Part 4

Viime aikoina Almayer oli tehnyt retkiä virran yläjuoksulle. Pienessä kanootissa, mukanaan kaksi soutajaa ja uskollinen Ali perämiehenä, hän usein hävisi pariksi päiväksi. Kaikkia hänen liikkeitään seurasivat varmaankin läheltä Lakamba ja Abdulla, sillä hänen otaksuttiin tuntevan arvokkaita salaisuuksia, koska kerran oli Rajah-Lautin uskottu. Borneon rantaseudun asukkaat uskovat sokeasti, että maan sisäosissa on satumaisen arvokkaita jalokiviä ja tavattoman runsaita kultasuonia. Ja heidän uskoansa on omiansa vielä vahvistamaan se seikka, että on vaikeata tunkeutua kauaksi sisämaahan, varsinkin koillisrannalta, missä malaijit ja dajaakeiksi eli pääkallonmetsästäjiksi[6] kutsutut jokiheimot alituisesti riitelivät keskenään. On kylläkin totta, että jonkunverran kultaa tulee rannikolle noitten dajaakkien kautta, kun he ajoittaisten sotaretkiensä välisinä lyhyinä rauhan aikoina käyvät malaijien ranta-asutuksilla. Ja niin saivat tästä vähäarvoisesta tosiasiasta alkunsa mitä hurjimmat liioittelut.

Almayer, valkoisena miehenä, oli niinkuin Lingardkin ennen häntä, jotensakin hyvissä suhteissa ylämaan heimoihin. Mutta siitä huolimatta olivat hänenkin retkensä vaaranalaisia. Ja siksi levoton Lakamba odotteli aina kiihkeästi hänen paluutaan. Mutta joka kerta rajahi pettyi. Turhia olivat myöskin hänen pääneuvonantajansa Babalatchin neuvottelut, joita hän piti riisipadan ääressä valkoisen miehen vaimon kanssa. Ja valkoiseen mieheen itseensä oli mahdoton vaikuttaa. Häntä ei saanut taipumaan mihinkään, ei liehittämällä eikä loukkaamalla, ei lempeillä houkutteluilla eikä kirkuvilla pilkkasanoilla, ei kiihkeillä rukouksilla eikä hurjilla uhkauksilla. Niin nimittäin Mrs. Almayer, joka sydämensä pohjasta koetti taivutella miestään liittoon Lakamban kanssa, käytti hyväkseen kaikkia intohimojen äänilajeja. Yllään likainen hameensa, joka oli sidottu tiiviisti kainalokuoppien kohdalta yli laihan rinnan, harva harmaa tukka hujan hajan hapsottaen esiinpistävillä poskipäillä hän kuvaili sujuvasti miehelleen rukoilevassa asennossa kaikkia niitä etuja, joita läheinen liitto niin hyvän ja jalomielisen miehen kanssa tarjoisi.

"Miksi sinä et mene rajahin luo?" kirkui Mrs Almayer. "Miksi sinä menet taas noitten dajaakkien luo suuriin metsiin? Ne pitäisi surmata, mutta meidän rajahimme väki on uljasta. Kerro rajahille, missä vanhan valkoihoisen aarre on. Meidän rajahimme on hyvä! Hänhän on meidän isoisämme, Datu Besar! Hän kyllä surmaa nuo kirotut dajaakit, ja sinä saat puolet aarteista. Oi, Kaspar, sano missä ne aarteet ovat! Sano minulle! Sano minulle vanhan miehen kirjasta, jota sinä niin usein luet öisin".

