Part 4

Papin mieleen muistuu toinenkin kuva. Oli rauhallinen juhlahetki A:n kirkossa. Nuoret sotilaat olivat tulleet Herran pyhää ehtoollista viettämään. Siellä polvistui toisten mukana Pauli K:kin vakavana ja hartaana alttarin ääreen. Nyt hän oli päässyt siihen suureen ehtoollispöytään, jossa Vapahtaja itse taivaallisena isäntänä palvelee omiaan.

Majoitusmestari laskee peitteen nuoren sankarin kasvoille ja paljastaa päänsä. Pappi seuraa hänen esimerkkiään. Hänen mielensä täyttää rauha. Hän on vakuutettu nuoren taistelijan osasta: se on täydellinen lepo.

He jatkavat matkaansa keskustellen hiljaisella äänellä nuoresta vainajasta. Hetken kuluttua tulee taas vastaan hevosmies. Hänkin kuljettaa kaatunutta. Ylikomentaja, majuri S., oli kaatunut aamupäivällä ja nyt viedään hänen ruumistaan Kankaanpäähän, jossa sitä odottaa arkku, vapaussankarin viimeinen ahdas maallinen asunto.

Levottomina palaavat miehet kylään. Päivästä on muodostunutkin oikea veripäivä. Kuinka monta uhria mahtanee vielä tulla, ennenkuin on ilta?

Pappi varsinkin on levoton. Hän ei saa mielestään eilisiltaista kohtausta esikuntatalon pihalla vähää ennen taisteluun lähtöä. Nuori oululainen komppanian varapäällikkö Eino E. ja hän olivat keskustelleet pihalla. Miehistö oli seisonut riveissä taisteluvalmiina. Oli ollut kirkas yö, taivas tähtiä täynnä ja syvä hiljaisuus ympäristössä. Komppanian varapäällikkö oli ollut tavallista vaiteliaampi. Hänellä oli nuori vaimo ja he olivat olleet vasta muutamia kuukausia naimisissa. Nuoresta aviomiehestä oli tuntunut, että tämä oli hänen viimeinen retkensä. Mielen oli vallannut outo aavistus ja hän oli uskonut huolensa papille.

-- Kuule veli, jos sattuisi niin käymään, etten palaisi, niin lupaathan kirjoittaa vaimolleni?

-- Lupaan. Ole varma siitä.

He olivat vaihtaneet kelloja, sillä komppanian varapäällikkö ei ollut halunnut ottaa mukaansa kallisarvoista kultakelloaan. Voisihan sattua, että hänen ruumiinsa jäisi punaisten saaliiksi. He tulisivat silloin luonnollisesti ryöstämään sen puhtaaksi, niinkuin olivat tehneet lukemattomia kertoja ennen. Hän tahtoi varata kellonsa muistoksi vaimolleen.

He olivat siis vaihtaneet kelloja ja Eino E. oli lähtenyt joukkonsa mukana. Pappi oli seurannut sitä kylän päähän. Siellä oli pysähdytty hetkeksi tähtikirkkaan taivaan alle lyhyeen rukoukseen. Vielä kerran oli pappi puristanut toverinsa kättä ja niin he olivat eronneet.

Koko päivän oli pappi muistellut tuota eroamista. Siinä oli ollut hänen mielestään jotakin aavistuksellista. Hän oli odottanut kuolinsanomaa joka hetki, sillä hänestä oli tuntunut, etteivät he tapaisi toisiaan enää tässä elämässä. Hän oli ollut sitä jo monta kertaa kysymäisillään taistelupaikalta tulleilta, mutta tähän saakka hän oli sentään jaksanut itsensä hillitä. Se olisi herättänyt outoa huomiota ja siksi hän oli vaiennut.

Mutta nyt hän ei enää jaksanut. Hänen täytyi keinolla millä tahansa päästä taistelupaikalle.

