Part 8

Babalatchi vetäytyi hitaasti sisään ja sulki oven, sitten hän kääntyi ympäri ja katseli vaijeten Lakambaan. Rajahi istui liikkumatta tuijottaen ilmeettömästi pöytään. Babalatchi katseli tarkkaavasti tuota hämmentynyttä miestä, jota hän oli palvellut niin monta vuotta hyvinä ja pahoina päivinä. Varmaankin tunsi yksisilmäinen valtiomies villissä, aina järkeilevässä povessaan outoa kiintymyksen ja ehkäpä säälinkin tunnetta tuota miestä kohtaan, jota hän sanoi herrakseen. Nyt kun hän oli ensimäisen neuvonantajan turvallisessa asemassa, voi hän kaikessa rauhassa tarkastella elämäänsä halki menneitten vuosien hämärän. Niin, olihan hän kerran ollut rosvonakin ja saanut silloin turvapaikkansa tuon miehen kodissa, perin alkuperäisillä, vaatimattomilla riisiviljelyksillä. Sitten oli seurannut pitkä ajanjakso, jolloin menestys oli ollut keskeymätöntä ja viisaita neuvoja oli riittänyt. Peloton Lakamba oli silloin päättäväisesti pannut käytäntöön tarkoin harkitut salajuonensa, kunnes koko itärannikko Poulo Lautista aina Tanjong Batuun asti kuunteli Babalatchin järkeviä neuvoja, joita Sambirin valtias heille ominaan jakeli. Miten monta vaaraa olikaan vältetty, miten monta kertaa uljaasti katsottu vihollista silmiin, miten monta valkoista miestä olikaan petetty noina pitkinä vuosina! Ja kun hän nyt katseli niin monen vuoden kärsivällisen työn tulosta, niin näki hän edessään Lakamban, jonka uhkaavan vaaran pelkkä varjokin oli masentanut. Hallitsija alkoi vanheta, ja Babalatchi, tuntien rauhattoman tunteen vatsansa pohjassa, asetti sinne vaistomaisesti molemmat kätensä. Yht'äkkiä hänkin surukseen huomasi, että vanhuushan se häntä itseäänkin jo vaivasi. Uhkarohkean toiminnan aika oli heiltä kummaltakin jo mennyttä. Varovainen viekkaus oli heidän ainoa tukensa ja turvansa. He kaipasivat rauhaa. He olivat jo taipuvaisia muutoksiin, olivatpa he valmiit supistamaan elintapojaankin, jotta heillä olisi varoja, millä torjuisivat päältään vaikeat ajat, jos ne olivat niin torjuttavissa. Babalatchi huokasi jo toisen kerran sinä yönä asettuessaan istumaan Lakamban jalkojen juureen ja tarjotessaan herralleen äänettömällä myötätunnolla tämän pähkinärasian. He istuivat lähekkäin, mutta ääneti, kuten pähkinäin pureksijain tapa oli, liikuttivat hitaasti leukojaan, syljeksivät säädyllisesti avosuiseen kädestä käteen kulkevaan messinkiastiaan ja kuuntelivat ulkona raivoavien elementtien hirvittävää mellastusta.

"Siellä on aika kova tulva," huomautti Babalatchi surunvoittoisesti.

"Niin on," sanoi Lakamba. "Menikö Dain?"

"Kyllä hän meni, tuan. Hän juoksi rantaan kuin pahan hengen riivaama."

Seurasi pitkä vaitiolo.

"Hän voi sinne hukkua," arveli viimein Lakamba, tavallista myötätuntoisempi sävy äänessä.

"Puunrunkoja ajelehtii kyllä paljon," vastasi Babalatchi, "mutta Dain on hyvä uimari," lisäsi hän veltosti.

"Hänen pitäisi jäädä eloon," virkkoi Lakamba, "sillä hän tietää, missä aarre on."