Tällaisten kohtausten kestäessä Almayer istui hartiat luhistuneina, ottaen näin vastaan kotimyrskyn vihurit ja tokaisten äkäisesti vaimonsa vuolaan sanatulvan hetkeksi tauotessa: "Ei sillä ole mitään aarteita, mene matkaasi, eukko!" Mrs. Almayer oli raivoissaan nähdessään miehensä nöyrästi kumartuneen selän. Ja kun hyvä ei auttanut niin asettui hän pöydän taakse vastapäätä miestänsä, tarttui toisella kädellä hameeseensa ja ojensi laihan käsivartensa ja petolintukouransa korostaakseen näin halveksivan vihan vimmoissa purevia Ietkauksiaan ja kirveleviä kirosanojaan. Niitä hän syytämällä syyti miehelle, joka muka oli arvoton yhtymään liittoon uljaitten malaijiruhtinaitten kanssa. Jupakka loppui tavallisesti niin, että Almayer nousi hitaasti paikaltaan kädessään pitkä piippunsa, kasvoilla sisäisen tuskan ilme, ja asteli äänetönnä pois. Hän laskeutui partaita alas ja painui syvään ruohikkoon paetakseen uuden talonsa yksinäisyyteen. Niin hän vihasi ja pelkäsi moista raivotarta, että hän oli ruumiillisestikin ihan tyrmistynyt pihan poikki laahustellessaan. Vaimonsa seurasi häntä portaiden yläpäähän asti ja lennätti vielä peräytyvän miehensä jälkeen mielettömiä herjauksia. Jokainen tällainen kotikohtaus päättyi sydäntä vihlovalla parkauksella, joka tunkeutui vielä kaukana Almayerin korviin. "Tiedäthän, Kaspar, että minä olen sinun vaimosi! Sinun oma vaimosi ja teidän oman viisaan lakinne mukaan!" Mrs. Almayer tiesi hyvin, että tämä oli kaikkein karvain pala hänen miehelleen. Sitä tuo mies eniten elämässään katui.

Nina katseli näitä kohtauksia välinpitämättömän näköisenä. Hän mahtoi olla kuuro, mykkä ja ihan tunteeton aina kun jonkunlaisen itsenäisen mielipiteen lausuminen oli kysymyksessä. Mutta monasti, kun hänen isänsä oli vetäytynyt "Almayerin tuulentuvan" suurten pölyisten huoneitten turviin ja hänen äitinsä, perin uupuneena retorisista ponnistuksistaan, istua nökötti kantapäillään nojaten selkäänsä pöydän jalkaan, lähestyi Nina äitiänsä varovasti varjellen hameensa helmoja lattialle räiskyviltä pähkinän sisälmyksiltä ja katsellen häntä kuin rauhoittuvaa kraateria häviötä tuottavan purkauksen jäljestä.

Mrs. Almayerin ajatukset suuntautuivat tavallisesti näitten kohtausten päätyttyä lapsuusajan muisteloihin. Ja hän alkoi kertoa niistä yksitoikkoisesti, hieman hajanaisesti. Yleensä hän ylisteli Sulun sulttaania, tämän loistavaa asemaa, mahtia, suurta urhoollisuutta ja sitä kauhua joka valtasi valkoiset miehet heidän nähdessään sulttaanin nopeakulkuiset rosvolaivat. Matalalla äänellä hän vakuutteli, mitenkä mahtava hänen isoisänsä oli ollut, ja siirtyi sitten muistelemaan myöhäisempiä ajankohtia. Hän kertoi tavallisesti suuresta taistelusta "valkoisen paholaisen" prikiä vastaan ja elämästään Samarangan luostarissa. Kun hän oli tullut tähän muistelmiensa kohtaan, katosi häneltä useimmiten kertomuksensa lanka, ja hän veti esille pienen pronssisen ristin, joka aina riippui hänen kaulassaan, ja tarkasteli sitä taikauskoisella pelolla. Tämä taikauskoinen tunne, joka perustui tuon mitättömän metallipalasen hämäräperäiseen, suojelevaan voimaan ja vielä epämääräisempi, mutta peloittavampi luulo joidenkin pahojen henkien ja kauheitten kidutusten voimasta, jotka hänen arvelunsa mukaan hyvä abbedissa oli keksinyt juuri hänen rangaistuksekseen, jos tuo mainittu noitakalu häviäisi -- kas siinä Mrs. Almayerin ainoat teologiset matkatavarat elämän myrskyisille poluille! Mrs. Almayerillä oli kuitenkin jotakin kouraantuntuvaa mihin turvautua, mutta Ninalla, joka oli kasvatettu arkimielisen Mrs. Vinckin protestanttisten siipien suojassa, ei ollut edes pientä metallipalasta muistuttamassa saamistaan opeista. Ja siksi Nina tunsi niin vastustamatonta vetovoimaa äitiinsä, kuunnellessaan tämän kertomuksia villien esi-isiensä loistavasta maineesta, heidän hurjista taisteluistaan ja juhlistaan, ja urhoollisista, melkeinpä verenhimoisista sankaritöistään, noista sankaritöistä, jotka saivat hänen äitinsä esi-isät loistamaan niin uljaina valkoisten miesten rinnalla. Ja hän huomasi vaistomaisesti, sitä itsekin kummeksien, mitenkä kulttuuri-ihmisten siveysopin ahdas vaippa, johon hyvää tarkoittavat ihmiset olivat hänen nuoren sielunsa käärinneet, hiljalleen soljui hänen päältään ja jätti hänet avutonna värjöttämään, ikäänkuin jonkun syvän, tuntemattoman rotkon partaalle. Omituisinta oli kuitenkin se, ettei tämä rotko häntä peloittanut silloin, kun hän oli sen noidantapaisen olennon vaikutuksen alaisena, jota hän kutsui äidikseen. Hän oli nähtävästi sivistyneessä ympäristössä unohtanut elämänsä ennen sitä aikaa, jolloin Lingard tavallaan oli ryöstänyt hänet.

