Part 6

Valkoinen arkku kuunteli vakavana. Se ei tahtonut koskaan ymmärtää tuollaisia asioita. Sillä itsellään ei ollut milloinkaan ollut oikeaa lapsuutta. Pienenäkin se oli vain leikkinyt kalpeakasvoisten vainajain kanssa.

Mutta se aavisti sentään jotakin vanhan kellon kertomuksesta ja nyykäytti päätään.

Valkoisen arkun ääreen pysähtyi keski-ikäinen nainen. Hän oli lempeän näköinen, mutta nyt kuvastui hänen suurissa silmissään suru.

Valkoinen arkku oli kyllä tottunut suruun, vienoon, hiljaiseen suruun. Mutta tämän naisen suru oli syvä. Se loisti hänen avuttomista silmistään, jotka tuijottivat valkeaan arkkuun. Siihen ei valkoinen arkku ollut tottunut. Hänen kaksoisveljensä, musta arkku, oli kyllä kertonut sellaisesta. Mutta hänelle se oli outoa.

Valkoinen arkku tunsi äkkiä tarvetta puolustautua.

"Katsopas, minä toin hänet kotiin, sillä hän kaipasi niin usein kotiin. Katsopas, hänen valkoiset hampaansa ovat aivan terveet ja silmänsä kauniisti kiinni. Älä itke! Katsohan, kuinka kauniisti hän nukkuu."

Ja valkoinen arkku kertoi tarinansa.

Hän oli kotoisin sieltä, missä soi tykkien virsi. Hän oli kuullut, kuinka uljaasti nuoret miehet riensivät taisteluun. Hän oli kuullut, kuinka heidän silmänsä säihkyivät ja vartalonsa jännittyi heidän seistessään rinta rintaa vasten vihollisen kanssa. -- Ja senkin hän oli kuullut, kuinka mielellään nuoret miehet henkensä antoivat isänmaan edestä.

"Minä kuljetan valkeita vainajia, niitä, joiden ylle puetaan valkeat vaatteet, ja jotka palmunlehvät käsissä kulkevat suureen, valkeaan kaupunkiin."

"Sen kaupungin nimi on taivas ja sen herrana on Jumala."

Sureva nainen tyyntyi. Hän ymmärsi valkoisen arkun kertomuksen. Siellä kulki nyt hänenkin poikansa pitkässä juhlasaatossa porteista sisälle valkeaan, pyhään kaupunkiin.

Ja siunaten laski sureva äiti kätensä valkoiselle arkulle.