Part 11

"Eikö se ole vakavaa, jos kuvittelette, että yritetään räjäyttää ilmaan ainakin neljäkymmentä miestä. Ette varmaankaan löydä montakaan ihmistä, joka olisi teidän kanssanne tässä suhteessa samaa mieltä," vastasi upseeri terävästi.

"Räjäyttää ilmaan! Mitä ihmeitä? En minä tiedä siitä kerrassaan mitään," huudahti Almayer. "Kuka sen on tehnyt tai yrittänyt sitä tehdä?"

"Muuan mies, jonka kanssa teillä on vähän yhteisiä asioita," vastasi luutnantti. "Hän on elänyt täällä Dain Maroolan nimellä. Te olette myönyt hänelle sen ruudin, joka hänellä oli tuossa meidän kaappaamassamme prikissä."

"Mitenkä te olette saaneet tietoa tuosta prikistä?" kysäsi Almayer. "Minulla ei ole aavistustakaan mistään ruudista, jota hänellä mahdollisesti olisi ollut."

"Eräs täkäläinen arapialainen kauppias on ilmoittanut Bataviaan muutama kuukausi sitten teidän puuhistanne," sanoi upseeri. "Me odottelimme prikin tuloa merellä, mutta tuo veitikka pääsi virran suussa pujahtamaan meidän ohitsemme, ja me saimme ajaa häntä takaa etelään. Kun hän huomasi meidät, ohjasi hän prikinsä riuttojen turviin ja laski maihin. Laivaväki pääsi veneillä meiltä karkuun, ennenkuin voimme kaapata laivan. Kun meidän veneemme lähestyivät prikiä, räjähti se hirvittävällä pamauksella ilmaan. Yksi veneistämme, joka oli liian lähellä, täyttyi vedellä. Kaksi miestä hukkui. Kas siinä teidän uhkarohkean yrityksenne tulos, Mr. Almayer. Mutta nyt me vaadimme käsiimme tuon Dainin. Me voimme hyvällä syyllä otaksua, että hän piileksii Sambirissa. Tiedättekö te, missä hän on? Teidän olisi parasta sopia viranomaisten kanssa, mikäli mahdollista, ilmaisemalla minulle kaikki peittelemättä. Missä on tuo Dain?"

Almayer nousi paikaltaan ja astui parvekkeen kaidetta kohden. Hän ei näyttänyt ajattelevan upseerin kysymystä. Hän katseli ruumista, joka virui suorana ja jäykkänä valkoisen peitteensä alla. Pilvien lomassa länteen painuva aurinko valoi sille kelmeätä punaansa. Luutnantti odotti vastausta poltellen kiivain vedoin puoleksi sammunutta sikaariansa. Vieraitten takana liikkui Ali kattaen ruokapöytää ja asetellen sille juhlallisesti epäsuhtaisia, kuluneita saviastioita, tinalusikoita, rikkinäisiä haarukoita ja veitsiä, joissa oli sahamaiset terät ja irtonaiset päät. Hän oli miltei unohtanut, miten valkoisille miehille oli pöytä katettava. Se tuntui hänestä vaivaloiselta, ja Nina neitikään ei auttanut häntä. Hän astui muutaman askeleen taaksepäin ihaillen työtänsä. Hän tunsi itsensä ihan ylpeäksi. Kyllä kaikki nyt oli varmaankin kunnossa. Ja jos herra jäljestäpäin on vihainen ja noituu, niin sitä pahempi Nina-neidille. Miksi hän ei auttanut? Ali lähti parvekkeelta noutamaan päivällistä.

"No, Mr. Almayer, tahdotteko vastata kysymykseeni yhtä avomielisesti, kuin se teille tehtiinkin?" kysyi luutnantti pitkän vaitiolon jälkeen.

Almayer pyörähti ympäri ja katseli kysyjään vakavasti. "Jos te saatte Dainin käsiinne, niin mitä te hänelle teette?" hän kysäsi.