Sitten hänelle oli opetettu kristinoppia, hän oli saanut yhteiskunnallisen kasvatuksen ja hän oli koko lailla perehtynyt kulttuurielämään. Ikävä kyllä hänen opettajansa eivät ymmärtäneet hänen luonnettaan. Ja hänen kasvatuksensa päättyi niin ollen siihen, että hän sai sekarotuisuutensa tähden kärsiä valkoihoisilta nöyryytystä ja hurjaa halveksumista. Hän oli juonut tämän katkeruuden maljan pohjaan asti ja muisti selvästi, että siveän Mrs. Vinckin viha ei niinkään kohdistunut nuoreen pankkilaiseen kuin siihen viattomaan tekijään, joka oli nuoren miehen hurmannut. Ja varmaankin oli hänen mieleensä jäänyt muisto siitä, mikä todella oli pääsyy Mrs. Vinckin suuttumukseen. Mrs. Vinckiä harmitti, kun hän ajatteli, että tuollaista voi tapahtua valkoihoisten pesässä, minne hänen lumivalkoiset kyyhkyläisensä, molemmat neidet Vinck, juuri olivat palaneet Euroopasta etsimään suojaa äitinsä siipien alta ja odottamaan sitä hetkeä, jolloin kohtalon heille määräämät nuhteettomat miehet saapuisivat heitä ottamaan. Eikä edes Almayerin hiellä ja vaivalla kokoonhaalimat rahaerät, jotka niin säännöllisesti lähetettiin peittämään Ninan menoja, voineet saada Mrs. Vinckiä luopumaan jyrkästä päätöksestään. Nina lähetettiin pois, ja oikeastaan tyttö itsekin sitä halusi, vaikkakin häntä samalla vähäsen peloitti tuleva elämän muutos.

