Part 5

-- Rauhan toimissa liikkuessaan ei ihminen kuule tykkien virttä. Siitä luonnollisesta syystä, että tykit silloin vaikenevat. Maamies kyntää pellollansa astuen hikisenä auransa kuressa. Hänen yllään kaartuu sininen taivas ja ilmassa soi leivosten liverrys. Yli niittyjen kantautuva kirkonkellojen ääni muistuttaa vain, että on lauantai ja seuraavana päivänä pyhä, jolloin on mentävä kirkkoon. -- Mutta tulee toinen aika, jolloin aura seisoo pellolla koskemattomana ja sen jälessä astuva mies on tarttunut miekkaan ja kivääriin maatansa puolustaakseen. Niinkuin me nyt, -- vaikka nyt on vielä talvi ja aurat ovat luultavasti kalustohuoneessa kesää odottamassa.

Hän heilutti kättään kuin hermostuneena, että vuodenaika sotki hänen ajatustensa kulun.

-- Tulee aikoja, jolloin tykkien täytyy saada virtensä veisata, juhlallinen, jymisevä virtensä, joka panee maat vapisemaan ja kalliot täräjämään. Siitä ei päästä. Se on yhtä välttämätöntä kuin luonnonlakien kulku. Ilman tätä virttä ei nim. maamies voi jatkuvasti toukojansa tehdä eikä talvipuhteitaan rauhassa viettää. Ilman tätä virttä ei hän saa Jumalaansa esteettömästi palvella eikä isiensä temppelissä käydä.

Hän pysähtyi hetkeksi, mutta jatkoi sitten:

-- Semmoinen aika on meillä nyt. Punaiset ovat häväisseet kirkot ja saastuttaneet alttarit. Eikä ole saanut maamies enää viime aikoina rauhassa omia peltojansa tehdä. Räyhäävä joukko on hänet sieltä pois ajanut, -- muka lakon vuoksi. Ja pahimmassa tapauksessa on talonisäntää rääkätty sentähden, että hän uskalsi omalle pellollensa mennä.

Sellaisena aikana täytyy tykkien saada virtensä veisata.

Hän vaikeni taas ja katseli meitä loistavin silmin. Oli yksi niitä hetkiä, jolloin Hiljainen Yrjänä oli innostunut.

-- Katsokaapa, pojat, tätä meidän maatamme! Mistä löydämme täältä enää tavallisia kansalaishyveitä? Punaisten puolella ne ovat jo aikoja sitten muuttuneet muinaismuistoiksi. Mutta on toivomisen varaa valkoisellakin puolen. Tosiasia kuitenkin on, että melkein puolet kansastamme on johdettu vääryyden ja petoksen poluille. Konnuus ja murha ovat hyveiksi muuttumassa.

Sellaisena aikana täytyy tykkien saada virtensä veisata.

-- Kun oman heimon mies unohtaen maan, jossa hänen esi-isiensä luut lepäävät, liittyy maan vanhaan veriviholliseen ja tarttuen aseisiin omia veljiään vastaan tahtoo tuhota heidät, ja estää heidän rauhallisen työskentelynsä kotivainioilla, silloin on tullut aika tykkien julistaa maanpettureille iankaikkista vanhurskautta ja tuomiota.

-- Kun oman maan mies ihmisyytensä unohtaen käy vainolaisen kanssa isien temppeliä häväisemään, tahtoen särkeä sen alttarin ja vaientaa iäksi sen urkujen äänen, silloin on totisesti aika tykkien saarnata oikeutta ja veisata tuomiosta, joka kohtaa jumalattomia. Sillä tykkien virressä soi kuolema ja kadotus jokaiselle, joka paha on, mutta lohdutus ja rauha jokaiselle, joka vanhurskautta ja oikeutta rakastaa.

