Part 1

TYKKIEN VIRSI

Kenttäpapin kokemuksia ja mielialoja vapaussodan päiviltä

Kirj.

ARVI JÄRVENTAUS

Kustannusosakeyhtiö Kirja, Helsinki, 1918.

On aikoja, jolloin väkivalta ja vääryys uhkaavat tappaa elämän laulun, rauhaisan työn ja hyötyisän toiminnan hymnin. Sellaisina aikoina kohoo kuin itsestään ilmoille tykkien virsi.

SISÄLLYS:

Tuomiokirkossa. Matkalla rintamalle. Etelää kohti. "Posti on tullut!" Leirielämää. Matti Kuha. Taistelun kestäessä. Pitkänperjantain saarna. Hiljainen Yrjänä. Valkoinen Tampere. Kunnian kentiltä. Valkoinen arkku.

TUOMIOKIRKOSSA.

Oli lauantai, helmikuun 23 p. 1918. Oulun tuomiokirkko oli ahdinkoon saakka täynnä ihmisiä, joiden kasvoja verhosi juhlallinen, odottava ilme. Ilmassa tuntui sähköä ja kiihkeää jännitystä. Oli kuin olisi ulkopuolella kohisevan maailman levottomuus tunkeutunut rauhaisaan temppeliin ihmisjoukkojen mukana, jotka jo tuntia ennen jumalanpalveluksen alkua olivat täyttäneet kirkon sen viimeistä sijaa myöten. Mutta vaikka ilmassa väräjöikin levottomuus, istuivat ihmiset kuitenkin hiljaa paikoillaan. Joku yksityinen tosin kurkisti silloin tällöin kirkon pääovea kohti, mutta muuten olivat kaikki hiljaa. Siellä täällä oli pää painunut penkkiin, näkyi valkeita nenäliinoja, jotka toisinaan vilahtelivat. Niillä kuivattiin esiin pyrkiviä kyyneleitä, mutta kosteiden silmien katseissa ei ollut surua: pikemmin iloa ja kiitollisuutta. Sadat kasvot olivat suuntautuneet alttaritauluun, jossa Kristus seisoi kirkastusvuorella. Ihmisillä oli sisäinen tarve löytää tulviville tunteilleen vastakaikua ja siksi he tarkkasivat Vapahtajan kuvaa kirkon perällä. 'Mitä sanoo Vapahtaja?' 'Onko oikein, että minun poikani lähtee?' 'Hän on niin nuori vielä.'

Vapahtaja ymmärsi nuo kirkossa risteilevät kysymykset. Hänen kasvonsa kirkastuivat. Ne saivat taivaallisen loisteen. Ja hiljaisena, tyynnyttävänä levisi yli kirkon hänen vastauksensa: 'Ole hyvässä turvassa!' 'Minä elän.'

Levottomat kysymykset tyyntyivät ja odottava hiljaisuus levisi yli kirkon. Siellä täällä vilahtavat vielä valkoiset nenäliinat, mutta kosteista silmistä loisti nyt yhä varmempi kiitollisuus: 'On hyvä antaa, mitä antaa voi, eikä minulla ole muuta kuin poikani.'

Kirkon pääoven luona syntyi liikettä. Se levisi kirkkoon penkki penkiltä, käytävä käytävältä. Yhä useampia päitä nousi kurkistamaan. Pääoven edessä tehtiin tilaa. Kuului komentosanoja ja urkujen hiljaa soidessa astui kirkkoon nuorukaisia nelimiehisissä riveissä. Etupää, kaksi lippua edessä, suuntasi kulkunsa kuoriin ja asettui sinne seisomaan. Pääkäytävä täyttyi ja sivukäytävillekin ulottuivat nuorukaisten rivit.

Se oli Oulun I vapaaehtoinen rintamakomennuskunta, joka oli lähdössä rintamalle ja oli nyt saapunut kirkkoon Herran siunausta vastaanottamaan.

