Part 9

Babalatchi oli maassa polvillaan ja pyyhkieli mutaa ojennetun käden kangistuneista sormista. Sitten hän nousi seisomaan ja antoi kultaisen, suurella jalokivellä koristetun sormuksen kimallella Almayerin silmien edessä.

"Sinä tunnet tämän hyvin," sanoi hän. "Se ei milloinkaan ollut poissa Dainin sormesta. Minun täytyi ihan repiä lihaa saadakseni sen irti. Uskotko nyt?"

Almayer piteli käsillään päätään ja antoi niitten sitten ääneti vaipua sivuilleen. Hän oli rajattoman epätoivoinen. Babalatchi, joka tarkkaavasti katseli häntä, oli ihmeissään nähdessään hänen hymyilevän. Kummalliset mielikuvat heräsivät Almayerin aivoissa, jotka uusi onnettomuus kerrassaan oli hämmentänyt. Hänestä tuntui, että hän oli jo vuosikausia vähitellen vaipunut syvään rotkoon. Päivä päivältä, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta hän oli yhä vaipumistaan vaipunut. Tuo rotko oli sileä, pyöreä ja musta. Huimaavan nopeasti olivat sen mustat seinät syöksyneet ylöspäin. Se oli ollut hurjaa menoa, ja hän oli vieläkin kuulevinaan tuttua kohinaa. Ja nyt hän oli kauheasti kumahtaen tullut pohjaan asti. Mutta mitä ihmettä! Hän oli ihan elävä, kun sitävastoin Dain makasi ruhjoutuneena ja kuolleena. Se tuntui hänestä kummalliselta. Tuossa oli kuollut malaiji! Hän oli nähnyt monta kuollutta malaijia ilman vähintäkään mielenliikutusta. Mutta tällä kertaa hänen teki mieli itkeä, sillä nyt oli jo oikeastaan päättynyt sen valkoisen miehen elämä, jonka hän niin hyvin tunsi; miehen, joka putosi syvään rotkoon, mutta ei kuollut. Hänestä tuntui, kuin olisi hän seisonut jonkun matkan päässä sivulla ja katsellut erästä Almayeriä, joka oli hyvin murheissaan. Miespoloinen! Miksi hän ei katkaissut kaulaansa? Hän tahtoi lohduttaa miestä. Hän olisi hyvin kernaasti nähnyt itsensä makaamassa kuolleena tuon toisen kuolleen päällä. Miksi hän ei jo kuole ja pääse kärsimyksistään? Almayer voihki ääneen aivan itsetiedottomasti, mutta hätkähti pelokkaasti kuullessaan oman äänensä soinnun. Tuliko hän hulluksi? Hän kauhistui ajatellessaan tätä ja alkoi juosta taloansa kohden hokien itsekseen: "Minä en tule hulluksi, en tule! En, en, en!" Hän koetti lujasti pitää kiinni tästä ajatuksesta. Hän horjahteli juostessaan sokeasti portaita ylös ja hokiessaan yhä kovemmin noita sanoja, joissa näytti piilevän hänen pelastuksensa. Hän näki Ninan seisovan edessään ja hän tahtoi sanoa jotakin tyttärelleen, mutta ei muistanut mitä. Niin tavattomasti hän pelkäsi unohtavansa sen ajatuksen, että hän ei tulisi hulluksi. Näitä sanoja hän yhä toisti mielessään juostessaan pöydän ympäri, kunnes lopulta törmäsi nojatuolia vasten, johon hän aivan uupuneena lyyhistyi. Hän istui siinä tuijottaen hurjasti Ninaan, vakuutellen yhä itselleen, että oli terve, ja ihmetellen, miksi tyttö säikähtynein katsein väitteli häntä. Mikä tyttöä vaivasi? Tämähän oli kerrassaan hullua. Hän iski kovasti nyrkillään pöytään ja karjasi karkeasti: "Anna minulle vähän viinaa! Juokse!" Mutta kun Nina oli livistänyt huoneesta, oli hän hiljaa ja vaiti ihmetellen, minkälaista melua oli pitänyt.

