Part 10

Taminah jatkoi matkaansa tarjotin pään päällä, silmät maahan luotuina. Talojen avonaisista ovista kuului hänen ohi kulkiessaan ystävällisiä ääniä. Häntä kutsuttiin sisälle tekemään kauppoja, mutta tällä kertaa hän ei kutsuja kuullut. Niin voimakkaat ajatukset risteilivät hänen mielessään, että hän laiminlöi tehtävänsä. Varhaisesta aamusta alkaen hän oli kuullut ja nähnyt niin paljon sellaista, joka täytti hänen sydämensä surun ja pelon sekaisella riemulla. Ennen aamun sarastusta, jo ennenkuin hän oli lähtenyt Bulangin talosta melomaan Sambiriin, oli hän kuullut ulkoa ääniä, kun kaikki muut, paitsi hän itse, vielä olivat unen helmoissa. Ja nyt, kun hän tiesi nuo pimeässä lausutut sanat, piteli hän käsissään ihmisen elämää ja kantoi sydämessään suurta surua. Mutta hänen kevyistä askeleistaan, suorasta vartalostaan ja hänen kasvoistaan, joissa kuvastui vain tylsän välinpitämättömyyden tavallinen ilme, ei kukaan olisi voinut aavistaa hänen kantavan kaksinaista sydämen taakkaa tuon näkyväisen taakan lisäksi, tarjottimelle oli näet ladottu kukkuralleen Bulangin toimehikkaiden vaimojen valmistamia leivoksia.

Tuossa sorjassa vartalossa, joka oli suora kuin nuoli ja niin siro ja vapaa liikkeissään, noitten lempeitten silmien pohjalla, joista kuvastui vain itsetiedoton kohtalon alistuminen, niin juuri siellä uinaili pelkkiä tunteita ja intohimoja, toiveita ja pelottavia aavistuksia, elämän kirous ja kuoleman lohduttava tietoisuus. Mutta itse hän ei tiennyt tästä kaikesta mitään. Hän eli elojaan kuin korkeat palmut, joiden keskessä hän parastaikaa asteli. Itsetiedottomasti hän etsi valoa, kaipasi auringon paistetta, pelkäsi myrskyä. Orjahan ei voinut mitään toivoa eikä tiennyt mistään elämän vaihteluista. Hän ei tiennyt mistään muusta taivaasta, vedestä, metsästä, maailmasta tai elämästä, kuin minkä ympärillään näki. Hän ei mitään halunnut, toivonut, rakastanut eikä hän peljännyt mitään muuta kuin iskuja. Hänellä ei ollut muita voimakkaita viettejä kuin satunnainen nälkä ja sekin harvoin, sillä Bulangi oli rikas ja riisiä oli runsaasti hänen uutisviljelyksillään sijaitsevassa yksinäisessä talossa. Hän oli onnellinen, kun ei tarvinnut kärsiä kipuja eikä nälkää. Ja jos hän sattumalta tunsi itsensä onnettomaksi, niin oli hän vain tavallista väsyneempi päivän työstä ja vaivoista. Silloin hän valvoi unettomana lounaismonsuunin kuumina öinä. Makuupaikkana oli hänellä muuan kohoke, joka oli rakennettu varsinaisen asunnon ulkopuolelle ja joka pistäysi virrallekin. Tähtikirkas taivas oli hänellä kattona. Talon sisällä nukuttiin myöskin: Bulangi oven ääressä, hänen vaimonsa sisempänä, lapset äitiensä rinnalla. Taminah voi kuulla heidän hengityksensä, Bulangin unisen äänen ja toisinaan lapsen kimakan huudon, jonka hellät sanat pian vaimensivat. Mutta hän ei huomannut alapuolellaan virtaavan veden lorinaa eikä yläpuolellaan kiitelevän lämpöisen tuulen kuisketta, hän ei tiennyt mitään troopillisen luonnon taukoamattomasta elämästä. Turhaan puheli tämä luonto hänelle tuhansin hienoin sävelin. Milloin läheinen metsä lauhkeine henkäyksineen, milloin hänen ympärillään uhkuvat väkevät tuoksut, milloin aamusumun valkeat vyöt, jotka vaappuivat hänen yläpuolellaan ennen päivän nousua luomakunnan juhlallisessa hiljaisuudessa.