Hiljainen Yrjänä otti lattialta varvunpalasen ja hypisteli sitä sormiensa välissä. Me luulimme jo, että hänen mietelmänsä olivat lopussa. Mutta hän jatkoi taas hetken päästä:

-- Minä olen monta kertaa, pojat, verrannut tuollaista suurta kenttähaupitsia vanhan testamentin profeettaan, joka julistaa kansoille Jumalan tuomiota ja vanhurskautta. Tuollainen 16 sentimetrin mörssäri on kuin joku Aamos tai Jeremias, jonka ääni kuuluu yli syntiin hukkuvan maan. Punaiset saavat kuulla tuomion ja me valkoiset vanhurskauden sävelen. -- Ja jos me pysymme kestävinä loppuun saakka, niin me Israelin lasten lailla voitamme vielä itsellemme luvatun maan.

Hiljainen Yrjänä vaikeni ja kääntyi meihin syrjittäin, ruvetakseen entiseen tapaansa tuijottelemaan tuleen. Me olimme siihenkin jo niin tottuneet, ettei sitä kukaan pahakseen pannut. Minä mietin vain, että hän olisi sopinut papiksi niin erinomaisen hyvin. Olihan hänen esityksensä ollut kuin pienoinen saarna. Teoloogi hänestä tulisi ja verraton. Minä kuvittelin jo mielessäni Hiljaista Yrjänää pappina, papinkaulus kaulassa ja kappa selässä, kun samassa komppanian päällikkö astui huoneeseen:

-- Hyvää iltaa pojat! lausui hän, ja me kavahdimme pystyyn seisoen suorina kuin tikut.

-- Kuka haluaa lähteä tiedusteluretkelle?

-- Minä!

Hiljainen Yrjänä oli noussut ja katsoi komppanian päällikköä tyynesti silmiin.

-- Hyvä on. Mutta retki on vaarallinen, eikähän Yrjänä olisi joka kerta velvollinen.

-- Minä lähden halusta, lausui Yrjänä ja hänen äänensä soi vakuuttavana.

Oli jo ilmoittautunut toisiakin ja komppanian päällikkö nyökäytti tyytyväisenä päätään. Minä olin loukannut jalkani enkä siis voinut lähteä.

-- Hyvä on. Kello kymmenen olette valmiit.

Komppanian päällikkö poistui. Pojat rupesivat laittautumaan lähtökuntoon. Pahoittelin, etten päässyt mukaan. Nyrjähtynyttä jalkaani pakotti heti kun vähänkään enemmän sitä vaivasin.

Hiljainen Yrjänä istui ja katseli tuleen. Hän ei tehnyt kiirettä, istui vain ja mietiskeli. Kysyin häneltä, eikö hänellä ollut mitään valmistamista ennen retkelle lähtöä.

-- Ei ole. Minun parabellumini on kunnossa ja kiväärini puhdistin jo eilen.

Ja hän istui ja kehräsi mietteitään, kunnes lähdön hetki löi.

Kello kymmenen he olivat lähtökunnossa, pukeutuneina valkoisiin hiihtokaapuihin. He vyöttivät parabellumit vyölle ja heittivät kiväärit selkään.

-- Terve nyt! sanoivat he ovessa mennessään.

-- Terve, terve! Onnea retkelle.

Viimeisenä astui Hiljainen Yrjänä. Hän kääntyi ovessa ja nyökäytti minulle päätään huulillaan tavallinen filosoofin-hymynsä.

Kun pojat aamulla palasivat, ei Hiljaista Yrjänää ollutkaan mukana. Ihmettelin ja kysäisin, mihin hän oli joutunut.

-- Kaatui, oli yksitoikkoinen, surullinen vastaus. -- Emmekä saaneet ruumistakaan mukaamme.

Menin aivan sanattomaksi hämmästyksestä. En tahtonut uskoa korviani. Hiljainen Yrjänäkö kaatunut? Se ei ollut mahdollista.

Tunsin, kuinka poskeni kostuivat, kun pojat kertoivat tapauksen.

-- Oli sellainen helvetillinen kiväärituli, etten ole mokomassa ennen ollut, lopetti kertoja.

