Part 3

Mutta Almayerin suureksi kummaksi hänen vaimonsa kuunteli uutista aivan levollisena. Hän vilkasi vain salaa mieheensä ja Lingardiin, mutta ei sanonut halaistua sanaakaan. Tästä huolimatta hän kuitenkin hyppäsi virtaan ja ui veneen perässä, jossa Lingard juuri vei pois imettäjää kirkuvan lapsen kera. Almayerin täytyi lähteä ajamaan häntä takaa valaanpyytäjäveneellään ja kiskoa hänet veneeseen tukasta, vaikka hän huusi ja kiroili niin että taivas vavahti.

Mutta vaikeroituaan pari päivää hän alkoi elellä entiseen tapaansa, pureskella betelpähkinöitä ja istuskella päivät pitkään naistensa parissa tylsässä työttömyydessä. Hän vanheni tämän jäljestä hyvin nopeasti ja heräsi tylsyydestään vain silloin, kun hän purevilla letkauksilla tai häpäisevillä huudahduksilla tahtoi osoittaa huomanneensa miehensä satunnaisen läsnäolon. Almayer oli rakentanut vaimolleen omalle alueelleen joen rannalle majan, jossa tämä eleli aivan erillään toisista.

Lakamba oli lakannut käymästä talossa sen perästä, kun kaitselmuksen armollisesta määräyksestä ja pienen tieteellisen kepposen avulla vanha Sambirin hallitsija oli saatu pois elävien joukosta. Lakamba hallitsi nyt tämän sijasta. Hän oli saanut tehokasta apua arapialaisilta ystäviltään ja hollantilaisilta viranomaisilta. Syed Abdulla oli nyt Pantain vaikutusvaltaisin mies ja kauppias. Almayer oli tuhottuna ja avuttomana vihamiestensä juonien tiiviiksi punomassa ansassa. Hänen elämänsä ainoana sisältönä oli vain se, että hän luuli tietävänsä Lingardin suuriarvoisen salaisuuden. Lingard itse oli hävinnyt. Hän kirjoitti kerran Singaporesta ja kertoi, että lapsi voi hyvin ja oli Mrs. Vinckin huostassa. Hän itse oli aikeissa mennä Eurooppaan hankkimaan rahoja suureen yritykseensä. Hän palaisi pian. Mitään vaikeuksia ei olisi kestettävänä. Kaikki toisivat kiireellä rahansa. Näin hän kirjoitti. Mutta erikoisen kovaa kiirettä eivät ihmiset näyttäneet pitäneen, sillä tämän jäljestä saapui häneltä vain yksi kirje jossa hän mainitsi olevansa sairas. Hän ei ollut löytänyt yhtään sukulaista elossa. Muutapa ei juuri kirjeessä ollutkaan: Sitten seurasi täydellinen hiljaisuus. Varmaankin oli Eurooppa nielaissut Rajah-Lautin. Ja turhaan tähysteli nyt Almayer länttä kohti nähdäkseen edes yhden valonsäteen pilkistävän esille särkyneitten toiveittensa pimeästä yöstä.