Upseerille lensi puna kasvoille. "Ei se ole mikään vastaus," virkkoi hän vihaisesti.

"Ja mitä te teette minulle?" jatkoi Almayer välittämättä keskeytyksestä.

"Tahdotteko hieroa kauppaa?" ärähti toinen. "Se olisi huonoa politiikkaa, sen voin teille vakuuttaa. Tällä kertaa minä en ole saanut mitään määräyksiä teidän persoonaanne nähden, mutta me toivoimme saavamme teiltä apua tuon malaijin kiinniottamisessa."

"Ahaa!" sanoi Almayer keskeyttäen toisen puheen. "Aivan niin. Te ette voi tehdä mitään ilman minua. Ja minun, joka tunnen tuon miehen varsin hyvin, tulee avustaa teitä löytämään hänet."

"Sitä me juuri toivomme," myönteli upseeri. "Te olette rikkonut lakia vastaan, Mr. Almayer ja teidän pitäisi hyvittää jotenkin tekonne."

"Ja pelastaa nahkani?"

"No, tavallaan niinkin. Teidän päänne ei kuitenkaan ole missään vaarassa," virkkoi luutnantti naurahtaen.

"Hyvä on," sanoi Almayer päättävästi. "Minä annan sen miehen teille."

Molemmat upseerit kasahtivat nopeasti pystyyn ja vilkaisivat vyöpistooleihinsa, jotka olivat jo vireessä. Almayer rähähti nauramaan.

"Rauhoittukaa! hyvät herrat. Luovuttamisen ajan ja tavan määrään itse. Vasta päivällisen perästä, hyvät herrat, te saatte hänet."

"Se on liian myöhäistä," kivahti luutnantti. "Mr. Almayer, tämä ei ole mikään leikin asia. Mies on rikoksellinen. Hän ansaitsee hirsipuun. Sillä aikaa kuin me syömme päivällistä, voi hän livahtaa pakoon. Huhu meidän tulostamme -- -- --"

Almayer astui pöydän luo. "Minä annan teille kunniasanani, hyvät herrat, että hän ei pääse karkuun. Hän on minulla siksi varmassa tallessa."

"Vangitseminen pitäisi panna käytäntöön ennen pimeää," huomautti nuori aliluutnantti.

"Te olette edesvastuussa, jos yrityksemme ei onnistu. Me olemme valmiit, mutta emme voi toistaiseksi ryhtyä mihinkään ilman teitä," lisäsi vanhempi upseeri ilmeisesti närkästyneenä.

Almayer teki myöntävän liikkeen. "Annan kunniasanani," toisti hän aivan kuin ohimennen. "Ja käydäänpä nyt päivälliseen käsiksi," lisäsi hän reippaasti.

Nina ilmestyi ovelle ja seisoi siinä hetken aikaa pitäen verhoa sivulla Alille ja vanhalle malaijivaimolle, jotka kantoivat astioita pöytään. Sitten hän astui pöytää kohden, jonka ääressä oli kolme miestä.

"Sallikaa minun esittää," sanoi Almayer mahtaillen. "Tämä on minun tyttäreni. Nina, nämä herrat, jotka ovat tuon laivan upseereita, ovat suvainneet kunnioittaa minun taloani käynnillään."

Nina vastasi arvokkaalla pään nyökkäyksellä molempien upseerien syviin kumarruksiin ja otti paikkansa pöydässä isäänsä vastapäätä. Kaikki istuutuivat. Hinaajan perämies tuli parvekkeelle mukanaan muutamia viinipulloja.

"Sallinette, että annan asettaa nämä pöydälle?" sanoi luutnantti Almayerille.

"Mitä! Viiniä! Te olette perin ystävällinen. Minulla ei ole sitä ainetta ensinkään. Aika on hyvin vaikea."