Joukko seisoi hiljaa paikoillaan. Nuorukaiset olivat täysissä varustuksissa, reput seljässä, pistimet vyöllä ja uumenilla, nahkavyö. Heidän kasvoillaan asui juhlallinen totisuus: he ymmärsivät hetken vakavuuden.

Urut, jotka olivat soittaneet koko ajan nuorten sotilasten marssiessa kirkkoon, lakkasivat yht'äkkiä. Oli niin hiljaista, ettei hiiskahdustakaan kuulunut. Sitten alkoivat ne jälleen: ensin hiljaa, hetken kuluttua kovemmin, kunnes niiden ääni jälleen heikkeni noustakseen täyteen voimaansa virressä, joka nyt kajahti kirkossa:

"Ken Herraan panee turvansa, Ain' apua se saapi; Ei pelkääkään se kuoloa, Ken häneen uskaltaapi. Suojassa Herran sotimaan Puolesta rakkaan isänmaan Siis lähden rohkiasti."

Virren värssy loppui ja kaikkien katseet suuntautuivat saarnatuoliin. Sinne oli noussut sotilaspappi, kenttäpuku yllä. Hänkin lähtee joukon mukana, mutta ennen lähtöään hän tahtoi puhua muutaman sanan pojilleen ja heidän omaisilleen.

_"Kuule! Vuorilla on niinkuin suuren kansan kohina! Kuule kokoontuneitten sotajoukkojen kohinaa! Herra Sebaot on sotajoukkoa tarkastamassa."_

Näin kajahtivat tekstin sanat yli kirkon.

Pappi alotti puheensa. Hänen sydämensä oli tulvillaan tunteita, joita hän ei ollut ennen tuntenut. Hän oli monta kertaa seisonut tuossa paikassa, mutta ei vielä milloinkaan hän ollut tuntenut puhumisen tarvetta niinkuin nyt. Tällä hetkellä hän sen tunsi. Hetken erikoisuus painoi häntä. Monet ajatukset risteilivät hänen päässään. Hänellä oli vaimo ja pieniä lapsia. Ja noilla toisilla oli omaiset, isä, äiti, veljet, siskot. Hänestä tuntui, että hän murtuisi, ennenkuin oli päässyt alkuunkaan, mutta nähdessään lähtijöiden tyynet, vakavat kasvot, hän tyyntyi ja alotti saarnansa.

Hän puhui aluksi sen sodan synnystä, johon nuori vapaaehtoisten joukko nyt lähti. Hän näytti, kuinka välttämätöntä oli, että he lähtivät. Siellä etelässä taistelivat jo toiset ja odottivat apua. Nyt oli pohjoispohjalaisten aika tullut lähteä taisteleville veljilleen avuksi. Ja he lähtevät. Kuin lumivyöry oli vapausliike levinnyt kautta maan. Oli todellakin käynyt toteen profeetan sana: vuorilla on kuin suuren kansan kohina.

Pappi siirtyy tekstin ytimeen. Hän haluaa kirkastaa sen sotaan lähteville.

_Herra Sebaot on sotajoukkoa tarkastamassa_.

Ennen lähtöä oli pidetty tarkastus. Päällystö oli katsonut, oliko kaikki järjestyksessä niinkuin olla piti, oliko pyssy ja rensseli paikoillaan. Nyt oli lopputarkastuksen vuoro. Ja sen piti sotajoukkojen Jumala, Herra Sebaot.

Hän tarkasti, millä mielellä nuori vapaaehtoisten joukko lähti. Paniko se turvansa Jumalaan, niinkuin isät ennen taistelun ja ahdingon aikoina. Hän tarkasti, oliko nuorukaisten povessa isien henki, joka Suomen sodan aikana oli tullut niin kauniisti näkyviin siinä uhrautuvaisuudessa ja alttiudessa, josta historia jälkipolville kertoi. Hän tarkasti, oliko lähtevässä joukossa vanhan Loden mieltä ja v. Döbelnin rehellistä kiitollisuutta. Sitä tarkasti sotajoukkojen Jumala, Herra Sebaot.

Nuoret sotilaat seisoivat vakavina. He ymmärsivät pappinsa tarkoituksen. Rohkeita, avonaisia katseita suuntautui saarnatuoliin. Niistä sai pappi lukea vastauksen kysymyksiinsä.