Vuodet vierivät. Mrs. Vinckiltä ja myöhemmin Ninalta itseltään pitkin väliajoin tulleet kirjeet olivat Almayerin ainoana ilona ja tekivät kuitenkin elämän siedettäväksi virran varrella vallitsevassa ilakoivassa raakuudessa. Almayer eleli nyt yksin aikojaan eikä hän käynyt enää tapaamassa velallisiaankaan, sillä ne eivät kuitenkaan olisi mitään maksaneet, varmoja kun olivat Lakamban suojeluksesta. Uskollinen sumatralainen Ali keitti hänen riisinsä ja valmisti hänen kahvinsa, sillä hän ei uskaltanut luottaa keneenkään muuhun ja kaikkein vähimmän vaimoonsa. Hän tappoi aikansa kuljeskelemalla synkkänä talon ympärillä olevilla ruohottuneilla poluilla ja käymällä rappioituneissa varastohuoneissa. Niissä muistuttivat häntä ainoastaan muutamat ruosteiset pyssyt ja jotkut pilaantunutta manchesteriläistä tavaraa sisältävät särkyneet laatikot niitä entisiä hyviä aikoja, jolloin kaikkialla oli elämää ja tavaraa ja hän itse, pikku tytär rinnallaan, piti ylinnä silmällä vilkasta liikettä rannalla. Mutta nyt liukuivat ylämaan kanootit Lingard ja Kumpp:in rappiolle menneen lastauspaikan ohi, meloivat edelleen myötävirtaa ja ryhmittyivät Abdullan uuden laiturin ympärille. Noin he eivät tehneet siksi, että olisivat rakastaneet Abdullaa, vaan siksi, että eivät uskaltaneet tehdä kauppaa miehen kanssa, jonka tähti oli laskenut. Jos he olisivat olleet tämän miehen kanssa tekemisissä, ei heillä olisi ollut odotettavana mitään armoa arapialaisilta eikä rajahilta. Kummaltakaan ei olisi saanut riisiä velaksi puutteen aikana. Ja Almayer ei taas olisi voinut auttaa heitä, kun hänellä itselläänkin oli toimeentulo toisinaan kylliksi vaikeata.

Almayer kadehti usein yksinäisyydessään ja epätoivossaan läheistä naapuriaan, kiinalaista Jim-Eng'iä, jonka hän näki monasti pitkänään vilpoisella mattokasalla, puinen tyyny päänalana, opiumpiippu hervottomissa käsissä. Hän ei kuitenkaan etsinyt lohdutusta opiumista. Ehkä se oli hänestä liian kallista, tai kenties hänen valkoisen miehen ylpeytensä pelasti hänet tuosta alentumisesta. Mutta luultavimmin kuitenkin pidättyi hän siitä ajatellessaan kaukana Taka-lntian siirtomaissa elävää tytärtään. Almayer sai tietoja tyttärestään useammin, sitten kun Abdulla oli ostanut höyrylaivan, joka välitti liikettä Singaporen ja Pantain siirtola-asutusten välillä noin joka kolmas kuukausi. Almayeristä tuntui nyt, että hän oli lähempänä tytärtään. Hän halusi nähdä tytärtään ja suunnitteli usein matkaa Singaporeen, mutta siirsi lähtönsä vuodesta toiseen, odottaen aina jotain edullista onnen käännettä. Hän ei tahtonut kohdata tytärtään tyhjin käsin ja ilman minkäänlaisia rohkaisun sanoja. Hän ei voinut ottaa tytärtään takaisin tähän villiin ympäristöön, jossa hän itse oli tuomittu elämään. Vähän hän myöskin arkaili tytärtään. Mitä tämä mahtaisi ajatella hänestä? Hän laski kuluneet vuodet. Tyttö oli jo täysikasvuinen nainen, sivistynyt, nuori ja toiverikas. Hän taas tunsi itsensä jo vanhaksi, toivottomaksi ja melkeinpä villin ympäristönsä kaltaiseksi. Hän kyseli usein itseltään, mitä oli tuleva hänen tyttärestään. Hän ei kyennyt vielä vastaamaan tähän kysymykseen ja siksi hän ei tohtinut vielä katsella tytärtään silmiin. Mutta sittenkin hän kaipasi lastaan. Hän epäröi vuosikausia.