Minulta jäähtyi keittiöaliupseerin tuoma kahvi pöydälle. Tuntui niin kummalta ajatella, että Hiljainen Yrjänä lepäsi tuolla ulkona saaristossa valkealla, lumipeitteisellä selällä ijäksi hiljenneenä.

Mieleeni johtuivat hänen eilisiltaiset mietelmänsä "tykkien virrestä". Hänen viimeiset sanansa kaikuivat korvissani:

"Jos me pysymme kestävinä loppuun saakka, niin me Israelin lasten lailla voitamme itsellemme luvatun maan."

Hän oli tarkoittanut "uutta Suomea", jota me nyt olimme valloittamassa itsellemme, mutta minä olin vakuutettu, että hän oli voittanut "luvatun maan" vielä kauniimmassa merkityksessä.

VALKOINEN TAMPERE.

Punainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi. Ilman ponnistuksia ja uhrauksia se ei ollut tapahtunut, mutta olihan muutos ollut uhrauksien arvoinen.

Aikaa se myöskin oli kysynyt, mutta olihan muutos ollut siksi suuri, ettei se lyhyemmässä ajassa olisi ollut mahdollinenkaan.

Tykkien, haupitsien, kuularuiskujen ja kiväärien paukkuessa se oli tapahtunut hiljalleen, mutta varmasti, askel askeleelta, aivan kuin talven kangistama puu keväällä puhkeaa lehteen.

Nyt ovat haupitsit ja tykit vaienneet. Niiden työ on valmis: punainen Tampere on muuttunut valkoiseksi.

Jo lauantaina huhtikuun 6 päivänä sen selvästi huomasi. Asemalle ajoi valkoisten juna, asemasillalla kuhisi valkoisia, aseman edusta oli täynnä valkoisia, -- jos vielä punaisiakin, -- viimemainitut kuitenkin aseettomina, alakuloisina, uupuneina toivottomasta taistelusta, pitkissä, pitkissä riveissä, alkamassa vangin, sotavangin epätoivoista taivalta.

Punainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi.

Mutta sunnuntaina sen huomasi kaikkein selvimmin.

Torilla, kauppatorilla, jolla edellisinä päivinä tykit olivat kuolonjuhlallisina virkaansa tehneet, ja joka oli lainehtinut hätääntyneen punaisen armeijan viime ponnistuksissaan riehuvista joukoista, vallitsi rauha. Kaupungintalon parvekkeen syrjälle levitetty musta kangas valkoisine risteineen puhui rauhasta, sunnuntairauhasta, ja juhlapukuinen kirkkokansa virsikirjat käsissä oli todistuksena, että taistelu oli tauonnut.

Kajahti ilmoille virsi tuhansien suiden veisaamana. "Kaikkivoipa Jumalamme". Sen sävel vieri yli torin tukahduttaen pitkin Hämeenkatua ajavien jääkäriratsujen kavionkapseen. Se täytti koko torin, kiiveten koloille ammutun teatteritalon seinää pitkin ylös taivasta kohden. Vanha, harmaantunut tuomiorovasti toimitti lyhyen alttaritoimituksen ja kenttäpappi Eino V. astui esiin saarnaa pitämään.

Outo oli teksti ja harvinainen, mutta hyvin sopiva sotaiseen tilanteeseen: "Ja koko Juuda nosti sotahuudon."

Se oli aineena papilla ja elävästi hän kuvaili, miten Suomen saloilla oli nostettu sotahuuto vapauden ja oikeuden puolesta. Vallattu oli Tampere, pakanallisen "Israelin" lujin linna. Siinä oli kiitoksen syytä ja se velvoitti myös valkoisen armeijan miehiä Juudan miesten tavoin rukoilemaan Herraa.

Selvä ja sattuva oli saarna. Se ei jättänyt epäilyksille eikä väärinkäsityksille sijaa, mikä oli valkean armeijan ajatus ja pyrintöperä: Koko Suomesta oli saatava valkoinen, jossa jokaisella rehellisellä ja kunnon kansalaisella oli täysi turva ja vapaus.

