Part 17

Nyt kun Nina oli poissa, oli Almayerin ensimäisenä tehtävänä unohtaa tyttärensä. Ja hänellä oli tästä tehtävästään se kummallinen käsitys, että unohtamisen täytyi tapahtua järjestelmällisesti. Alin suureksi kauhuksi hän laskeutui yht'äkkiä käsilleen ja polvilleen ja ryömien hiekassa poisti kädellään Ninan askelten jäljet. Hän rakenteli niistä pieniä hiekkakasoja, ja niin muodostui hänen jälkeensä aina vedenrajaan asti rivi pieniä hautakumpuja. Peitettyään hiekalla Ninan sandaalin viimeisen kepeän jäljen hän oikasihe suoraksi ja käännettyään katseensa nientä kohden, missä viimeksi oli nähnyt purjelaivan, hän yritti vielä kerran äänekkäästi julistaa lujan päätöksensä: olla ijäti leppymättä. Ali, joka levottomana piti häntä silmällä, näki vain hänen huultensa liikkuvan, mutta ei kuullut pienintäkään ääntä. Almayer polkasi jalallaan maata. Hän oli sittenkin luja mies -- luja kuin kallio. Antaa tytön mennä. Hänellä ei ole milloinkaan ollut tytärtä. Hän unohtaisi entisen elämän. Hän oli jo hyvällä alulla.

Ali tuli taas Almayerin luokse kehoittaen häntä heti lähtemään. Tällä kertaa Almayer siihen suostuikin, ja he menivät yhdessä kanoottinsa Iuo, Almayer edellä. Huolimatta mielen lujuudestaan Almayer näytti kovin alakuloiselta ja raihnaiselta, kun hän verkkaan laahusteli rannan hietikossa. Ja hänen rinnallaan asteli Alille näkymättömänä tuo omituinen henki, jonka tehtävänä on ravistaa hereille ihmisten muistoja, jos he unohtavat elämän tarkoituksen. Se kuiski Almayerin korvaan lapsen löpertelyä, jota hän oli kuunnellut monta vuotta sitten. Almayer näytti pää kallellaan kuuntelevan näkymättömän toverinsa kuiskeita. Mutta hänen kasvonsa muistuttivat sellaisen ihmisen kasvoja, joka oli saanut kuollettavan iskun takaapäin. Ne muistuttivat kasvoja, joista aavistamattoman kuoleman käsi äkkiä oli pyyhkäissyt tunteitten ja elon ilmeen.

Sinä yönä he nukkuivat virralla. He sitoivat kanoottinsa pensaitten suojaan ja kävivät veneen pohjalle vierekkäin nukkumaan. Kumpikin oli niin lopen uupunut, että nälkä ja jano oli unohtunut, tunteet ja ajatukset tyrehtyneet. Välittömästi he kaipasivat sikeätä unta, joka hetkeksi tekee kuin olemattomaksi väsyneen ruumiin. Seuraavana päivänä he lähtivät taas liikkeelle ja tappelivat itsepintaisesti koko aamun virran voimaa vastaan. Vasta keskipäivän aikaan he saapuivat siirtolaan ja kiinnittivät pienen aluksensa Lingard ja Kumpp:in laituriin. Almayer astui suoraan talolle. Ali seurasi isäntäänsä airot olkapäällä, arvellen itsekseen, että jo tekisi mieli syödäkin jotain. Kun he astuivat talon edessä olevan pihamaan poikki huomasivat he, miten hyljätyltä kaikki näytti. Ali vilkasi useitten palvelijainasuntojen ovesta sisään: tyhjää kaikkialla. Takapihalla oli yhtä äänetöntä ja elotonta. Keittiösuojuksessa oli tuli sammunut, ja mustat kekäleet olivat kylminä. Pitkä, laiha mies tuli arastellen bananimaasta, poistui nopeasti poikki avoimen kedon ja vilkuili heihin yli olkansa suurin, pelokkain silmin. Se oli joku isännätön kulkuri. Niitä oli siirtolassa paljon, ja he pitivät Almayeriä suojelijanaan. He vetelehtivät milloin missäkin Almayerin alueella ja saivat sieltä ruokansa. He tiesivät hyvin, että pahempaa heidän osakseen ei voinut tulla kuin kirosanoja tukuttain, jos sattuivat tuon valkoisen miehen tielle. Häneen he luottivat ja hänestä he pitivät, vaikkakin sanoivat häntä keskuudessaan hulluksi.