Nina toi puolipikarillista viinaa ja näki silloin, mitenkä isänsä ilmeettömästi tuijotti eteensä. Almayer tunsi nyt itsensä hyvin väsyneeksi, aivan kuin olisi tullut pitkältä matkalta. Hänestä tuntui, kuin olisi hän kävellyt peninkulmia tänä aamuna ja kaipaisi nyt perinpohjaista lepoa. Hän otti pikarin vapisevin käsin vastaan ja juodessaan kalisivat hänen hampaansa lasia vasten, jonka hän joi pohjaan ja laski sitten raskaasti pöydälle. Hän käänsi katseensa hitaasti Ninaan, joka seisoi hänen vieressään ja alkoi puhua vakavasti:

"Nyt on kaikki mennyttä, Nina. Hän on kuollut. Nyt voin vaikka polttaa kaikki veneeni."

Almayeristä tuntui hyvältä, kun hän voi puhua niin rauhallisesti. Ei hän sittenkään tule hulluksi. Tuo varmuus rohkaisi häntä, ja hän kertoi nyt edelleen, mitenkä ruumis oli löydetty, kuunnellen mielihyvällä omaa ääntänsä. Nina seisoi rauhallisena isänsä rinnalla. Hänen kätensä lepäsi kevyesti isänsä olkapäällä, hänen kasvonsa näyttivät jäykiltä, mutta niitten pieninkin piirre ja koko ruumiin asento ilmaisi mitä terävintä ja tarkkaavaisinta mielenkiintoa.

"Dain on siis kuollut," sanoi Nina kylmästi, kun isänsä oli laannut puhumasta.

Almayerin näennäinen levollisuus puhkesi tuossa tuokiossa hurjaksi vihaksi.

"Sinä seistä toljotat siinä aivan kuin olisit puolikuollut ja puhelet minulle," tiuskasi Almayer tulisesti, "kuin mistäkin mitättömästä asiasta. Kyllä hän on kuollut. Ymmärrätkö sinä? Kuollut! Mutta mitäpä sinä siitä välität? Sinä et milloinkaan ole mistään välittänyt. Sinä olet nähnyt minun kamppailevan, ahertavan ja yrittävän, mutta ei se sinua ole liikuttanut. Ja minun kärsimyksiäni sinä et ole koskaan käsittänyt. Et koskaan. Sinulla ei ole sydäntä eikä ymmärrystä, sillä muuten sinä olisit käsittänyt, että juuri sinun hyväksesi, sinun onneksesi minä olen raatanut. Minä tahdoin tulla rikkaaksi, minä tahdoin päästä täältä pois. Minä tahdoin nähdä, mitenkä valkoiset miehet kumartaisivat sinun hurmaavalle kauneudellesi ja mahtavalle yhteiskunnalliselle asemallesi. Vanha kun olen, halusin päästä vieraaseen maahan, minulle vieraan kulttuurin piiriin voidakseni elää uutta elämää nauttimalla sinun korkeasta asemastasi, sinun voitoistasi, sinun onnestasi. Tämän kaiken toivoin palkaksi siitä, että olen kärsivällisesti kantanut näitten villien parissa työn, pettymysten ja nöyryytysten kuormaa. Ja tuo palkka oli minulla jo melkein käsissäni."

Almayer vilkasi tyttärensä tarkkaaviin kasvoihin ja kimmahti samalla pystyyn kaataen tuolin.

"Kuuletko sinä? Minulla oli se kaikki tuossa, ihan kätteni ulottuvilla."

Hän vaikeni hetkeksi koettaen lauhduttaa kiihtyvää vihaansa, mutta ei kyennyt.