Kyllä he Jumalaa tarvitsivat. Hehän lausuivat avomielisesti ilonsa jo siitä, että saivat mukaansa sotatantereelle papin, joka tahtoi jakaa samat ilot ja vaivat heidän kanssaan. Ja esi-isiä he olivat muistelleet iltahetkinä kasarmissa. He tahtoivat lähteä taisteluun vanhan Loden mielellä, Loden, joka ei antanut ryntäyskäskyä ennenkuin oli lukenut miehilleen isämeidän ja Herran siunauksen. Ja jos Jumala soi voiton, tulisivat he v. Döbelnin lailla antamaan hänelle kiitoksen.

Puhe loppui muutamiin jäähyväissanoihin lähtevien omaisille ja seurakunnalle ja pappi laskeutui alas saarnatuolista. Jälleen soivat urut. Veisattiin toinen värssy äskeisestä virrestä ja sen aikana astui pappi messupukuun puettuna alttarille ja toimitti lippujen vihkimisen. Toinen lipuista tuli seuraamaan joukkoa ja näyttämään sille tietä voittoon.

Juhlallinen toimitus loppui. Seurakunta ja lähtevät sotilaat veisasivat loppuvirren. Se johti ajatuksen siihen mahdollisuuteen, että joku joukosta voisi jäädä palaamattakin. Mutta siitä huolimatta kaikui virsi voitokkaana ja sen sävel vyöryi yli kirkon täyttäen sen holvit ja korkean kupoolin.

"Jos sotaan kaadunkin, ma saan Viel' ihanamman isänmaan Taas sulta taivahassa."

Lähtöjumalanpalvelus oli päättynyt. Vapaaehtoinen joukko teki täyskäännöksen ja marssi hiljaa kirkosta ulos. Taas vilahtelivat valkoiset nenäliinat ja seurakuntalaisten silmiin kohosi kyyneleitä. Monet suuntasivat taas katseensa Vapahtajan kuvaan kirkon perällä. Mutta Vapahtaja ei nyt puhunut mitään. Hän oli vain kohottanut kasvonsa taivaaseen päin kuin rukoillakseen sieltä siunausta lähteville. Ihmiset ymmärsivät sen ja nenäliinat painautuivat kyyneleisille kasvoille...

Mutta päät pystyssä, loistavin silmin, astui nuori sotilasjoukko tuomiokirkon portaita alas.

Korkeudessa loisti aurinko ja puistojen puissa kimalteli huurre...

MATKALLA RINTAMALLE.

Liekö missään koskaan mieliala sellainen kuin sotanäyttämölle matkustavassa sotajoukossa, joka palaa taisteluinnosta? Ei ole vielä koettu sotaretken vaaroja eikä vaivoja. Kaikki on uutta. Retken päämäärä kajastelee vain mielessä kuin sadun luvattu maa. Mielikuvitus askartelee ja loihtii esiin hurmeisia taistelukenttiä, joilla sotajoukko rynnistää eteenpäin. Sankarihaamut astuvat haudoistaan ja liittyvät suureen, hurjana hyökkäävään parveen. Mukana on Kaarle XII pitkine lyömämiekkoineen, Napoleon valkoisen ratsunsa selässä, v. Döbeln side otsallaan ja Adlercreutz ja -- kuka jaksaakaan luetella kaikki ne historian sotasankarit, jotka koulupojan mielikuvituksessa elävät.

Veri ei tunnu vereltä vielä. Se on pikemmin kuin silkkiä taikka samettia.

Sellainen kohonnut, innostunut juhlamieli vallitsi Oulun poikienkin joukossa, jotka olivat matkalla rintamalle. Koulupoikien innostus varsinkin oli tavaton. Se johtui yhtäältä ilosta, jonka synnytti vapauden tunne. Sitähän he eivät olleet paljoakaan kokeneet, paitsi ehkä kesillä joskus. Toisaalta oli siihen syynä tieto lähestyvistä taisteluista, joiden symbolina oli vaunun seinällä riippuva kivääri. Kun kerran sellainen oli uskottu miehen kouraan, olivat entiset ajat olleet ja menneet.