Valkoinen Tampere hengitti. Vastasyntyneen lailla se veti ilmaa keuhkoihinsa. Tuo jumalanpalvelus kauppatorilla oli sen ensimäinen, voimakas parkaisu. Mutta vielä voimakkaamman ilmaisun sai tämä uuden elämän alku saman sunnuntain iltapäivällä.

Kenraali Mannerheim oli antanut käskyn, että kello kolmelta oli Johanneksen kirkossa vietettävä juhlallinen kiitosjumalanpalvelus sotilaille. Yleisölle oli luvattu pääsy lehtereille ja jo hyvän aikaa ennen määrättyä kellonlyöntiä oli väkeä mustanaan jonottamassa kirkon edustalla sisäänpääsyä odotellen. Lehterit täyttyivät, alakirkko täyttyi. Saapui itse kenraali esikuntineen harmaahapsisen tuomiorovastin ottaessa hänet vastaan lyhyellä tervetuliaispuheella. Urut virittivät alkuvirren. Alttarille astuivat kaupungin papit kenttäpappien seuraamina ja juhlallinen toimitus alkoi:

"Me näimme Herran."

Siitä saarnasi kenttäpappi, pastori Väinö M. Elävästi hän kuvaili, miten Tampereen monipäiväisessä taistelussa oli nähty Herra. Hän puhui sekä päällystölle että miehistölle taivaallisen Ylipäällikön puolesta. Se oli vakava itsetutkimushetki jokaiselle. Käymmekö sotaa _valkoisilla_ aseilla, vai tahraako niitä itsekkyys ja voitonhimo? Muistaako valkoisen armeijan sotilas olevansa Herran sotilas?

Näiden ajatusten ympärillä liikkui saarnaajan esitys.

Korsholman sotilassoittokunta avusti kirkkomusiikin esittämisessä. Seurakunnan kanttori lauloi soolo-osan erääseen hengelliseen lauluun. Valtavan voimakkaina vyöryivät sävelet kirkon holveissa. Tuskin tulevat Johanneksen kirkon muurit milloinkaan kuulemaan sellaista soittoa ja veisuuta.

Jumalanpalveluksen päätyttyä luki ylimajoitusmestari ylipäällikön kiitoksen sotajoukoille, jotka olivat Tampereen valloitukseen osaaottaneet, ja urkujen soidessa astuivat sotilaat kirkosta ulos läpi tuhatlukuisen väkijoukon. Juhlajumalanpalvelus oli päättynyt. Tampere, valkoinen Tampere eli ja hengitti taas.

Sunnuntai-iltana olivat kadut täynnä kansaa. Valkoisia joukkoja käveli ja ratsasti, valkoisia joukkoja kaikkialla, valkoisia joukkoja. Punaiset olivat hävinneet jäljettömiin. Teki mieli epäillä, oliko niitä ollut olemassakaan. Mutta kaikkialla näkyvät taistelun jäljet puhuivat päinvastaista kieltä: punaisia oli ollut, mutta nyt oli heidän valtansa loppunut. Senpävuoksi eivät taistelunjäljet häirinneetkään yhteistä suurta iloa.

Punainen Tampere oli muuttunut valkoiseksi...

KUNNIAN KENTILTÄ.

Pirttijärvi, Ahlainen, Suodenniemi, Mouhijärvi, Tampere. Mitä muistoja herättävätkään nuo nimet entisen Oulun I:sen rintamakomennuskunnan miesten sydämissä! Taisteluita, vaaroja, seikkailuja, toinen toistaan ihmeellisempiä. Kuvia, miesten hahmoja sekasortoisessa melskeessä, kiväärien ja kuularuiskujen rätinää, jossa pohjasäveleenä soi kenttätykin kumea ääni. Pimeään kääriytyneitä saaristolaistupia, joiden ikkunoista tuiskuaa punaisten murhaava tuli, ja pitkin aavaa merenselkää ryntääviä valkoisten partiojoukkoja, etunenässä hurja Lavast, silmissään taistelun kuumeinen hehku, ääni käheänä ja kiukkuisena... Taikka tarmokkaita taisteluita Tampereen ympärillä Näsijärven ennen niin rauhaisilla rannoilla, joilla sodan jumala temmelsi haltioituneena siihen saakka, kunnes valkoisten harmaatakkiset joukot keväisen valtavalla voimalla ottivat haltuunsa viikkoja, kuukausia kärsineen kaupungin, johon palasi rauha pakomatkaltaan kuin varotellen, henkeään pidättäen ja oudosti ympärilleen katsellen.

