Part 2

Ei auta muu kuin lähettää veres hevonen niitä hakemaan. Muuten ne eivät tule.

Vihdoin, puolentoista tunnin odotuksen jälkeen ne saapuvat esikunnan pihaan kuuraisina ja kohmettuneina.

Ensimäisenä tulee kujalla vastaan "Olle", joka on viettänyt yönsä kuularuiskujen reessä. Naama iloisessa irvistyksessä lausuu hän käheäksi painuneella äänellä:

-- Me jäätiin kiinni! Konit uupuivat kokonaan.

Päällikkö tiedustelee tarkemmin. Joo, suurin osa kiväärejä ja kaikki kolme kuularuiskua ovat lastatut kahteen hevoseen, jotka huonon vitikelin vuoksi ovat uupuneet eivätkä lopulta päässeet paikalta liikahtamaan.

-- No on sekin järjestystä! Mitä olisi tehty, jos olisi satuttu olemaan punikkien maassa?

-- Olisi tapella rytyytetty, herra komppanianpäällikkö, huomauttaa "Olle" ja tekee juhlallisena kunniaa.

-- Pirullako sinä olisit tapellut, jos punikit olisivat anastaneet kiväärikuormat?

-- Sulin käsin, herra komppanianpäällikkö. Kylmä tässä tahtoo tullakin.

Naurettiin joukolla. Olisipa se tainnut olla epätoivoista tappelua.

Järjestetään asekuormat uudelleen ja kuularuiskut sijoitetaan joukkueen keskelle. Varovaisuuden vuoksi ei niitä saanut enää jättää jälkihäntään. Puolisen tunnin kuluttua selviydytään matkaan ja ömossalaiset pääsevät suorittamaan "asevelvollisuuttaan".

Kuta lähemmäksi Merikarviaa tullaan, sitä enemmän saadaan kuulla sotasanomia. Punaiset ovat tehneet hurjia partioretkiä pitäjän eteläosaan ja uhkailleet tunkeutuvansa pohjoiseen. Kyytimiehet kertovat kauhistuneina heidän julmuuksistaan. Muutamassa talossa olivat roistot tappaneet talon vanhan isännän hänen pienen pojanpoikansa silmäin edessä. Eräässä toisessa paikassa he olivat kiduttaneet isännän kuoliaaksi j.n.e. Pojat kuuntelevat jännittyneinä ja heidän silmänsä rupeavat hehkumaan. Annappa päästä niiden hirtehisten niskaan näyttämään, mitä merkitsee rauhallisten asukasten rääkkääminen.

Puolenpäivän tienoissa saavutaan ensimäiseen Merikarvian kylään, Tuorilaan. On kirkas ja aurinkoinen päivä, helmikuun 25:s. Ilmassa on kevään tuntu ja lumipeitteiset pellot kimaltelevat sadoissa eri värivivahduksissa. Keväinen tuuli humisee puissa. Kaikki on mitä kauneinta ja viehkeintä, mutta aurinkoinen kylä on autio. On kuin olisi äkillinen rutto kulkenut sen läpi ja tappanut asukkaat sukupuuttoon. Melkeinpä tekee mieli uskoa, että noiden ikkunoiden takana makaavat kaikki kuolleina, yksi yhtäällä, toinen toisaalla.

Mutta kuvitelma osoittautuu vääräksi: talot ovat tyhjät. Seinällä raksuttaa vain kello kuin viimeisenä merkkinä elävästä elämästä. Ihmisiä ei näy. He ovat paenneet punaisten pelosta ja jättäneet kotinsa kylmille.

Nämä ovat sodan ensi vaikutuksia, jotka tuovat väkistenkin mieleen vainon ajat sata ja kymmenen vuotta sitten, jolloin ryssä poltti ja hävitti maata. Samalla tavalla olivat kai silloinkin kylät autioina. Nyt oli vain se erotus, että vihollisena oli oman maan mies liittoutuneena vanhan verivihollisen kanssa, siis kymmenen kertaa pahempana ja vaarallisempana vastustajana.