Tuo sydämellinen, melkein poikamainen ilo tuli näkyviin varsinkin rautatieasemilla, joille oli kerääntynyt runsaasti kansaa "sotapoikia" nähdäkseen. Suomalaisen olennossa ja käytöksessä ilmenevä tavallinen jäykkyys oli kuin poispuhallettu. Ei kysytä, oltiinko tuttuja ennestään. Juteltiin kuin vanhat ystävät. Oli somaa nähdä harmaapäisen, juurevan isäntämiehen keskustelevan innostuneen koulupojan kanssa. Edellisen silmissä oli niin ystävällinen välke jälkimäisen pajattaessa ja selittäessä kuin omalle isälleen. Melkeinpä olisi luullut, että täällä vasta olivatkin vanhemmat vastassa jättämässä jäähyväisiä pojilleen. Sellainen sydämellinen ilo vallitsi kaikkialla.

Melkein joka toisella asemalla oli runsaasti ruokaa tarjolla. Jo heti Kempeleessä saatiin sitä mukaan suuret määrät: perunoita, lihaa, ja leipää. Eikä Liminka ollut sen huonompi. Siellä notkuivat pöydät voileipien ja maitohinkkien painosta ja kahvikuppeja höyrysi pitkä rintama tarjoilupöydällä. Ja kun matkaa lähdettiin jatkamaan, lyötiin mukaan m.m. kokonainen voidritteli.

Laulujen kaikuessa lähti juna hiljalleen liikkeelle. Jäi Liminka ja sen ystävälliset ihmiset. Vielä viimeinen voimakas "eläköön"! ja juna liukui jo vaihteen sivu jättäen jälkeensä tuon vieraanvaraisen aseman. "Pikku-Jussi" seisoi hajasäärin vaunusillalla hento morsiamensa kainalossaan. Hänen pulleat kasvonsa muhailevat tyytyväisinä. Olihan hänen ja morsiamensa osaksi tullut Limingassa erityinen kunnianosoitus. Kun nim. juna saapui asemalle, levisi väkijoukkoon tieto, että mukana on "Pikku-Jussi", jonka osa liminkalaisista hyvin tunsi siltä päivältä, jolloin tehtiin rynnäkkö ryssää vastaan Oulun kasarmilla. Heidän piti välttämättä saada nähdä tämä nykyaikainen "kivekäs". Eikä siinä auttanut muu kuin morsian käsipuoleen ja niin asemasillalle, jossa nuoren parin ilmestyttyä kajahti iloinen sydämellinen "eläköön". Se oli liminkalaisten onnentoivotus vastakihlautuneille.

Ruukissa uusiintui sama ystävällisyys. Laulua ja -- kahvia, viimemainittua yltäkyllin. Paikkakunnan suojeluskuntalaiset pitivät vahtia asemalla. Innostus oli suuri. Halu paloi miehillä rintamalle ja he lohduttelivat itseään, että pian pääsisivät matkaan.

Oli hupaista nähdä, millä innolla pojat olivat matkansa alottaneet. Kuularuiskukomennuskunta piti hauskaa härkävaunussaan. Kamiinilla lämpisivät vesikauhat. Pojat keittelivät teetä ja tarinoivat. Heidän keskusteluistaan huokui vakava, lämmin henki yhteiseen, suureen asiaan. Johtuivat siinä pakostakin mieleen runoilijan sanat:

"Näill' urhoill' uhmaa maailmoja vaikka".

-- Maanantaina lähdetään etelään, lausui joku joukosta. -- Se kuuluu olevan varmaa.

-- No mitäpä siitä. Sitä vartenhan ollaan matkallakin. Parempi mitä pikemmin.

Pojat innostuivat, kehittelivät taistelukuvauksia. "Tampereelle, Helsinkiin, Pietariin!"

-- Olisi se somaa suomalaisen miehen marssia kerran Pietarin katuja kivääri olkapäällä, lausahtaa ylhäältä makuulaverilta joku.