"Eikö sinulla ole mitään tunteita?" jatkoi Almayer. Ninan vaikeneminen sai hänet raivoon. Hänen äänensä kiihtyi, vaikkakin hän koetti hillitä tunteitaan.

"Tyydytkö sinä elämään tässä kurjuudessa ja kuolemaan tässä kirotussa pesässä? Sano jotain, Nina! Etkö sinä tunne edes myötätuntoa? Eikö sinulla ole edes yhtä lohduttavaa sanaa minulle? Minulle, joka olen sinua niin rakastanut."

Almayer odotteli hetken vastausta, mutta kun ei sitä kuulunut, pui hän nyrkkiään tyttärelleen ja kirkasi:

"Sinä taidat olla ihan tylsämielinen!"

Almayer kääntyi ympäri tavoitellakseen tuolia, nosti sen pystyyn ja istuutui siihen jäykkänä. Hänen vihansa oli jo sammunut, ja häntä hävetti malttamattomuutensa. Mutta samalla tuntui hänen sydämensä kevennetyltä, kun hän kerrankin oli tullut paljastaneeksi tyttärelleen elämänsä sisimmän tarkoituksen. Niin hän sydämensä pohjimmalla ajatteli. Mutta tunteiden kuohunta oli estänyt häntä oikein arvioimasta onnettomuutensa perussyitä. Hän ei kyennyt näkemään, miten väärällä pohjalla hänen elämänsä oli, miten mahdottomia hänen päämääränsä, miten turhia hänen surunsa. Almayer tunsi nyt sydämessään pelkkiä hellyyden ja rakkauden tunteita tytärtään kohtaan. Hän halusi nähdä tyttärensä murtuneena jakamassa kanssaan epätoivonsa taakkaa. Mutta hän toivoi sitä samasta syystä kuin kaikki heikot luonteet, hän toivoi onnettomuustoveria, joka oli kohtaloonsa syytön. Jos Ninalla itsellään olisi kärsimyksiä, niin hän ymmärtäisi ja säälisi isäänsä. Mutta nyt hän joko ei tahtonut tai ei osannut sanallakaan lohduttaa ja helliä isäänsä tämän kauheimpina hetkinä. Almayer tunsi äkkiä rajattoman yksinäisyyden tunteen valtaavan niin voimakkaasti sydämensä, että hän ihan pöyristyi. Häntä alkoi pyörryttää ja hän tupertui eteenpäin kasvot pöytää vasten, kädet sivulle ojennettuina ja jäykkinä. Nina syöksähti nopeasti isäänsä kohden, mutta pysähtyi samassa katselemaan harmaahapsista päätä ja leveitä hartioita, jotka suonenvedontapaisesti hytkyivät ankarasta mielenliikutuksesta. Suru suli viimein nyyhkytyksiin ja kyyneliin.

Nina huokasi syvään ja siirtyi pois pöydän luota. Hänen piirteistään hävisi tuo jäykkä välinpitämättömyys, joka oli saanut hänen isänsä purkamaan vihansa ja surunsa. Hänen kasvojensa ilme, jota isä ei enää nähnyt, oli äkkiä muuttunut. Nina oli kuunnellut näennäisesti kylmänä isäänsä, kun tämä oli anonut myötätuntoa tai edes yhtä lohduttavaa sanaa. Mutta sittenkin olivat hänen sydäntänsä raastaneet ristiriitaiset vaikuttimet. Ne olivat johtuneet arvaamattomista tapahtumista, joita hän ei ollut aavistanut, ei ainakaan vielä. Nina oli ollut syvästi järkytetty nähdessään isänsä kurjuuden. Hän tiesi kyllä, että hän olisi voinut lopettaa sen yhdellä sanalla, ja hän olisi tahtonut antaa rauhan tuolle murtuneelle sydämelle. Mutta hän oli kuullut silloin pelolla kaikki voittavan rakkautensa äänen joka oli käskenyt häntä vaikenemaan. Ja lyhyen, mutta tuiman taistelun jälkeen hänen entinen minänsä oli alistunut uuden elämän vaatimuksiin. Hän oli verhonnut itsensä ehdottoman vaitiolon vaippaan. Kas siinä varma varokeino pienimmänkin, mutta silti kohtalokkaan myöntymisen varalle! Hän ei ollut rohjennut näyttää vähintäkään elettä eikä sanaakaan kuiskata, sillä hän oli peljännyt sanovansa liikaa. Ja jo ne voimakkaat tunteet, jotka olivat tunkeutuneet hänen sydämensä sisimpiin soppiin, olivat saaneet koko hänen olentonsa miltei kivettymään. Ainoastaan laajentuneet sieraimet ja salamoivat silmät olivat tulkinneet hänen sisässään raivoavaa myrskyä. Mutta noita tyttärensä tunteiden tulkitsijoita Almayer ei ollut nähnyt, sillä oman itsensä sääli, viha ja epätoivo olivat sumentaneet hänen silmänsä.