Ensi töikseen saavat pitkästä hevosmatkasta uupuneet sotilaat käydä syömään ja lepäämään taloihin. Muutamat paikkakunnan suojeluskuntalaiset ovat nim. uskaltaneet tulla kylään pitämään huolta saapuvan joukon ruuasta ja levonsaannista. Alussa luullaan, että lepo tulisi kestämään ainakin iltaan, mutta parin tunnin kuluttua lähtee komennuskunnan esikunta ja osa joukkoa jatkamaan matkaa Merikarvian kirkolle, muun osan jäädessä edelleenkin Tuorilaan.

Illalla kello kuuden tienoissa tulee kuitenkin jälkijoukollekin käsky saapua kirkolle. Suoriudutaan taipaleelle heti ja puoli kahdeksan ajoissa ollaan perillä. Merikarvian nuorisoseuran taloon on majoittunut rintaman esikunta. Heti pihalle ajettaessa huomaa, että on saavuttu taistelupaikan läheisyyteen. Piha ja maantie ovat täynnä rekeä ja hevosta. Viestinviejiä lähtee ja saapuu ja talon eteisessä käy kuhina kuin mehiläispesässä. Tuntuu oudolta autioiden taivalten takaa joutua yhtäkkiä sellaiseen liikekeskukseen. Mutta täällä onkin rintaman äärimmäinen kohta ja parasta aikaa on taistelu käynnissä pienen matkan päässä olevassa Pirttijärven kylässä.

On myöhäinen ilta, mutta oululaiset eivät saa lepoa ajatellakaan. He ovat tulleetkin aivan kreivin aikaan, sillä juuri vähää ennen on Pirttijärveltä saapunut sana, että punaiset hyökkäävät hurjasti ja uhkaavat puhkaista rintaman ihan väkisin. Ei siis muuta kuin miehet rekiin ja valmiina matkalle taisteluun.

Iltapäivällä saapunut joukko on jo lähtenyt ensimäistä otteluaan koittamaan. Luutnantti L. on pienen joukon kanssa tehnyt hyökkäyksen Haminaholmaa vastaan, mutta tullut pakoitetuksi perääntymään. Heti oululaisten saavuttua paikalle on "Pikku-Jussi" lähetetty yhden kuularuiskun kera apuun. Jälkijoukon tullessa hän on jo mennyt. Suurta ennätystä hän ei kuitenkaan ehdi saada, kun toisetkin komennetaan Pirttijärvelle.

Pojat istuvat jo reissä, kun kenttäpastori, joka on saapunut paikalle jälkijoukossa, tulee esikuntatalosta, ollen matkalla yöpaikkaansa. Hän kulkee reeltä reelle ja jättää hyvästiä pojille, toivottaen heille Jumalan apua alkavaan taisteluun. Kuu valaisee kirkkaasti poikien kasvot. Pappi tutkii niitä tarkkaavaisesti, mutta sitä, mitä hän etsii, hän ei löydä. Pojat eivät osoita pienintäkään pelkoa.

Siinä istuu samassa reessä kaksi nuorta koulupoikaa Oulusta. Toinen on papin rippilapsi, toisessa hän tuntee yhden Oulun N.M.K.Y:n innokkaimmista nuorista jäsenistä. Hänen katseensa kiintyy erikoisesti näihin poikiin ja omituinen, lämmin tunne läikähtää hänen povessaan. Hänestä tuntuu, että pojat ovat hänen omiaan. Hän tuntee pitävänsä heistä erikoisemmasti ja siksi täyttyykin hänen sydämensä lämpimällä osanotolla heitä kohtaan. Se on viimeinen reki, jossa pojat istuvat, ja pappi pysähtyy sen ääreen.

-- Jumalan haltuun, pojat! lausuu hän hiljaa ja ojentaa kätensä.

-- Kiitos! vastaavat pojat ja heidän kasvojaan kirkastaa valoisa hymy.

Rekijono lähtee liikkeelle. Pappi seisoo tiellä ja katselee sen jälkeen. Nyt se katoaa tien käänteeseen. Pappi lähtee jatkamaan matkaansa kylän toista päätä kohti.