Sitä kannattavat kaikki. Mikä sen mieluisempaa suomalaisesta kuin saada kerran isännöidä ryssän pääkaupungissa.

Kilpualla tuli vastaan etelän postijuna. Joku matkustajista hyppäsi sotilasjunaan.

-- Hyviä uutisia! Pietarin rata katkaistu Kämärän luona.

Se tieto vaikutti kuin kepin survaisu ampiaispesään. Sitä turinaa ja porinaa! Ei tahtonut saada omaa ääntänsä kuuluville lainkaan.

-- Onko se totta?

Matkustaja hätääntyi. Hän ei oikein tiennyt, tekikö hänen uutisensa hyvän vai huonon vaikutuksen, Kerrotaanhan Aleksanteri Suuresta, että hän itki kuultuaan isänsä Filippoksen voitot. Hän kun luuli, ettei hänen osallensa enää jäisi mitään. Näytti siltä kuin olisi tuossa riehuvassa joukossa ollut monta pikku Aleksanteria, joihin matkustajan iloiset kasvot vaikuttivat melkein ärsyttävästi. Mutta se oli vain harhaluulo. Suurin enemmistö otti raikuvalla riemulla vastaan hyvän uutisen ja ne, jotka eivät puhuneet mitään, eivät olleet ehtineet vielä innostua.

-- Asiat ovat hyvällä tolalla, hihkaistiin.

-- Ovat, niinkuin ovat olleetkin.

Saavuttiin Kannukseen. Siellä oli varattu päivällinen retken osanottajille. Oli maitoa, oli leipää ja maukasta kauravelliä, jota ahmien syötiin. Hyvä tuuli, joka pitkin matkaa oli pitänyt poikien mieltä vireissä, antoi hyvän ruokahalun. Ja kahvia oli myös. Sitä oli ollut melkein joka toisella asemalla. Ja juotu sitä oli myös, sydämen halulla.

Laululla saattelivat ystävälliset kannuslaiset Oulun poikia matkalle. Lauloi yksiääninen naiskuoro kirkkain äänin. Ja valoisin mielin sitä kuunneltiin:

Kuullos pyhä vala, kallis Suomenmaa! Sinuun koskea ei väkivalta saa. Sua suojelemme, Verin varjelemme. Ollos huoleton! Poikas valveill' on.

Juna vihelsi. Lähdettiin jatkamaan matkaa. "Eläköön"-huudoin ja liehuvin liinoin hyvästelivät kannuslaiset sotaan menijöitä. Juna paransi vauhtia. Asematulet vilkuttivat vielä viimeisiä hyvästejä. Ensi käänteessä ne hävisivät ja kohisten syöksyi rautahepo eteenpäin.

Oli tulossa yö, kaunis kuutamoinen yö. Salaperäisinä kiisivät ohitse Keski-Pohjanmaan lakeudet, joilla kuunvalo leikkiä löi. Ne muistuttivat muinaisia taistelutantereita, joilla liikkuivat vainajien haamut kohotetuin käsin. Junan jyrinä muistutti kaukaisten kanuunain jylinää, joka toisinaan läheni, toisinaan häipyi etäisyyteen. Sellaiselta mahtoi kuulua tykkien virsi yli yölepoon käyneen tasangon. Mielikuvitus heräsi ja lähti retkilleen...

Joukkuepäällikkö Aarne K. ja kenttäpastori istuvat myöhään yöhön ja keskustelevat.

He nauttivat junassa vallitsevasta hiljaisuudesta. Se muodostaa niin räikeän vastakohdan päivälliselle melulle ja hälinälle. Heitä huvittaa tämä kuutamoyön läpi puskeva juna täynnä nukkuvia sotilaita.