Päärakennuksessa, jonne Almayer meni takaparvekkeen kautta, pisti hänen silmäänsä yksi ainoa elävä olento, nimittäin hänen pieni apinansa. Se oli saanut olla nälissään ja vailla kaikkea huolenpitoa kaksi viimeksi kulunutta päivää. Siksi alkoi se huutaa ja valitella omalla kielellään, heti kun näki tutut kasvot. Almayer rauhoitti sitä muutamalla sanalla ja käski Alin tuoda joitakuita bananeja. Sillä aikaa kun Ali oli niitä hakemassa, seisoi Almayer etuparvekkeen ovella ja katseli sikin sokin viskattuja huonekaluja. Hän kiepsautti pystyyn pöydän ja kävi sille istumaan. Samassa laskeutui apina ketjujensa varassa katossa olevasta tangosta alas ja asettui hänen olkapäälleen. Kun bananit tulivat, söivät he yhdessä aamiaista. Kumpikin oli nälissään. Ja kumpikin söi ahneesti ja viskeli huolimattomasti kuoret ympärilleen nauttien vaijeten vankasta ystävyydestään. Ali poistui murahdellen keittämään itse riisiä, sillä kaikki talon naisväki oli hävinnyt, ties minne. Almayer ei näyttänyt siitä välittävän, vaan istui ruokailtuaan pöydällä heilutellen jalkojaan ja tuijottaen ajatuksiinsa vaipuneena virralle.

Hetken kuluttua hän nousi ja meni ovelle, joka vei parvekkeen oikealla puolella olevaan huoneeseen. Se oli Lingard ja Kumpp:n konttori. Hyvin harvoin hän siellä oli käynyt. Ovi oli lukossa. Almayer seisoi sen edessä purren alahuultaan ja koettaen muistuttaa, missä avain voisi olla. Äkkiä hän sen muistikin: se riippui eräässä naisten huoneen naulassa. Hän meni ovelle, missä punainen verho liikkumattomine laskoksineen riippui. Hän epäröi hetken, ennenkuin työnsi verhoa olkapäällään syrjään, aivan kuin olisi murtanut tieltään ties miten lujan esteen. Aurinko, joka paistoi ikkunasta sisään valaisi laajalti lattiaa. Vasemmalla näkyi Mrs. Almayerin suuri puukirstu. Se oli tyhjänä, kansi selkosen selällään. Lähellä kirstua hohtivat Ninan eurooppalaismallisen kapsekin messinkiset naulanpäät, kannessa komeat alkukirjaimet N. A. Muutamia Ninan pukuja riippui puunauloissa. Ne näyttivät jäykistyneiltä, kun niiden arvokkuutta niin oli loukattu, että heidät oli ihan hyljätty. Almayer muisteli itse tehneensä nuo naulat ja huomasi, että ne olivat hyvin tehtyjä. Mutta missä oli avain? Hän katseli ympärilleen ja keksi sen läheltä ovea, missä seisoi. Se oli ruosteesta tullut punertavaksi. Tämä suututti häntä kovasti, mutta seuraavassa hetkessä hän jo ihmetteli tunteittensa purkausta. Mitä se häntä liikutti! Pian ei olisi enää avaimia, ei ovia, ei mitään! Hän pysähtyi miettimään avain kädessä ja kysyi itseltään, tokko hän tiesi edes, mitä aikoi tehdä. Hän meni takaisin parvekkeelle ja jäi mietteissään seisomaan pöydän luo. Apina hypähti lattialle, sieppasi bananin kuoren ja söi sen suuhunsa repien sen huolellisesti pieniksi kappaleiksi.