Oulun pojat ovat päässeet tulikastettaan saamaan.

"POSTI ON TULLUT!"

Sotilaan ajatus lentää usein kotiin. Eikä kumma, sillä tuskinpa on tuo sana koskaan niin lämpimiä ajatuksia herättänyt kenenkään ihmisen povessa kuin sotilaan, joka vieraalla seudulla taistelee maansa puolesta?

Niin, tuskinpa.

Koti merkitsee sotilaalle rauhaa ja lepoa, suloista lämpöä lieden ääressä, leppoisia iltahetkiä, jolloin päivätyön päätyttyä sai ottaa käteensä hauskan kirjan tahi keskitekoisen käsityön.

Sotatantereella on elämä päinvastaista. Kotina on ahdas pirtinnurkka, jossa kymmeniä tovereita ähertää yhdessä, tahi alaston luodonkärki, jota ympäröi öinen usvameri. Rauhaa ei ole, sillä kivääri puhuu sotaista kieltään, kuularuisku laulaa yksitoikkoista tat-tat-tat- säveltään, johon silloin tällöin yhtyy tykin kumea basso.

Ja lepoa on vielä vähemmän. Päivä kuluu harjoituksissa tahi taistelussa ja yölevon asemasta tulee usein vahtivuoro kaukana kylän ulkolaidalla, jonne vihollisenkin tiedustelija voi yhtäkkiä saapua ja esittää itsensä kirkkaalla kiväärinlaukauksella.

Senpävuoksi muodostuukin sana "koti" sotilaalle yhdeksi kalleimmista. Sitä hänen ajatuksensa hellinä kiertävät. Ja se välikappale, joka tuo tervehdyksiä kotoa, on hänelle mitä mielenkiintoisin.

-- Posti on tullut!

Se viesti vierii läpi kylän.

Pojat rientävät esikuntataloon, missä vallitsee kuumeinen kuhina. Vääpeli, "komppanian äiti", lajittelee kirjeitä tulisella kiireellä. Siinä on nurkassa penkillä rykelmä postipaketteja. Pojat puristelevat niitä ja katselevat osotteita. Siinä on paketti toverille, tuossa toiselle. Mitähän hyvää ne kaikki sisältänevätkään? Tuossa on kaikesta päättäen sokeria, sangen tarpeellista tavaraa rintamalla. Tuossa taas jotakin pehmoista: lie alusvaatteita tai villapaita, taikka pari sukkia, oman äidin kutomia. -- Ah, jopahan löytyi paketti omallekin nimelle! Oh, onpa se somannäköinen! Ei muuta kuin kuittaus vastaanottokuittiin ja onnellinen paketinsaaja kiiruhtaa kasarmiinsa, saadakseen jossakin sen sopessa syventyä paketin salaperäistä sisältöä tutkimaan.

Tuossa lukee joku poika kirjettä. Hänen ympärillään meluavat toiset, mutta poikaa eivät häiritse toverien äänet. Hänen ajatuksensa ovat kotona. Mieli heltyy isän käsialaa katsellessa ja sydämen täyttää lämmin tunne. "Rakas poikani!" Se soi niin kauniilta ja kotoisella. On kuin näkisi isän tallin ovella juuri sinä hetkenä, jolloin hän annettuaan hevosille ensi appeen huutaa pihan yli pirtin portailla seisovalle pojalleen: "Viljo! Tuoppa se uusi harja siellä eteisen naulasta! Minä vähän varsaa harjailen." -- Kotoiset kuvat täyttävät mielen eikä poika kuule ollenkaan, että ryhmäpäällikkö kehoittaa miehiään varustamaan selkäreput nimimerkillä, etteivät ne sotkeutuisi kuormastossa.

Tuossa on pitkä, solakka papinpoika, jonka koti on kaukana Perä-Pohjolassa. Hänkin on saanut kirjeen, jota parastaikaa lukee pöydällä lepattelevan kynttilän valossa. Kirje on päivätty lauantaina ja huokuu sydämellistä hellyyttä sotaan lähtenyttä poikaa kohtaan.