Jos Almayer olisi katsellut tytärtään, kun tämä seisoi parvekkeella nojautuen yli otsakekaidepuun, niin olisi hän voinut nähdä, mitenkä kasvojen välinpitämätön ilme vähitellen muuttui tuskan ilmeeksi ja mitenkä sekin taas vuorostaan hälveni, ja uljaan kauniille kasvoille painuivat syvät huolen piirteet. Ninan katse kiintyi hoitamattoman pihamaan korkeaan ruohikkoon, jonka korret seistä törröttivät jäykkinä keskipäivän helteessä. Rannasta hän kuuli ääniä ja taloa lähestyvien paljaitten jalkojen tassutusta. Babalatchi siellä antoi määräyksiään Almayerin väelle, ja yhä selvemmin kuului Mrs. Almayerin hiljainen vaikerrus, kun talon takaa tuli näkyville pieni saattue, joka kantoi hukkuneen ruumista, surun murtama emäntä etunenässä. Babalatchi oli ottanut taittuneen nilkkakoristeen kuolleen jalasta ja piteli sitä nyt kädessään astellessaan kantajien vieressä. Mahmat hiiviskeli aran näköisenä joukon jatkona ja ajatteli vain hänelle luvattua palkkiota.

"Laskekaa hänet tuonne," sanoi Babalatchi Almayerin miehille osoittaen parvekkeen edessä kuivuvia lankkuja. "Laskekaa hänet tuonne. Hän oli kafferi, koiran kuonolainen, valkoisen miehen ystävä. Hän joi valkoisen miehen väkeviä juomia," lisäsi Balabatchi teennäisellä kauhulla. "Minä näin sen itse."

Miehet laskivat hukkuneen taittuneet jäsenet kahdelle lankulle, jotka he asettivat vierekkäin. Mrs. Almayer peitti sillä aikaa ruumiin valkoisella pumpulikankaan palasella ja puheltuaan hetkisen kuiskaillen Babalatchin kanssa, hän meni toimittamaan kotiaskareitaan. Kun Almayerin palvelijat olivat laskeneet taakkansa maahan, hajaantuivat he mikä minnekin, etsimään varjoisia paikkoja, missä voivat päivänsä parhaiten laiskotella. Babalatchi jäi yksin ruumiin ääreen, joka lojui kankeana valkoisen vaatteen peitossa kirkkaassa auringon paisteessa.

Nina laskeutui portaita alas ja yhtyi Babalatchiin, joka nosti kätensä otsalle ja painui kunnioittavasti kyykkyasentoonsa.

"Sinullahan on rannerengas," sanoi Nina katsellen Babalatchin ylös kohotettuihin kasvoihin ja ainokaiseen silmään.