"Unohda!" mumisi Almayer, ja tuo ainoa sana loihti hänen mieleensä pitkän tapausten sarjan ja yksityiskohtaisen ohjelman siitä, mitä oli tehtävä. Ja hän tiesi erinomaisen hyvin, mitä nyt oli tehtävä. Ensin se, sitten se ja lopulta unohtaminen kävisi jo itsestään. Aivan itsestään. Hänellä oli se piintynyt käsitys, että jos hän ei unohtaisi kaikkia ennen kuolemaansa, saisi hän muistella onnettomuuttaan ijankaikkisesti. Hänen elämässään oli sellaista, mikä täytyi poistaa näkyvistä, hävittää ja unohtaa. Pitkän aikaa hän seisoi syviin mietteisiin vaipuneena. Ja hän aivan hätääntyi ajatellessaan sitä mahdollisuutta, että entisajan muistot olivat voittamattomia. Häntä peloitti kuolema ja ijankaikkisuus. "Ijankaikkisuus!" sanoi hän ääneen, ja tuon sanan sointu herätti hänet unelmistaan. Apina hätkähti, pudotti bananin kuoren ja irvisteli ystävällisesti isännälle.

Almayer meni konttorin ovelle ja sai sen, vähän aikaa yriteltyään, auki. Kun hän astui sisään, pölähti lattiasta tomupilvi. Lattialla vetelehti sikin sokin avattuja kirjoja, lehdet rikki revittyinä. Toiset taas viruivat siellä likaisina ja mustina. Näytti siltä, kuin niitä ei olisi milloinkaan avattu. Ne olivat tilikirjoja. Noihin kirjoihin oli hän aikonut päivä päivältä merkitä, miten hänen omaisuutensa kasvaisi. Siitä oli jo pitkä, hyvin pitkä aika. Moneen vuoteen ei hänellä ollut mitään ollut merkittävänä sini- ja punaviivaisille sivuille! Keskellä huonetta oli konttoripulpetti. Yksi jalka oli siitä taittunut. Pulpetti oli kumollaan kuin maihin ajautunut laiva. Useimmat laatikot olivat pudonneet lattialle, ja niistä pisti silmiin tukuttain paperia, joka oli vuosien ja lian kellastama. Pyörivä konttorituoli seisoi paikallaan, mutta kun hän koetti sitä pyörittää, huomasi hän, että sen tappi oli takertunut lujasti kiinni. Vaan mitäpä se häntä liikutti. Hän jätti yrityksensä sikseen, ja hänen katseensa kulki hitaasti esineestä toiseen. Kaikesta tuosta oli aikoinaan saanut maksaa sievoisen summan. Mutta nyt olivat pulpetti, paperit, rikkinäiset kirjat ja särkyneet hyllyt, kaikki sekaisin, paksun pölyn peitossa. Kas siinä kuolleen ja hävinneen liikkeen tomu ja luut! Hän katseli tuota kaikkea, kaikkea, mikä oli jäänyt jäljelle niin monen vuoden ahertelun, kamppailun, väsymyksen ja lannistumisen perästä. Ja kuinka monta kertaa olikaan kaikki pitänyt uudestaan itselleen vallata! Ja minkä tähden? Hän seisoi paikallaan ajatellen suruissaan mennyttä elämäänsä. Äkkiä hän kuuli selvästi lapsen kirkassointuisen äänen puhuvan tämän kauhean hävityksen keskeltä. Hän säpsähti, ja hänet valtasi hurja pelko. Kuumeentapaisesti hän alkoi penkoa lattialle siroiteltuja papereita, iski tuolin pirstaleiksi, lyödä kumahutti laatikot pulpettia vasten palasiksi ja teki kaikesta tuosta rojusta suuren kasan huoneen nurkkaan.