Hänelle tarjoutuikin otollinen tilaisuus. Komppanian taloudenhoitaja oli lähdössä viemään ruokaa taistelupaikalle. Pappi liittyi hänen matkaansa.

He olivat taloudenhoitajan kanssa juuri astumassa huoneesta ulos, kun he eteisessä kohtasivat hiestyneen hiihtäjän, joka palasi taistelusta.

-- Mitä kuuluu? kysyivät he molemmat yhteen ääneen.

-- Eino E. on kaatunut, kertoi viestintuoja ja hänen punakoita kasvojaan varjosti synkkä alakuloisuus.

Sitä oli pappi odottanutkin. Hänen aavistuksensa oli toteutunut. Se tuli tavallaan kuin helpoitus raskaan, piinallisen levottomuuden jälkeen, mutta samalla se tyrmistytti hänet siihen paikkaan. Nyt kun hän sen kuuli, se tuntui mahdottomalta.

-- Onko se totta? kysyi hän ja tarttui hiihtäjän käsivarteen.

-- On. Minä tulen juuri sieltä.

Papin käsi vaipui hervottomana alas. Se on totta. Pitihän hänen se tietää.

Alakuloisina ja synkkinä lähtivät ruuanviejät matkaan. Tämä oli onnettomuuksien päivä. Nyt oli jo kaksi poissa tutusta, rakkaasta joukosta. Kuinka monta tuli vielä olemaan, ennenkuin verinen ottelu oli lopussa?

Tie kulki pitkin järven rantaa ja nousi ylös huimaavaa mäkeä, kiemurrellen eteenpäin kapeana nauhana. Tien varrella näkyi jälkiä punaisten majailusta. Tuontuostakin tuli vastaan paikkoja, joissa he olivat syöttäneet hevosiaan, muutamissa pitempiäkin aikoja. Lumi oli poljettu kovaksi ja tienvarret olivat täynnä heinäntörkyä. Etempänä näkyi vielä selviä jälkiä heidän ketjupoluistaan. Niitä pitkin olivat hiipineet punaryssät, nuo maansa unohtaneet, vainolaiseen liittyneet. Murhan- ja saaliinhimoisina he olivat öisten ryövärien lailla metsiä madelleet. Nyt he olivat onneksi poissa. Muuten ei tietä olisi ollut niin rauhallinen ajaa.

Tuli vastaan osasto vaasalaisia, kuljettaen vankijoukkoa välissään. Kaksikymentäkaksi punakaartilaista marssi siinä Lavialle vangiksi joutuneina. Puolet joukosta oli aivan nuoria poikasia. Tuskin olivat vielä kuuttatoistansa täyttäneet. Useat heistä painoivat lakin silmilleen, kun pappi tovereineen heidät sivuutti.

Jo näkyivät ensimäiset kuormastot. Ne olivat vaasalaisten. Oululaisten kuormasto oli aivan etupäässä. Miehet ajoivat hiljakseen ohi ja saavuttivat määräpaikkansa.

Oli virkistävää tavata omia miehiä lähellä taistelulinjaa. Ryhmänjohtaja Leino P. oli ensimäinen, jonka he kohtasivat. Hän oli haavoittumaton, mutta uupunut päivän ponnistuksista. Taistelu oli ollut ankara ja väsyttänyt miehet aivan perinpohjin. Mutta siitä huolimatta he olivat kestäneet ja yhä syytivät heidän kiväärinsä tulta viholliselle, joka oli Suodenniemen kirkonkylässä melkein saarroksissa. -- Taloudenhoitaja tarjosi ruokaa uupuneelle miehelle, joka ei koko päivänä ollut syönyt kuin pari voileipää.

Jätettyään ruokatavarat kuormastoon palasivat ruuantuojat takaisin. He olivat saaneet kuulla, että päivä oli ollut verinen. Toistakymmentä oululaista oli haavoittunut. Kaatuneita ei toistaiseksi ollut kuin kaksi. Mutta komppanian varapäällikön Eino E:n kuolema oli tehnyt lamaannuttavan vaikutuksen koko miehistöön.