Kun Almayer lausui vastauksensa viimeiset sanat, petti hänen äänensä. Se ajatus, että Dain oli kuollut, tuli taas elävästi hänen mieleensä, ja hänestä tuntui, kuin näkymätön käsi olisi tarttunut hänen kurkkuunsa. Hän tavoitti viinapulloa, sillä aikaa kuin viinipulloja avattiin, ja otti siitä aikamoisen kulauksen. Luutnantti, joka puheli Ninalle, vilkasi nopeasti Almayeriin. Nuori aliluutnantti alkoi tointua kummastuksestaan ja hämmennyksestään, mikä oli johtunut Ninan aavistamattomasta ilmestymisestä ja hurmaavasta kauneudesta. "Hän on valtavan kaunis," tuumiskeli aliluutnantti itsekseen, "mutta joka tapauksessa sekarotuinen tyttö." Jälkimäinen ajatus sai taas soturin rohkaisemaan mielensä ja katselemaan Ninaa syrjästä. Nina vastaili levollisen näköisenä rauhallisesti ja tasaisesti vanhemmalle upseerille, kun tämä kohteliaasti kyseli maasta ja Ninan elintavoista. Almayer työnsi lautasensa syrjään ja joi synkän äänettömänä vieraittensa viiniä.

YHDEKSÄS LUKU.

"Voinko uskoa puhettasi? Se kuulostaa tarinalta, jota miehet kuuntelevat torkkuessaan nuotiotulen ääressä, ja se näyttää lähteneen liikkeelle naisen suusta."

"Ketä minä täällä pettäisin, oi rajahi?" vastasi Babalatchi. "Ilman sinua minä en ole mitään. Kaiken sen, minkä olen kertonut sinulle, uskon todeksi. Minä olen elänyt monta vuotta ikäänkuin sinun kämmeniesi turvissa. Nyt ei ole sopiva aika epäilyksille. Vaara on hyvin suuri. Meidän pitäisi neuvotella ja toimia heti, ennenkuin aurinko menee mailleen."

"Aivan oikein!" mumisi Lakamba miettivästi.

He olivat istuneet viimeksi kuluneen tunnin yhdessä rajahin vastaanottohuoneessa, sillä heti kun Babalatchi oli nähnyt hollantilaisten upseerien laskevan maihin, oli hän soutanut yli virran ilmoittamaan herralleen aamun tapahtumat ja neuvottelemaan tämän kanssa, miten heidän oli suhtauduttava muuttuneisiin olosuhteisiin. He olivat molemmat hämillään ja peloissaan asiain odottamattomasta käänteestä. Rajahi istui jalat ristissä tuolillaan katse kiinteästi suunnattuna lattiaan. Babalatchi istui kyykyssä aivan vieressä, mieli maassa.

"Ja missä sinä sanoitkaan hänen nyt lymyävän?" kysyi Lakamba keskeyttäen viimeinkin hiljaisuuden, johon he olivat kumpikin pitkäksi ajaksi vaipuneet hautoen mielessään synkkiä aavistuksia.

"Bulangin uutisviljelyksillä, kaikkein etäisimmillä talosta. He menivät sinne juuri sinä samana yönä. Valkoisen miehen tytär vei hänet sinne. Nina-neiti kertoi sen minulle, itse puhuen minulle aivan peittelemättä, sillä hänessä on valkoisen miehen verta. Ei hän tunne sopivaisuuden sääntöjä. Hän sanoi odottaneensa Dainia tämän ollessa täällä. Vihdoin viimein Dain oli tullut esille pimeästä ja vaipunut uupuneena hänen jalkainsa juureen. Siinä oli mies maannut kuin kuollut, mutta Nina oli sylissään saanut Dainin taas virkoamaan ja omalla hengityksellään hengittämään. Tämän hän minulle kertoi katsoen minua puhuessaan suoraa silmiin, niinkuin minä nyt sinua, rajahi. Hänellä on aivan valkoisen naisen tavat, ei hän ymmärrä hävetä mitään."

Babalatchi lopetti hetkeksi puheensa syvästi loukkautuneena. Lakamba nyökkäsi päätään. "No niin, ja entä sitten?" kysäsi hän.