Ja nyt hän oli elänyt virran varrella kolme vuotta, seuranaan, äitinsä joka oli villi, ja isänsä, joka monista elämän ansioista huolimatta, kulki pää tuulentupia täynnä, heikkotahtoisena, epäröivänä ja onnettomana. Hän oli elänyt kurjissa kotioloissa elämää, joka oli vailla kaikkia kulttuurin hyviä tapoja. Hän oli hengittänyt ilmaa, joka huokui häpeällisiä, voittoa tavoittelevia salaliittoja ja yhtä inhottavia, rahanhimosta suunniteltuja vehkeilyjä ja liitoksia. Kun vielä lisäksi mainitsemme alituiset kotiriidat, niin tunnemme ne harvat tapahtumat, jotka olivat olleet hänen elämänsä sisältönä kolmen vuoden aikana. Hän ei kuitenkaan menehtynyt epätoivosta ja inhosta ensimäisenä kuukautena, niinkuin oli odottanut ja melkeinpä toivonutkin. Se ei ollut hyvä, että hän nuorena oli saanut vilaukselta katsella parempiakin oloja ja nyt oli viskattu takaisin raakuuden toivottoman pettävään suohon, missä voimakkaat hillitsemättömät intohimot vallitsivat, sillä näin hän oli menettänyt kyvyn oikein arvioida elämää. Nina ei huomannut mitään vaihdosta ja eroavaisuutta elämässään. Vähätpä sillä, tehtiinkö kauppaa tiilirakennuksissa tai liejuisella virran rannalla. Tavoiteltiinko suurta tai pientä. Rakasteltiinko suurten puitten suojassa tai Singaporen kävelypaikaila, tuomiokirkon varjossa. Vähätpä sillä vehkeiltiinkö itsekkäitä tarkoitusperiä silmällä pitäen lakien turvassa ja kristillisten tapojen mukaisesti tai etsittiinkö pyyteille tyydytystä karkealla oveluudella ja hillitsemättömällä julmuudella, mikä on ominaista ihmisille, jotka ovat yhtä tietämättömiä kulttuurista kuin heidän omat suunnattomat, synkät metsänsäkin. Nina näki vain kaikkialla ilmenevän intohimoja, vihaa ja alhaista ahneutta, joka tavoitteli tuota epävarmaa mammonaa sen moninaisissa ja katoavaisissa muodoissa. Mutta menneitten vuosien kokemuksesta tuntui kuitenkin hänen tarmokkaalle luonteelleen se alkuperäinen, horjumaton avomielisyys, jolla hänen malaijilaiset heimolaisensa pyrkivät päämaaliinsa, paremmalta kuin sievistelevä tekopyhyys, poliittinen kaksinaisuus ja siveellinen vaativaisuus niissä valkoihoisissa, joiden kanssa hän onnettomuudekseen oli tullut kosketuksiin. Loppujen lopuksi täällä hän nyt eli ja oli edelleen elävä, ajatteli Nina ja niin ollen joutui hän yhä enemmän äitinsä vaikutuksen alaiseksi. Etsien tietämättömyydessään tämän elämän mahdollisia hyviä puolia hän kuunteli ahmien vanhan vaimon kertomuksia sen rajahin menneestä mahdista, jonka jälkeläinen hän oli. Ja siksi hän alkoi yhä enemmän hylkiä ja halveksia valkoista alkuperäänsä, jota edusti hänen heikkoluonteinen, kunniakkaita esi-isiä vailla oleva isänsä.

Almayerin vaikeata asemaa ei tytön Sambirissa olo mitenkään helpoittanut. Se hälinä, minkä tämän tulo oli aiheuttanut, oli kylläkin jo hälvennyt, ja Lakamba ei ollut enää uudistanut käyntejään. Mutta noin vuoden kuluttua siitä, kun sotalaivat olivat lähteneet, palasi Abdullan veljenpoika Syed Reshid pyhiinvaellukseltaan, jonka hän oli tehnyt Mekkaan. Hän komeili viheriässä viitassaan ja ylpeili _hadji_-arvonimestään.[7] Runsaasti ammuttiin raketteja sillä höyrylaivalla, joka toi hänet perille, ja hurjasti päryytettiin rumpuja koko yön Abdullan pihamailla, kun tervetuliaisjuhlaa pidettiin aina pikkutunneille asti. Reshid oli Abdullan suosikki-veljenpoika ja perijä. Ja kun tuo rakastava setä eräänä päivänä tapasi Almayerin virran varrella, pysäytti hän tämän ystävällisesti, vaihtoi muutamia kohteliaisuuksia ja pyysi juhlallisesti päästä tapaamaan Almayeriä. Jälkimäinen epäili kylläkin jotakin petoksen yritystä tai ainakin jotakin ikävää, mutta suostui tietenkin pyyntöön tekeytyen perin iloiseksi.