Babalatchi murahti pahantuulisesti myöntymisen merkiksi. Sambirin valtiomiehen loistavassa toiminnassa oli yksi ainoa epäonnistunut yritys, joka hänen mieltään kirvelsi. Hän näet ei ollut päässyt selville siitä valkoisen miehen salaisuudesta, joka koski tuota kultasuonta.

Myrskyn raivoa oli nyt seurannut täydellinen rauha. Ainoastaan pienet myöhästyneet pilvet, jotka riensivät kiireissään ohi yhtyäkseen kaukana ääneti salamoivaan pääjoukkoon, lähettivät mennessään pieniä sadekuuroja. Vienosti sihisten putoilivat pisarat palmun lehdillä peitetylle katolle.

Lakamba riuhtasi itsensä irti tylsästä mielentilastaan ja näytti vihdoinkin käsittäneen aseman.

"Babalatchi!" huusi hän reippaasti tyrkäten jalallaan palvelijaansa.

"Ole hyvä! tuan! Minä kuulen."

"Jos valkoiset paholaiset tulevat tänne, Babalatchi, ja vievät Almayerin Bataviaan rangaistakseen häntä ruudin salakuljetuksesta, niin mitä sinä luulet hänen tekevän?"

"En tiedä, herra."

"Sinä olet typerä," tokasi Lakamba karkeasti. "Hän ilmoittaa tietysti heille, missä aarre on, saadakseen armoa. Sen hän tekee."

Babalatchi kohotti katseensa herraansa ja nyökkäsi päätään surullisena tästä yllätyksestä. Sitä hän ei ollut tullut ajatelleeksi. Siinä oli taas uusi pulma.

"Almayerin täytyy kuolla," sanoi Lakamba päättäväisesti, "jotta meidän salaisuutemme ei tulisi ilmi. Hänen täytyy kuolla kaikessa hiljaisuudessa. Sinun täytyy saada se aikaan."

Babalatchi oli samaa mieltä ja nousi väsyneesti seisaalleen. "Huomennako?" kysyi hän.

"Niin huomenna, ennenkuin hollantilaiset tulevat. Hän juo paljon kahvia," lisäsi Lakamba kuin ohimennen.

Babalatchi oikoili haukotellen jäseniään. Mutta Lakamba, joka oli perin tyytyväinen itseensä, kun oli ilman apua älynsä ponnistuksella ratkaissut pulmallisen kysymyksen, alkoi äkkiä tulla kovin virkeäksi.

"Babalatchi!" sanoi hän uupuneelle valtiomiehelleen, "tuo tänne se soittorasia, jonka valkoinen kapteeni minulle antoi. Minä en saa unta."

Kun Babalatchi kuuli tämän käskyn, asettui synkkä alakuloisuuden varjo hänen kasvoilleen. Vastahakoisesti hän meni verhon taakse ja palasi heti sieltä kantaen käsivarsillaan pientä posetiivia, jonka hän sitten hyvin masentuneena laski pöydälle. Lakamba asettui mukavasti istumaan nojatuoliinsa.

"Väännä, Babalatchi, väännä!" mutisi hän silmät ummessa.

Babalatchi tarttui epätoivoisella vimmalla kädensijaan. Ja kun hän siinä väänsi konetta, muuttui hänen kasvojensa synkkä ilme vähitellen toivottoman alistuvaksi. Avonaisesta ikkunaluukusta häipyivät Verdin säveleet syvään hiljaisuuteen, joka vallitsi virralla ja metsissä. Lakamba kuunteli soittoa silmät ummessa, onnellinen hymy huulilla. Konetta väännellessään Babalatchi toisinaan torkahti ja horjahti eteenpäin, mutta heti hän taas kapsahti kovasti säikähtäen pystyyn ja kiskasi muutaman kerran vimmatusti kädensijasta. Luonto uinaili hurjan rajuilman tauottua uupuneen unta, mutta Sambirin valtiomiehen epävarma käsi sai Trovatoren tuon tuostakin itkemään ja vaikeroimaan ja yhä uudestaan sanelemaan jäähyvästejään Leonorelle. Valittaen toistuivat kuin loppumattomassa kehässä Trovatoren kyynelöivät sanat.