"Sitten ne kutsuivat joukkoonsa tuon vanhan vaimon," jatkoi Babalatchi puhettaan. "Ja Dain kertoi heille, mitenkä prikin oli käynyt ja mitenkä hän oli koettanut surmata monta miestä. Hän oli tiennyt valkoisten käärmeiden olevan lähettyvillä, vaikka hän ei ollut sanonut siitä halaistua sanaakaan meille. Hän oli tiennyt, mikä suuri vaara oli häntä uhkaamassa. Hän luuli surmanneensa monta, mutta kuolleiden luku supistuikin vain kahteen, mikäli olen kuullut merimiehiltä, jotka tulivat tänne sotalaivoissa."

"Entä se mies, joka löydettiin virrasta?" tokasi puheen lomassa Lakamba.

"Se oli yksi hänen venemiehistään. Kun ajopuut olivat kaataneet kanootin, alkoivat nuo molemmat uida yhdessä, mutta venemies mahtoi jotenkin loukkaantua. Dain ui edelleen kannattaen toveriaan pinnalla. Hän jätti miehen pensaitten suojaan ja meni Almayerin taloon. Mutta kun he Mrs. Almayerin kanssa yhdessä tulivat rantaan, oli miehen sydän jo lakannut sykkimästä. Silloin tuo vanha vaimo alkoi jaella neuvojaan. Dainista ne olivat hyvät. Dain irroitti nilkkakoristeensa, taittoi sen ja kiinnitti miehen jalkaan. Sormuksensa pani hän orjansa sormeen. Dain riisui uumaverhonsa ja pani sen tuon olennon ylle, joka ei enää vaatteita kaivannut. Molemmat naiset kannattivat sillä aikaa ruumista pystyssä. He tahtoivat peittää kaikkien silmät ja johtaa harhaan koko siirtolan huomion, jotta voisivat vannoa olemattoman todeksi ja jotta heidän pelinsä näyttäisi rehelliseltä, kun valkoiset miehet tulivat. Sitten Dain ja valkoinen nainen lähtivät tapaamaan Bulangia ja etsimään piilopaikkaa. Vanha vaimo jäi ruumista vartioimaan."

"Oi, oi!" huudahti Lakamba. "Onpa se eukko ovela."

"Onpa niinkin! Hänessä asuu paholainen, joka kuiskaa hänen korvaansa neuvot," myönteli Babalatchi. "Hän kiskoi ruumiin kovilla ponnistuksilla niemeen, minne oli kasaantunut joukottain puunrunkoja. Kaikki tämä tehtiin pimeässä, sitten kun myrsky oli tauonnut. Sitten hän odotteli. Heti päivän sarastaessa hän murskasi suurella kivellä kuolleen pään muodottomaksi ja työnsi ruumiin puuruuhkaan. Hän jäi itse lähelle pitämään silmällä asiain menoa. Auringon noustessa tuli Mahmat Banjer ja löysi ruumiin. Kaikki uskoivat asian todeksi, minäkin petyin, mutta en pitkäksi aikaa. Valkoinen mies uskoi niinikään ja pakeni kauhuissaan kotiinsa. Mutta kun me sitten jäimme kahden kesken, niin aloin epäillä asiaa ja utelin sitä eukolta. Tämä kertoi silloin minulle kaikki, peljäten vihaani ja sinun valtaasi ja pyyteli apua saadakseen Dainin pelastetuksi."

"Dain ei saa joutua valkoisten käärmeiden käsiin," virkkoi Lakamba. "Vaan kuolkoon, jos se vain voi tapahtua kaikessa hiljaisuudessa."

"Ei se voi tapahtua, herra! Muista, että leikissä on mukana tuo nainen, jolla on valkoisen miehen verta. Ei häntä voi pitää kurissa. Hän nostaisi hirveän melun. Sitten ovat vielä nuo upseerit täällä. Ne ovat jo kylliksi vihaisia. Dainin täytyy päästä pakoon, hänen täytyy mennä menojaan. Meidän täytyy auttaa häntä oman turvallisuutemme vuoksi."