Niinpä saapui Abdulla seuraavana iltana auringon mentyä mailleen, mukanaan muutamia muitakin harmaapartaisia vanhuksia ja veljensä poika. Tämä nuori mies, joka näytti hyvin kevytmieliseltä ja aistilliselta, tekeytyi perin välinpitämättömäksi kaikkiin juhlamenoihin nähden. Kun soihtujen kantajat olivat ryhmittyneet portaiden eteen ja vieraat istuutuneet, mikä millekin ontuvalle tuolille, suvaitsi Reshid seistä erillään varjossa ja tarkastella hyvin huolellisesti aristokraattisen pieniä käsiään. Almayer, hämillään vieraittensa suuresta juhlallisuudesta, kapusi istumaan pöydän kolkalle paljastaen näin luonteensa omaisen arvokkuuden puutteen, minkä arapialaiset heti syvällä paheksumisella panivat merkille. Mutta silloin Abdulla suvaitsi puhua tähystellen suoraan sivu Almayerin ovenaukossa riippuvaa punaista verhoa, jonka värähtelystä voi päättää, että naiset liikkuivat sen takana. Hän mainitsi ensin, hienosti Almayeriä imarrellen, mitenkä he olivat vuosikausia eläneet yhdessä sydämellisen hyvinä naapureina. Vielä pyysi hän Allahia suomaan Almayerille pitkää ikää, jotta tämän mieluisa läsnäolo kauan ilahuttaisi ystävien silmiä. Lopuksi Abdulla viittasi varovasti siihen suureen arvonantoon, jota hollantilaiset valtuutetut olivat Almayerille osoittaneet. Tästä teki hän sen imartelevan johtopäätöksen, että Almayer oli suuressa arvossa oman kansansa keskuudessa. Häntä -- Abdullaa -- kunnioittivat myöskin kaikki arapialaiset, ja hänen veljensäpoika Reshid perisi hänen yhteiskunnallisen asemansa ja suuret rikkautensa. Nyt oli Reshidkin Hadji. Reshidillä oli muutamia malaijilaisia naisia, jatkoi Abdulla, mutta nyt oli aika, että hänelläkin olisi yksi lempivaimo, ensimäinen niistä neljästä, jotka profeetta myönsi. Näin kohteliaasti puheli Abdulla, kuten hyvin kasvatettu mies ainakin. Ja hän selitteli edelleen mykistyneelle Almayerille, että jos tämä suostuisi antamaan tyttärensä vaimoksi Reshidille, tuolle hartaalle uskovaiselle ja kelpo miehelle, niin tytöstä tulisi Reshidin koko loistavan talon valtiatar ja saarten ensimäisen arapialaisen ensimäinen vaimo, sittenkun hänet -- Abdullan -- Allah kaikki-armahtavainen oli kutsunut paratiisin iloihin. "Senhän arvaat, tuan", sanoi hän lopuksi, "että muut vaimot tulisivat tyttäresi orjiksi, ja Reshidin talo on suuri. Bombaysta veljenpoika on tuonut mukanaan komeita leposohvia, kallisarvoisia mattoja ja eurooppalaisia huonekaluja. Sitten on hänellä vielä suuri kuvastinkin kullalle kimaltelevissa kehyksissä. Mitä enempää voisi yksikään tyttö kaivata". Ja kun Almayer tuijotti häneen vaijeten kauhuissaan, niin alkoi Abdulla puhua vähän tuttavallisemmalla äänellä viitaten samalla seuralaisiaan poistumaan. Loppujen lopuksi korosti hän nyt tällaisen liiton aineellisia etuja ja lupasi Almayerille kolme tuhatta dollaria rehellisen ystävyyden merkiksi ja tytön lunnaiksi.

Almayer poloinen oli saada raivokohtauksen. Hurjasti teki hänen mieli tarttua Abdullaa kurkusta kiinni, mutta heti kun hän tuli ajatelleeksi avutonta asemaansa keskellä laista piittaamattomia miehiä, niin ymmärsi hän parhaaksi ryhtyä diplomaattisiin sovitteluihin. Hän hillitsi kuohuvat tunteensa ja puhui kylmän kohteliaasti sanoen, että tyttö oli nuori ja hänen silmäteränsä. Tuan Reshid, oikeauskoinen ja Hadji, ei varmaankaan tahtoisi uskotonta haaremiinsa. Ja kun hän huomasi Abdullan hymyilevän epäilevästi tälle viimeiselle verukkeelle, vaikeni hän edelleen. Hän ei rohjennut puhua enempää, ei liioin kieltää jyrkästi eikä tahtonut myöskään sanoa mitään loukkaavaa. Abdulla ymmärsi hyvin, mitä vaikeneminen tällä kertaa merkitsi. Siksi hän nousi ja otti jäähyväiset arvokkaasti kumartaen. Hän toivotti ystävälleen Almayerille pitkää ikää ja laskeutui portaita alas, Reshidin velvollisuutensa mukaisesti häntä tukiessa. Soihtujen kantajat ravistivat soihtujaan. Niistä sinkoili sakeana kipunoita virtaan. Kulkue lähti liikkeelle.