Paluumatkalla he poikkesivat muutamaan torppaan, jossa majaili ambulanssi. Juuri kun he saapuivat sinne, oli torppaan kannettu kuolettavasti haavoittunut parooni A. Kankaanpäästä. Hän oli taistellut kuularuiskunsa ääressä uljaasti koko päivän, kunnes häneen iltahämyssä, melkein taistelun lopussa, oli sattunut luoti. Nyt hän makasi torpan tuvassa, jossa sotilaslääkäri häntä parhaillaan sitoi. Hänen tilansa kuului olevan toivoton, sillä luoti oli mennyt pään läpi.

Hetken kuluttua meni pappi ambulanssihuoneeseen. Siellä oli aivan pimeä. Sanitäärit eivät olleet joutaneet sytyttämään lamppua, omistaessaan kaiken aikansa kuolevalle. -- Nyt oli sankari päässyt lepoon ja tohtori sytytti lampun.

Paareilla lepäsi nuori, kaunis mies. Otsa oli korkea ja puoliavoimen suun piirteet klassillisen hienot. Silmät olivat jääneet hiukan raolleen. Kuolema oli painanut niille jo suudelmansa.

Sanitääri kaivelee kuolleen taskuja ja vetää esille vainajan rahat ja muita papereita. Toisesta povitaskusta tulee esiin kokoon taitettu paperi. Sanitääri avaa sen. Se on 91 psalmi, joita lentolehtisinä oli jaettu sotilaille pitkin rintamaa. Omituinen liikutus valtaa sanitäärin. Hän räpyttelee silmiään kuin estääkseen esiin pursuvia kyyneleitä pääsemästä valloilleen ja ojentaa lentolehtisen lääkärille, joka on koonnut kaikki vainajalle kuuluvat paperit yhteen kimppuun.

Sängyssä peräseinällä nukkuu haavoittunut sotilas ja valittaa unissaan. Keskellä tuvan lattiaa lepää paareilla toinen, uinuen ikuista unta. Porstuan läpi kuuluu miesten puoliäänistä puhelua toisesta tuvasta. Siellä on sotilaita levähtämässä ja kahvia juomassa.

Hetkisen kuluttua on pappi jälleen matkalla Lavian kirkolle, jonne on kahdeksisen kilometriä taistelupaikalta. Kuun sirppi valaisee metsäistä tienvartta, jonka yli kiviset kilometripylväät heittävät varjonsa.

Seuraava päivä oli sunnuntai. Pappi havahtuu mietteistään. Niin, sunnuntai...

Kahdelle hänen tovereistaan oli koittanut ikuinen sunnuntai...

PITKÄNPERJANTAIN SAARNA.

Pienessä kamarissaan Kujakadun varrella istui kenttäpastori Koski ja kirjoitti. Hän oli äsken palannut rintamalta kotiin, toimittaakseen viimeisen palveluksen parille komppaniansa pojalle, jotka olivat kaatuneet S:n taistelussa. Vaikka oli ollutkin hupaista pitkän poissaolon jälkeen päästä kotiin lasten ja vaimon luo, ei pastori ollut oikein jaksanut nauttia jälleennäkemisen ilosta. Omituinen levottomuus oli vaivannut häntä koko kotonaolojan. Hänestä oli tuntunut, että komppanian miehistö oli jäänyt aivan turvattomaksi hänen poislähdettyään. Se oli tavallaan hyvin lapsellinen ja itserakas ajatus, mutta siitä huolimatta ei se ollut jättänyt häntä rauhaan. Pojat vaelsivat vaaroissa ja taisteluissa eikä joukossa ollut ketään, joka olisi heitä valmistanut kuolemaa kohtaamaan. Ainakaan ei ollut toista pappia komppaniassa ja tuo tehtävähän kuului lähinnä papille, sotapapille. -- Tämä ajatus oli taakan tavoin painanut pastoria ja samentanut perheen jälleennäkemisestä johtuneen ilon.