Kamppailuja täynnä tuskaa ja ponnistusta, mutta niin suurenmoisia ja ihmeellisiä, että niitä ajatellessa rinta laajenee.

Kunnian kentillä viettää muisto juhliaan.

Minkälaisilta näyttänevät nyt talviset taistelupaikat?

Ahlaisten saaristossa seisovat kalastajatuvat rauhallisina luodoillaan. Aurinko paistaa päreellä paikatusta ikkunasta sisään. Sen oli kiväärin luoti pirstonut muutamana varhaisena maaliskuun aamuna. Kalastaja, vanha merimies, asettelee verkkojaan kuivamaan tupansa seinustalle. Muutamia puutappeja, verkonkannattimia on seinällä katkennut. Kalastaja ei tiedä, että ne katkesivat samana aamuna, jolloin valkoiset hyökkäsivät tuvan pihaan ja koettelivat pimeässä kivääriensä perien kestävyyttä.

Pienellä perunamaalla työskentelee kalastajan vaimo lapsineen. Hänestä tuntuu niin oudolta tehdä työtä nyt kaiken sen jälkeen, mitä on tapahtunut. Hän muistaa maaliskuun aamun, jolloin heidän tupansa pihalla riehui verinen ottelu. Pimeässä kajahtelivat taistelevien huudot ja niitä säesti kuolevien viimeinen korina. Taistelu päättyi valkoisten voittoon, mutta se nuorukainen, jonka hän oli ensimäisenä nähnyt hyökkäävän pihaan, lepäsi kuolleena porrasten päässä.

Hän pysähtyy mietteissään ja huokaa. Tuntuu niin omituiselta, kun kaikki on taas niinkuin ennen. Vene lahden pohjukassa on samassa paikassa kuin viime kesänäkin. Verkkotalaat vähän kallellaan saunan luona. Saunan piippu vain on toisennäköinen. Se on osaksi kaatunut eikä sitä ole vielä korjattu. -- Mutta muuten on kaikki ennallaan lukuunottamatta tuvan seiniä, jotka ovat kiväärinluotien läpäisemät monesta kohden. Ihme, että hän ja lapset hengissä säilyivät.

Hän on käynyt vähäpuheiseksi, sillä viimetalvisten tapausten muistot kaihtivat mieltä. Varsinkaan sitä valkoista nuorukaista hän ei saa ajatuksistaan. Sillä oli niin kaunis vaalea tukka. Se oli liimaantunut kiinni otsalle. Ja silmät olivat jääneet puoli avoimiksi. Naapuritorpan vaimolle hän toisinaan osoittaa portaiden päätä ja virkkaa kuin muistoistaan heräten:

-- Tuohon se kaatui... se valkoinen poika. Niin nuori ja kaunis, tuskin seitsemäätoista vielä...

* * * * *

Jykevä kivikirkko seisoo korkealla kunnaalla, lähellä järven rantaa, jota pitkin rantatie pujotteleikse kohden merenrantakaupunkia. Nyt on sen tienoo jälleen rauhallinen, mutta talvella soi sen ympärillä sota ja riehui raivoisa taistelu. Viikkomääriin eivät sen kellot kutsuneet kansaa jumalanpalvelukseen. Sen alttari oli häväisty, sen urut pirstottu kappaleiksi. Ja sen holvien alla, missä ennen oli kaikunut jumalanvirsi ja aaltoillut pyhä, sunnuntainen hartaus, olivat kajahdelleet vain raakojen vihollisjoukkojen sadatukset ja kiroukset. Kaiken he olivat hävittäneet ja raiskanneet, vanhasta messukasukasta uudenaikaiseen kynttiläkruunuun.