Aarne K. on puhetuulella. Hän rupeaa kertomaan seikkailuistaan Venäjällä. Vasta kaksikymmentä täyttänyt nuorukainen on ehtinyt nähdä tuulet ja tuiskut. Hän on ollut tavallisena rautatietyömiehenä Muurmannissa, "hoidellut" siellä Venäjän valtion tavaramakasiinia, osoittaen varsinkin siinä toimessa lähimäisen rakkautta saksalaisia sotavankeja kohtaan, joita hän on avustanut rajan yli suuret joukot. Hän on työskennellyt kuuluisilla Inon pattereilla sillä seurauksella, että muutamana pilvisenä yönä hänen oli lähdettävä käpälämäkeen ja juostava 16 kilometriä pitkin Viipuriin. Hän on nukkunut monenlaisissa yöpaikoissa tavallisesta vankiparakista alkaen tavaravaunun jarrukoppiin saakka. Hän on esiintynyt herrana ja talonpoikana, liikkunut salongeissa ja kivijalka-kahviloissa, hiihdellyt sissinä metsiä pitkin, ollut milloin jonkun suuren toiminimen "asiamiehenä" kaupitellen separaattoreita ja niittokoneita, milloin tavallisena kulkujätkänä laukussa leivänkannikka ja kuiva lihakappale. Hän tuntee useat vankilat Oulun lääninvankilasta Pietarin Beresilnajaan saakka. Kerran hänet on tuomittu kuolemaan, mutta siitä huolimatta istuskelee hän tuossa ja kertoilee seikkailuistaan tarkkaavaisena kuuntelevalle papille. Ja viimeksi, kun Venäjän vallankumous puhkesi, oli hän matkalla elinkautiseen maanpakoon Siperian kylmille aroille. Yhdessä Venäjän vallankumousmiesten kanssa hän palasi sieltä ja sai taas nähdä kotoiset rannat. Siitä alkaen hän on liikkunut kotimaassaan valtiollisissa puuhissa, ottanut osaa Oulun valloitukseen, heilunut pommi taskussa monissa kriitillisissä tilanteissa, komentanut kuolemantuomion täytäntöönpanoon määrättyä sotilasosastoa j.n.e. Mutta tästä kaikesta huolimatta hohtaa hänen kasvoiltaan nuoruuden raikkaus ja hänen avonainen katseensa on peittelemättömän rehellinen.

Juna sivuuttaa asemia pysähtymättä. Kuu oli noussut korkealle ja ohi kiitäville Etelä-Pohjanmaan lakeuksille loi se omituisen, salaperäisen värin. Saattoi melkein kuvitella niitä Siperian aroiksi, joilla joukkuepäällikön kertomus liikkuu. Talot ja kylät nukkuivat syvässä unessa. Niiden asukkaat saivat rauhassa levätä, sillä puhdas oli Pohjanmaa punaisista. Se kuului Valkeaan Suomeen, joka levittää aluettaan yhä laajemmalle, kunnes se kerran syleilisi Suomenlahden rantoja.

-- Jokohan ollaan Vappuna Helsingissä? kysäisee pappi, kun oli hetkinen oltu vaiti.

-- Saa nähdä. Nopeasti se silloin menisi.

Joukkuepäällikkö vaipui mietteisiinsä.

Ajatteliko hän papin kysymystä, vai vieläkö kulki muisto pitkin kuoleman teitä Siperian autioilla aroilla, jonne niin moni jäi, saamatta koskaan kotimaataan nähdä?

Yö oli kulunut pitkälle. Kuu loisti kirkkaana. Joukkuepäällikön valtasi uni ja hän laskeutui vaununpenkille pitkäkseen.

Pappi jää vielä istumaan ja tupakoimaan. Hänen ajatuksensa kulkevat siihen aikaan, jolloin hän toimi Oulun lääninvankilan saarnaajana. Muutamana päivänä pistäytyi hän erääseen selliin, jossa sanottiin säilytettävän vaarallista valtiollista vankia. Hän tahtoo tavata tätä ja astuu selliin. Hänen edessään seisoo vaaleaverinen nuorukainen, vangin harmaa puku päällä. Tukka on pitkä kuin metsäläisellä, mutta varsi on suora ja silmät itsetietoisen, vapaan miehen. He keskustelevat jostakin. Nuorukainen suhtautuu pappiin varovaisesti. Hänhän ei tunne tätä. Eikä pappikaan tahdo hänen luottamustaan itselleen houkutella. Hän ymmärtää vangin syyt. Alakuloisena ja murheellisena hän poistuu sellistä, murheellisena siksi, että parhaat Suomen voimat viruvat vankiloissa. Mutta nuoren vangin katse oli jäänyt hänen mieleensä. Siitä oli kuvastunut rohkeus ja toivo, joka oli päättänyt pysyä vireillä kaiken uhallakin. Se oli pappia lohduttanut.