Lauantai, isän saarnanvalmistuspäivä! Silloinhan piti niin hiljaa hiipiä kansliahuoneen läpi peräkamariin, ettei vaan olisi isää häirinnyt...

Ei näe poika, mitä ympärillä tapahtuu. Hän on kuuro vieressä käyvälle väittelylle, joka koskee sitä perin tärkeätä kysymystä, kummatko ovat parempia kiväärejä, japanilaisetko vai ryssäläiset.

-- Japaneesit ovat lähettäneet ryssille paljasta roskaa! huudahtaa toinen väittelijöistä, mutta papinpoika ei sitä kuule. Hänen ajatuksensa ovat kotona.

... Kesäinen Perä-Pohjolan pappila laajan, kirkkaan järven rannalla. Aurinko paistaa mitä herttaisimmin ja hiljaisessa puutarhassa seisovat vanhat riippakoivut lehtien värähtämättä. Vanha kirkko kivenheiton päässä pappilasta huokaa riuduttavassa helteessä. Pappilan heinävä piha uhkuu lämpöä ja järveltä lehahtava vieno tuulenhenkäys tuo suloisen hajuheinän tuoksun ja panee puutarhan koivujen lehdet hiljaa lepattamaan.

Järvellä kulkee pieni höyrypursi. Se on pappilan. Nuorimmat lapset tulevat kesämajalta, jossa ovat olleet kalastamassa. Hän, papin vanhin poika, pysähtyy kaivon luo ja seuraa katseellaan lähestyvää höyrypurtta. 'Hyvä on, että tulevat, sillä isän pitää iltapäivällä lähteä pitäjälle sairaan luo'...

Pitkä papinpoika Perä-Pohjolan aurinkoisesta pappilasta havahtuu mietteistään, silmää vielä kerran isän nimikirjoitusta kirjeen lopussa, pistää kirjeen hitaasti povitaskuunsa ja lähtee verkkaisin askelin ulos pihalle, missä keittoaliupseeri lastaa hevoseen eväitä yöksi ketjuun jääneille etuvartioille.

"Posti on tullut!" Siinä on suloinen sanoma sodassa oleville. Se sana sisältää niin äärettömän paljon, ettei sitä voi sanoilla tulkita. Se tuo sotatantereelle _kodin_ asukkaineen ja arkiaskareineen. Se tuo mukanaan kotikaupungin katuineen, kotiseudun, kirkonkylän kirkkoineen ja pappiloineen, kotijärvet, joet, uimarannat, kyntö- ja kylvöajat, kirkko- ja kaupunkimatkat. Se tuo tullessaan koko _kotoisen maailman_. Sen mukana saapuvat isä ja äiti, veljet ja siskot, toverit ja vanha opettaja, nuo kaikki tutut ja rakkaat, joiden muisteleminen kaukana kodista tuottaa niin suloista mielihyvää.

Mutta joukossa on niitäkin, joilla ei ole kotia.

Mitä tuo posti heille?

Useimmiten ei mitään.

On sääli katsella heitä postinjakopäivinä, jolloin "postitoimistossa" on niin tulinen kiire. Sillä aikaa kuin toiset häärivät pakettien ja kirjeiden kimpussa, seisoskelevat he syrjässä ovipuolessa ja seuraavat mielenkiinnolla toimituksen menoa. Lopuksi kun suurin tungos vääpelin pöydän ympärillä on hiukan pienennyt, astuu joku heistä arastellen esiin ja kysyy kirjettä.

Vääpeli katsahtaa häneen hajamielisenä pöytänsä takaa.

-- Mikko Tuisku? Ei ole kirjettä.

Kysyjä hymähtää surullisesti ja painaa lakin päähänsä.

-- Kukapa minulle kirjoittaisi! Olen ollut kaksi vuotta kotoa poissa. Taitavat luulla jo kuolleeksi.