"Niin on, neiti Putih," vastasi kohtelias valtiomies. Sitten hän kääntyi Mahmatiin päin ja viittasi tätä tulemaan lähemmäksi sanoen: "Tule tänne!"

Mahmat lähestyi vähän epäröiden. Hän koetti olla katsomatta Ninaan ja kiinnitti katseensa vain Babalatchiin.

"Kuulehan nyt Mahmat!" sanoi Babalatchi terävästi. "Sormuksien ja renkaan sinä olet nähnyt ja tiedät niitten olevan Dainin, tuon kauppiaan, eikä kenenkään muun. Dain palasi tänne viime yönä kanootissa. Hän neuvotteli rajahin kanssa ja keskellä yötä hän lähti kanootilla melomaan poikki virran valkoisen miehen taloa kohti. Virta oli kova, ja tänä aamuna sinä löysit hänet sen pyörteistä."

"Jaloista minä kiskoin hänet maalle", sanoi Mahmat kuiskaten. "Tuan Babalatchi, saanhan minä palkkion!" huudahti hän sitten ääneen.

Balabatchi piteli kultaista rengasta Mahmatin silmien edessä. "Mitä minä sinulle olen sanonut, sen nähkööt yksin sinun silmäsi. Ota!"

Mahmat otti kiihkeästi renkaan ja kätki sen uumaverhonsa poimuihin. "Olisinko minä nyt niin typerä että näyttelisin tällaista talossa, jossa on kolme naista?" murahti Mahmat. "Minä kerron heille vain Dain-kauppiaasta. Jo siitä riittää heille puhetta."

Hän pyörähti ympäri ja lähti pois kiirehtien askeleitaan heti kun oli tullut Almayerin alueen ulkopuolelle.

Babalatchi katseli hänen jälkeensä, kunnes hän oli hävinnyt pensaitten taakse. "Teinkö oikein, neiti Putih?" kysäsi Babalatchi kääntyen alamaisesti Ninan puoleen.

"Oikein teit", vastasi Nina. "Sormuksen voit pitää itse."

Babalatchi kosketti kädellään huuliaan ja otsaansa, sitten hän nousi vaivoin pystyyn. Hän katseli Ninaan odottaen, että tämä vielä jotain sanoisi, mutta Nina kääntyikin taloon päin, nousi portaita ylös ja käski käden viittauksella Babalatchia poistumaan.

Babalatchi sieppasi sauvansa ja hankkiutui lähtemään. Oli hyvin kuuma, niin että häntä ei huvittanut pitkä soutumatka rajahin asunnolle. Ja kuitenkin hänen täytyisi mennä kertomaan rajahille viime tapahtumasta, muuttuneista suunnitelmistaan ja kaikista epäilyksistään. Hän meni venevalkamaan ja alkoi aukoa kanoottinsa rottingista kiinneköyttä.

Hänen edessään lepäsi virran leveä alajuoksu. Sen kimmeltävällä pinnalla näkyi kalastajaveneitä kuin mitäkin mustia täpliä. Kalastajat näyttivät melovan kilpaa. Babalatchi keskeytti työnsä ja katseli heidän kisailuaan. Se alkoi häntä huvittaa. Etumaisessa kanootissa oleva mies, joka oli jo lähellä Sambirin ensimäisiä taloja, laski äkkiä melan käsistään, nousi seisomaan ja huusi:

"Laivoja! Laivoja! Sotalaivoja on tulossa! Ne ovat jo täällä!"

Silmänräpäyksessä oli taas siirtola jalkeilla. Ihmisiä törmäsi rantaan. Miehet alkoivat irroittaa veneitään, naiset seisoivat ryhmissä tähystellen virran alajuoksun polvekkeelle päin. Virtaa reunustavien puiden yläpuolelle ilmestyi pieni savupilvi kuin musta tahra pilvettömän taivaan kirkkaalle sinelle.