Almayer tuli äkkiä ulos, läimäytti oven jälkeensä kiinni, väänsi sen avaimella lukkoon, kiskasi avaimen reijästä, juoksi parvekkeen etukaiteelle ja viskasi avaimen voimakkaalla käden heilauksella ilmaan. Suhisten se lensi virtaan. Tämän tehtyään Almayer asteli taas hitaasti pöydän luo, kutsui apinan alas, irroitti sen ketjuistaan ja sai sen pysymään hiljaa nuttunsa povessa. Sitten hän istuutui taas pöydälle ja katseli kiinteästi sen huoneen ovea, josta hän juuri oli tullut. Hän kuunteli tarkasti. Hän kuuli ensin kahisevaa ääntä, sitten kovaa räiskettä, aivan kuin kuiva puu olisi taittunut, ja lopulta pärinää, joka lähtee linnun siivistä, kun se äkkiä pyrähtää lentoon. Ja samassa hän jo näki ohuen savujuovan tulevan avaimenreijästä. Apina alkoi rimpuilla hänen nuttunsa sisässä. Äkkiä ilmestyi Ali silmät tuijottaen pyöreinä päässä.

"Herra! Talo palaa!" huusi hän.

Almayer nousi pidellen pöydästä kiinni. Hän kuuli jo, miten siirtolassa ihmiset kirkuivat hädissään ja hämmentyneinä. Ali väänteli käsiään valitellen ääneen.

"Heitä jo ulvomisesi, hupsu!" sanoi Almayer rauhallisesti. "Ota riippumattoni ja peitteeni ja vie ne toiseen rakennukseen. Joudu jo!"

Savu tunkeutui ulos oven raoista. Mutta Ali selvisi, riippumatto käsissään, yhdellä hyppäyksellä parvekkeen portaista.

"Hyvinpä on syttynyt," mutisi Almayer itsekseen. "Ole hiljaa, Jack!" lisäsi hän apinalle, kun tämä epätoivoisesti yritti päästä vankeudestaan.

Ovi särkyi pirstaleiksi, ja kun tulta ja savua syöksähti esille, täytyi Almayerin vetäytyä pöydän luota parvekkeen etukaiteelle. Hän pysyttelihe siellä siksi, kunnes pään päältä kuuluva kova räiske sai hänet vakuutetuksi siitä, että kattokin oli jo ilmiliekissä. Sitten hän juoksi yskien parvekkeen portaita alas. Hän oli tukehtua savuun, joka ahdisteli häntä ja sinertävin vöin luikerteli hänen päänsä ympärillä.

Toisella puolen ojaa, joka eroitti Almayerin pihamaan siirtolasta, katseli joukko Sambirin asukkaita valkoisen miehen palavaa taloa. Tyynessä ilmassa liekit syöksähtelivät korkealle. Ne näyttivät räikeässä auringonpaisteessa vaaleanpunaisilta sinipunervine tuikkeineen. Ohut savupatsas kohosi suoraan ilmaan, kunnes se viimein häipyi taivaan sineen. Ja rakennusten välillä olevalta aukealta paikalta jännittyneet katselijat voivat nähdä kookkaan tuan Putihin pää kumarassa, laahustavin askelin kulkevan hitaasti tulen luota kohti "Almayerin tuulentupia."