Ja surumielisenä hän astuu postikonttorista ulos. Hän oli kyllä kirjoittanut kotiin silloin kun alkoi sota, mutta kukaties ei ole kirje tullut perille tahi ovat vanhukset jo kuolleet.

Tuossa on kaksi veljestä, puhdasotsaista, jaloa nuorukaista, joiden rinnassa sykkii lämmin sydän. Hekin pistäytyvät silloin tällöin "toimistoon", mutta useimmiten he palaavat tyhjinä takaisin. Heilläkin oli kerran koti, mutta nyt se on jo monta vuotta ollut hajonneena. Sen muinoinen keskus, äiti, on eksynyt maailman surullisille teille, jättänyt kotinsa ja antautunut virran vietäväksi, synnissä ja häpeässä. Hän ei luonnollisesti voi enää kirjoittaa, sillä kaikki siteet hänen ja poikainsa välillä ovat katkenneet. Mutta heillä on vielä isä, ja pieni suloinen sisar. Heiltä odottelevat pojat kirjettä, mutta sitä vaan ei kuulu. Kun he lähtivät sotaan, jäi isä heikkona sairaana sairaalaan makaamaan. He eivät ole pitkään aikaan kuulleet hänestä mitään. Onko hän parantunut, vai onko kuolema jo vienyt hänet muassaan. Veljekset ovat alakuloisia, sillä tämä isä monine suruineen on ollut maailman paras isä.

Mutta eräänä päivänä on postissa pienen tytön ujolla käsialalla kirjoitettu kirje. Se on pikku siskolta, jonka vieraat ovat ottaneet hoitoonsa. Hän kirjoittaa armaille veljilleen, että isä on parantunut ja että hän itse voi mitä parhaiten. Toisinaan vain vaivaa levottomuus siitä, miten veljet jaksavat.

Sinä päivänä on leirissä kaksi maailman onnellisinta poikaa. Ja seuraava kenttäposti vie "isoilta veljiltä" kirjeen "rakkaalle pikku siskolle" sekä postipakettina ehyenä säilyneen shrapnellinkuoren, jonka toinen veljistä on tuonut muassaan viime taistelusta. Siinä voi pikku sisko pitää vaikka kukkia.

"Posti on tullut!" Se sanoma herättää useimmissa lämpimiä, suloisia ajatuksia ja johtaa mieleen kodin.

Mutta muutamien harvojen ohi se kulkee äänettömänä ja kaukaisena kuin sadun saavuttamaton ihannemaa, herättäen vain eloon haikeita muistoja ja puoleksi unohduksiin hautautuneita kuvia entisiltä onnen päiviltä, jolloin heilläkin _oli_ koti.

Ne ovat niitä, joiden kotina nyt on vain _isänmaa_, jonka puolesta he ovat lähteneet sotaan vertansa vuodattamaan.

LEIRIELÄMÄÄ.

Taisteluiden lomissa pilkahtaa sotilaalle silloin tällöin valoisa, virkistävä aika, jolloin sodan rasituksista uupunut mies saa päivän parisen levähtää raskaiden taisteluiden jälkeen. Jännityksessä olleet hermot pääsevät hetkiseksi herpaantumaan ja nauttimaan lepopäivän viihdyttävästä rauhasta. Sillä taistelupäivä on sotilaan varsinainen työpäivä, vaikka usein rasittava työpäivä. Levähdyspäivät taas ovat hänen sunnuntaitaan, jolloin elämä muodostuu mahdollisimman leudoksi ja huolettomaksi.

Leiritalon pihamaalla höyryää kenttäkeittiö kuin mikäkin masuuni. Valkopukuinen, pieni keittoaliupseeri Jonne P. hääräilee koneensa ääressä, kädessä pitkä vellikauha, hänen ainoa aseensa muuten. Kaksi laiskannäköistä kokinapulaista vetelehtii tyhjillä pakkilaatikoilla istuen keittiön läheisyydessä ja silmäilee arasti pääkokkia, joka korkealla jalustalla seisten hämmentelee valtaista kattilaa. Kokinapulaisilla olisi kyllä työtä, mutta se ei oikein maista. Kuoria pieniä, pahasia perunanaatteja! Paljon hauskempi olisi istua kuularuiskupoikien kamarissa kuuntelemassa kuvausta eilispäivän ottelusta, josta tuotiin m.m. kokonainen hevoskuorma kaikenlaista rihkamaa sotasaaliiksi.