Hänen epäröintinsä loppui siten, että Nina odottamatta ilmestyi Sambiriin. Hän tuli höyrylaivalla, kapteeni piti hänestä huolta. Almayer katseli tytärtään ihmetellen. Kuluneen kymmenen vuoden aikana lapsi oli kehittynnyt naiseksi. Hänen tukkansa oli musta, ihonsa öljypuunvärinen, hän oli pitkä ja kaunis. Silmät olivat suuret ja surullisen näköiset. Malaijilaisilla naisilla tavattavaa vastenmielistä ilmettä vaimensi ajatteleva tuike, joka oli eurooppalaista perua. Kauhulla ajatteli Almayer sitä hetkeä, jolloin vaimonsa ja tyttärensä tapaisivat toisensa. Mitä arvelisi tämä vakava, eurooppalaisiin vaatteisiin pukeutunut tyttö nähdessään betelpähkinää pureskelevan äitinsä istua nököttämässä pimeässä hökkelissään puoleksi alastomana ja äkäisenä hajanaisessa puvussaan. Vielä pelkäsi Almayer, että tuo kirottu nainen päästäisi raivonsa ilmoille. Tähän asti hän oli onnistunut pitämään vaimonsa siedettävän rauhallisena ja oli niin säilyttänyt eheinä edes tärveltyjen huonekalujensa jäännökset.

Almayer seisoi parhaillaan majan suljetun oven edessä polttavassa auringonpaisteessa. Hän kuunteli sisältä tulevaa puheensorinaa ja ihmetteli, mitä siellä tapahtui. Palvelustytöt oli karkoitettu majasta heti keskustelun alkaessa. Ja he seisoivat nyt yhdessä ryhmässä paaluaitauksen luona peittäen kasvonsa käsillään ja puhua pärpättäen uteliaina asiain kulusta. Almayer ei enää malttanut hillitä itseään, vaan koetti kuulla bambuseinän läpi edes jonkun sanan. Mutta samassapa laivan kapteeni, joka oli saattanut tytön majalle, otti Almayeriä käsipuolesta kiinni ja vei hänet, peljäten auringon pistosta, parvekkeen varjoon. Siellä oli jo Ninan kapsekki, jonka laivamiehet olivat tuoneet maihin. Heti kun kapteeni Fordilla oli lasinsa edessä ja sikaarinsa sytytetty, pyysi Almayer selitystä tyttärensä odottamattomaan tuloon. Ford selosteli asiaa niukasti, hän puhui vain ylimalkaan epämääräisin, kiivain sanoin naisväen typeryydestä yleensä ja erikoisesti Mrs. Vinckin ahdasmielisyydestä.

"Tiedäthän, Kaspar", sanoi hän lopuksi kiihottuneelle Almayerille, "että on hiton ikävää pitää sekarotuista tyttöä talossa. Kaikenlaisia hupsuja siellä juoksee niinkuin muuan nuori pankkilainenkin, joka ratsasti aamuin ja illoin Vinckin varastohuoneelle. Vanha eukkohan se luuli silloin, että se tarkoitti sitä hänen Emmaansa. Mutta kun eukko viimein huomasi, kenestä oikein oli kysymys, niin olipa siellä melua ja meteliä. Sen voit uskoa. Hän ei tahtonut pitää Ninaa enää tuntiakaan talossa. No niin. Minä sain kuulla tästä jupakasta ja otin tytön vaimoni huostaan. Minun eukkoni on aika mukava ihminen -- semmoisia kuin ne naiset nyt ovat. Ja, totta vie, me olisimme tahtoneet pitää tyttöä sinun tähtesi, mutta hän ei halunnut jäädä meille. No, sitten! Älähän nyt hätäile, Kaspar. Istuhan hiljaa. Mitä sille mahtaa? Parempi näin. Anna hänen jäädä tänne. Hän ei ollut milloinkaan siellä onnellinen. Nuo Vinckin tytöt eivät ole pyntättyjä apinoita paremmat. Ne halveksivat häntä. Sinä et voi tehdä häntä valkoiseksi. Älähän nyt viitsi noitua minulle. Et voi. Hän on silti hyvä tyttö, mutta vaimolleni hän ei puhunut asioistaan mitään. Jos tahdot tietää tarkemmin, niin kysy itse häneltä. Mutta jos minä olisin sinun sijassasi, niin antaisin hänen olla yksin. Terve tuloa, kunnon kaveri, nostamaan hänen matkarahansa, jos sinulla on nyt tiukka rahasta." Puheltuaan näin kapteeni viskasi pois sikaarinsa ja lähti liikkeelle "ravistamaan niitä hereille laivalla", niinkuin hänellä oli tapana sanoa.