Hän ei luullut koskaan enää tapaavansa nuorta vankia, sillä pienen ajan kuluttua oli tämä viety Venäjälle, niinkuin moni muu ennen häntä. Mutta eräänä päivänä, joku päivä ennen rintamalle lähtöä, astuu hänen eteensä nuori sotilaspukuinen mies kannukset jalassa ja miekka vyöllä. "Tunteeko pastori minua?" Pappi katsoo ja katsoo, mutta ei voi muistaa. 'Missä olemme tavanneet ennen?' 'Oulun lääninvankilassa,' kuuluu reipas vastaus. Silloin muistaa pappi nuoren avokatseisen vangin ja sydämellisesti puristavat he toistensa kättä. Se oli joukkuepäällikkö Aarne K., sama nuorukainen, joka nyt nukkui tuossa häntä vastapäätä rauhallisena ja tyynenä, matkalla vapaussotaan niinkuin hän itsekin.

-- Ihmeelliset ovat Herran tiet, lausuu kenttäpastori itsekseen ja nousee mennäkseen nukkumaan.

Pian on koko vaunuosasto unen helmoissa. Ovensuupenkiltä kuuluu voimakasta kuorsausta. Se on kuormastopäällikkö, joka siellä vetelee unia. Joku oli sanonut leikillään hänen lähteneen matkaan "antaakseen joukolle moraalista kannatusta". Ja siltä tuntuukin. Ainakin tuo syvä kuorsaus vaikuttaa niin kotoisen rauhoittavasti. Se muodostaa niin jyrkän vastakohdan retken vaaralliselle päämäärälle, että tulee oikein hyvä olo sitä kuunnellessa.

Pappi painautuu penkilleen ja on pian unessa. Nukkuva juna puskee halki kuutamoisen yön sinne, missä soi tykkien virsi.

ETELÄÄ KOHTI.

Hiljaisessa, kuutamoisessa yössä käy kumma kulkue: rekiä rekien jälkeen niin pitkälle kuin silmä kantaa kiemurtelee melkein loppumattomassa jonossa etelään päin. Välistä poikkeaa kulkue maalle oikaisten jonkun suuremman kannaksen yli ja peittyen metsän kätköön. Väliin sukeltaa se jälleen esiin kuun valaisemalle, kirkkaalle merenselälle, mataen sen poikki kuin mahdottoman pitkä jättiläiskäärme, hävitäkseen taas hetken päästä jonkun niemen kainaloon. Rekimatkue kulkee eteenpäin hiljakseen kuin öinen aave ja kummissaan katselee kuukin sen solumista läpi huurteisen, äänettömän metsän. Se on hermostunut havaitessaan, ettei se metsän vuoksi pääse oikein tarkastelemaan, mitä väkeä se on. Rekijono häviää vähä-väliä puiden pimentoon. Mutta ensimäisellä seuraavalla lahdenaukealla terästää kuu katseensa, luo kuin äkämystyneenä eteen sattuneen pilvenlonkareen pois kasvoiltaan ja valaisee kirkkaasti hitaasti eteenpäin soluvan matkueen. Ja sen uteliaisuus tulee tyydytetyksi: hevosia, tavallisia maalaishevosia Närpiöstä, Kristiinasta ja Lapväärtistä, reen keulalla tukeva, turkkeihin kääriytynyt isäntämies ja reen perällä pukinnahkalakkisia nuorukaisia lammasnahkaturkeissa, kaksi, jopa kolme, vieläpä neljäkin samassa reessä, kiväärit pystyssä polvien välissä. Se ei olekaan mikään rauhallinen matkue, vaikka niin tyynesti kulkee. Sen kannaksilla liukuvat sodan henget ja yksinäinen aisatiukukin helkähtelee katkonaisesti tahdissa: 'sota, sota, sota, sota.'