Näin muutti Almayer uuteen taloonsa. Hän kesti vielä viimeisenkin onnettomuutensa. Horjumatta hän pysyi mielettömässä päätöksessään. Ja niin alkoi hän, huolen ja tuskan tunne sydämessään, odottaa unhoittavaa mieltä, joka niin hitaasti näytti tulevan. Hän oli tehnyt kaikki, mitä oli voinut. Vähinkin Ninaa muistuttava esine oli tuhottu. Ja nyt kysyi hän joka aamun koettaessa itseltään, eikö tuo kaivattu unhoitus jo tulisi ennen auringonlaskua -- eikö se tulisikaan ennen hänen kuolemaansa? Hän tahtoi elää niin kauan, että voisi unohtaa. Ja hänet valtasi kuoleman pelko ja kauhu, kun hän ajatteli, miten itsepintaisesti muistot yhä pysyivät mielessä. Sillä jos kuoleman hetki löisi ennen, kuin hän oli suorittanut elämäntyönsä, täytyisi hänen ijäti elää muistoissaan! Hän kaipasi yksinäisyyttä. Hän tahtoi olla yksin. Mutta hän ei saanut olla. Hämärissä huoneissa, joissa ikkunaluukut olivat suljetut, parvekkeen kirkkaassa auringonpaisteessa ja kaikkialla, minne hän vain askeleensa suuntasi, hän näki pienen neitosen hennon vartalon. Hän näki sievät oliviväriset kasvot, pitkät mustat kutrit, pienen hartioilta valuvan, vaaleanpunaisen hamosen ja suuret silmät, jotka katselivat häneen hellästi ja luottavasti, kuten hemmotellun lapsen tapa on.

Ali ei nähnyt mitään, mutta hänkin huomasi, että talossa liikkui lapsen henki. Tarinoidessaan myöhään yöhön siirtolan iltatulilla, Ali kertoi usein parhaimmille ystävilleen Almayerin kummallisesta käytöksestä. Hänen herrastaan oli vanhoilla päivillään tullut noita. Ali kertoi, miten hän usein tuan Putihin vetäydyttyä yöteloilleen, kuuli tämän puhuvan jollekin huoneessa. Ali arveli, että puhuteltu oli joku lapsen hahmossa oleva henki. Muutamista herransa käyttämistä sananparsista ja sanoista hän voi päättää, että tämä puheli lapselle. Hänen herransa puhui toisinaan malaijinkieltä, mutta enimmäkseen englantia, jota hän, Ali, kyllä ymmärsi. Hänen herransa puheli tuolle lapselle tavallisesti ensin hellästi, mutta pian hän alkoi itkeä, nauraa, moittia, pyytää henkeä poistumaan ja kiroilla sille. Mutta se näytti olevan häijy ja itsepäinen henki. Ali arveli, että hänen herransa oli varomattomuudessaan loihtinut sen esille eikä voinut nyt päästä siitä irti. Hänen isäntänsä oli hyvin uljas mies. Hän uskalsi syytää kirouksia tuolle hengelle ihan vasten kasvoja ja kerran hän tappelikin sen kanssa. Ali oli kuullut äkkiä kovaa melua. Hänestä oli tuntunut kuin olisi huoneessa juostu edestakaisin. Lisäksi oli hän kuullut vaikerrusta. Hänen herransa oli varmaankin valitellut, henget näet eivät sitä tee. Hänen isäntänsä oli rohkea, mutta hupsu. Eihän henkeä voi lyödä. Ali luuli tapaavansa herransa kuolleena seuraavana aamuna, mutta tämä tulikin huoneestaan hyvin aikaisin ja näytti edellisestä päivästä paljon vanhentuneen. Almayer ei syönyt mitään koko päivänä.

Näin paljon Ali kertoi siirtolan väelle. Mutta kapteeni Ford sai häneltä kuulla paljon enemmän, mikä johtui siitä painavasta syystä, että kapteeni Ford hoiti kassaa ja antoi määräyksiä. Aina kun Ford kerran kuukaudessa tuli Sambiriin, piti Alin käydä laivalla tekemässä selkoa "Almayerin tuulentupien" asukkaasta. Käydessään Sambirissa ensi kerran Ninan lähdettyä Ford oli ottanut hoitaakseen Almayerin raha-asiat. Ne eivät antaneet hänelle paljon päänvaivaa. Tavarasuojus oli tyhjä, veneet olivat hävinneet. Ne olivat joutuneet -- tavallisesti yöaikaan -- milloin minkin Sambirin asukkaan käsiin, he kun tarvitsivat niitä tavaran kuljetukseen. Kovan nousuveden aikana oli Lingard ja Kumpp:in laituri irtautunut rannasta ja kulkenut virran mukana. Luultavasti se etsi vähän iloisempaa ympäristöä itselleen. Vieläpä hanhilaumakin -- itärannikon ainoat hanhet -- oli lähtenyt omille teilleen pitäen pensaikon vaaroja entisen kotinsa autiutta parempana. Ja vuosien vieriessä oli sille mustalle maakamaralle, jossa entinen talo oli seisonut, kasvanut ruoho. Näin ei ollut enää merkkiäkään jäljellä osoittamassa sen rakennuksen paikkaa, joka oli ollut Almayerin ensimäisten toiveitten, hänen mielettömien loistoajan unelmiensa, hänen yritteliäisyytensä ja hänen epätoivonsa tyyssijana.