Oli pitkänperjantain ilta. Pastori Koski oli aamulla ollut kirkossa. Mutta hän ei ollut voinut ottaa osaa jumalanpalvelukseen samalla tavalla kuin ennen. Ajatus, että "hänen pojilleen" ei kukaan pitänyt jumalanpalvelusta, oli kiusannut häntä koko kirkonmenojen ajan. Hän oli jo katunut, että oli ollenkaan lähtenyt. Olisihan kaatuneet voinut haudata kuka pappi tahansa. Hänen paikkansa olisi ollut rintamalla.

Kotiin tultuaan hän ei enää ollut saanut rauhaa. Kun tilaisuus pitkänperjantain saarnanpitoon joukon edessä rintamalla oli auttamattomasti mennyt, oli hän päättänyt pitää sen kirjeessä.

Pastori lopetti kirjoituksensa. Nyt se oli valmis. Hän korjasi silmälasejaan, oikaisi kumaraan painunutta varttaan ja luki:

"Rakkaat pojat!

"On kulunut toista viikkoa siitä kun erottiin. En ole saanut mitään kuulla teistä. En tiedä edes sitäkään, oletteko vielä entisessä paikassanne, vai onko retkenne käynyt eteenpäin. Kun nyt on hetkinen lomaa, kirjoitan teille muutaman rivin.

"Eniten olen ollut pahoillani siitä, että jouduin matkustamaan pois juhlapyhiksi. Istuessani tänään kirkossa tuli mieleeni, ettei siellä nyt kukaan pidä teille jumalanpalvelusta, ja ajattelin: jospa voisin siirtää tämän kirkon urkuineen ja alttareineen luoksenne sinne rintamalle. Kuvittelin jo mielessäni, missä istuisitte. Näin teidät kaikki niin elävästi silmäini edessä ja hengessäni seisoin saarnatuolissa, ja pidin teille pitkänperjantainsaarnan.

"Mutta turha oli toiveeni. En omistanut mitään sadun taikasanaa, jolla olisin unelmani toteuttanut. Näin vain edessäni sankat ihmisjoukot, ja kuulin tutun urkujen äänen ja pitkänperjantain virren vakavan, juhlallisen sävelen. Tyydyin toteamaan, että olin kotona ja te siellä kaukana rintamalla.

"Kun en siis ollut luonanne, päätin kirjoittaa teille ja pitää kenttäsaarnani kirjeessä.

"Pitkäperjantai -- sovinnon päivä.

"Tuntuu aluksi oudolta ajatella sitä verisen sodan taustaa vasten. Mutta kun lähemmin sitä tarkastelemme, löydämme siitä piirteitä, jotka helposti soveltuvat yhteen sodan ja sota-ajan kanssa.

"Suuri vapaustaistelija Jeesus Kristus antoi henkensä meidän puolestamme. Teiltä, rakkaat pojat, voidaan vaatia henki isänmaan puolesta.

"Maailman vapaus ostettiin verellä. Isänmaan vapaus ostetaan myös verellä.

"Tässä kaksi ajatusta, joilla pitkäperjantai ojentaa kättä vapaustaistelullemme.

"Mutta nämä eivät suinkaan ole pitkänperjantain _pääajatuksia_. Ne ovat vain -- jos niin tahtoisin sanoa -- poimittuja laaksosta, kukkulan juurelta, sieltä, missä kissankello kasvaa kilpaa hiirenherneen kanssa. Jaloimmat kukat kasvavat kukkulan laella, -- siellä, missä seisoo risti.

"Tahtoisin, että te, rakkaat pojat, kerääntyisitte hengessänne tämän ristinvuoren ympärille ja loisitte katseenne ylös kukkulan huipulle.

"Mitä näette siellä?

"Näette kärsivän miehen, joka ei ollut mitään pahaa tehnyt, vaan yksinomaan hyvää. Ja kuitenkaan ei hänelle löydetty muuta kuolinpaikkaa kuin risti.