Almayer oli yhä kiihtynyt, mutta huokasi helpotuksesta vieraitten poistuttua. Hän heittäytyi istumaan tuolille ja katseli tulien välkettä puitten runkojen lomatse, kunnes joukkue oli hävinnyt ja täydellinen hiljaisuus oli seurannut jalkojen kapsetta ja puheen sorinaa. Hän ei liikahtanutkaan paikoiltaan, ennenkuin kuuli oviverhon kahinaa ja näki Ninan tulevan parvekkeelle ja istuutuvan keinutuoliin, jossa tämä tavallisesti vietti monet tunnit joka päivä. Nina alkoi hiljalleen kiikkua nojautuen taaksepäin silmät puoleksi suljettuina. Hänen pitkä tukkansa varjosti kasvoja pöydällä seisovan lampun savuavalta valolta. Almayer vilkasi häneen salaa, mutta hänen kasvonsa olivat yhtä jäykän näköiset kuin ennenkin. Hän käänsi vähän päätään isäänsä kohden ja puhuen Almayerin suureksi kummaksi englantia hän kysyi:

"Oliko Abdulla täällä?"

"Oli", vastasi Almayer, "lähti juuri".

"Ja mitä hän sitten tahtoi, isä?"

"Hän tahtoi ostaa sinut Reshidille". vastasi Almayer karkeasti. Viha valtasi taas hänet ja hän vilkasi tyttäreensä, ikäänkuin odottaen jonkinlaista tunteiden purkausta. Mutta Nina näytti yhä pysyvän kylmänä, tähystellen uneksien ulkona olevaan pimeään yöhön.

"Ole varoillasi, Nina", sanoi Almayer noustessaan hetken vaitiolon jälkeen tuoliltaan, "ole varoillasi, kun kanootillasi yksin menet soutelemaan metsäpuroille. Tuo samanen Reshid on suuri lurjus. Ei voi mennä takuuseen, mitä hänellä on mielessä. Kuuletko sinä minua?"

Nina oli jo noussut seisomaan ja aikoi mennä sisään, toinen käsi oviverhossa. Mutta samalla hän kääntyi ympäri nakaten nopealla liikkeellä tukevat palmikkonsa yli olan.

"Luuletko sinä, että hän uskaltaisi?" kysyi Nina yht'äkkiä. Sitten hän taas kääntyi mennäkseen sisään ja lisäsi hiljaisemmalla äänellä: "Hän ei uskaltaisi. Arapialaiset ovat kaikki pelkureita".

Ihmeissään katseli Almayer tyttärensä jälkeen. Hän ei mennyt etsimään lepoa riippumatosta. Hajamielisenä asteli hän parvekkeella pysähtyen aina välillä kaidepuun luo miettimään. Lamppu sammui. Aamunkoin ensimäinen säde pilkahti esille metsien takaa. Almayeriä puistutti kosteassa ilmassa. "Olkoon miten oli", mutisi hän itsekseen ja kävi väsyneesti istumaan. "Kirottuja nuo naiset! Niin! Näytti ihan siltä, kuin tyttö olisi halunnut tulla ryöstetyksi!"

Almayer tunsi sanomattoman pelon hiipivän sydämeensä, ja häntä puistatti uudelleen.

NELJÄS LUKU.

Sinä vuonna saapui lounaismonsuunin loppuaikoina hälyyttäviä huhuja Sambiriin. Kapteeni Ford, joka tuli Almayerin luo iltapakinalle, toi mukanaan _Straits Timesin_ viimeisiä numeroita. Niissä kerrottiin Acheen-sodasta ja epäonnistuneesta hollantilaisesta retkestä. Niitten harvojen kauppalaivojen päälliköt, jotka nousivat virtaa, kävivät vierailuilla Lakamban luona. He keskustelivat tuon mahtimiehen kanssa liikemaailman epävarmasta asemasta ja pudistelivat vakavina päätään puhuessaan valkoisten paholaisten kiristyksistä, heidän ankaruudestaan ja yleensä heidän hirmuvaltiudestaan. Esimerkkeinä he mainitsivat ruutikaupan täydellisen seisauttamisen ja kaikkien Macassarin vesillä liikkuvien epäilyttävien laivojen ankaran tarkastuksen. Jopa alkoi lainkuuliaisen Lakambankin sydämessä viritä tyytymättömyys, kun hänen ruudin tuontilupansa peruutettiin ja kun sotalaiva _Princess Amelia_ yht'äkkiä takavarikoi sataviisikymmentä tynnyriä tätä hyvää tavaraa. Vielä harmitti häntä erikoisesti se, että kauppalaiva seikkailurikkaan matkan perästä oli jo päässyt melkein virran suulle asti. Tämän uutisen kertoi Lakamballe Reshid, joka naimapuuhiensa epäonnistuttua oli tehnyt pitkän kauppamatkan saaristoon. Hän oli ostanut ystävälleen ruudin, mutta hänen laivansa joutui tarkastuksen alaiseksi ja häneltä riistettiin ruuti paluumatkallaan, juuri kun hän oli hyvillään siitä, että oli niin taitavasti osannut välttää kiinnijoutumisen. Reshidin viha kohdistui pääasiallisesti Almayeriin, jonka hän epäili ilmoittaneen hollantilaisille viranomaisille siitä sissisodasta, jota arapialaiset ja rajahi kävivät ylämaan dajaakki-heimoja vastaan.