Kirkon kivikatto oli rikki ammuttu, sen ikkunat säpäleinä, sen lattia tulvillaan patruunanhylsyjä ja seinistä lohkeilleen rappauksen soraa. Se luuli jo viimeisen hetkensä tulleen.

Mutta muutamana huhtikuun päivänä, jolloin hanget kirkkaina kimmelsivät, saapuivat pohjalaiset ja vapauttivat häväistyn temppelin vainoojistaan. He hyökkäsivät ylös kirkkomäkeä vastustamattomalla voimalla, ahdistivat vihollisen yhä ahtaammalle kirkkomäen ja sitä ympäröivän metsän väliin, löivät heidät siinä ja ottivat vangiksi, tunkeutuivat lopulta itse kirkkoon ja tekivät lopun viimeisistä temppelinhäväisijöistä.

Silloin huoahti raastettu temppeli helpoituksesta. Se oli lopultakin selvinnyt hengissä, vaikka häväistynä ja puhtaaksi ryöstettynä.

Nyt on sen alttari uudelleen rakennettu. Siellä seisoo taas pappi, Herran palvelija, ja julistaa ijäistä sanaa. Holveja pitkin vyöryy jälleen Jumalan virsi ja korkeuteen kohoaa sanankuulijoiden harras rukous: Jumala, varjele isänmaata! Ja jumalanpalveluksen jälkeen julistaa kellojen malminen ääni maahan rauhaa ja ihmisille hyvää tahtoa.

Pyhyys ja vanhurskaus ovat jälleen päässeet huoneeseensa asumaan.

* * * * *

Yksinäinen pyöräilijä ajaa Lavialta Suodenniemelle. Hän nousee kylän päästä kohoavalle Velhovuorelle, jonka laitaa maantie suikertelee kuin kapea nauha. Alla lepää kaunis Kaskijärvi lehtevine rantoineen ja tuossa aivan edessä avautuu Lavian kirkonkylä taloryhmineen. Kaikkialla vallitsee rauha. Maantienojan reunalla kasvaa punaisia horsmia rehevänä pensaikkona. Tuuli huojuttelee niiden pitkiä kukkaterttuja. Mehiläinen lentelee kukasta toiseen. Seutu on kaunis, lumoavan kaunis, ja Velhovuori humisevine puineen tuntuu rauhan tyyssijalta.

Mutta talvella asui seudun yllä kaamea autius. Kylä oli kuin kuollut. Punaisten hurjat laumat temmelsivät siellä ja hävittivät kaiken, mitä mieleen juolahti, kirkosta pahaseen maantiensiltaan, kunnes valkoisten joukot karkoittivat heidät pois ja ottivat raiskatun kylän haltuunsa.

Mutta vaikka kylä olikin joutunut valkoisten valtaan, asusti sitä ympäröivillä kukkuloilla edelleenkin kuolema ja kammo. Niillä hiipivät punaisten vakoojat ja eräänä maaliskuun päivänä he tekivät hyökkäyksen kylää vastaan, aikeissa valloittaa sen takaisin. Silloin oli Velhovuori nimensä arvoinen: siellä häärivät punaiset peikot kuin irtipäässeet paholaiset. Siinä missä horsma niin rehevänä kukkii, seisoi heidän tykkinsä. Se syyti kylään kadotusta ja kuolemaa. Sitä todistavat vieläkin paikatut katot ja korjatut rakennukset. Rauhallista metsäpolkua, jonka yli vanamo niin ujona ojentautuu, hiipivät silloin punaiset salakytät, silmissä murhankiihko ja ryöstönhalu, ja Kaskijärven kallioiset rannat kajahtelivat heidän raa'asta naurustaan.