Ford ei käynyt useasti Almayeriä tapaamassa, sillä se ei ollut niinkään mieluinen tehtävä. Alku-aikoina Almayer tapasi välinpitämättömästi vastata vanhalle merikarhulle, kun tämä kovaäänisesti kyseli hänen terveyttään. Vieläpä yritteli hän itsekin puhella kysellen uutisia. Mutta hänen äänensävystään voi selvästi kuulla, etteivät mitkään tämän maailman asiat häntä vähintäkään huvittaneet. Sitten hän alkoi asteittain tulla yhä vaiteliaammaksi, mutta ärtyisyyttä ei hänessä huomannut. Näytti siltä, kuin olisi hän vähitellen unohtanut puhumisen taidon. Toisinaan hän myöskin piiloutui talon pimeimpään huoneeseen, mistä Fordin täytyi etsiä häntä seuraamalla edellään loikkivan apinan tassutusta. Apina oli aina ottamassa Fordia vastaan ja vei hänet isäntänsä luo. Tuo pikku elukka näytti ottaneen tehtäväkseen huolehtia kaikin puolin herrastaan. Ja milloin se vain tahtoi saada isäntänsä parvekkeelle, kiskoi se itsepintaisesti häntä nutusta, kunnes Almayer viimein nöyrästi tuli päivänvaloon, jota hän muuten näytti kovasti vierovan.

Eräänä aamuna Ford tapasi Almayerin istumassa parvekkeen lattialla, selkä seinän nojassa, jalat jäykkinä hajallaan, kädet riipuksissa sivuilla. Kun Ford näki ystävänsä ilmeettömät kasvot, suurina tuijottavat silmät, liikkumattomat silmäterät ja tämän jäykän asennon, niin tuli hänelle mieleen tavattoman suuri, miestä esittävä nukke, joka oli särkynyt ja viskattu syrjään. Fordin noustessa portaita käänsi Almayer hitaasti päätään.

"Ford," murahti hän lattialta. "En minä voi unohtaa."

"Etkö voi?" virkkoi Ford viattoman näköisenä tavotellen puheessaan reipasta äänensävyä. "Minä tahtoisin olla sinun kaltaisesi. Minulta muisti vähitellen häviää -- vanhuuttahan se on luullakseni. Eräänäkin päivänä perämies -- --"

Ford keskeytti puheensa, sillä Almayer oli noussut, horjahti ja etsi tukea ystävänsä käsivarresta.

"Ohoi, ystäväni! Sinä olet tavallista reippaampi tänään. Pian olet taas entisellään," sanoi Ford iloisesti, vaikka hän pikemminkin tunsi pelon hiipivän sydämeensä.

Almayer irroitti kätensä, seisoi hyvin suorana, pää pystyssä, hartiat taakse vedettyinä ja katseli tylsästi virran vireessä runsaana läikehtivää auringonpaistetta. Hänen nuttunsa ja väljät housunsa läpättivät tuulessa hänen laihoilla raajoillaan.

"Anna hänen mennä!" kuiskasi Almayer korvia vihlovalla äänellä. "Anna hänen mennä. Huomenna hänet unohdan. Minä olen luja mies ... luja kuin kallio ... luja..."

