RISTO. Tosiaankin! Kun minä en ole tullut tuota ajatelleeksi. Sinä et ole mikään tyhmä mies, sinä, Toppo.

TOPPO. Mutta herrat sen sijaan! Juovat kalliita ulkomaan juomia, käyvät ulkomaan verassa, ruoat, huonekalut ja vihon viimeisetkin tarpeettomat tarpeet, kaikki vaan pitää ulkomailta tuotaman. Eikö tämä rasita maata? Ja millä se korvataan, ellei juuri alhaisemman kansan hiellä ja työllä.

RISTO. Ja nälällä.