Turhaan odotti Almayer saavansa kuulla tyttärensä paluun syyn tämän omasta suusta. Ei ensimäisenä päivänä eikä liioin seuraavinakaan tyttö kertaakaan viitannut elämäänsä Singaporessa. Ja Almayer ei taas tahtonut udella. Häntä peloittivat tytön kasvojen rauhallisen välinpitämätön ilme ja nuo juhlallisen näköiset silmät, jotka aina väistivät häntä ja kiintyivät kohisevan, leveän virran rinnalla, majesteetillisessa levossaan uinaileviin metsiin. Mutta Almayer alistui asemaansa ja oli onnellinen saadessaan tyttäreltään hellää, huolehtivaa rakkautta. Tosin sai hän sitä vain ajoittain, sillä Ninalla oli, kuten tämä itse sanoi "synkät hetkensä", jolloin hän tapasi käydä äitinsä luona ja viipyä tuntikausia rantamajassa. Kun hän tuli sieltä ulos, oli hän entistä suljetumpi. Halveksivin katsein ja lyhyin sanoin hän silloin vastasi kaikkiin isänsä puheisiin. Almayer tottui tähänkin ja pysyi noina synkkinäkin hetkinä levollisena, vaikka oli kovasti hädissään äidin vaikutuksesta tyttäreen.

Muuten mukautui Nina ihmeellisesti puolivillin ja kurjan elämän olosuhteisiin. Hän omaksui muitta mutkitta, ja nähtävästi ilman vastenmielisyyttä, taloudessa silmiin pistävän hoidon puutteen, rappeutumisen ja köyhyyden, huonekalujen vaillinaisuuden ja riisi-ruuan alituisen ilmestymisen perheen ruokapöydälle. Hän asui Almayerin kanssa pienessä rakennuksessa, joka, surullista kylläkin, rappeutumistaan rappeutui. Sen oli alkuaan Lingard rakennuttanut nuorelle parille.

Malaijit keskustelivat vilkkaasti Ninan tulosta. Alkuaikoina kävi aamutervehdyksellä joukottain malaijilaisia vaimoja lapsineen anoen kiihkeästi nuorelta neiti Putih'ilta[4] apua kaikkia ruumiin tauteja vastaan. Illan viileydessä taas arvokkaat arapialaiset piikissä valkoisissa viitoissaan ja keltaisissa viattomissa nutuissaan astelivat hitaasti joen vartta kulkevaa pölyistä polkua kohti Almayerin talon porttia ja kävivät juhlallisilla tervehdyksillä vääräuskoisen luona, heillä kun oli muka liikeasioita. Itse asiassa tahtoivat he vain hienolla tavalla päästä edes vilaukselta näkemään nuorta neitiä. Jopa tuli itse Lakambakin esille paaluvarustuksistaan loistavine sota-aluksineen ja punaisine auringonvarjostimineen ja laski pieneen lahonneeseen Lingard ja Kumpp:in laituriin. Hän tuli muka ostamaan muutamia messinki-pyssyjä, hän tahtoi näet antaa ne lahjaksi eräälle ystävälleen, Sambirin dajaakkien[5] päällikölle. Ja sillä aikaa kun epäluuloinen, mutta kohtelias Almayer koetti kaivella esille varastohuoneista vanhoja ilmapyssyjä, istui rajahi nojatuolissa parvekkeella mahtavan seurueensa ympäröimänä, odotellen turhaan Ninan näyttäytymistä. Ninalla sattui olemaan paha päivänsä ja hän pysyi äitinsä majassa, mistä he yhdessä katselivat parvekkeella tapahtuvia juhlallisia menoja. Rajahi lähti pois nolona, mutta kohteliaana. Pian senjälkeen Almayer sai kerätä hedelmiä parantuneesta suhteestaan rajahiin. Velalliset, joita hän oli jo pitänyt auttamattomasti maksukyvyttöminä, suorittivat hänelle muutamia velkojaan monin anteeksipyynnöin ja syvin kumarruksin. Näissä parantuneissa olosuhteissa Almayerin mieli jonkun verran reipastui. Ehkäpä ei kaikki vielä ollutkaan menetettyä. Ehkäpä nuo arapialaiset ja malaijit lopultakin huomasivat, että hän johonkin kykeni, ajatteli itsekseen Almayer.