"Siinä näette, rakkaat pojat, ihmiskunnan _synnin_.

"Sillä nuo ihmiset tuolla ylhäällä, jotka kulkevat ympäri ja katselevat ristiinnaulittua, _edustavat ihmiskuntaa_. Heidän syntinsä, jotka aiheuttivat Vapahtajan kärsimykset, ovat vieläkin vallalla maailmassa.

"Mutta te näette muutakin. Näette Golgatan kukkulalla myös täydellisen _vanhurskauden_.

"Kuoleva mies huolehtii keskellä tuskiaan vanhasta äidistään ja lohduttaa katuvaa ryöväriä.

"Se on vanhurskautta.

"Ja vielä muutakin näette. Näette kuinka hyvä usko ja luottamus Vapahtajalla on ihmiseen kaikista hänen töistään huolimatta.

"Ajatelkaapas! Hän rukoilee sotamiesten _puolesta_, jotka naulaavat hänen kätensä ja jalkansa ristiin. Hän uskoo ryövärin parannukseen.

"Eikö ole ihmeellistä, että viattomasti kärsivä noin jaksaa uskoa vainoojistaan hyvää?

"Tiedättekö, rakkaat pojat, mikä seuraus tästä on?

"Siinä on meille _pelastus_.

"Vapahtaja uskoo meistä hyvää teoistamme huolimatta.

"Tämä on lohdullinen ajatus.

"Mutta tiedättekö, pojat, mikä tämän ajatuksen tarkoituksena on sinä hetkenä, jolloin se kirkastuu meille totuudeksi?

"Sen tarkoituksena on herättää meidät huolehtimaan, ettei Vapahtajan usko meihin osoittautuisi vääräksi.

"Olen varma siitä, että ymmärrätte minut ja seisotte vakavina tuon kukkulan ympärillä, jolla maailman valtavin taistelu taisteltiin. Tehän tiedätte jo vähän, mitä _taistelu_ on. Sehän ei ole leikkiä.

"Siellä rintamalla muistuu teille usein iltahetkinä mieleen joku rakkaaksi käynyt paikka entisiltä ajoilta. Näette hengessänne mäkiahteen, josta laskitte suksilla alas. Muistatte uimarannan pajupensaineen ja vihantoine nurmineen: näette vedenkalvon väreilevän auringon paisteessa. Muistatte kotoisen nurkkauksen lukukammiossanne. Näette hengessänne niin elävästi vanhan kirjahyllyn, nuoraan pistetyistä lankarullista tehtyine välipuitteineen. Nuo kuvat seuraavat teitä taistelun tuoksinaan. Ne väräjöivät mielessä lepohetkinä ja illalla ennen unen tuloa ne suloisen tuttavallisina leijailevat vuoteenne ympärillä, tehden oudon pirtinlattian kodinomaiseksi.

"Jospa tuon pyhän vuoren kuva, jolla pitkänperjantain sankari kärsii, seuraisi teitä yhtä uskollisesti.

"Silloin ette koskaan tulisi levottomiksi kuolemaa ajatellessanne. Ajatusta opastaisi lapsenusko pyhän vuoren rinteitä ylös. Ja kuoleman hetkelläkin se kulkisi tuttua polkua sinne, missä seisoo risti."

Pastori laski paperiarkin syrjään. Siinä oli nyt saarna. Hän kirjoitti loppuun kehoituksen, että pojat antaisivat sen kulkea miehestä mieheen taikka kerääntyisivät yhteen sitä lukemaan. Voisihan esimerkiksi vääpeli lukea sen kaikkien puolesta. Sen jälkeen voisivat he veisata virrenvärssyn tahi pari ja lukea lyhyen rukouksen. Hän uskoi, että pojat täyttäisivät hänen pyyntönsä.

Hän tarkasteli vielä hetkisen kirjoitusta ja sulki sen kuoreen. Tuntui kuin olisi velvollisuus tullut täytetyksi. Saivathan pojat nyt edes kirjeessä saarnan, vaikka myöhästyneenäkin.