SEITSEMÄS LUKU.

Kirkkaan, sumuttoman aamun loistava aurinko lähetteli virtanaan säteitään sille siirtolan pääpolulle, joka kulki Bantai-nimisen virran haaran matalalta rannalta Abdullan alueen portille. Polulla ei näkynyt liikettä tänä aamuna. Tummankellertävänä, monen paljaan jalan kovaksi polkemana se kulki palmupuuryhmien lomatse. Puitten korkeat rungot ikäänkuin sulkivat sen tuon tuostakin leveillä, tummilla varjoviivoillaan, samalla kuin vasta noussut aurinko viskasi niitten lehtevien kruunujen varjot kauaksi virtaa reunustavien rakennusten katoille ja jopa itse virrallekin, joka nopeasti ja ääneti vilaji sivu tyhjien talojen. Kaidalla, kovaksi poljetulla ruohokaistaleella, joka kulki avattujen ovien ja tien välissä, savusivat aamutulet lähettäen ohuita, uurteisia savupatsaita vilpoiseen ilmaan ja levittäen salaperäisen näköistä, sinistä auteretta, kuin hienointa harsoa, yli auringon valaiseman aution siirtolan.

Almayer, joka juuri oli noussut riippumatostaan, tähysteli unisesti oudonnäköistä Sambiria ja ihmetteli vaistomaisesti asutuksen autiutta. Hänen omassa talossaankin oli hyvin hiljaista. Hän ei kuullut vaimonsa ääntä eikä liioin Ninan askeleita parvekkeen puoleisesta suuresta huoneesta, jota hän nimitti seurusteluhuoneeksi, aina kun valkoihoisten vieraillessa tahtoi osoittaa, että hänkin ymmärsi sivistyneitten yleiset tavat. Ei kukaan siellä milloinkaan istunut. Eikä ollut siellä millä istua, sillä Mrs. Almayer oli hurjalla tuulella ollessaan, kun hänen merirosvoaikansa muistot oikein saivat hänet kiihkoon, repinyt ikkunoista verhot tehdäkseen niistä orjatytöille uumaverhoja ja polttanut komeat huonekalut pala palalta keittääkseen niistä perheen jokapäiväisen riisiruuan. Mutta Almayer ei ajatellut tällä kertaa huonekalujaan. Hän ajatteli Dainin paluuta, Dainin yöllistä neuvottelua Lakamban kanssa ja sen mahdollista vaikutusta hänen kauan harkittuihin suunnitelmiinsa, joiden toteuttamisen hetki nyt oli lähellä. Almayer oli lisäksi levoton siitä, että Dain ei ollut jo tullut, vaikka oli luvannut varhain aamulla pistäytyä talossa. "On sillä miekkosella ollut jo kylliksi aikaa tulla yli virran," mietiskeli Almayer itsekseen. "Ja täällä olisi vielä niin paljon tekemistä tänään. Kaikki pitäisi yksityiskohtia myöten järjestää huomenaamuista varhaista lähtöä varten. Veneet pitäisi työntää vesille ja senkin seitsemät seikat viimestellä, sillä retkikunnan täytyi lähteä liikkeelle täydessä kunnossa, ei mitään saisi unohtaa, ei kerrassaan mitään -- --."

Äkkiä valtasi Almayerin outo yksinäisyyden tunne. Tässä harvinaisessa hiljaisuudessa hän huomasi jo kaipaavansa vaimonsa muuten niin vastenmielistä ääntäkin. Hän toivoi, että se edes keskeyttäisi tämän painostavan hiljaisuuden, joka sai hänen herkän mielikuvituksensa aavistamaan taas jonkun uuden onnettomuuden tuloa. "Mitä on tapahtunut?" puheli hän puoliääneen laahustellessaan liian isoissa tohveleissaan parvekkeen kaidepuuta kohti. "Ovatko kaikki vielä unessa vai ovatko kuolleet?"