Ja nyt hän alkoi tapansa mukaan taas tehdä mahtavia suunnitelmia ja uneksia suurista rikkauksistaan itselleen ja Ninalle. Niin, varsinkin Ninalle! Näitten virkistävien vaikuttimien elähyttämänä Almayer pyysi kapteeni Fordia kirjoittamaan Englannissa oleville ystävilleen, että nämä ottaisivat selvän Lingardista. Oliko hän elossa vaiko kuollut? Jos kuollut, oliko hän jättänyt jälkeensä jotain papereita, asiakirjoja eli joitain ilmoituksia tai viittauksia, koskevia hänen suurta suunnitelmaansa. Samaan aikaan oli Almayer löytänyt eräästä tyhjästä huoneesta romun joukosta muistikirjan, joka oli ijäkkään seikkailijan omaisuutta. Hän tutkiskeli vaikeasti luettavaa käsialaa sivu sivulta ja painui usein syviin mietteisiin kirjansa ääressä.

Tulipa vielä lisäksi muutakin, mikä herätti Almayerin välinpitämättömyydestään. Se levottomuus, jonka Brittiläisen Borneo-Kauppaseuran perustaminen oli saanut aikaan koko saarella, vaikutti myöskin Pantain elämän hitaaseen kulkuun. Odotettiin suuria muutoksia, puhuttiin liittoutumisesta, arapialaiset muuttuivat perin kohteliaiksi. Almayer alkoi rakennuttaa uutta taloansa uuden kauppaseuran tulevia insinöörejä, agentteja tai uutisasukkaita varten. Hän pani tähän puuhaan luottavin mielin kaiken irti saamansa rahan. Yksi seikka ainoastaan hämmensi hänen onneansa. Hänen vaimonsa tuli pois erakkomajastaan tuoden mukanaan Almayerin matalan majan rauhalliseen elämään viheriän röijynsä, pieneksi tehdyn uumaverhonsa, kimakan äänensä ja noidantapaisen ulkomuotonsa. Ja hänen tyttärensä näytti ihmeellisen levollisesti hyväksyvän tämän karkean tunkeutumisen heidän jokapäiväiseen elämäänsä. Almayer ei pitänyt siitä, mutta ei uskaltanut sanoa mitään.

KOLMAS LUKU.

Lontoossa pidetyillä neuvotteluilla on yleensä laajakantoinen merkitys. Ja niinpä nytkin Borneon Kauppaseuran hämäräperäisten toimistojen julkaisema päätös himmensi Almayerille tropiikin helakan auringonpaisteen ja lisäsi vielä yhden karvaan pisaran hänen pettymystensä maljaan. Englantilaiset luopuivat vaatimuksistaan Idän maihin ja jättivät Pantai-virran nimellisesti Hollannin vallan alaiseksi. Sambirissa oli nyt iloa ja riemua. Orjat toimitettiin kiireesti pois näkyvistä metsiin ja viidakkoihin. Ja lippuja vedettiin rajahin alueella korkeihin tankoihin. Odotettiin hollantilaisten sotalaivojen tuloa.