Babalatchi seisoi neuvotonna rannalla kiinneköysi kädessä. Hän silmäili vuoroin alajuoksulle, vuoroin Almayerin talolle päin, aivan kuin epätietoisena siitä, mitä oli tehtävä. Viimein hän kiinnitti nopeasti kanoottinsa uudelleen, juoksi talolle ja sieltä parvekkeen portaita ylös.

"Tuan! Tuan!" huusi hän kiihkeästi. "Laivoja on tulossa. Sotalaivoja! Sinun on parasta pitää varasi. Upseerit tulevat varmasti tänne."

Almayer kohotti hitaasti päätään pöydästä ja tuijotti häneen tylsästi.

"Neiti Putih!" huusi Babalatchi Ninalle, "katsohan isääsi. Hän ei kuule. Olkaa varoillanne," lisäsi hän merkitsevästi.

Nina nyökkäsi Babalatchille hymyillen epämääräisesti ja aikoi juuri sanoa jotain, kun samassa kova laukaus hinaajan keulaan asetetusta kanuunasta pysäytti sanat hänen puoleksi avatuille huulilleen. Laiva tuli näkyviin. Hymy hävisi Ninan kasvoilta, ja sijaan tuli entinen huolekkaan tarkkaavainen ilme. Kaukaisilta kukkuloilta palasi kaiku kuin pitkä, surunvoittoinen huokaus. Tuntui kuin malaijien maa olisi lähettänyt sen vastaukseksi valtiaittensa vaatimuksille.

KAHDEKSAS LUKU.

Nopeasti levisi kautta siirtolan tieto siitä, kenen ruumis nyt todella virui Almayerin pihamaalla. Koko aamupäivän keskustelivat Sambirin asukkaat ryhmissä siirtolan päätiellä tuon muukalaisen salaperäisestä paluusta ja aavistamattomasta kuolemasta, muukalaisen, jonka he olivat oppineet tuntemaan kauppiaaksi. Hänen saapumisensa koillismonsuunin aikana, hänen kauan kestänyt oleskelunsa heidän parissaan, hänen äkkinäinen lähtönsä prikineen ja ennen kaikkia ruumiin salaperäinen ilmestyminen puunrunkojen joukkoon, ruumiin, jota luultiin hänen maalliseksi majakseen -- olipa siinä jo kylliksi ihmettelyn ja vähentymättömän mielenkiinnon aihetta! Mahmat kulki talosta taloon, joukosta joukkoon ja oli aina yhtä halukas toistamaan kertomuksensa, mitenkä hän oli nähnyt ruumiin, joka oli tarttunut uumaverhosta haarukkapäiseen runkoon, mitenkä Mrs. Almayer, joka oli tullut ensimäisenä paikalle kuultuaan hänen huutonsa, oli tuntenut sen, jo ennenkuin hän oli kiskonut sen maihin, ja mitenkä Babalatchi oli käskenyt tuoda sen pois virrasta. "Jaloista minä sen vedin rantaan, eikä sillä ollut päätä," huudahti Mahmat. Ja hän kertoi vielä, mitenkä valkoisen miehen vaimo tiesi, kuka se oli? "Mutta hänhän onkin noita, onhan se yleisesti tunnettua. Ja näittekö, mitenkä valkoinen mies itse juoksi tiehensä nähdessään ruumiin? Ihan kuin hirvi hän juoksi!" Ja Mahmat jäljitteli Almayerin pitkiä harppauksia katselijain suureksi riemuksi. "Ja kaikesta vaivastani minä en saanut mitään. Sen sormuksenkin, jossa oli viheriä kivi, piti tuan Babalatchi. En saanut kerrassaan mitään!" Hän sylkäsi eteensä osoittaakseen oikein inhoansa ja jätti kuulijakuntansa etsiäkseen tuonnempaa uutta.