Siirtolan asukkaat olivat kylläkin hengissä ja hyvinkin valveilla. He olivat olleet valveilla jo varhaisesta aamusta asti, jolloin Mahmat Banjer oli ennen kuulumattoman työtarmoisena noussut, siepannut kirveensä, harpannut kahden nukkuvan vaimonsa yli ja astellut väristen rantaan ollakseen varma siitä, että talo, jota hän parhaillaan rakensi, ei ollut mennyt virran mukana viime yönä.

Yritteliäs Mahmat oli rakentanut taloansa suurella lautalla ja hän oli sen varta vasten sitonut lujasti mutaisen niemen suojaan, missä Pantain haarajoet yhtyivät, jotta se ei sattuisi ajelehtivien puun runkojen tielle, jotka varmaankin törmäisivät niemen kärkeen tulvaveden aikana. Mahmat kulki läpi märän heinikon ja kiroili mielessään työmiehen kovaa elämää, joka ajoi hänet lämpimästä vuoteestaan kylmään aamuilmaan. Yhdellä silmäyksellä hän huomasi, että talonsa oli vielä paikallaan. Ja hän kiitti onneaan, kun oli ollut niin varovainen, että oli hinannut lauttansa pois vahinkoa kärsimästä. Valkeneva päivä näet paljasti hänen nähtäväkseen sekavan ruuhkan ajopuita, jotka olivat, mikä mistäkin, takertuneet liejuiseen, matalaan rantaan. Ne olivat kietoutuneet toisiinsa oksistaan yhtenäiseksi lautaksi, kieppuivat sinne tänne ja hieroivat toisiaan vuolaassa virrassa, joka muodostui haarajokien yhtymäkohtaan. Mahmat meni ihan veden rajaan asti tarkastamaan talonsa rottinkisia kiinneköysiä. Aurinko toi samassa näkyviin vastakkaisen rannan metsän. Mutta juuri kun hän kumartui tutkimaan kiinneköysiä katsahti hän vielä kerran ohimennen puunrunkojen rauhatonta kuppelehtimista ja näki silloin jotakin, joka sai hänet pudottamaan kirveen, nousemaan pystyyn ja varjostamaan kädellään silmiään kohoavan auringon säteiltä. Se oli jotakin punaista. Puunrungot vyöryivät sen yli, milloin sulkivat sen väliinsä, milloin taas peittivät sen. Se näytti ensin hänestä punaiselta vaatesiekaleelta. Mutta pian pääsi Mahmat siitä täydellisesti selville ja hän kirkaisi kovasti.

"Voi, voi! Katsokaa tuonne!" huusi Mahmat. "Tuolla on ihmisen ruumis, tuolla puitten joukossa!" Hän painoi kätensä huulilleen ja huusi niitten välitse lausuen joka sanan selvään, kasvot siirtolaa kohti: "Täällä on ihmisen ruumis virrassa! Tulkaa katsomaan! Täällä on kuollut -- muukalainen!"

Lähimmän talon naiset olivat jo ulkona sytyttämässä tulia ja puhdistamassa aamuriisiä. He yhtyivät kimakasti huutoon ja niin se kiiri talosta taloon häipyen etäisyyteen. Miehet törmäsivät ulos jännitettyinä, mutta ääneti ja juoksivat liejuista nientä kohti, missä itsetiedottomat puut kelluivat, hieroivat, kuppelehtivat ja pyöriskelivät kuolleen muukalaisen ympärillä typerän itsepintaisesti, kuten hengettömät oliot ainakin. Naiset seurasivat miehiä laiminlyöden kotitehtävänsä. He eivät ottaneet huomioonkaan sitä mahdollisuutta, että heitä tällä kertaa huolimattomuudestaan kotona moitittaisiin. Lapsilaumoja tuli joukon jatkona iloisesti liverrellen, he olivat riemuissaan tästä aavistamattomasta hälinästä.