Hän nousi ylös ja silmäsi kadulle. Siellä aaltoili ihmisiä, aivan mustanaan.

Hetken kuluttua kulki ikkunan ohi joukko kaupungin suojeluskuntalaisia kantaen valkoista arkkua. Siinä saapui kotikaupunkiinsa kaatunut sankari.

Pastori Koski sieppasi hattunsa ja riensi portille. Valkoinen arkku kääntyi juuri nurkassa ja poikkesi ensimäiselle poikkikadulle. Väkijoukko seurasi sitä sekavina, hajanaisina ryhminä.

-- Kukahan se mahtoi olla?

Katukäytävällä seisoskeleva vanha, harmaapartainen herra kääntyi pastorin puoleen.

-- Mikkosen lesken pojaksi sanoivat, vastasi hän yksikantaan. -- On kuulemma kaatunut jossakin siellä Tampereen puolessa.

Mikkosen Eenokki? Pastori Koski oli kuin ukkosen lyömä. Se ei voinut olla mahdollista.

Hän muisti kuinka Eenok Mikkonen oli vähää ennen hänen lomalle lähtöään tullut hänen luoksensa ja pyytänyt viemään kirjeen vanhalle äidilleen. Samalla hän oli pyytänyt, että pastori toisi hänen Uuden Testamenttinsa. Se oli unohtunut häneltä lähtökiireessä ja hän olisi halunnut saada sen varsinkin niiden muistiinpanojen vuoksi, joita hän N.M.K.Y:n raamattutunneilla oli siihen kirjoittanut. Hän oli luvannut ja kotiin tullessaan hän oli ensi töikseen käynyt Mikkosen lesken luona, antanut pojan kirjeen ja saanut Uuden Testamentin. Vanha leski oli ollut iloinen, kuultuaan poikansa hyvin jaksavan. 'Enhän minä olisi häntä laskenut, mutta kun hänellä itsellään oli niin suuri halu.' 'Sanoi omantunnon velvoittavan lähtemään.' 'Se onkin Eenokki niin omantunnontarkka poika.' 'Kirjoitti viimeksi tulevansa kotona käymään pääsiäiseksi, jos vaan saisi lomaa.' 'Mutta ei tainnut saadakaan.' Näin oli Mikkosen leski puhellut ja pyyhkinyt silmiään ilon kirkastaessa hänen kasvojaan.

Ja nyt oli Mikkosen Eenokki tullut kotiin, vaikka eri tavalla kuin äiti oli odottanut.

Pastori Koski huomasi jääneensä yksin portilleen. Vanha, harmaapartainen herra oli mennyt ja katu oli tyhjä.

Hän palasi sisälle ja istahti murtunein mielin pöytänsä ääreen.

Eenokki Mikkonen ei ollut enää lukemassa hänen saarnaansa. Hän oli päässyt "lomalle", pitkälle, loppumattomalle. Eikä hän tarvinnut enää Uutta Testamenttiansakaan.

Pastori otti pöydältä mustakantisen kirjan. Se oli Eenok Mikkosen Testamentti. Näki, että sitä oli ahkerasti käytetty. Hän avasi sen umpimähkään ja hänen silmänsä sattuivat seuraaviin Johanneksen evankeliumin sanoihin:

"Älkää luulko, että minä olen syyttävä teitä Isän edessä."

Tuntui kuin olisi vainaja itse lausunut hänelle nämä sanat. Niin, hän ei kyllä syyttäisi, sillä hän oli ollut valmis kuolemaan. Mutta ehkä komppaniassa oli joku toinen, joka häntä syyttäisi, joku, joka ei ollut yhtä valmis kuolemaan kuin Eenok Mikkonen?

Pastori Koski laski kirjan pöydälle ja lähti viemään kirjettänsä postiin.

HILJAINEN YRJÄNÄ.