Tällaista oli ollut hänen elämänsä, ennenkuin priki muukalaisineen oli saapunut. Hän muisti hyvin tuon ajan. Hän muisti, millainen hälinä oli ollut siirtolassa, miten kummissaan oli lakkaamatta oltu, miten kiihkeästi oli asiaa yötä ja päivää pohdittu. Hän muisti, mitenkä hän itse aluksi oli arastellut vieraita miehiä, kunnes rantaan kiinnitetty priki vähitellen oli tullut ikäänkuin siirtolan olennaiseksi osaksi. Ja silloin oli hänen arkuutensakin hävinnyt yhtämittaisen tuttavallisen seurustelun kautta. Jokapäiväisellä kierroksellaan hän aina pistäytyi laivallakin. Epäröiden hän asteli jyrkällä laskusillalla. Miehet, jotka toimettomina nojailivat reelinkiin, singauttelivat hänelle joka taholta rohkaisevia sanoja ja hieman kaksimielisiä leikkipuheitaan. Mutta siellä hän vain myöskenteli tavaraansa noille miehille, jotka puhuivat niin äänekkäästi ja käyttäytyivät niin vapaasti. Oli siinä tungosta, oli tuloa ja menoa. Kuului tervehdyksiä, annettiin määräyksiä, ja ne pantiin huutaen toimeen. Pyörät natisivat, köysiä viskattiin sinne tänne. Taminah istui syrjässä aunngonpurjeen varjossa, edessään tarjotin, harso huolellisesti kasvoille vedettynä. Häntä kainostutti, kun ympärillään oli niin paljon miehiä. Hän hymyili jokaiselle ostajalle, mutta ei puhunut kenellekään eikä välittänyt vähääkään heidän leikkipuheistaan. Hän kuuli monasti ympärillään puhuttavan kaukaisista maista, kummallisista tavoista ja vielä kummallisemmista tapahtumista. Nuo miehet olivat varmaan uljaita, mutta uljainkin heistä puhui pelolla päälliköstään. Usein se mies, jota he sanoivat herrakseen, kulki hänen ohitsensa suoraryhtisenä ja välinpitämättömän näköisenä. Miehen olennosta uhkui nuoruus, hänen upea pukunsa kimalteli auringossa, hänen kultakoristeensa kilahtelivat hänen astellessaan, ja koko laivaväki seisoi syrjässä odottaen tarkkaavana hänen huultensa pienintäkin liikettä ollakseen valmiina täyttämään hänen käskynsä. Silloin tuntui Taminahista, että koko hänen olemuksensa ikäänkuin keskittyi hänen silmiinsä, ja hän katseli lumottuna verhonsa takaa tuota miestä, mutta pelkäsi samalla, ettei vain vetäisi huomiota puoleensa.

Eräänä päivänä päällikkö huomasi hänet ja kysyi: "Kuka on tuo tyttö?" "Muuan orja, herra! Muuan tyttö, joka myö leivoksia," kuului monesta suusta yht'aikaa. Taminah nousi kauhuissaan pystyyn juostakseen rantaan, mutta päällikkö kutsui hänet takaisin. Ja kun hän nyt seisoi vavisten, pää painuneena päällikön edessä, puhui tämä hänelle ystävällisesti, nosti kädellään hänen leukaansa ja katsoi hymyillen häntä silmiin. "Alä pelkää", sanoi tuo mahtava mies. Sen enempää ei hän milloinkaan Taminahille puhunut. Joku huusi silloin rantaäyräältä, päällikkö kääntyi pois päin ja unohti kokonaan orjatyton olemassaolon. Taminah näki Almayerin seisovan rannalla ja Ninan tämän käsivarressa. Hän kuuli Ninan huutavan iloisesti jotakin ja näki Dainin kasvojen kirkastuvan riemusta tämän hypätessä rantaan. Siitä hetkestä alkaen hän vihasi tuon naisen ääntä.