Almayer kutsui kovalla äänellä vaimoansa ja tytärtään, mutta kun ei saanut vastausta, alkoi hän tarkkaavasti kuunnella. Kansanjoukon hälinä kuului heikosti hänen korviinsa. Se oli varma merkki jostakin tavattomasta tapahtumasta. Juuri kun Almayer aikoi lähteä parvekkeelta, tuli hän vilkaisseeksi virralle ja jäi paikoilleen nähdessään pienen kanootin tulevan rajahin venevalkamasta poikki virran. Yksinäinen soutumies, jonka Almayer pian tunsi Babalatchiksi, ei suunnannut kulkuaan suoraan talon kohdalle, vaan siitä jonkun verran virran suuhun päin, ja meloi Lingardin laiturille, joka oli rantaäyrään alla suvannossa. Babalatchi komppuroi hitaasti maihin ja kiinnitteli kanoottiaan harmittavan huolellisesti, aivan kuin hänellä ei olisi ollut vähintäkään kiirettä tavata Almayeriä, jonka hän kyllä näki tarkastelevan itseään parvekkeelta. Tämä viivytteleminen antoi Almayerille aikaa panna merkille ja ihmetellä Babalatchin virkapukua. Sambirin valtiomies oli puettu korkean arvonsa mukaisesti. Kirkasvärinen, kirjava uumaverho oli hänen vyötäreillään. Ja sen runsaista poimuista pisti esille tikarin hopeinen kahva, tikarin, joka oli näkyvissä ainoastaan suurina juhlina ja virallisilla vastaanotoilla. Yli ijäkkään valtiomiehen vasemman olan ja tavallisesti paljaan rinnan kimalteli hieno nahkavyö messinkilevyineen. Ja siihen oli kaiverrettu kirjoitus "Sambirin sulttaani" ja sen alapuolelle Alankomaiden vaakuna. Babalatchilla oli päässä punainen turbaani, jonka hetaleiset tupsut laskeutuivat yli vasemman posken ja olkapään. Hänen vanhan näköiset kasvonsa saivat näin hullunkurisen keikarimaisen leiman. Kun kanootti vihdoin viimein oli hänen mielestään kylliksi hyvin kiinnitetty, oikasi hän vartalonsa suoraksi, pudisteli paikoilleen uumaverhon laskokset ja asteli pitkin askelin Almayerin talolle päin heiluttaen säännöllisessä tahdissa pitkää, ebenholtsista sauvaansa, jonka kultainen, kalliilla kivillä koristettu pää kimalteli aamuauringon säteissä. Almayer viittasi kädellään oikealle niemekkeelle päin, jonne ei nähnyt parvekkeelta, mutta kylläkin laiturilta.

"Oi, Babalatchi!" huudahti hän. "Mitä tuolla on tekeillä? Voitko nähdä?"

Babalatchi seisahtui ja katseli tarkkaavasti rantaäyräällä hyörivää kansanjoukkoa. Hetken kuluttua Almayer näki hänen kummakseen poikkeavan polulta, keräävän käteensä uumaverhonsa ja juosta hölköttävän liejuiselle niemekkeelle. Nyt kohosi Almayerin jännitys ylimmilleen, ja hän juoksi parvekkeen portaita alas. Hän kuuli jo selvästi miesten puheen sorinan ja naisten kimakat huudot. Ja heti kun hän oli pyörähtänyt talonsa nurkan taa, näki hän mitenkä ihmisjoukko matalalla niemekkeellä tungeksi jonkun mielenkiintoisen esineen ympärillä. Hän kuuli epäselvästi Babalatchin äänen. Sitten hän näki, mitenkä väkijoukko antoi tietä ijäkkäälle valtiomiehelle ja sulkeutui taas tämän mentyä. Kuului kiihkeätä puhetta ja lopulta äänekkäitä huutoja.