Hollantilainen fregatti jäi ankkuriin virran suuhun, mutta veneet nousivat virtaa hinaajan köydessä, kulkien varovasti suuntaansa lukemattomien kanoottien lomatse, jolka olivat täynnä heleäpukuisia malaijeja. Komentava upseeri kuunteli vakavana Lakamban uskollisuutta uhkuvia puheita, vastasi Abdullan syviin kumarruksiin ja vakuutti noille ylimyksille, käyttämällä batavialaisen mahtavan rajahin erinomaista malaijinkieltä, ystävyyttään ja hyvänsuopeuttaan Sambirin mallivaltion hallitsijaa ja asukkaita kohtaan.

Almayer katseli parvekkeeltaan poikki virran juhlamenoja. Hän kuuli rautakanuunain laukaukset, joilla tervehdittiin Lakamballe lahjoitettua uutta lippua. Hän kuuli paaluvarustuksen ympärillä tungeksivan kansanjoukon kumeata puheen sorinaa. Laukausten jäljestä nousi valkoisia savupilviä metsien viheriää taustaa vastaan. Almayer ei voinut silloin olla vertailematta omia häipyviä toiveitaan tuohon nopeasti haihtuvaan savuun. Nämä tapahtumat eivät mitenkään antaneet virikettä Almayerin isänmaallisille tunteille, mutta siitä huolimatta hänen täytyi pakottautua herttaisen kohteliaaksi, kun valtuutetut meriupseerit tulivat yli virran tervehtimään yksinäistä valkoihoista, josta he olivat kuulleet puhuttavan. Samalla he varmaankin tahtoivat myöskin nähdä edes vilaukselta hänen tytärtään. Mutta siinä he pettyivät, sillä Nina kieltäytyi näyttäytymästä. Helposti näytti kuitenkin Almayer saavan heidät tyydytetyiksi tarjoamalla heille vieraanvaraisesti katajaviinaa ja sikaareja.

Kun ulkona mahtavan virran pinta näytti ikäänkuin poreilevan polttavan auringon vaikutuksesta, niin lojuivat upseerit mukavasti parvekkeen suojassa ontuvissa nojatuoleissa. Pieni rakennus kaikui eurooppalaisten kielten harvoin kuulluista soinnuista ja niihin yhtyvistä naurunpurskahduksista, kun upseerit laskettelivat merimiessukkeluuksia lihavan Lakamban kustannuksella, jolle he vast'ikään olivat aamulla tarjoilleet pelkkiä kohteliaisuuksia. Nuoret miehet yllyttivät, hyvän toveruushengen innostamina, isäntäänsä puhumaan. Ja Almayer, joka oli haltioissaan nähdessään eurooppalaisia kasvoja ja kuullessaan eurooppalaisia sointuja, avasi sydämensä näille osaaottaville muukalaisille huomaamatta, mitenkä hän kertomalla lukuisia onnettomuuksiaan, huvitti noita tulevia amiraaleja. He joivat hänen terveydekseen, toivoivat hänelle monta suurta jalokiveä ja kokonaisen vuoren kultaa. Vieläpä he sanoivat kadehtivansa sitä loistavaa tulevaisuutta, mikä häntä vielä odotti. Tämä erinomainen herttaisuus rohkaisi siinä määrin tuota harmaapäistä, hupsua haaveilijaa, että hän pyysi vieraitansa katsomaan uutta rakennustansa. He menivät sinne peräkkäin hoippuen halki pitkän ruohikon. Rannalla näkyivät heidän veneensä, jotka olivat jo valmiina palaamaan illan viileässä virran suuhun. He tulivat tyhjiin suuriin huoneisiin, missä verhottomista ikkunoista sisään puhaltava, lauhkea tuuli löyhytteli pitkään aikaan koskemattomia kuivia lehtiä ja pölyä. Tultuaan sinne valkoisessa nutussaan ja kukilla kirjaillussa uumaverhossaan, kimaltelevien univormujen ympäröimänä, Almayer polki jalkaa osoittaakseen, miten vankka tiiviisti tehty lattia oli. Ja hän kuvaili laajasti rakennuksen kauneutta ja sen mukavuuksia. Vieraat kuuntelivat ja olivat aina hänen kanssaan samaa mieltä. Mutta he ihmettelivät mielessään, mitenkä erinomaisen yksinkertainen ja typerän toiverikas tuo miespoloinen oli. Viimein Almayer hillittömässä innossaan paljasti vierailleen ikävänsä siitä, että englantilaiset eivät tulleetkaan, englantilaiset, "jotka tiesivät, miten maa oli kehitettävä rikkaaksi", kuten hänen sanansa kuuluivat. Hollantilaiset upseerit purskahtivat kuorossa nauramaan kuullessaan tämän avomielisen väitteen ja alkoivat painua veneitä kohti. Mutta kun Almayer astellessaan varovaisesti Lingardin laiturin mädänneillä lankuilla koetti lähennellä lähetystön johtajaa viittaamalla arasti hollantilaisten alamaisten anomaan suojelukseen salakavalia arapialaisia vastaan, niin antoi tuo merellä karaistunut diplomaatti hänen selvästi tietää, että arapialaiset olivat parempia alamaisia kuin hollantilaiset, jotka laittomasti möivät ruutia malaijeille. Almayer, joka tässä suhteessa oli syytön, huomasi heti, mitä Abdullan liukas kieli ja Lakamban hartaat vakuutukset olivat saaneet aikaan. Mutta ennenkuin hän ennätti muovailla mielessään purevaa vastalausetta, kiisivät jo hinaaja ja köyteen kiinnitetyt veneet nopeasti myötävirtaa jättäen hänet suu auki kummissaan ja vihoissaan seisomaan laiturille.