"Ovatko upseerit kovasti äkäisiä?" kysyi Lakamba uteliaana.

"Ovat ne. Niiden päällikkö käytti kovia sanoja puhuessaan minulle, vaikka minä tervehdin häntä sinun nimessäsi. Enpä luule," lisäsi Babalatchi hyvin huolestuneen näköisenä hetken vaitiolon jälkeen, "enpä luule nähneeni milloinkaan ennen valkoista päällikköä niin vihaisena. Hän väitti, että me olemme olleet huolimattomia ja ties mitä. Ja hän ilmoitti minulle tahtovansa puhutella itse rajahia, minä muka en merkinnyt mitään."

"Puhutella rajahia!" toisti Lakamba mietteissään. "Kuulehan, Babalatchi! Minä olen sairas ja vetäydyn syrjään. Souda poikki virran ja ilmoita se valkoisille miehille."

"Kyllä", sanoi Babalatchi. "Minä menen heti sinne. Mutta entäs Dain?"

"Sinä toimitat hänet pois tieltä, miten vain parhaiten taidat. Sydämeni on tästä ihan murheellinen," huokasi Lakamba.

Babalatchi nousi, meni aivan herransa viereen ja puhui vakavasti.

"Yksi meidän laivoistamme on virran etelänpuoleisessa suussa. Hollantilainen sotalaiva on taas pohjan puoleisessa vartioimassa pääväylää. Minä toimitan Dainin kanootissa salaisia metsäpuroja pitkin laivaan. Hänen isänsä on mahtava ruhtinas ja saa kuulla sinun jalomielisyydestäsi. Laiva vieköön Dainin Ampanamiin. Sinun maineesi on oleva suuri, ja palkkioksi olet sinä saava mahtavan ystävän. Almayer luovuttaa epäilemättä kuolleen, muka Dainin ruumiina, upseerille. Ja typerät valkoiset miehet sanovat: 'Hyvä on, levätköön rauhassa.' Silloin murhekin lähtee sydämestäsi, rajahi."

"Oikein! Oikein!" sanoi Lakamba.

"Ja sitten kun minä, sinun orjasi, olen tämän suorittanut, palkitset sinä anteliaalla kädellä. Senhän minä tiedän! Valkoinen mies murehtii menetettyä aarrettaan, kuten valkoiset miehet ainakin, joilla on ikuinen dollarin jano. Kun nyt asiat muuten ovat hyvin järjestyneet, niin saamme me kenties haltuumme aarteen valkoiselta mieheltä. Dainin täytyy päästä pakenemaan ja Almayerin täytyy jäädä eloon."

"Mene nyt, Babalatchi, mene!" sanoi Lakamba nousten tuolistaan. "Minä olen hyvin sairas ja tarvitsen lääkettä. Ilmoita niin valkoiselle päällikölle."

Mutta näin ylimalkaisella määräyksellä ei Lakamba päässyt Babalatchista eroon. Babalatchi tiesi, että hänen herransa mahtimiesten tavoin mielellään sälytti kaikki vaivojen ja vaarojen taakat palvelijansa hartioille. Mutta tällä kertaa he liikkuivat niin vaarallisilla vesillä, että rajahinkin täytyi suorittaa oma tehtävänsä. Hän voi olla miten sairas tahansa valkoisten miesten ja vaikkapa koko maailman silmissä, jos se häntä huvitti, kunhan hän vain otti hartioilleen edes osan sen suunnitelman suorittamisesta, jonka Babalatchi niin huolellisesti oli laatinut. Babalatchi tahtoi, että suuri kahdentoista miehen kanootti lähetettäisiin pimeän tultua Bulangin uutisviljelyksien läheistöön. Dain pitäisi vallata. Ei voi näet otaksua, että rakastunut mies katselisi avoimin silmin sellaista pelastuksen tietä, joka veisi hänet pois tunteittensa esineestä, väitti Babalatchi. Ja näin ollen heidän täytyisi käyttää väkivaltaa saadakseen hänet liikkeelle. Tahtoiko rajahi, että kanootti miehitettäisiin luotettavalla väellä. Sen täytyisi tapahtua salassa. Ehkäpä rajahi haluaisi itse tulla mukaan, jotta voitaisiin Dainiin nähden käyttää koko hänen suurta persoonallista vaikutusvaltaansa, jos tämä osoittautuisi itsepintaiseksi ja kieltäytyisi lähtemästä piilopaikastaan. Mutta rajahi ei tahtonut antaa varmaa lupausta, vaan hoputti vain huolissaan Babalatchia menemään, sillä hän pelkäsi, että valkoiset miehet äkkiarvaamatta tulisivat hänen vieraikseen. Ijäkäs valtiomies sanoi vastahakoisesti hyvästinsä ja meni pihalle.