Almayerin lähestyessä joukkoa lähti siitä muuan mies juoksemaan ja kiisi hänen ohitseen siirtolaa kohti huomaamatta ollenkaan Almayeriä, kun tämä pyysi miestä seisahtumaan ja selittämään kiihkonsa syytä. Tultuaan väkijoukon liepeille Almayer huomasi, että hänen edessään oli väistymätön ihmisjoukko, joka ei ottanut kuuleviin korviinkaan hänen pyyntöään päästä eteenpäin eikä liioin välittänyt hänen tyrkkäyksistään, kun hän koetti raivata itselleen tietä rannalle.

Juuri kun Almayer näin varovasti ja hitaasti pyrki eteenpäin, oli hän äkkiä kuulevinaan vaimonsa äänen tiheimmästä väkijoukosta. Tuskinpa hän voi erehtyä Mrs. Almayerin korkeasointuisesta äänestä, vaikkakin hän kuuli sanat niin epäselvään, ettei voinut ymmärtää niitten merkitystä. Hän jätti hetkeksi tunkeilemisensa sikseen aikoen saada jotakin selvitystä ympärillään olevilta, mutta silloin kajahti ilmoille pitkä, korvia vihlova parkaus. Heti vaikeni joukon hälinä, ja Almayerin naapurien selitykset jäivät sikseen. Almayer seisoi jonkun aikaa paikoillaan kuin kivettyneenä hämmästyksestä ja kauhusta, sillä nyt hän oli vakuutettu siitä, että oli kuullut vaimonsa vaikerrukset, jotka tämä varmaankin oli päästänyt nähdessään kuolleen. Hänelle muistui heti mieleen, miten Nina vastoin tavallisuutta oli ollut poissa kotoa, ja hän tuli ihan raivoon ajatellessaan, että Ninalle oli tapahtunut jokin onnettomuus. Hän työntyi sokeasti ja hurjasti eteenpäin. Väki väistyi parkaisten ihmetyksestä ja kivusta, kun Almayer mielipuolen tavoin tyrkki heitä tieltään.

Niemekkeen nenässä virui pienellä avonaisella paikalla muukalaisen ruumis, joka vast'ikään oli kiskottu puunrunkojen joukosta maalle. Sen toisella puolella seisoi Babalatchi nojaten leukaansa sauvansa päähän ja katsellen herkeämättä ainoalla silmällään muodotonta möhkälettä: taittuneita raajoja, viilleksittyä lihaa ja veren tahraamia vaatesiekaleita. Kun Almayer oli raivautunut läpi tyrmistyneitten katselijain kehän, viskasi Mrs. Almayer oman pääverhonsa hukkuneen kasvoille, kyykistyi sen viereen ja parkasi taas niin surkeasti, että kauhun väristys kulki kautta vaikenevan joukon. Mahmat, joka oli likomärkänä, kääntyi vuorostaan Almayerin puoleen. Hänen piti taas välttämättä saada kertoa kertomuksensa kuolleen pelastamisesta.

Kun pelon kauhu oli asettunut, näki Almayer ensiksi auringon säteiden väreilevän edessään ja hän kuuli ympärillään puhuttavan, ymmärtämättä kuitenkaan mistä puhuttiin. Mutta kovalla tahtonsa ponnistuksella hän tuli taas tuntoihinsa ja kuuli Mahmatin kertovan:

"Näin se oli, herra. Hänen uumaverhonsa oli takertunut tuohon taittuneeseen oksaan, ja hän roikkui siinä kiinni pää veden alla. Kun minä näin, mitä siellä oikein oli, en tahtonut sitä tänne. Minä olisin antanut sen irtautua ja mennä menojaan. Miksikä me hautaisimme muukalaisen talojemme keskelle? Senhän henki säikyttäisi vain naisiamme ja lapsiamme? Onhan meillä jo kylliksi henkiä näillä seuduin?"

Hyväksyvä ääntensorina keskeytti hänet puheessaan. Mahmat vilkasi moittivasti Babalatchiin.

"Mutta tuan Babalatchi käski minun vetää ruumiin rantaan" jatkoi hän katsellen ympärillä olevaa kuulijakuntaansa, mutta puhuen ainoastaan Almayerille -- "ja minä vedin sen jaloista maihin. Läpi liejunkin minä sitä kiskoin, vaikka sydämestäni mielellä olisin nähnyt sen liukuvan virran mukana ja laskevan vaikkapa Bulangin uutismaan rantaan -- tulkoon hänen isänsä hauta saastutetuksi!"