Toinen kokinapulaisista, lyhyenläntä, vantteraharteinen lumijokelainen, heittää kaipaavan katseen valkean päärakennuksen maantienpuolisiin ikkunoihin. Sisältä kuuluu iloinen marssin sävel. Pojat siellä soitattavat gramofoonia. Tekisi mieli mennä kuuntelemaan, mutta uskallusta puuttuu.

-- Rupeahan sinä kuorimaan noita perunoita. Minä pistäydyn kuuntelemassa, mitä "Oke" kertoo, virkkaa lumijokelainen puoliäänen toverilleen.

Tämä vetelee äkeitä tupakansavuja, silmää halveksivasti perunakoria ja sylkäisee.

-- Pahus noita! Pieniä kuin peukalonpäät! Sinne tekisi minunkin mieleni... sisälle.

He päättävät tehdä äkkirynnäkön ja lähteä kävelemään "muina miehinä".

Mutta samassa pyörähtää keittoaliupseeri kattilansa ääressä ja lyöden vellikauhalla kattilan laitaan kivahtaa äkäisenä:

-- Se nyt on puinen piru, ettei noita perunoita saatu kuorituksi!

Jonne P. on ollut maailman siivoimpia miehiä -- niinkuin sanotaan --- mutta sotaretki vaivoineen on kiskonut hänestäkin turmeluksen esille, jonka kukkia on edellämainitunmoinen, vähän tavallisuudesta poikkeava kirouskin. Kokinapulaisiin, jotka eivät ole vielä sattuneet kuulemaan pääkokin kiroavan, vaikuttaa se omituisen lamauttavasti ja päät riipuksissa palaavat he vastahakoiseen työhönsä.

Mutta hetken kuluttua pitää pääkokin mennä muonitusmestarin puheille sivurakennukseen. Sitä käyttää lumijokelainen hyväkseen, heittää veitsensä perunakoppaan ja pujahtaa päärakennukseen.

Siellä käy iloinen elämä. Etuhuoneessa soittaa gramofooni "Inga pientä", pitkä Hendunen, joka ihmeesti muistuttaa Kaarle XII:ta, on "koneenkäyttäjänä" ja puoli tusinaa iloisia kuularuiskupoikia kiitollisina kuulijoina.

Kokinapulainen pysähtyy ovelle ja jää siihen seisomaan.

Nuori, kaksikymmenvuotias, ketteräliikkeinen "Oke", jolla on jakaus keskellä päätä ja ääni käheänä yskästä ja liiallisesta tupakoimisesta, pyörähtää ympäri ja huomaa kokinapulaisen.

-- Vai niin! Joko se Kärppä taas karkasi? Kuule, kuorihan sinä perunoita vaan, että "dreadnoughtit" saavat jotakin matkaselskaapiksi.

Kärppä naurahtaa ujosti ja kysäisee:

-- Mitä ne 'retnoutit' ovat?

-- No silakoita! Eikö lumijokelainen silakoita tunne?

-- Ei niitä siellä meidän puolessa sillä nimellä...

-- Vai ei. Mutta täällä niillä on se nimitys. Dreadnought, se on suomeksi silakka. Paina mieleesi.

Ja "Oke" nauraa niin että tuoli heiluu ja pysäyttää gramofoonin.

-- No, Matti, joko se laulu menee? kysäisee hän äkkiä kuularuisku N:o 2:n kuskilta, joka istuu sohvannurkassa lakki takaraivolla.

-- Jos Oke-herra laulaisi edellä...