Sambirista on kolmekymmentä mailia jokimatkaa jalokiventapaisille saarille virran suuhun, missä fregatti odotti veneitten paluuta. Kuu oli jo noussut kauan sitten, ennenkuin veneet olivat kulkeneet puolen matkaa. Ja sen kylmässä valossa lepäävät metsät havahtuivat tänä yönä pienestä laivueesta kaikuvaan nauruun -- veneissä näet muisteltiin vielä Almayerin valittelevia kertomuksia. Merimiessukkeluuksia sinkoili tuon miespoloisen kustannuksella veneestä veneeseen. Syvästi paheksuen puhuttiin hänen tyttärensä näkymättömyydestä. Ja ilakoivat merimiehet antoivat yksimielisesti tuona iloisena yönä englantilaisten vastaanottoa varten puolivalmiiksi kyhätylle rakennukselle nimen "Almayerin tuulentupa."

Monta viikkoa tämän käynnin jälkeen elettiin Sambirissa entistä tasaista, sisällyksetöntä elämää. Joka päivä lähetti aurinko aamusäteensä yli puiden latvojen ja valaisi jokapäiväisten puuhien tuttua näyttämöä. Astellessaan polkua, joka oli asutuksen ainoana kulkutienä, Nina näki aina samat kuvat. Miehet loikoilivat talojen siimespuolella korkeilla katoksillaan. Naiset kuorivat hommissaan jokapäiväistä riisiannosta. Alastomia, ruskeita lapsia juoksi kilvaten varjoisilla, kaidoilla poluilla, jotka veivät riisiviljelyksille. Jim-Eng tallusteli talonsa edustalla ja tervehti ystävällisesti nyökäten häntä, ennenkuin meni sisälle etsimään rakastamaansa opiumpiippua. Vähän vanhemmat lapset keräytyivät hänen ympärilleen ja, rohkeita kun olivat jo pitkän tuttavuuden perusteella, nykivät mustilla sormillaan häntä valkoisen hameensa helmoista ja näyttivät kiiltäviä hampaitaan merkiksi, että odottivat taas lasihelmisadetta. Nina tervehti heitä rauhallisesti hymyillen ja aina oli hänellä pari ystävällistä sanaa eräälle siamilaiselle tytölle, Bulangin omistamalle orjalle.