Silloin kuului joukosta tukahutettua naurua, sillä Mahmatin ja Bulangin vihamielinen suhde oli yleisesti tunnettu, ja se oli ollut Sambirin asukkaitten taukoamattoman mielenkiinnon esineenä. Kesken tätä ilon purkausta Mrs. Almayer alkoi taas äkkiä valittaa.

"Allah! Mitä tuo nainen vaikeroi!" kivahti Mahmat äkäisesti. "Minä olen täällä kosketellut ruumista, joka tuli ties mistä, ja olen varmaankin saastuttanut itseni ennenkuin sain syödä riisiä. Tuan Babalatchin käskystä kaikki tein, ollakseni valkoiselle miehelle mieliksi. Oletko nyt mielissäsi, oi sinä tuan Almayer? Ja mitä minä saan palkakseni? Tuan Babalatchi sanoi, että palkka siitä tulisi, ja sinulta. Ajattelehan nyt. Minä olen tullut saastutetuksi tai jos en ihan saastutetuksi, niin ainakin lumotuksi. Katsopas tuon nilkkakoristuksia! Kukapa olisi koskaan kuullut puhuttavan ruumiista, joka olisi ilmestynyt yön aikana puunrunkojen joukossa kultarenkaat jaloissa? Siinä on varmaan noituutta. Mutta yhtäkaikki," lisäsi Mahmat hetken tuumittuaan, "minä otan nuo renkaat, jos annetaan, sittenhän minulla on amuletti henkien varalta eikä minun tarvitse peljätä. Jumala on suuri!"

Mrs. Almayerin huulilta kuului taas kova surun purkaus, niin että Mahmatin vuolas sanatulva keskeytyi. Hämmentyneenä katseli Almayer vuoroin vaimoaan, vuoroin Mahmatia, vuoroin Babalatchia. Lopulta kiintyi hänen tuijottava katseensa mudassa viruvaan ruumiiseen. Sen kasvot olivat peitossa, sen katkenneet ja särkyneet jäsenet irvistivät luonnottoman näköisinä mikä mistäkin esille. Toinen käsivarsi oli ojennettuna sivulle päin. Se oli pahasti vääntynyt ja revitty, valkoisia luita pisti monesta kohdasta esille viilleskellyn lihan alta. Käsi, jonka sormet olivat harallaan, melkein kosketti Almayerin jalkaa.

"Tiedätkö, kuka tämä on?" kysyi hän hiljaa Babalatchilta.

Babalatchi, joka tuijotti suoraan eteensä, liikutti tuskin huuliaan puhuessaan. Hänen kuiskaileva vastauksensa, joka oli tarkoitettu ainoastaan Almayerin kuultavaksi, hävisi Mrs. Almayerin taukoamattomiin vaikerruksiin.

"Se oli kohtalon määräys. Vilkaisepas jalkojesi juureen, valkoinen mies. Minä näen noissa rikki revityissä sormissa erään sormuksen jonka varsin hyvin tunnen."

Tämän sanoessaan Babalatchi astui huolettomasti pari askelta eteenpäin, asetti kuin sattumalta jalkansa kuolleen kädelle ja painoi sen pehmeään mutaan. Hän heilautti sitten uhkaavasti sauvaansa väkijoukolle. Se peräytyi jonkun askeleen.

"Menkää matkoihinne," sanoi hän ankarasti, "ja lähettäkää vaimonne takaisin aamutulilleen, joita heidän ei olisi pitänyt jättää juostakseen katsomaan kuollutta muukalaista. Tämä on vain miesten työtä. Minä otan hänet haltuuni rajahin nimessä. Älköön kukaan muu jääkö tänne paitsi tuan Almayerin orjat. No, menkää nyt!"