Uutinen, joka levisi siirtolan etäisimpiin kolkkiin, tuli Abdullankin korviin, hänen istuessaan majansa vilpoisimmassa suojassa ja valvoessaan arapialaisten apulaistensa ja ylämaan kanootteja lastaavien ja purkavien miesten puuhia. Äkkiä Reshid, joka hommaili laiturilla, kutsuttiin setänsä puheille, ja hän tapasi tämän hyvin rauhallisena ja vieläpä herttaisenakin, kuten tavallista. Mutta samalla hän huomasi setänsä hämmentyneen ilmeen. Merikalastajat ja virran alajuoksun eläjät olivat kertoneet jo kolme päivää sitten arapialaisille, että Dainin priki oli muka kaapattu ja hävitetty. Tämä huhu oli kulkeutunut naapurista naapuriin virtaa ylös, kunnes Bulangi, jonka uutisviljelykset olivat lähinnä Sambiria, oli itse tuonut uutisen Abdullalle, hän näet tavoitteli arapialaisen suosiota. Kerrottiinpa vielä huhuna, että oli tapeltukin ja että Dain oli muka kuollut omalla laivallaan. Mutta ennen kaikkea puhuttiin kautta koko siirtolan siitä, mitenkä Dain oli käynyt rajahin puheilla, ja miten hän oli saanut surmansa meloessaan pimeässä poikki virran Almayerin asunnolle. Mutta tätä kaikkea ei oikein ymmärretty. Reshidistä se oli kummallista. Hän oli levoton ja epäröivä. Abdulla taas säikähti ensin kovasti, mutta kuten vanhoja yleensä, niin ei häntäkään huvittanut arvoitusten ratkaiseminen, vaan hän osoitti käytöksessään hänen ikäiselleen ominaista alistuvaa mieltä. Hän huomautti vain, että tuo mies oli nyt kuollut eikä ollut siis enää vaarallinen. Mitäpä hyödyttäisi ihmetellä kohtalon määräyksiä, varsinkin kun ne olivat edullisia oikeauskoisille? Ja huokaisten hartaasti Allahille, kaikkia armahtavalle ja säälivälle, Abdulla näytti pitävän koko tapausta toistaiseksi päättyneenä.

Mutta niin ei ollut Reshidin laita. Hän oleili yhä setänsä lähettyvillä vedellen miettivänä sievästi leikattua partaansa.

"Ihmiset valehtelevat niin paljon," mutisi hän itsekseen. "Dain on jo kerran ennenkin kuollut ja vironnut henkiin kuollakseen taas. Hollantilaiset tulevat tänne ennen pitkää ja vaativat itselleen tuota miestä. Pitäähän minun toki uskoa enemmän omia silmiäni kuin naisten ja joutilaitten miesten juoruja?"

"Mutta sanotaan, että ruumis on viety Almayerin pihamaalle," arveli Abdulla. "Jos sinä aijot mennä sinne, niin täytyy sinun mennä, ennenkuin hollantilaiset ovat täällä. Mene myöhään illalla. Olisi paha, jos sanottaisiin, että meikäläisiä on nähty viime aikoina tuon miehen alueella."

Reshid myönsi, että tämä huomautus oli oikeutettu, ja siirtyi pois setänsä viereltä. Hän nojautui suuren oven pihtipuoleen ja antoi katseensa veltosti harhailla pihan avoimen portin kautta siirtolan päätielle. Se lepäsi autiona, suorana ja kellertävänä auringon runsaassa valossa. Kuuman keskipäivän helteessä solakat palmujen rungot, talojen ääriviivat ja tuolla loitolla tien toisessa päässä yli pensaiden, metsien tummaa taustaa vastaan, eroittuva Almayerin talon katto näyttivät väräjävän maasta säteilevässä kuumassa autereessa. Kellertäviä perhosia lentää lepatteli parvissa, vuoroin ilmaan kohoten, vuoroin maahan laskien. Reshid katseli niitä silmät puoleksi ummessa. Hänen edestään kuului yksitoikkoinen hyönteisten hyrinä pihan pitkästä ruohikosta. Unisesti hän silmäili ympäristöään.