Pitkä-Heiskanen, kuularuisku N:o 1:n syöttäjä, kertoi:

Joukossamme oli nuorukainen, ehkä tuossa seitsemäntoista korvissa oleva, pitkä ja solakka, jonka ylähuulta jo tummensi viiksien untuvainen oras. Hän oli reipas ja rivakka toimissaan, aina valmis ensimäisenä lähtemään, mihin vain miestä tarvittiin, sillä tämä nuorukainen täytti jo miehen paikan niin sodan kuin rauhankin töissä.

Hänen kotinsa oli kaukana Pohjanmaalla. Sieltä hän oli lähtenyt muiden mukana, ensimäisten joukossa. Niinkuin monen muun oli hänenkin koulunkäyntinsä keskeytynyt. Hänelle se tuotti surua, sillä hän oli koulussa niitä, joka otti opiskelun oikein velvollisuuden kannalta ja tahtoi täyttää työnsä siinäkin niinkuin mies. Sillä tällä nuorukaisella oli iästään huolimatta jo miehen mieli ja käytös. Hän oli yksi niitä harvoja varhain kypsyneitä, jotka ovat määrätyt tarttumaan elämästä kiinni lujin ottein aikaisemmin kuin toiset. Vaikka meihin muihinkin sota oli vaikuttanut kehittävästi, oli se toverissamme, "Hiljaisessa Yrjänässä", -- niinkuin häntä kutsuimme, -- saanut aikaan vielä suuremman muutoksen: hän oli parin kuukauden aikana miehistynyt enemmän kuin tavallisissa oloissa kahdessa vuodessa. Hänen äänensä oli saanut syvän, miehekkään soinnun, katse oli syventynyt ja hänen ahavoittunut, kuparinruskea otsansa herätti meissä ajatuksen, että hänessä oli malmia enemmän kuin meissä muissa.

Mutta yhtä ei sota ollut voinut hänessä muuttaa: hänen vähäpuheisuuttaan. Taikka, jos se oli siinäkin jonkun muutoksen aikaansaanut, oli se tapahtunut paremmin kielteiseen suuntaan: hän oli tullut vielä vähäpuheisemmaksi kuin ennen. Kerran jo epäilimme, että häntä vaivasi koti-ikävä ja että se sai hänet niin visusti vaikenemaan, mutta pian huomasimme erehtyneemme. Ei, sota oli vain saanut hänet ajattelemaan enemmän, syvemmin, perinpohjaisemmin, ja siitä johtui, että hän iltahetkinä toisten tarinoidessa vaikeni ja tuijotteli takan räiskyvään tuleen.

Hän ei ollut niitä, jotka sotaa ajatellessaan olivat kuin karille joutuneita, epätoivoisiin ristiriitoihin sotkeutuneita. Jos hän oli joskus sellaistakin kokenut, oli hän päässyt karilta irti ja ohjannut purtensa syville vesille. Sen saimme kuulla hänen mietteistään, joita hän yht'äkkiä saattoi ruveta kertomaan, juuri kun joku meistä parhaillaan muisteli jotakin kouluaikaista seikkailua taikka hauskaa sattumaa ketjussa ulkona saaristossa.

Istuimme Ahlaisissa Södergårdin peräkammarissa, joka oli melkein kaksi viikkoa ollut asuntonamme. Pojat puhdistivat parabellumejaan, "kapteeni" voiteli saappaitaan ja Rinteen Asla kirjoitti kirjettä kotiinsa. Gramofooni oli juuri vaiennut. Se oli soittanut "Amerikkalaisen lippumarssin", josta me kaikki niin paljon pidimme.

Hiljainen Yrjänä istui uunin edessä, pää käsivarren varassa katsellen liekkien tanssia.