Ford katsahti häntä kasvoihinsa ja -- pakeni. Laivuri oli melko luja mies hänkin, minkä hänen purjehdustoverinsa voivat todistaa. Mutta Almayerin mielenlujuudelle ei hänenkään rohkeutensa voinut vertoja vetää.

Kun laiva seuraavan kerran saapui Sambiriin, tuli Ali varhain aamulla masentuneena laivalle. Hän valitteli Fordille, että kiinalainen Jim-Eng oli tunkeutunut Almayerin taloon ja oli elänyt siellä kuin kotona viime kuun.

"Ja he polttavat molemmat," lisäsi Ali.

"Hyi! Opiumiako tarkoitat?"

Ali nyökkäsi päätään, ja Ford jäi miettimään. Hetken kuluttua hän virkkoi itsekseen: "Mies parka! Kuta pikemmin, sitä parempi tällä kertaa." Iltapäivällä Ford meni Almayerin luo.

"Mitä sinä täällä teet?" kysyi hän Jim-Engiltä, jonka hän tapasi tallustelemassa parvekkeella.

Jim-Eng selitteli huonolla malaijinkielellä, puhuen varsin pitkälle menneen opiuminpolttajan yksitoikkoisella, välinpitämättömällä äänenpainolla, mitenkä hänen talonsa oli jo vanha, mitenkä sen katto vuosi ja lattia oli mädännyt. Ja koska hän oli ollut Almayerin hyvä ystävä monta herran vuotta, niin oli hän tässä kerran ottanut rahansa, opiuminsa ja kaksi piippuansa ja tullut elämään tähän suureen taloon.

"Täällä on paljon huoneita. Hän polttelee ja minä elän täällä. Mutta ei hän polta enää kaukaa," sanoi kiinalainen lopuksi.

"Missä hän on nyt?" kysyi Ford.

"Sisällä. Hän nukkuu," vastasi Jim-Eng väsyneesti.

Ford vilkasi ovesta sisään. Huoneen hämärässä valossa hän näki Almayerin makaamassa seljällään lattialla. Pää oli puualuksella, pitkä valkoinen parta hajallaan rinnalla, kasvojen väri keltainen, puoleksi suljetuista silmistä näkyi vain valkuainen.

Fordia värisytti ja hän kääntyi poispäin. Mennessään hän huomasi pitkän kaistaleen haalistunutta, punaista silkkiä ja siinä muutamia kiinalaisia kirjaimia. Jim-Eng oli sen juuri kiinnittänyt erääseen parvekkeen patsaaseen.

"Mitä tuo on?" kysyi Ford.

"Tuoko!" sanoi Jim-Eng värittömällä äänellään. "Siinä on talon nimi, aivan sama kuin omassa talossanikin. Oikein hyvä nimi."

Ford katseli kiinalaista hetken aikaa ja lähti. Hän ei tiennyt, mitä tuo punaiseen silkkiin söhritty, hullunkurisen näköinen kiinalainen kirjotus merkitsi. Mutta jos hän olisi kysynyt sitä Jim-Engiltä, niin olisi tuo rauhallinen kiinalainen erikoisen mahtavasti selittänyt hänelle, että silkkipalaseen oli kirjoitettu: "Taivaallisen ilon maja".

Saman päivän illalla Babalatchi kävi tervehtimässä kapteeni Fordia. Kapteenin hyttiin mentiin kannelta. Babalatchi istui hajareisin korkealla kynnyksellä, Ford poltteli hytin leposohvalla piippuaan. Laivan piti lähteä seuraavana aamuna, ja vanha valtiomies tuli tapansa mukaan vielä vähän rupattelemaan.

"Me saimme viime kuussa uutisia Balista," huomautti Babalatchi. "Vanhalle rajahille on syntynyt pojanpoika, ja nyt on siellä ilo ylimmillään."

Fordin mielenkiinto heräsi, ja hän kohosi istumaan.

"Kyllä," virkkoi Babalatchi vastaukseksi Fordin katseeseen. "Kyllä minä kerroin siitä hänelle. Tein sen jo, ennenkuin hän oli alkanut polttaa."