Ennenkuin Babalatchi meni veneensä luo, pysähtyi hän hetkeksi suurelle avonaiselle paikalle, missä tuuhealehtisistä puista lankesi leveitä varjoja maahan. Varjot näyttivät liukuvan pehmeällä, voimakkaalla valovirralla, joka kohosi ylös yli talojen ja laskeutui alas paaluvarustuksille ja virralle. Vesillä tuo valovirta hajosi ja kimalteli tuhansina väikkyvinä väreinä. Se muistutti taivaan sinestä ja kullasta kudottua vyötä, jota reunusti Pantain rantoja vartioivien metsien helakka viheriä. Kaikkialla oli hiljaista, iltapäivätuuli ei vielä tuntunut ilmassa. Puiden latvojen muodostama säännötön ääriviiva pysyi muuttumattomana, aivan kuin epävarma käsi olisi sen piirtänyt lämpöä huokuvan taivaan sinelle. Korkeiden paaluvarustusten sisäpuolella tuntui kuivamassa olevan kalan löyhkä ja ympäröivistä metsistä tulvehti kuihtuvien kukkien väkevää tuoksua. Tähän yhtyi silloin tällöin kirpeätä katkua keittiötulilta, savun laskeutuessa maahan lehtevien puunoksien alta ja painuessa hitaasti kuivaneeseen ruohikkoon.

Kun Babalatchi katsahti lipputankoon, joka kohosi muutamien pihan keskellä kasvavien, matalien puiden yläpuolelle, näki hän Alankomaiden kolmivärisen lipun laiskasti lepattelevan ensimäisen kerran sen jälkeen, kuin se oli vedetty tankoon tuona aamuna, jolloin sotalaivat olivat saapuneet. Kevyin henkäyksin tuli tuuli pannen puitten lehdet vienosti kahisemaan. Oikullisesti se leikki hetken aikaa Lakamban valtaa, mutta samalla myöskin hänen orjan asemaansa kuvaavalla merkillä. Sitten se kiihtyi kovaksi tuulenpuuskaksi, niin että lippu liehui suorana ja varmana puiden yläpuolella. Tumma varjo kiisi pitkin virran pintaa vyöryen vedestä heijastuvien kimmeltävien auringon säteiden yli ja peittäen ne tykkänään. Suuri, valkoinen pilvi kulki hitaasti poikki tummenevan taivaan ja painui länteen ikäänkuin odottaakseen siellä auringon tuloa. Ihmiset ja koko luonto pudistivat päältään kuuman iltapäivän raukeuden ja heräsivät eloon merituulen ensimäisestä henkäyksestä.