-- No alotetaan:

Jääkäreillä muassaan on menestys ja onni, kun meikäläisten vyössä ompi saksalainen pommi. Hei! Saksanniemi, jääkärijoukko, Lapua ja Härmän loukko, Vöyri, Kauhava ja muut

laulaa "Oke" ja lyö kädellään tahtia Matin juruuttaessa perässä ja ollessa säännöllisesti puoli säettä jälessä edellälaulajasta.

-- No joko rupeaa tarttumaan?

-- No kyllä... minulla on ääni niin käheänä.

-- Eivät ole röörit minullakaan kunnossa, nauraa "Oke" ja rupeaa kertomaan ukko Renforssista, joka oli ollut esikunnan tutkittavana, syytettynä punaisten avustamisesta. Renfors oli kohtalotoverinsa, erään toisen ahlaislaisen kanssa ollut kartanon pirtissä vankina ja "Oke" oli ollut heitä vartioimassa. Syytetyt olivat keskustelleet siitä, mitenkä tutkinnossa parhaiten selvittäisiin. Renforssin toveri oli selittänyt, että hänet oli pantu muistia virkistämään ja surkeillut, kun hän ei kuolemakseenkaan jaksanut muistaa, miten oikeastaan oli sen perunajutun laita. Siihen oli Renfors tokaissut: "No puhu sinä, niinkuin minäkin! Minä annan tulla kuin saavista kaataen, kunnes esikunnan herrat keskeyttävät ja sanovat: 'Stop! Riittää jo valetta täksi kertaa'" Ja Renfors oli iskenyt silmää vartialleen ja nauraa virnistellyt sekä ryhtynyt ykskaks todistelemaan tälle porvarismielisyyttään. Hänkö punikki, jolla oli yksi poikakin aivankuin herra? Kaulukset kaulassa ja kalvostimet käsissä, niin että pois tieltä... Ja kihloissa rikkaan talontyttären kanssa... ja asuu omassa kamarissaan. Niin juuri, omassa omituisessa kamarissaan... aivankuin herrat. Niin ettei hän mikään punainen ollut. Huihai! Erehdys oli tullut esikunnan herroille, mutta kylläpähän siitä selviäisi kun kerkiäisi. -- Viime tutkinnossa hän oli puhunut silkkaa totta, mutta herrat olivat väittäneet hänen valehtelevan. Ensi kerralla hän laskettaa silkkaa valetta. Se kai on silloin totta. Ja Renfors, joka on keuhkotautinen, rykii niin että pirtin ikkunat helisevät. 'Ähhäh!' 'Eivät ole röörit oikein kunnossa!'

Pojat nauravat niin että kammari kajahtelee.

-- Se oli sukkela mies.

-- Oli se.

-- Sehän vapautettiin?

-- Joo. Ei hän ollut niin vaarallinen kuin luultiin. Ensi töikseen hän tarjoutui maalaamaan koko komennuskunnalle uudet hihanauhat.

Kärppä oli uteliaana kuunnellut poikien haastelua. Sukkela mies tuo Oke-herra. Kieli kuin rasvattu. Niin jutteli keveästi kuin "Helppo-Heikki" Oulun markkinoilla.

-- Kertokaapa siitä eilisestä tappelusta, pyytää hän hiljaa.

-- Vai tappelusta. Menehän perunoita kuorimaan. Täällä sinä istut laiskana ja me muut saamme tapella sinunkin edestäsi.

Hän panee gramofoonin soittamaan "Kaksipäistä kotkaa".

-- Taikka saatanhan minä lyhyesti kertoakin. Ammuimme kolmesataa punikkia ja otimme sataviisikymmentä vangiksi.

-- Valehtelette.

-- No kun et usko, niin älä sitten kysele.

Samassa tulee keittoaliupseeri. Hän on aivan hirmustunut Kärpän katoamisesta ja töytää huoneeseen takinhihat käärittyinä kyynärpäitä myöten.

-- Vai täällä sinä olet taas, senkin laiskuri! Ei joudu keitto nytkään määräajalleen.