"Hyvä on. Entä mitä hän sanoi?" kysäsi Ford.

"Pääsin pakoon ehein nahoin," sanoi Babalatchi perin vakavana, "sillä valkoinen mies on jo hyvin heikko. Hän kaatui hyökätessään kimppuuni." Sitten lisäsi Babalatchi hetken kuluttua: "Eukko on aivan haltioissaan ilosta."

"Mrs. Almayeriäkö tarkoitat?"

"Juuri häntä. Hän elää meidän rajahin talossa. Hän ei tahdo vielä kuolla. Ja tuollaiset naiset elävätkin kauan," sanoi Babalatchi. Hänen äänessään tuntui hieman valittava sävy. "Eukolla on dollareita. Hän on haudannut ne maahan. Mutta me tiedämme kyllä, missä ne ovat. Meillä oli tuosta joukosta paljon vaivaa. Saimme maksaa sakkoja ja kuunnella valkoisten miesten uhkauksia. Ja nyt meidän täytyy olla varuillamme." Babalatchi huokasi ja oli pitkän aikaa vaiti. Mutta sitten hän jatkoi pontevasti:

"Pian taitaa sota riehua. Taistelun tuulahduksia tuntuu jo saarilla. Vieläköhän minäkin elän niin kauan, että saan omin silmin sen nähdä?... Oi, tuan!" jatkoi hän rauhallisemmin. "Entiset ajat olivat sentään hyvät. Olen minäkin purjehtinut Lanunin miesten kera ja noussut yöllä nukkuvien valkopurjeisten laivojen kannelle. Se oli ennen sitä aikaa, jolloin englantilainen rajahi hallitsi Kuchingissa. Silloin me tappelimme keskenämme ja olimme onnellisia. Mutta nyt, kun me tappelemme teikäläisten kanssa, on kuolema meidän ainoa onnemme!"

Babalatchi nousi aikoen lähteä. "Tuan!" sanoi hän. "Muistathan sen tytön, joka oli eräällä Bulangilla? Sen, joka sai kaiken tämän mylläkän aikaan?"

"Kyllä muistan," sanoi Ford. "Entä mitä hänestä?"

"Hän alkoi laihtua eikä jaksanut tehdä työtä. Silloin Bulangi, tuo varas ja sianlihan syöjä, antoi hänet minulle viidestäkymmenestä dollarista. Minä lähetin hänet naisväkeni pariin lihomaan. Tahdoin kuulla hänen heleätä nauruaan. Mutta hän lienee ollut lumottu ja ... hän kuoli kaksi päivää sitten. Ei, tuan! Miksi sinä moittisit minua? Olen kylläkin vanha, mutta miksikä en silti saisi nauttia talossani nuorista kasvoista ja nuoren äänen soinnusta?" Babalatchi oli jonkun aikaa vaiti. Mutta sitten hän lisäsi naurahtaen surunvoittoisesti: "Minähän olen kuin valkoinen mies. Puhun liian paljon sellaista, joka ei sovi miehille puhuttavaksi."

Babalatchi läksi hyvin surullisen näköisenä pois.

* * * * *

"Almayerin tuulentuvan" portaiden edustalle oli kerääntynyt suuri väkijoukko. Se huojui äänettömänä edestakaisin ja teki tietä valkopukuiselle, turbaanipäiselle miesryhmälle, joka eteni halki ruohikon kohti taloa. Abdulla asteli ensimäisenä reshidin tukemana. Hallitsijaa seurasivat kaikki Sambirin arapialaiset. Kun he astuivat kunnioittavan väkijoukon muodostamaan kujaan, kuului hillittyä äänten sorinaa, josta selvästi voi eroittaa ainoastaan sanan "Mati". Abdulla pysähtyi ja katseli hitaasti ympärilleen.

"Elä kauan!" huusi kansa kuin yhdestä suusta. Huutoa seurasi haudan hiljaisuus.