Babalatchi riensi venevalkamaan, mutta ennenkuin hän oli tullut kanoottinsa luo, pysähtyi hän silmäilemään pihamaata. Hän näki siellä valoa ja varjoa, herttaisia kotitulia sekä joukottain Lakamban sotamiehiä ja palvelijoita siellä täällä seisoskelemassa. Hänen oma talonsa näkyi muitten rakennusten joukosta aituuksen sisältä. Apein mielin kysyi silloin Sambirin valtiomies itseltään, milloin ja miten hän taas saisi palata tuohon taloon takaisin. Hän oli tällä kertaa tekemisissä miehen kanssa, joka oli vaarallisempi kuin yksikään kohtaamansa villipeto. Mies oli ylpeä, omatahtoinen, kuin ruhtinas ainakin, ja vielä rakastunut. Ja hänen piti nyt mennä puhumaan tuolle miehelle kylmän, maallisen viisauden sanoja. Voiko olla mitään peloittavampaa? Mitähän jos tuo mies ottaisi pahakseen kun muka hänen kunniaansa loukattaisiin tai ei välitettäisi hänen tunteistaan, ja tekisi äkkiä kovan tenän? Lakamban ovela neuvonantaja olisi epäilemättä hänen vihansa ensimäinen uhri ja kuolema vaivojen palkkana. Ja tämä kauhea asema johtui kokonaan noitten tunkeilevien, typerien valkonaamojen pelosta. Babalatchi kuvitteli jo mielessään lohdutonta maanpakolaisuutta kaukaisessa Madurassa. Se olisi jo pahempaa kuin kuolema? Ja sitten oli vielä tiellä tuo sekarotuinen tyttökin uhkaavine katseineen. Kukapa voisi aavistaa, mitä tuollainen käsittämätön olento tekisi ja olisi tekemättä? Ja se tiesi jo asioita niin paljon, että Dainin surmaaminen oli mahdotonta. Se oli selvääkin selvempi. Ja kuitenkin terävä, leveähamarainen tikarikin on hyvä ja luotettava toveri, ajatteli itsekseen Babalatchi, kun hän hyräillen tarkasteli omaa asettaan ja pisti sen kaipauksesta huokaisten takaisin tuppeen, ennenkuin irroitti kanoottinsa. Kun hän nyt viskasi syrjään kiinneköyden, työnsi kanoottinsa vesille ja sieppasi melansa, niin selvisi hänelle, mitenkä turhaa oli että naiset sekaantuivat valtiollisiin asioihin. Nuoret naiset etenkin. Sensijaan kunnioitti hän vakavasti Mrs. Almayerin kypsynyttä viisautta ja sitä joustavuutta juonien punomiseen, mikä vuosien vieriessä vähitellen tulee naisessa näkyviin.

Babalatchi meloi hiljalleen eteenpäin antaen kanoottinsa kulkea virran mukana, pyrkiessään joen poikki niemekettä kohti. Aurinko oli vielä korkealla taivaalla, kiirettä ei siis ollut. Hänen työnsä alkaisi vasta pimeän tullessa. Välttäen Lingardin laituria hän kiersi niemen ympäri ja suuntasi kulkunsa Almayerin talon takana virtaavaan metsäpuroon. Perillä oli monta kanoottia. Ne olivat kaikki kiinnitetyt samaan paaluun, keulat yhteen vedettyinä. Babalatchi työnsi pienen aluksensa muitten joukkoon ja nousi maihin. Toisella puolella ojaa näytti jokin liikkuvan ruohikossa.

"Kuka siellä piileksii?" huusi Babalatchi. "Tule esille ja puhu minulle."

Ei kuulunut vastausta. Babalatchi meni yli ojan harppien veneestä veneeseen ja iski äkäisesti sauvansa epäillyttävään kohtaan. Taminah kimmahti huutaen ilmaan.

"Mitä sinä täällä teet?" kysyi Babalatchi ihmeissään. "Olinpa ihan astua sinun tarjottimellesi. Olenko minä sinusta dajaakki, kun sinä noin lymyyt minut nähdessäsi?"

"Olin väsynyt ja nukuin," sopersi Taminah hämillään.

"Nukuit! Etkö sinä ole myynyt mitään tänään? Kyllä sinä nyt saat aimo selkäsaunan, kun palaat kotiin," sanoi Babalatchi.