Reshidin suureksi ihmeeksi rajahi kuunteli hänen valituksiaan varsin välinpitämättömänä eikä osoittanut minkäänlaista kostomieltä valkoista miestä kohtaan. Itse asiassa Lakamba tiesi varsin hyvin, että Almayer oli aivan kykenemätön puuttumaan valtiollisiin asioihin. Ja sitäpaitsi hänen suhtautumisensa tuohon kovasti vainottuun olentoon oli kokonaan muuttunut sen sovinnon kautta, jonka Almayerin uusi ystävä Dain Maroola oli saanut aikaan hänen ja hänen vanhan vihamiehensä välillä.

Almayerilläkin oli nyt ystävä. Vähän aikaa senjälkeen, kun Reshid oli lähtenyt kauppamatkalleen oli Nina palatessaan kerran kotiin tavanmukaiselta yksinäiseltä retkeltään liukunut hitaasti kanootissaan virran mukana. Äkkiä hän oli kuullut loisketta eräästä pienestä syrjäjoesta. Hänestä oli tuntunut kuin raskaita köysiä olisi putoillut veteen. Hän oli myöskin kuullut malaijilaisten merimiesten laulavan "junttalauluaan". Metsäpuron suuta tukkivan, tiheän pensasrivin läpi hän näki eurooppalaismallisen purjelaivan korkeat mastot, jotka kohosivat yli nipapalmujen latvojen. Hän näki, mitenkä erästä prikiä hinattiin pienestä syrjäjoesta päävirtaan. Aurinko oli jo mennyt mailleen, mutta niin lyhyt kuin hämärän aika olikin, keksi Ninan silmä kuitenkin prikin. Nyt oli sen keula kääntynyt Sambiria kohden, etupurje oli ylhäällä. Iltatuuli ja kova virta kuljettivat sitä eteenpäin. Nina ohjasi kanoottinsa päävirrasta erääseen niistä lukuisista kanavantapaisista tiehyeistä, jotka eroittivat metsäiset pienet saaret toisistaan, ja meloi kiivaasti näitä tummia, syviä takavesiä kohti Sambiria. Useasti hänen kanoottinsa kulki yli vesipalmujen, sipaisi siellä täällä rannassa olevaa liejureunustaa, mistä rauhalliset alligaattorit laiskan välinpitämättömästi häntä tähystelivät. Ja juuri kun alkoi tulla pimeä, pujahti hänen kanoottinsa esille virran päähaarojen leveästä yhtymäkohdasta. Siellä oli jo priki ankkurissa purjeet käärittyinä ja raakapuut paikoillaan. Laivan kannella ei näkynyt yhtäkään ihmisolentoa. Ninan täytyi meloa poikki virran ja kulkea aivan läheltä prikiä päästäkseen kotiinsa, joka oli matalalla niemekkeellä Pantain haarajokien välissä. Taloista, joita oli rakennettu jokien äyräille, niin että muutamat pistäytyivät yli vedenpinnankin, tuikki jo tulia. Ne kuvastuivat talojen kohdalla olevaan tyyneeseen vedenpintaan. Poikki leveän virran kuului, milloin äänten sorinaa, milloin lapsen itkua, milloin puurummun kovaa, äkkiä taukoavaa pärinää, milloin taas pimeässä kotiutuvien kalastajien etäisiä tervehdyshuutoja.