Bulangin monilukuisten vaimojen sanottiin olevan kiivasluonteisia. Todenmukainen huhu kertoi myöskin tuon uutteran viljelijän perheriitojen tavallisesti loppuvan niin, että kaikki hänen vaimonsa yhdessä hyökkäsivät siamilaisen orjan kimppuun. Tyttö itse ei milloinkaan valitellut. Ehkäpä teki hän sen vaistomaisesta varovaisuudesta tai vielä luultavammin puolivillin naisen omituisesta, alistuvasta välinpitämättömyydestä. Varhaisesta aamusta alkaen näki hänet talojen välitse luikertelevilla poluilla, joen äyräällä tai laiturilla. Päänsä päällä hän kantoi taitavasti tarjotinta, täynnä hienoja leivoksia, joita hänen oli määrä myödä. Kun päivä oli kuumimmillaan, turvautui hän tavallisesti Almayerin taloon ja saikin usein siellä suojapaikkansa eräässä parvekkeen varjoisassa nurkassa, missä hän istui kyyryssä tarjotin edessään, kun Nina häntä kutsui: "Putihin ryökkinälle" hän aina jaksoi hymyillä. Mutta jos Mrs. Almayer tuli näkyviin tai jos vain tämän kimakka ääni edes kuului, niin oli se hänelle nopean lähdön merkki.

Tälle malaijitytölle Nina usein puheli. Mutta muut Sambirin asukkaat saivat perin harvoin kuulla hänen äänensä sointua. He tottuivat tuohon vaiteliaaseen olentoon. Rauhallisena liikkui hän heidän joukossaan, yllään valkoinen puku. Hän oli kuin toisesta maailmasta. He eivät käsittäneet häntä. Mutta vaikka Nina ulkonaisesti näytti niin levolliselta ja vaikka hän näennäisesti piti itsensä erillään kaikesta ympäristöstään, niin ei hänen elämänsä suinkaan ollut rauhallista, siksi toimeliaasti Mrs. Almayer puuhaili kotinsa onnen ja turvallisuuden hyväksi.

Mrs Almayer oli vielä ylläpitänyt jonkunlaisia suhteita Lakambaan, ei tosin henkilökohtaisesti, sillä hallitsijan arvokas asema pidätti Lakamban paaluvarustuksensa sisäpuolella, vaan ruhtinaan pääministerin välityksellä, joka samalla oli satamakapteeni, liikeasiain neuvonantaja ja yleensä isäntänsä oikea käsi. Tällä miehellä, joka oli sululaista alkuperää, oli todellakin valtiomiehen ominaisuuksia, vaikka hänen persoonassaan ei huomannut ainoatakaan miellyttävää piirrettä. Oikeastaan hän oli kaikin puolin vastenmielinen. Hänellä oli vain yksi silmä ja rokonarpiset kasvot. Nenä ja huulet olivat näitten arpien kautta tulleet kauhean muodottoman näköisiksi. Tämä epämiellyttävä olento tuli usein kävellen Almayerin puutarhaan arkipuvussaan, s.o. vaaleanpunainen karttuuniriepu vyötäreillään. Siellä talon takana istua kyyhötti hän kantapäillään hajalle viskattujen kekäleiden keskessä lähellä suurta rautaista pataa, jossa naiset keittivät Mrs. Almayerin valvonnan alaisina perheen jokapäiväistä riisi-ruokaa. Niin, siellä tuo kavala välittäjä pitkät ajat keskusteli sulunkielellä Almayerin vaimon kanssa. Mistä kulloinkin oli ollut kysymys, sen lienee jokainen arvannut niistä perhekohtauksista, jotka tavallisesti seurasivat näitä keskusteluja Almayerin kotilieden ääressä.