Taminah seisoi Babalatchin edessä häpeissään ja vaijeten. Babalatchi katseli pitkään tyttöä ja oli hyvin tyytyväinen. Totta tosiaan hän tarjoisi viisikymmentä dollaria enemmän Bulangille, tuolle varkaalle. Tyttö miellytti häntä.

"Nyt sinä menet kotiin. On jo myöhä," sanoi Babalatchi terävästi. "Sano Bulangille, että minä olen hänen talonsa lähettyvillä, ennenkuin yö on puoleen kulunut. Ja minä tahdon, että hän laittaa kaikki kuntoon pitkää matkaa varten. Ymmärräthän? Pitkää matkaa varten etelään! Ilmoita tämä hänelle ennen auringon laskua ja älä unohda, mitä minä sinulle olen sanonut."

Taminah teki myönteisen liikkeen ja seurasi Babalatchia, kun tämä meni takaisin ojan yli ja hävisi pensaisiin, jotka ympäröivät Almayerin aluetta. Sitten hän siirtyi vähän loitommaksi purosta ja painui taas ruohikkoon. Hän makasi pitkänään kasvot maassa ja värisi. Hän ei jaksanut enää itkeäkään kurjuuttaan.

Babalatchi astui suoraan keittiösuojusta kohden tähystellen Mrs. Almayeriä. Pihalla oli kova hälinä. Muuan vieras kiinalainen piti hallussaan keittiön tulta ja vaati juuri äänekkäästi toista kattilaa. Hän sätti, vuoroin omalla murteellaan, vuoroin huonolla malaijinkielellä, muutamia loitompana seisoskelevia orjatyttöjä, jotka pelonsekaisella mielihyvällä kuuntelivat hänen vihansa purkauksia. Leiritulilta, joitten ympärillä istuskelivat fregaatin merimiehet, singahteli tämän tästä naurun ja pilkan sekaisia rohkaisun sanoja. Keskellä tätä melua ja hämminkiä tapasi Babalatchi Alin, jolla oli tyhjä vati kädessä.

"Missä ovat valkoiset miehet?" kysäsi Babalatchi.

"Ne syövät parhaillaan isolla parvekkeella," vastasi Ali. "Älä pysäytä minua, tuan. Minä tarjoilen tässä valkoisille miehille ruokaa ja minulla on kiire."

"Missä on rouva Almayer?"

"Tuolla sisällä käytävässä. Hän kuuntelee heidän puheitaan."

Ali irvisti ja meni edelleen. Babalatchi nousi lankkuportaita takaparvekkeelle, viittasi Mrs. Almayerin luokseen ja alkoi hänen kanssaan vakavasti keskustella. Pitkän käytävän kautta, jonka toisen pään sulki punainen oviverho, he voivat toisinaan kuulla Almayerin äänen, kun tämä äkkiä hyvin äänekkäästi yhtyi keskusteluun. Mrs. Almayer vilkaisi aina silloin merkitsevästi Babalatchiin.

"Kuuletko!" sanoi Mrs. Almayer. "Hän on juonut paljon."

"Niin on," kuiskasi Babalatchi. "Hän nukkuu raskaasti ensi yönä."

Mrs. Almayer näytti epäilevän sitä.

"Toisinaan se väkevä viinapaholainen pitää hänet valveilla. Ja hän kävelee noituen koko yön parvekkeella edes takaisin. Silloin me pysyttelemme loitolla," selitteli Mrs Almayer asiaansa täysin perehtyneenä. Olihan hän jo ollut naimisissa kaksikymmentä kauheata vuotta.

"Mutta eihän hän silloin kuule eikä ymmärrä mitään. Eikä hänen käsissään tietenkään ole voimaa. Hänen ei pitäisi tänä yönä kuulla."

"Ei pitäisi," virkkoi Mrs. Almayer painokkaasti, mutta hillitsi samalla varovaisesti äänensä. "Jos hän mitä sattuu kuulemaan, niin hän tappaa minut."

Babalatchi ei näyttänyt sitä uskovan.