Mutta kauan ei kulunut, ennenkuin manalaiset ajettiin tiehensä, Velhovuori vapautui verisestä lumouksestaan ja sen yli suikerteleva maantie hengitti jälleen, äänettömästi kärsien raiskatuista, puhdasvaippaisista reunuksistaan, jotka olivat täynnä pakenevan hunnilaisjoukon jälelle jättämää likaa ja saastaa.

Ei uskoisi seutua samaksi nyt. Ennen sodan ja taistelun temmellyspaikka, nyt rauhaisa ja hiljainen. Ennen täynnä tykkien jyrinää ja kuolevien valitusta, nyt ahkeraa työtä ja touhua pelloilla ja vainioilla.

Maamies kyntää syyspeltojaan. Silloin tällöin kolahtaa auranterä kovaan rautaesineeseen. Maamies ottaa sen ylös ja katselee sitä rauhallisena. Se on shrapnellin kuori, joka on hautautunut peltoon. Maanmies kääntelee sitä kädessään ja katselee hetkisen. Sitten heittää hän sen tyynenä pellon pientarelle, viedäkseen sen kotiinsa työn päätyttyä. Siitä voi parhaassa tapauksessa tulla paino vanhaan "könninkelloon", joka tuvan nurkassa aikaa mittaa.

Rauhaisa työ on vallannut jälleen vanhat asuinsijansa.

Sellaisilta näyttävät entiset taistelupaikat. Rauha ja lepo vallitsee siellä, missä ennen riehui taistelu ja kalskahtivat miekat. Kirkonkellojen ääni vierii yli seudun, missä äskettäin vielä soi tykkien kumea virsi. Ja kukkasikerö koristaa paikkaa, mihin sankari vaipui hurmeissaan.

Mutta kun saapuu yö, jolloin kaikki on hiljaa, tulevat piilopaikoistaan esille hämärän hengettäret. Ne kulkevat ympäri metsissä ja kallioilla, hiipivät kirkkomäelle ja laskeutuvat sieltä varovasti järven rantaan, kurkistellen pensaiden välitse hiljaiselle järven selälle, joilla yksinäinen kalastaja soutaa, tulevat talojen pihoihin ja hiiviskelevät vanhojen aittojen nurkissa. Ja niillä on paljon kerrottavaa toisilleen.

'Tähän kaatui yksi', sanoo muuan heistä. 'Hän oli nuori ja reipas ja uhmasi kuolemaa'. 'Hän kaatui juuri tämän aitan päähän, josta polku johtaa navettaan'. Hämärän hengettäret kuiskuttelevat ja sipsuttelevat, hakien uusia paikkoja. He eivät suo rauhaa, ennenkuin jokainen salainen "paikka" on löytynyt, sillä heidän rauhansa riippuu siitä, että kaikki on heille tuttua. He kulkevat senvuoksi ympäri hämärinä kesäöinä ja heidän ilonsa on suuri, kun he löytävät uuden kaatuneen kuolinpaikan. 'Katsopas tässä!' 'Vain vanamoita ja kukkivia kanervia!' 'Hän mahtoi olla kukkien ystävä.'

Hämärän hengettäret kumartuvat alas ja sitovat kukista seppeleen ohimoilleen. Ja kun idän taivaalla näkyy ensimäinen aamuruskon punerrus, hiipivät he peräkkäin takaisin piilopaikkoihinsa, hunnut liehuen ja utuiset hameenhelmat kosteina yökasteesta.

Heistäkin on ollut hupaista kuljeskella kunniankentillä, joilla nyt kasvaa kukkia kauttaaltaan...

VALKOINEN ARKKU.

Oletko nähnyt valkoisen arkun?

Tarkoitan ruumisarkkua, nuoren vainajan viimeistä maallista asuntoa.

Olet luonnollisesti nähnyt. Vapaussodan aikanahan näit melkein jok'ainoa päivä.

Saapui juna etelästä ja sen mukana kuusilla kaunistettu musta umpivaunu. Mutta mustasta vaunusta nostettiin ulos valkoinen arkku.