Keittoaliupseeri kääntyy kuularuiskupoikien puoleen ja selittää hiukan muuttuneella äänensävyllä:

-- Ei ole kumma, jos keitto myöhästyy, kun on tuollaisia apulaisia. Jos nyt tulisi hälyytys, niin tyhjin vatsoin saisivat miehet lähteä.

Onneksi Kärpälle ei hälyytystä kuitenkaan sinä päivänä tullut. Keitto joutui kutakuinkin ajoissa ja miehistö komennettiin syömään.

Muonitusmestari, lääninhallituksen virkamies A., kävelee edestakaisin käytävässä. Hän on hermostunut ja kiukkuisella päällä. Elintarpeet uhkaavat loppua. Muonitus käy päivä päivältä vaikeammaksi, mutta siitä huolimatta ottavat miehet suurempia annoksia kuin lupa olisi. Ja voita menee aivan huimaavasti. Tuossakin yksi tolvana levittää peukalolla voita leipänsä päälle.

-- Hei, kuule! Mitä tämä merkitsee?

Puhuteltu pysähtyy hiukan neuvottomana

ja painelee peukalollaan leivän syrjälle olevaa isoa voikimpaletta:

-- Mikä?

-- Tuolla tavallako sinä voita otat? Häpeä vähäsen!

Ja kiivastunut muonitusmestari harppaa keittiöön.

-- Missä voinjakajat ovat? Hei! Te mokomat ette pidä silmällä, vaikka miehet kantavat nyrkinkokoisin voikimpaleita! Tällainen voinmeno vie Suomen valtion rahavarat aivan hiiteen! Minä en vastaa teidän leväperäisyydestänne. Saatte vastata itse, juupelit! -- Ja sinä siellä! Lempo soi! Aiotko mahasi maidolla halkaista. Tuoppi mieheen vain! Sehän on määrä. Missä maidonjakajat ovat? -- Herra Jumala! Te teette minut aivan hulluksi?

Ja ylen kiukustunut muonitusmestari haukkuu taas oikein sydämen kyllyydestä.

Sellaisia tomppeleita! Eivät ymmärrä mitään laeista eivätkä asetuksista. Päämajasta on tullut tarkat määräykset, kuinka suuria annosten tulee olla. Mutta täällä syödään kuin ei ruuan puutetta olisi lainkaan.

Pojat luikkivat kyyryssä korvin ruokahuoneeseen annoksineen. Vihastuneen muonitusmestarin kiukku ei heihin koske. Hyvällä ruokahalulla he pistelevät poskeensa velliä, jota kylän neitoset tarjoilevat suuresta huoneen perällä olevasta saavista.

Päivällisen jälkeen lähtee osa joukkoja harjoituksiin. Toiset jäävät leiriin puhdistamaan kivääreitään ja mikä mitäkin puuhaamaan.

Esikunnan herrat majailevat maantien toisella puolen. He ovat talon ruuissa ja vain silloin tällöin kiidättää keittoaliupseeri heille yli maantien jotakin soppalajia, joka hänen mielestään on erikoisen hyvää. Muuten syövät miehistö ja päällystö samaa ruokaa. Varakkaimmat talot pyytävät kyllä poikia toisinaan päivälliselle, mutta yleensä syödään omasta kenttäkeittiöstä.

"Pikku-Jussi", jalkaväen päällikkö, istuu esikuntahuoneen sohvalla, yläruumis ihkasen paljaana, ja pitää "täiapellia". Hänen edessään pöydällä on iso paperiarkki, jossa näkyy siellä täällä merkkejä täytäntöön pannuista "kuolemantuomioista".

Häntä vastapäätä, pöydän toisella puolen, istuu alati hymyilevä kuormastopäällikkö, jolla on terveenpunaiset kasvot ja valkoiset silmäripset. Hän seuraa jännityksellä "toimituksen" kulkua kuin virallisena todistajana, että kaikki käy lain ja asetusten jälkeen.

-- Kuule, sinun pitää ruveta käyttämään samaa keinoa kuin minäkin. Osta spriitä ja voitele sillä selkäsi saunassa käydessäsi. Takaan, etteivät liikehdi eivätkä muodostele ketjuja.