Oulun I vapaaehtoinen rintamakomennuskunta on matkalla Kristiinasta Merikarvialle.

Osa miehistä nukkuu turkinkauluksiensa suojassa ja näkee unta kauas jääneestä kodista. Mutta suurin osa valvoo ja seuraa mielenkiinnolla matkan kulkua. Joukossa on monta kaupunkilaispoikaa, jotka eivät ole koskaan ajaneet hevosella pitempää matkaa kuin Oulusta Knuutilaan tahi korkeintaan Maikkulaan, ja heitä huvittaa tämä öinen matka mukavassa maalaisreessä. Erikoisen hupaisalta tuntuu, että kuskinpenkillä istuskeleva lammasnahkaturkkinen isäntämies ei osaa suomea kuin aivan hätäisesti. Se ihmetyttää poikia yhtä paljon kuin jos kuulisivat jonkun kiviniemeläisen torpan miehen haastavan Tukholman ruotsia. Mutta asialle ei voi mitään: kyytimiehet ovat ummikkoruotsalaisia, harvaa poikkeusta lukuunottamatta, ja heidän omituista murrettaan on soma kuulla.

-- He' en douli' häst, vakuuttaa juureva lapväärtiläinen muutamalle Oulun pojalle, joka ihmettelee hevosen pientä kokoa.

-- Se on kelpo hevonen. Ja isäntä selittää, kuinka monetta kyytiä hän jo on suorittamassa.

Tyytyväisinä nämä närpiö- ja lapväärtiläiset muuten suhtautuvatkin kyyditysvelvollisuuteensa. He eivät ole koskaan suvainneet sosialisteja eivätkä ryssiä ja usea heistä on ollut mukana Kristiinan kahakoissa, joissa viimemainituilta riisuttiin aseet. Mielellään he senvuoksi kyyditsevätkin valkoisia joukkoja, sillä he tietävät, ettei maahan palaja rauha, ennenkuin ryssiltä ja punaisilta on riistetty viimeinenkin kivääri.

Pakkanen on kirpeä ja merenselkä huokuu ilkeää usvaa, joka tarttuu kuin takkiainen turkinkaulukseen. Saa panna kaiken tarmonsa liikkeelle sulana pysyäkseen. Onneksi on sentään tie metsämailla niin epätasainen, että reen huojunta auttaa jonkun verran lämpimänä pysymään.

Tunti kuluu toisensa jälkeen ja matka jatkuu. Muutamassa metsänotkelmassa tulee vastaan ajomiehiä. He ajavat varovasti sivuun ja odottavat, kunnes kulkue on päässyt ohitse. Ne ovat talonpoikia Kristiinan tienoilta, jotka palailevat sotilaskyytejä viemästä.

Aamupuoleen kuunvalo heikkenee ja neljän viiden tienoissa saavutaan Ömossan kylään Siipyyn pitäjässä. Miehet pääsevät lämmittelemään siksi aikaa kuin hevosia vaihdetaan. Ja tarpeen se onkin, sillä moni on kylmästä koko lailla konttautunut.

Pysähdys tuleekin pitemmäksi kuin alussa oli arvattu. Ömossalaisten hevoset ovat jo aikoja olleet valjaissa, mutta matkaan vaan ei päästä.

Kuularuiskut eivät ole vielä saapuneet ja niitä täytyy odottaa.

Komennuskunnan komentaja on hermostunut. Mihin ihmeeseen ovat kuularuiskut hävinneet?

Vihdoin tuo joku sanoman, että kuularuiskuja vetäneet hevoset ovat uupuneet ja jääneet kuuden kilometrin päähän kylästä.

Tuli ja leimaus! Oltaisiinpa nyt punaisella alueella, niin saataisiin sanoa hyvästit koko kapistuksille.