Ikkunasi ohi kuljetettiin tuontuostakin valkoista arkkua. Sotilaat seurasivat sitä kunniavahtina ja yleisö pysähtyi vakavana katukäytävälle. Se ymmärsi valkoisen arkun merkityksen: taas oli joku kaatunut isänmaan puolesta, uhraten nuoren henkensä vapauden suurelle, pyhälle asialle.

Mutta oli toisenlaisiakin katselijoita kuin nämä päänsä paljastaneet miehet ja hiljaiseen hartauteen vaipuneet, katukäytävälle pysähtyneet naiset, joiden silmistä loisti osanotto ja sääli.

Mitä kaikkea sisältääkään kaupungin katu, jota pitkin valkoinen arkku vaelsi! Se sai osaksensa ivallisia katseita, huulille kohonneen kylmänkatkeran, usein julkean hymyn. Ja sen näkeminen sytytti nuoressa sydämessä ilkeän vahingonilon.

Oli surullista, että valkoisen arkun piti kulkea katua, jossa loka lainehti.

Mutta valkoinen arkku oli pyhä. Sen hohteisesta pinnasta kilpistyi pois sille heitetty loka: arkussa lepäävä nuori sankari ei ollut pilkkakatseiden ulottuvissa. Hän nukkui rauhallista unta ja hymyili.

Kadulla kohtasi valkoista arkkua myötätunnon ja vastenmielisyyden ristiaallokko. Mutta se purjehti tahrattomana tietänsä. Sen rinta oli puhdas kuin joutsenen rinta ja hohtavanvalkoisena se saavutti määräpaikkansa: kodin rauhallisen, tyvenen sataman.

Siellä oli valkoisen arkun paikka. Siellä käsitettiin oikein sen kallis sisältö.

Mitä sisälsikään valkoinen arkku?

Kotona, vasta _kotona_ se oikein ymmärrettiin.

Se sisälsi kultaa, joka uhrattiin lunnaiksi isänmaalle. Se sisälsi äidin lemmen ja isän toivon.

Sillä äidin lempi ja isän toivo ovat kultaa, jalompaa kuin kulta.

Kotona tunsi valkoinen arkku olevansa oikeassa paikassaan. Se mukautui niin sopivasti eteisen penkille, ikkunan alle, johon iltapäivä-aurinko paistoi. Se ei tahtonut ollenkaan ketään pelottaa. Se ymmärsi, ettei kotona sopinut ketään pelottaa. Se tunsi kyllä pelon ja pelon vaikutuksen, sillä olihan sen kaksoisveljellä, mustalla arkulla niin suuri kiusaus herättää elävän ihmisen povessa kuoleman kammottava tunne. Mutta valkoinen arkku oli mukautuvainen. Se osasi olla hiljaa, kun tarvittiin. Ja vielä enemmän: se osasi kuiskata portaita nousevalle vieraallekin: "Älä pelkää! Älä yhtään pelkää!"

Valkoinen arkku oli niin ihmeen mukautuvainen. Se ymmärsi, miten kodissa tuli olla.

Ja siksipä se niin hyvin pääsikin tuttavuuteen kodin muiden esineiden kanssa.

Kun se eteisen sisäovesta huomasi vanhan kaappikellon, joka oli valkoinen niinkuin se itsekin, oli se heti valmis hieromaan tuttavuutta sen kanssa.

"Kuka sinä olet?" kysyi kaappikello.

"Minä olen valkoinen arkku."

"Mitä sinulla on kannen alla?"

"Nuori poika, jolla on hohtavanvalkeat hampaat ja kaunis, otsalle kaartuva tukka."

Valkea kaappikello osoitti ymmärtämyksen oireita. Sen vanhat kasvot kävivät ensin miettiväisiksi, mutta lopulta ne kirkastuivat.

"Nuori poika! Minä tunnen hänet. Kun hän oli pieni, kiipesi hän kurkistamaan lasista heilurini käyntiä. Ja pyhä-iltaisin hän oli piilossa uunin ja seinän välissä. Se oli kuulemma paras piilopaikka."