Väkijoukko alkoi väkinäisesti hajaantua. Naiset lähtivät ensin liikkeelle kiskoen perässään lapsia, jotka pitivät kiinni äidin kädestä ja rimpuilivat vastaan koko ruumiinsa painolla. Miehet tulla vätystivät hiljalleen naisten jäljessä muodostellen kulkiessaan yhä uusia ryhmiä, kunnes vähitellen kaikki hajaantuivat omille tahoilleen lähestyessään siirtola-asutusta. Kukin asteli nyt nopeasti kotiansa kohti. Aamuriisin toivo kiirehti nälkäisten askeleita. Mutta pienelle kummulle, mistä maa vähitellen laskeutui mutaiselle niemekkeelle, jäi vielä muutamia miehiä -- lienevätkö olleet Mahmatin ystäviä vaiko vihamiehiä -- uteliaina katselemaan joksikin aikaa sitä pientä ryhmää, joka seisoi rantaäyräällä ruumiin ympärillä.

"Minä en käsitä, mitä sinä oikeastaan tarkoitit, Babalatchi," sanoi Almayer. "Mistä sormuksesta sinä puhuit? Kuka hän lieneekin, ei sinun olisi pitänyt polkea miespoloisen kättä mutaan. Paljasta hänen kasvonsa," puhui hän edelleen kääntyen Mrs. Almayeriin päin, joka kyyhöttäen kuolleen pääpuolessa huojutteli yläruumistaan edes takaisin, pudistellen aina välillä hajalla olevia, harmaita hapsiaan ja mutisten suruissaan.

"Hei!" huudahti äkkiä Mahmat, joka oli oleillut koko ajan lähettyvillä. "Katsohan, tuan, puunrungot iskivät yhteen näin," ja hän puristi käsiään toisiaan vasten. "Hänen päänsä on varmaankin joutunut puitten väliin, ja nyt et hänen kasvojaan enää voi nähdä. Tuossa on hänen lihansa ja hänen luunsa, nenä ja huulet ja ehkäpä silmätkin, mutta kukaan ei voisi eroittaa niitä toisistaan. Kohtalon kirjaan kirjoitettiin sinä päivänä, jolloin hän syntyi, ettei kukaan voisi katsella häntä hänen kuolemansa hetkellä ja sanoa: 'Nämä ovat minun ystäväni kasvot.'"

"Vaiti, Mahmat. Jo riittää!" tiuskasi Babalatchi. "Ja lakkaahan ihailemasta hänen nilkkarengastaan, sinä sianlihan syöjä. Tuan Almayer," puheli hän edelleen hiljentäen ääntään, "oletko nähnyt Dainia tänä aamuna?"

Almayerin silmät aukenivat suuriksi, ja hän näytti hätääntyneeltä. "En", sanoi hän nopeasti. "Etkö sinä ole nähnyt häntä? Eikö hän ole rajahin luona? Minä olen juuri odottanut häntä. Miksi hän ei tule?"

Babalatchi nyökäytti surullisesti päätään.

"Kyllä hän tuli, tuan. Mutta hän lähti viime yönä, juuri kun myrsky oli ankarimmillaan ja virta äkäisesti ärjyi. Yö oli hyvin pimeä, mutta hänellä oli sydämessään valo, joka sai hänet näkemään tien sinun taloosi yhtä tyvenenä kuin kaidan metsäpuron pinnan ja lukuisat puunrungot yhtä pieninä kuin kuivuneen heinän korret. Siksi hän meni ja nyt hän makaa tuossa." Ja Babalatchi nyökkäsi päällään ruumiiseen.

"Mistä sinä sen tiedät?" tokasi Almayer kiihkoissaan ja työnsi samalla vaimonsa syrjään. Hän riuhtasi verhon ruumiin pääpuolesta ja katseli muodotonta liha-, hius- ja mutamöhkälettä, missä hukkuneen kasvojen olisi pitänyt olla. "Ei kukaan voi tästä mitään nähdä," virkkoi hän ja kääntyi kauhistuen pois.