Eräältä sivupolulta, joka kulki talojen välitse, ilmestyi muuan nainen päätielle. Hänellä oli hento, tytön vartalo ja hän asteli tietään suuren, päänsä päällä huojuvan tarjottimen varjossa. Kun Reshid äkkiä huomasi jotain liikkuvaa, niin alkoivat hänen uneliaat aistinsakin vähitellen herätä. Hän tunsi naisen Taminahiksi, Bulangin orjatytöksi, joka tarjoittimineen kulki myömässä leivoksia -- jokapäiväinen ja aivan merkityksetön näky. Tyttö oli menossa Almayerin talolle. Hänestä voisi tällä kertaa olla hyötyä, arveli Reshid, nousi pystyyn ja juoksi portille huutaen: "Taminah, hoi!" Tyttö pysähtyi ja epäröi, mutta palasi kuitenkin hitaasti takaisin. Reshid odotteli häntä viitaten kärsimättömästi tyttöä lähemmäksi.

Kun Taminah oli tullut Reshidin eteen, seisoi hän paikallaan silmät maahan luotuina. Reshid katseli häntä hetkisen ennenkuin alkoi tehdä kysymyksiään.

"Oletko sinä menossa Almayerille? Siirtolassa kerrotaan, että Dain-kauppias, hän, joka löydettiin hukkuneena tänä aamuna, muka viruisi ruumiina valkoisen miehen pihamaalla."

"Olen minä kuullut siitä puhuttavan", puheli kuiskaillen Taminah. "Ja tänä aamuna minä näin virran rannalla ruumiin. Mutta missä se nyt on, sitä en tiedä."

"Vai olet sinä sen nähnyt?" kysäsi jännittyneenä Reshid. "Onko se Dain? Olethan sinä nähnyt hänet monta kertaa. Tuntisithan sinä hänet."

Tytön huulet värähtelivät, ja hän oli hetken aikaa vaiti hengittäen kiivaasti.

"Minä näin hänet aivan äskettäin," sanoi tyttö viimein. "Tuo huhu on totta, kyllä hän on kuollut. Mutta mita sinä minusta tahdot, tuan? Minun täytyy mennä --"

Mutta silloinpa kuului hinaajasta ammuttu laukaus, ja se keskeytti Reshidin vastauksen. Hän jätti heti tytön, juoksi taloa kohti ja tapasi pihalla Abdullan, joka asteli portille päin.

"Valkoiset käärmeet ovat tulleet," huudahti Resbid, "ja nyt me saamme palkkamme."

Epäillen pudisti Abdulla päätään. "Valkoisten miesten palkat tulevat hitaasti," virkkoi hän. "Valkoiset miehet ovat nopeita suuttumaan, mutta hitaita palkitsemaan. Saadaanpa nähdä."

Abdulla seisoi portilla vedellen harmaata partaansa ja kuunnellen kaukaisia siirtolan toisesta päästä kuuluvia tervehdyshuutoja. Kun Taminah alkoi kääntyä menemään, kutsui Abdulla hänet takaisin.

"Kuulehan tyttö!" sanoi hän. "Almayerin taloon tulee paljon valkoisia miehiä. Sinun pitää jäädä sinne myömään leivoksiasi merten kulkijoille. Kaikki mitä sinä näet ja kuulet kerrot sitten minulle. Tule tänne ennen aunngon laskua, minä annan sinulle sinisen, punatäpläisen nenäliinan. Mene nyt ja muistakin tulla takaisin."

Abdulla tyrkkäsi tyttöä pitkän sauvansa kärjellä, niin että tämä horjahti lähtiessään liikkeelle.

"Tuo orja on perin hidas," huomautti Abdulla veljensäpojalle katsellen hyvin nyrpeänä tytön jälkeen.