Sen päivän perästä hän ei enää käynyt Almayerin alueella, vaan vietti keskipäivän prikin auringonpurjeen varjossa. Odotellessaan siellä Dainin tuloa, hänen sydämensä löi sitä kiivaammin, kuta lähemmäksi tämä tuli.

Hurjalla voimalla valtasivat hänet vastaheränneet ilon, toivon ja pelon tunteet. Mutta ne hävisivät heti, kun Dain poistui, ja silloin yllätti hänet väsymys aivan kuin ankaran taistelun jälkeen. Hän istui silloin kauan hiljaa uneliaan raukeana. Sitten meloili hän hitaasti iltapäivällä kotiin päin antaen usein kanoottinsa hipuilla hiljaisen virran mukana joen rauhallisissa suvantovesissä. Mela viillätti toimettomana vettä hänen istuessaan perässä, leuka toisen käden varassa, silmät eteensä tuijottaen, mieli herkkänä kuulemaan sydämen kuiskeita, sydämen, joka viimeinkin näytti paisuvan hienon hienoista sävelistä. Näitä säveleitä kuunnellen hän puhdisteli kotona riisiä. Ne tekivät hänet kuuroksi Bulangin vaimojen kimakalle kirkunalle ja heidän vihaisille moitteilleen, joita hän osakseen sai. Auringon laskiessa mailleen, meni hän kylpypaikalle, ja yhä soivat samat sävelet hänen korvissaan, kun hän seisoi loivan rannan hennossa ruohikossa, hame jalkoihin valuneena, ja katseli vartalonsa kuvaa metsäpuron peilityyneessä pinnassa. Niitä hän kuunteli kävellessään hitaasti kotia, märkä tukkansa hartialle valahtaneena. Käydessään levolle kirkkaan tähtitaivaan alle, hän ei vieläkään käsittänyt alapuolellaan virtaavan veden lorinaa eikä yläpuolellaan henkäilevän lauhan tuulen kuisketta. Hän ei ymmärtänyt luonnon ääntä, joka puheli hänelle suuren metsän vienossa huminassa, ei ymmärtänyt hän edes oman sydämensä laulua.

Hän kyllä ne kuuli, mutta hän ei tajunnut niitten kieltä. Hän imi vain itseensä uuden elämänsä riemullista unijuomaa vaivaamatta päätään sillä, mitä tämä tarkoitti tai mihin päättyi, kunnes viimein tuskan ja vaivan kautta täydellisesti tajusi elämän. Hän kärsi ensi aikoina kauheasti nähdessään Ninan pitkän kanootin kiitävän ääneti sivu Bulangin nukkuvan talon ja vievän mukanaan kaksi rakastavaista suuren virran valkoiseen sumulinnaan. Hänen mustasukkaisuutensa ja raivonsa kohosi toisinaan niin korkealle, että hän tunsi äkkiä kovaa ruumiillista kipua, joka sai hänet voihkimaan pitkänään rannalla kuin haavoittunut eläin äänettömissä kuolontuskissa. Mutta hän liikkui yhä kärsivällisesti orjuuden lumotussa piirissä ja toimitti päivä päivältä tehtävänsä sen surun innoittamana, jota hän ei osannut sanoiksi pukea, ei edes itselleen, sillä se oli kätkettynä hänen sydämeensä. Hän säikähti nähdessään Ninan, aivan kuin olisi säikähtänyt lihaansa iskettyä terävää veitsen terää. Mutta hän kävi yhä prikillä ravitakseen mykkää, tietämätöntä sieluaan oman epätoivonsa myrkyllä. Hän näki monasti Dainin. Tämä ei milloinkaan puhunut hänelle, ei edes vilaissut häneen. Voivatko Dainin silmät nähdä ainoastaan yhden naisen kuvan? Voivatko hänen korvansa kuulla ainoastaan yhden naisen ääntä? Dain ei milloinkaan huomannut häntä, ei kertaakaan.

Ja sitten Dain lähti pois. Taminah näki hänet ja Ninan viimeisen kerran tuona aamuna, jolloin Babalatchi käydessään kalanpyydyksillään oli huomannut, että hänen epäilyksensä valkoisen miehen tyttären ja Dainin välisistä rakkaussuhteista olivat täydellisesti toteutuneet. Dain katosi. Ja silloin Taminahkin, jonka sydämessä lepäsivät hyödyttöminä ja hedelmättöminä rakkauden ja vihan siemenet, kaikkien intohimojen ja uhrausten mahdollisuudet, niin silloin hän unohti ilonsa ja surunsa, kun ulkonaiset aistit eivät enää olleet häntä tukemassa. Hänen kehittymätön, alkuperäinen henkensä, joka oli hänen ruumiistaan riippuvainen, niinkuin hänen ruumiinsakin oli toisen tahdosta riippuvainen, unohti silloin sen epämääräisen, hämäräpiirteisen ihannekuvan, joka aluksi oli ilmennyt hänen villin luonteensa fyysillisissä purkauksissa. Hän painui entiseen tylsään mielentilaansa ja sai lohtua -- jopa tunsi itsensä tavallaan onnelliseksikin -- ajatellessaan, että nyt Nina ja Dain olivat toisistaan eroitetut ehkäpä ijäksikin. Dain unohtaisi Ninan. Tämä ajatus lievensi Taminahin vähitellen haihtuvan mustasukkaisuuden tuskia, kun tuo tunne ei enää saanut mistään yllykettä. Ja niin pääsi hänen sielunsa rauhaan. Mutta se rauha oli verrattavissa erämaan uneliaaseen hiljaisuuteen, erämaan, jossa vallitsee rauha vain siksi, että siellä ei ole elämää.

Ja nyt oli Dain tullut takaisin. Taminah oli tuntenut hänen äänensä, kun hän yöllä huusi Bulangin luokseen. Taminah oli ryöminyt ulos isäntänsä perässä kuullakseen vielä lähempää tuota huumaavaa ääntä. Niin, Dain oli silloin veneessä ja puheli Bulangille. Taminah, joka kuunteli hengitystään pidättäen, eroitti äkkiä toisenkin äänen. Se hurmaava riemun tunne, jota hän vain hetki sitten ei luullut voivansa enää kätkeä kiivaasti sykkivään sydämeensä, hävisi olemattomiin. Ja Taminah tunsi taas ruumiillisten tuskien värisyttävän koko olentoansa, niinkuin kerran ennenkin nähdessään Dainin ja Ninan yhdessä. Sitten puhui Nina, vuoroin määräillen, vuoroin kiihkeästi rukoillen. Bulangi taas tuntui aluksi panevan vastaan, esittäen painavia vastasyitä, mutta suostui kuitenkin lopuksi. Hän meni sisään ottamaan melan oven takana olevasta airovarastosta. Ulkoa kuului yhä kahden hengen epäselvää puhelua, mistä Taminahkin eroitti silloin tällöin jonkun sanan. Hän ymmärsi kuulemastaan, että Dain pakeni valkoisia miehiä, etsi parhaillaan piilopaikkaa ja oli siis vaarassa. Mutta hän kuuli myöskin sanoja, jotka saivat hänet raivoamaan mustasukkaisuudesta, vaikka hän pitkään aikaan ei enää ollut tuntenut tuota tunnetta povessaan. Kyyhöttäen kumarassa yön pimeässä tukipylväiden keskessä Taminah liejuisella rannalla kuuli veneestä kuisketta, joka olisi saanut hänet unohtamaan orjan aherrukset, puutteet, vaarat ja koko elämän, jos edes silmänräpäykseksi olisi voinut painaa kuiskaajan rinnan lujasti omaa rintaansa vastaan, katsella häntä silmistä silmiin ja tuntea hänen kevyttä hengitystään ja pehmeitten huulten kosketusta. Niin ihanasti tuntui Dain Taminahista puhelevan, kun hän istui veneessä pitäen Ninan käsiä omissaan ja odotteli Bulangia. Mutta Taminahista tuntui samalla, pidellessään kiinni limaisesta pylväästä, kuin olisi raskas paino musertanut hänet maahan ja vaivuttanut hänet tuohon mustaan, likaiseen veteen. Hän olisi tahtonut kirkaista, rynnätä heidän kimppuunsa, temmata erilleen nuo hämärät varjot, viskata Ninan tuohon tyveneen veteen, iskeytyä häneen lujasti kiinni ja painaa hänet pohjaan, mistä tuo hurmaava mies ei olisi voinut Ninaansa löytää. Mutta hän ei voinut huutaa, hän ei voinut liikahtaakaan, sillä hänen päänsä päältä kuului askeleita bambuparvekkeelta. Hän näki Bulangin astuvan pienimpään kanoottiinsa ja asettuvan johtoon. Toinen vene seurasi perässä Dainin ja Ninan melomana. Kuului pientä loisketta airojen sievästi sipaistessa veden pintaa. Soutajien epäselvät hahmot vilahtivat hänen tuskasta hehkuvien silmiensä ohi ja katosivat metsäpuron pimeään.

Taminah jäi kylmään ja kosteaan yöhön, sillä hän ei kyennyt liikkumaan. Hän jaksoi tuskin hengittää tuon musertavan painon alla, jonka kohtalon salaperäinen käsi niin äkkiä oli laskenut hänen hennoille hartioilleen. Ja värjyen hän tunsi povessaan polttavan tulen, joka näytti kuluttavan hänen elämänsä nestettä. Kun koittava päivä oli levittänyt kelmeän kultajuovansa metsien mustan ääriviivan yläpuolelle, otti hän tarjottimensa ja läksi kulkemaan siirtolaa kohti. Pelkän tottumuksen voima sai hänet näin suorittamaan tehtävänsä. Lähestyessään Sambiria huomasi hän, miten levottomina ihmiset liikkuivat, ja hetkeksi hän hämmästyikin kuullessaan Dainin ruumiin löydöstä. Se ei ollut tietenkään totta. Hän tiesi sen aivan hyvin. Mutta hänestä oli ikävä, että Dain todella ei ollut kuollut. Hän olisi ollut hyvillään, jos Dain olisi ollut kuollut. Silloinhan Dain olisi pysynyt erillään tuosta naisesta -- kaikista naisista. Taminah halusi kiihkeästi nähdä Ninaa, vaikka hän ei itsekään tiennyt, miksi. Hän vihasi ja samalla pelkäsi Ninaa. Mutta hän tunsi vastustamattoman voiman työntävän itseänsä Almayerin talolle päin näkemään tuon valkoisen naisen kasvoja, katselemaan noita silmiä ja kuulemaan tuota ääntä, jonka soinnun vuoksi Dain oli valmis panemaan alttiiksi vapautensa, vieläpä henkensäkin. Hän oli nähnyt Ninan monasti ja kuullut tämän äänen joka päivä monen kuukauden aikana. Mitä oli oikeastaan tuossa naisessa? Mitä oli tuossa olennossa sellaista, joka sai miehen puhumaan, niinkuin Dain oli puhunut, joka sai tämän sokeaksi näkemään kenenkään muun kasvoja ja kuuroksi kuulemaan kenenkään muun ääntä?

Taminah jätti virran rannalla seisoskelevan väenjoukon ja astuskeli päämäärättä tyhjien talojen lomatse koettaen vastustaa sitä sisäistä voimaa, joka ajoi häntä Almayerille päin etsimään Ninan katseesta oman kurjuutensa salaperäistä syytä. Yhä korkeammalle kohoava aurinko teki varjot yhä lyhyemmiksi ja lyhyemmiksi, se kätki hänet valovirtaansa ja tukahuttavaan kuumaansa hänen paetessaan itsetiedottomasti oman sydämensä tuskia. Hän kulki varjosta valoon, valosta varjoon, milloin talojen, milloin pensaiden, milloin korkeiden puiden lomissa. Äärimmäisessä hädässään hän ei keksinyt sanoja rukoillakseen apua, hän ei tietänyt mistään taivaasta, jonne rukouksensa olisi lähettänyt. Hän kulki kulkemistaan, jalat uupuneina, ihmetellen sanattomassa kauhussaan kärsimyksiään, joihin hän syyttä oli joutunut saamatta vähintäkään hyvitystä.

Lyhyt keskustelu Reshidin kanssa ja Abdullan tekemä ehdotus rauhoittivat häntä vähäsen ja suuntasivat hänen ajatuksensa uusille urille. Dain oli vaarassa. Hän koetti päästä piiloon valkoisilta miehiltä. Senverran Taminah oli kuullut viime yönä. Kaikki luulivat, että Dain oli kuollut. Taminah tiesi, että Dain oli elossa ja hän tiesi tämän piilopaikan. Mitähän arapialaiset tahtoivat tietää valkoisista miehistä? Mitähän valkoiset miehet taas Dainista? Tahtoivatko he tappaa hänet? Taminah voisi ilmoittaa heille kaikki. -- Ei sittenkään, hän ei sanoisi heille mitään. Yöllä hän menisi Dainin luo ja lupaisi pelastaa tämän hengen yhdestä ainoasta sanasta, yhdestä ainoasta hymystä, jopa yhdestä ainoasta eleestäkin. Ja hän tulisi Dainin orjaksi kaukaisiin maihin, kauaksi Ninasta. Mutta se ei kävisi päinsä vaaroitta. Esteenä olivat yksisilmäinen Babalatchi, joka tiesi kaikki, ja valkoisen miehen vaimo, niin hänhän oli noita. Ehkäpä he kertoisivat. Ja sitten oli vielä Ninakin. Hänen täytyi kiirehtiä ja mennä itse ottamaan selvää asioitten kulusta, arveli Taminah.

Levoton kun oli, poikkesi hän polulta metsään ja juoksi Almayerin asunnolle päin palmupuiden välissä kasvavien pensaikkojen läpi. Hän tuli viimein talon taakse, missä kaita oja, täynnä virrasta tulvinutta seisovaa vettä, eroitti Almayerin alueen muusta siirtolasta. Ojan reunalla kasvavat pensaat estivät häntä näkemästä laajaa pihamaata ja keittiösuojusta. Muutamista pensaiden yläpuolelle kohoavista ohuista savupatsaista ja niiden takaa kuuluvista oudoista äänistä Taminah päätti, etta sotalaivan miehet olivat jo maissa ja olivat leiriytyneet ojan ja talon välimaille. Vasemmalta tuli muuan Almayerin orjatytöistä ojan rantaan, kumartui auringossa kimaltelevan veden yli ja pesi kattilaa. Oikealla bananien latvat, jotka näkyivät yli pensaiden, huojuivat ja vavahtelivat jonkun näkymättömän käden kerätessä niistä hedelmiä. Tyyneessä vedessä oli muutamia kanootteja vierekkäin. Ne olivat sidottuina tukevaan paaluun ja muodostivat ikäänkuin sillan juuri siihen ojan kohtaan, missä Taminah seisoi. Pihamaalla kiihtyivät toisinaan äänet niin, että eroitti selvästi käskyjä, vastauksia ja naurua, sitten oli hetken aikaa hiljaista, kunnes taas äkkiä kajahti ilmoille huutoja. Silloin tällöin ohut, sininen savu tuprusi tavallista sankempana ja mustempana korkeuteen ja levitti runsaasti kirpeätä katkuaan yli metsäpuron peittäen sen hetkeksi tukahuttavaan vaippaansa. Mutta kun tuoreet puut olivat kunnolleen syttyneet, haihtui savu kirkkaaseen auringonvaloon, ja ainoastaan palavan puun miellyttävä tuoksu levisi tuulen mukana kauaksi rätisevistä nuotioista.

Taminah laski tarjottimensa eräälle kannolle ja jäi seisomaan paikoilleen katse luotuna Almayerin taloon päin, jonka katto ja osa valkoiseksi pestyä seinää näkyi yli pensaiden. Orjatyttö lopetti työnsä ja katseltuaan jonkun aikaa ihmeissään Taminahia raivautui läpi tiheiden pensaikon takaisin pihamaalle. Nyt oli aivan yksinäistä Taminahin ympärillä. Hän heittäytyi maahan ja peitti kasvonsa käsillään. Nyt kun hän oli näin lähellä Ninaa, ei hän uskaltanutkaan tätä nähdä. Aina kun kuului tavallista kovempia ääniä pihalta, hän vavahti. Niin hän pelkäsi saavansa kuulla Ninan äänen. Hän päätti siksi odottaa paikoillaan pimeän tuloon asti ja mennä sitten suoraapäätä Dainin piilopaikalle. Siitä, missä hän nyt oli, voi hän tarkata valkoisten miesten, Ninan ja kaikkien Dainin ystäväin ja vihollisten liikkeitä. Kumpiakin viimeksi mainittuja hän vihasi yhtä paljon, sillä kummatkin tahtoivat riistää häneltä Dainin kauaksi hänen ulottuviltaan. Hän kätkeytyi pitkään ruohikkoon odottaen jännitettynä auringon laskua, mikä näytti hänestä niin hitaasti lähenevän.

Toisella puolella ojaa, pensaikon takana, olivat fregaatin miehet leiriytyneet Almayerin vieraanvaraisesta pyynnöstä kirkkaitten nuotiotulten ympärille. Almayer, jonka Ninan hellittömät rukoukset olivat saaneet heräämään tylsästä mielentilastaan, oli onneksi ennättänyt ajoissa laiturille ottamaan vastaan laivan upseereja heidän laskiessaan maihin. Komentava luutnantti oli ottanut vastaan Almayerin vieraskutsun huomauttamalla, että olihan heillä joka tapauksessa asiaa Almayerille ja ehkäpä verrattain ikävääkin, oli hän lisännyt. Almayer tuskin kuulikaan, mitä hänelle sanottiin. Hän pudisteli hajamielisesti vieraidensa kättä ja lähti heitä ohjaamaan talolleen. Tuskin hän itsekään huomasi, miten kohteliaasti hän lausui vieraansa tervetulleiksi. Ja hän hoki useaan kertaan samoja sanoja ollakseen mahdollisimman luonnollinen. Isännän hätäilevä käytös ei jäänyt kuitenkaan huomaamatta upseereilta, ja heidän päällikkönsä kuiskasikin salaa toverilleen, että hän epäili, oliko Almayerin pää selvä. Nuori aliluutnantti naurahti ja sanoi niinikään kuiskaten toivovansa, ettei valkoinen mies ollut kuitenkaan niin humalassa, että kieltäytyisi ottamasta vähän lisävirkistystä. "Mies ei näytä perin vaaralliselta", lisäsi hän heidän noustessaan Almayerin jäljessä parvekkeen portaita.

"Eipä kylläkään. Hän näyttää pikemminkin löylynlyömältä kuin roistolta. Olen kuullut hänestä yhtä ja toista," vastasi vanhempi upseereista.

Seurue istui pöydän ympärillä. Almayer valmisti vapisevin käsin viinatotia, tarjosi jokaiselle lasin ja joi itse. Joka kulaukselta tunsi hän itsensä vahvemmaksi, varmemmaksi ja kykenevämmäksi katsomaan vaikeata asemaansa suoraan silmiin. Tietämättömänä prikin kohtalosta hän ei osannut aavistaa upseerien vierailun todellista tarkoitusta. Hän vainusi vain ylimalkaan, että jokin vuotava kohta siinä ruutikaupassa on mahtanut olla, mutta ei arvellut sitä ohimenevää ikävyyttä pahemmaksi. Juotuaan lasinsa pohjaan Almayer alkoi rupatella kainostelematta, oikoillen mukavasti tuolissaan, toinen jalka huolettomasti heitettynä yli käsinojan. Luutnantti istui hajareisin nojatuolissaan hehkuva sikaari toisessa suupielessä ja kuunteli Almayerin juttuamista, viekas hymy huulilla, sankkojen savupilvien takaa, jotka tuprusivat esille hänen yhteenpuristettujen huuliensa välitse. Nuori aliluutnantti, nojaten molemmat käsivartensa pöytään ja päänsä käsiin, tuijotti unisesti eteensä väsymyksen ja viinan typertämänä. Almayer puheli edelleen:

"On kovasti hauskaa nähdä täällä valkoisia naamoja. Minä olen elänyt täällä monta vuotta hyvin yksinäni. Malaijeista, niinkuin ymmärrätte, ei ole valkoisella miehellä seuraa. Sitäpaitsi ne eivät ole ystävällisiä, eivät ne näet tajua meidän tapojamme. Luulenpa olevani täällä itärannikolla ainoa valkoinen mies, joka vakinaisesti on asettunut tänne elämään. Toisinaan meillä on Macassarista tai Singaporesta vieraita, nimittäin kauppiaita, asiamiehiä tai tutkimusretkeilijöitä, mutta harvoin nekin tulevat. Täällä oli noin vuosi sitten muuan retkeilevä tiedemies. Hän eli minun talossani, joi aamusta iltaan. Hän eleli iloisesti muutamia kuukausia, ja kun ne väkijuomat, jotka hän oli tuonut mukanaan, loppuivat, palasi hän Bataviaan ilmoittaen, että sisämaassa oli runsaat mineraalivarastot. Ha, ha, ha! Mainiota, eikö niin?"

Yht'äkkiä Almayer lopetti puheensa ja tuijotti ilmeettömästi vieraisiinsa. Näiden nauraessa hän veteli vanhaa virttään: "Dain kuollut, kaikki tuumani mennyttä kalua. Nyt ne loppuvat kaikki toiveeni ja koko elämäni." Hän tuli alakuloiseksi. Hän tunsi itsensä kuoleman sairaaksi.

"Hyvä! Hyvä! Mainiota!" huudahtivat molemmat upseerit.

Silloin Almayer heräsi masennuksistaan ja puhkesi taas puhumaan.

"Kuulkaapas! Mitenkäs päivällisen laita on? Teillähän on kokki mukana. Se on oikein. Tuolla on keittiösuojus, tuolla takapihalla. Minä voin antaa teille hanhen. Katsokaahan minun hanhiani. Ainoat hanhet itärannikolla, ehkäpä koko saarella. Onko tuo teidän kokkinne? Hyvä on. Kuules, Ali, näytähän tälle kiinalaiselle meidän keittiöpaikkainme ja sano rouvalle, että hän antaa miehelle siellä tilaa. Minun vaimoni, hyvät herrat, ei tule näkyville, tyttäreni voi tulla. Mutta tässä olisi siksi aikaa vähän juotavaa. Tänään on kuuma päivä."

Luutnantti otti sikaarin suustaan, katseli tutkivasti tuhkaa, karisti sen maahan ja kääntyi Almayerin puoleen.

"Meillä on vähän ikävänlaista asiaa teille," sanoi hän.

"Sepä surullista," vastasi Almayer. "Eihän se voine olla perin vakavaa."