Hänellä oli taas mietehetkensä, jolloin hän pohti elämän syviä arvoituksia. Meistä hän muistutti helmikalastajaa, joka purrellaan liikkuu paikasta toiseen, sukeltaen syvyyteen silloin tällöin ja tuoden sieltä päivänvaloon mitä ihmeellisimpiä helmiä. Minä seurasin hänen katsettaan ja näin, kuinka se toisinaan laajeni sisäänpäin kuin hämmästyneenä omista näkemyksistään. Toisin vuoroin se oli ihmeellisen hämärä, harsopeitteinen ja aivan liikkumaton. Silmäripsien hiljainen väre vain ilmaisi, että katse sittenkin eli. Se oli vain pysähtynyt jotakin salaperäistä asiaa tarkkaamaan. Yht'äkkiä hänen päänsä liikahti, silmät räpäyttivät pari kertaa ja hän kääntyi meihin päin, suun ympärillä tuo hänelle niin ominainen filosoofin-hymy, jossa oli jotakin niin ylhäisen miellyttävää. Hiljaisella Yrjänällä oli jotakin sanottavaa. Sen me jokainen huomasimme. Rinteen Aslakin keskeytti kirjoituksensa ja katsoi häneen kuin odottaen.

-- Pojat, oletteko koskaan kuulleet tykkien virttä?

Siinä oli taas yksi hänen omituisia ajatusyhdistelmiään, joihin me jo olimme tottuneet.

Hän rakasti tuollaisia sanontatapoja. Niissä oli niinkuin eräs joukostamme oli sanonut -- runollista näkemystä.

Me emme vastanneet mitään eikä hän sitä odottanutkaan. Hän teki vain kysymyksensä kuin antaakseen meille merkin, että hän halusi ruveta mietelmiensä kerää purkamaan.

Me valmistauduimme kuulemaan.

Hiljainen Yrjänä katsahti meihin, kuin haluten tiedustaa, olimmeko valmiit, ja alotti sävyisään tapaansa:

-- Tykkien virsi. Tuo ajatusyhdistelmä on ruvennut minua miellyttämään. Siinä on jotakin, joka muistuttaa kirkkoa, lähinnä urkuja, ja kirkko on minulle tällä sotaretkellä auennut uudessa valossa. Muistattehan, pojat, tuon ehtoollisjumalanpalveluksen? Siinä oli jotakin selittämättömän mielenkiintoista, jota en ole saanut itselleni selväksi. Johtuiko se siitä, että papilla oli kenttäpuku yllä ja jalassa tavalliset sotilassaappaat, vai herättivätkö tuon omituisen, salaperäisen tunnelman olosuhteet, joissa ehtoollisella kävimme, -- kahden verisen taistelun väliajalla? Minä, joka, -- niinkuin tiedätte -- olen ennen kuulunut kreikkalaiskatoliseen kirkkoon ja vasta myöhemmin kääntynyt luterilaisuuteen, en voinut vastustaa haluani tulla mukaan, niin rippikoulun käymätön kuin olinkin. Liityin siis joukkoon enkä sitä kadu, sillä tuo ehtoollisenvietto ei koskaan mene mielestäni. Sovin siitä myöhemmin pastorin kanssa. Uskon, että hän minut ymmärtää.

Hän vaikeni sivellen mietteissään leukaansa. Hetken päästä hän jatkoi:

-- Mutta siitähän minun ei pitänyt puhua. Tykkien virsi, sehän oli siitä, josta alotin. Niin, -- tuo ajatus on ruvennut minua miellyttämään ja minä olen iltahetkinä kehrännyt siitä pienen ajatelman, tahi miksi sitä kutsuisin. Jos haluatte, niin minä juttelen.

Tietysti me halusimme. Olivathan Hiljaisen Yrjänän iltamietelmät muodostuneet jokaiselle meistä mitä nautintorikkaimmiksi.

-- Puhu vain, kehoitin minä.

-- Mutta Aslalla on kirje keskessä.

Puhuteltu huitaisi kädellään, niinkuin hänen tapansa oli.

-- Ei tee mitään. Loppuikin sanottava ja mielelläni kuuntelen.

Hiljainen Yrjänä hymyili vienoa hymyään ja alkoi: