Part 2

VAINA. Mutta minäpä makaan kuin kissa yöni. Kaksi kertaa olet jo hiipinyt päälleni. Vaan minulla on terävät kynnet, ja ne pystyvät sinunkin nahkaasi. Sen sinä kyllä muistat. Muutatko kätkösi toiseen paikkaan? -- Ha, ha, ha! Turha vaiva! Anna sen vain olla! En minä siihen koske. En vielä.

HANKA. Ole vaiti, kielikello, -- suulas harakka!

VAINA (ivaten). Niin, pelkää, pelkää! Minuun ei ole koskaan luottamista. Siirtele sinä vain kultiasi nurkasta nurkkaan, vapise ja pelkää! Älä nauti yön lepoa, äläkä päivän rauhaa! Älä ummista uneen silmääsi, vaan vaani ja vilkuile! Kas noin, noin! Ha, ha, ha! Nyt kultasi polttaa sinua, ja se tekee sinulle hyvää!

Kenties olenkin jo taas kerrakseen kiusannut sinua. Kuule, kuinka hiiret nakertavat karsinan alla. Ha, ha, ha! (Menee).

HANKA. Voi, voi, voi! (Salpaa oven, kohottaa lattiahirttä ja tirkistää sen alle). Ääh, hiiret! (Paneutuu polvilleen). Onkohan siellä hiiren reikiä? (Ottaa lattian alta nahkarihman kultarenkaineen). Tästä maksoin kaksi nahkaa, -- olisi siitä kannattanut neljäkin antaa. Tämän sain vielä helpommalla. Tapoin vain häkään kolme lammassaksaa, jotka yöpyivät meillä. -- Hi, hi, hi! (Nauraa).

Tämän varastin lemmenlähteestä. Kaikki muut olen saanut Lapin pennuista. Tuon tuossa Vainan poikanulikasta. Ja tuon kaivoin Hatukan muorin haudasta. Luulevat kai, että minäkin kätken kultani yhtä huonosti. Enpäs! -- Ja minä en kuole hevillä. Elän vielä kauan, hyvin, hyvin kauan! Enkä kuole koskaan!

(Harakka tirkistelee räppänästä ja nauraa räkättää. Hanka heittää sitä luudalla).

Mene tiehesi, virnakka! Sinä väijyt kultiani.

(Kuuntelee).

Joku tulee! Jos he näkevät kultani, niin ehkä vielä tappavat minut. (Pistää kullat mekkonsa alle). Ei! Jos he riisuvat vaatteeni, niin ne, pahuukset, löytävät aarteeni. (Pistää nauhan takaisin lattian alle). Ääh, hiiret! (Ovelle kolkutetaan). Vartokaa, vartokaa! No, vartokaahan! Ken siellä?

ENNU (ulkona, kiukkuisesti). Avaa ovi!

HANKA. Ennuko siellä onkin? Ja minä jo pelkäsin, että akka ärmätti kuljettaisi koko kylän kimppuuni. Ensi yönä minä sen vietävän kuristan!

ENNU (kuin ennen). Ovi auki!

HANKA. Liekö hän yksin! -- Hän on vihoissaan. (Avaa oven).

ENNU (tulee sisään). Mitä nyt taas? Olenhan kieltänyt sulkemasta ovea.

HANKA. Oletko yksin? Ei mitään, poikani! Ei mitään. Kun käy vanhaksi ja saamattomaksi, niin tahtoopa vähän peloittaa. Mutta sinun pitää puolustaa minua, jos joku --

ENNU. Minä en välitä mistään. Vielä tänään lähden tieheni koko talosta.

HANKA. Tuota olet hokenut koko kesän. Saitko kaloja?

ENNU. Sain kuusi suurta haukea.

HANKA. Ne ovat kuivattavat.

ENNU. Ne annoin jo Lyytikkälään.

HANKA (katsoa tuijottaa häneen). Kuusi suurta haukea!

ENNU. Niin.

HANKA. Ja mistä hyvästä? Eihän sieltä ole meille mitään annettu.

ENNU. Sitä en tiedä. Minä rupean Lyytikkälän kotivävyksi, ja tänä iltana saa koko kyläkunta juoda tupaantuliaisia.

HANKA. Älä lörpöttele. Sinä et mene mihinkään.

ENNU. Menen kuin menenkin. Tässä luolassa en enää viitsi venyä. -- Miksi et rakenna uutta pirttiä? Eihän mokomassa enää lempokaan tule toimeen.

HANKA. Kestää se vielä minun ikäni.

ENNU. Ehkä, -- mutta ensi talvena se kaikessa tapauksessa kaatua kellahtaa.

HANKA. Mikä sen kaataisi, kun pönkität hirsillä.

ENNU. Pahuus häntä pönkitköön! Ja kurjasti tätä taloa muutenkin asutaan. Miksi en saa uutta purtta enkä uusia verkkoja?

HANKA. Laita pois! Laita pois!

ENNU. Enkä laita! Mitä minä siitä hyötyisin? Vaimoa en kuitenkaan saata tällaiseen ketunluolaan kuljettaa.

HANKA (empien). Raada sitten ja rakenna oman mielesi mukaan.

ENNU. Kyllä raadan ja rakennan, jos saan talon omakseni.

HANKA (kiihkeästi). Et vielä, Ennu! Et vielä!

ENNU. Jää sitten tänne yksinäsi maatumaan ja mätänemään. Minä muutan Lyytikkälään.

HANKA. Etkö voi askarrella täällä päivisin ja käydä siellä öitsimässä, niinkuin tähänkin asti.

ENNU. En. Minä tahdon Lyylikin luokseni.

HANKA. Mene sitten! Sillä tänne et saa naistasi laahata. En minä jaksa koko kylää elättää.

ENNU. Enkä minä viitsi enää elättää sinua.

(Äänettömyys)

HANKA. Niin, parasta ettäs menet. Saanhan minä aina orjan sijaasi. Ja orja tulee huokeammaksikin. Vielähän Usulla on tuo silmäpuoli lappalainen, jolta hän löi keväällä säären poikki. Ehpäkä saankin hänet?

ENNU (ivallisesti). Ukko täyttää jo yhdeksänkymmentä.

HANKA. Ehkäpä saankin hänet ilmaiseksi! Kysäisepäs Usulta.

ENNU (naurahtaa). No, saanhan tuota kysäistä illalla. (Keräilee tavaroitaan).

HANKA. Koska aiot muuttaa?

ENNU. Heti paikalla.

HANKA. Tulet kai sentään Lyylin kanssa tänne työhön?

ENNU. Vielä mitä. Etkö luule Lyytikkälässä työtä riittävän?

HANKA. Oi voi, tule nyt sentään! -- Ja muistakin vaan lähettää kaikki kalat minulle!

ENNU. En niin evääkään.

HANKA. Verkkoja et ainakaan saa viedä.

ENNU. Uusi verkko on minun. (Ottaa seinältä tuohikontin ja panee siihen kaikellaisia pikku kapineita).

HANKA (tuskissaan). Älä vaan ota talon tavaroita. Kaikki on minun.

ENNU (suutuksissaan). Minä otan, mitä itse tahdon.

IRJA (tulee).

HANKA. Ennu lähtee pois.

IRJA. Niin tekee.

HANKA. Voi minua poloista! Kyllä minä nyt kuolen nälkään.

ENNU. Sitä pelkään minäkin.

IRJA (surullisesti). Olkaa huoletta. Kyllä me teemme työtä, Vaina ja minä.

HANKA (rauhoittuen). Niin, eikö totta? Teettehän te. Menköön Ennu menojaan. Enhän minä voi elättää koko kylän tyttöjä.

ENNU (ilkeästi). Tee kerrassaan puhdasta talossasi ja myy tyttö maailmalle, niin pääset hänestäkin. Paremmissa vaatteissa pitäisi tuollaisen tytön käydä.

HANKA (huolissaan, Irjalle). Ethän vain tahtonekaan uusia vaatteita?

IRJA. En, en riepuakaan.

ENNU (ivaten). Hän on naima-iässä, keikkuu yhtenään karkeloissa ja tulee kalliiksi elättää.

HANKA (tarkastelee Irjaa). Se on totta. Sinä olet jo täysikasvuinen, lapsi. -- Ja niin kaunis sitten. -- Hm -- hm. -- Ehkäpä saisin sinusta jotain.

ENNU. Kenties Usun kullat!

HANKA (kiihkeästi). Niin, Usun kiiltävät kullat!

IRJA. Antakaa minun olla. Minä en mene Usulle. Hän on niin häijy.

HANKA (itsekseen). Usu on rikas. Hän voi maksaa suuret lunnaat -- vaikkapa kolmet Kymin kullat.

IRJA (huolissaan). Älä myy minua, isä. Varro vielä vähän aikaa.

ENNU. Usun mieli palaa sinuun. Hullu olet, jos vielä viitsit täällä orjana raataa. Mene sinä vain Usulle.

HANKA (kehoittaen). Niin, Usu tahtoo sinua, eikä malta enää odottaa. Kolme kultarengasta! (Ennu aikoo mennä). Älä mene, Ennu. Tahdonpa nähdä, mitä olet konttiisi haalinut.

ENNU. Huoli sinä siitä. Karjasta otan mukaani vielä kymmenen lammasta. Kai sinä, Irja, tulet illalla meille. -- Hyvästi! (Menee).

HANKA. Seis, Ennu! Vaatteet ovat minun, soljet minun! Kuuletko, hopeasoljet ovat minun! -- Ja konttikin -- -- (Menee).

IRJA. Hän lupasi tulla, kun käki taukoo kukkumasta. Nyt on käki jo haukkana eikä kuku enää. Tulleeko hän --?

Isä kehuu kultaa niin kalliiksi. Kai hän tulee ottamaan edes vitjansa takaisin? (Ottaa esiin vitjat. Katselee niitä).

Minun kauniit ketjuni! Ovathan ne minun, sillä hän antoi ne minulle. Kyllä hän voisi ottaa minut -- jo kullankin vuoksi.

Tulisikohan Tuukka lunastamaan minua, jos minut myytäisiin Usulle. Eihän se olisi minun syyni. Ei! Minä juoksen pitkin järven rantaa, jos Usu tulee tänne. Juoksen kauas metsien lävitse ja pakenen Pähkälään saakka.

Ennu parjaa pähkäläisiä häijyiksi. Mutta eihän hän näyttänyt häijyltä. Minä palvelen häntä, teen työtä, väännän hänen käsikiveään, kunnes uuvun väsymyksestä. Ja jos he sittenkin pieksävät minua, niin syöksyn järveen. Enhän minä muuta ansaitsekaan. (Kiivaasti). Miksen minä saa tehdä samoin kuin Ennu, ja mennä mihin itse tahdon? Osaanhan minä vääntää värttinätä ja kutoa kankaita. Ja siihen ei Ennu pystykään. Minä ammun riistaa ja kudon verkkoa kuin mies. (Ottaa esille puukon). Minä voisin iskeä puukon vihamieheni sydämeen. Ja kuitenkin veljeni nauraa ja kiusoittelee minua siitä, että synnyin tytöksi.

Oh, minä tahtoisin ravistaa maailman perustuksia! (Ottaa pölkyn käsiinsä ja heittää sen lattialle). Enkö ole vahva ja voimakas? Miksi minun siis täytyy totella? Siksikö, että olen nainen? Paiskaahan naarassusikin koiraksen allensa ja Parkasniemen muori panee koko kylän pakosalle, kun hän äkämystyy oikein pahalle päälle. -- Minua ei myydä, ei sinä ilmoisna ikänä! (Nolostuen). Mutta kun sitte Ennu ja tytöt ja kaikki ihmiset nauravat minulle, niin silloin taas tunnen itseni niin mitättömäksi.

Voi, jos tuo Hämeen poika sentään tulisi! Hän on niin roteva ja voimakas. Häntä he eivät uskaltaisi pilkata. Hän kantaisi minua käsivarrellaan ja minä hyväilisin häntä. Hän saisi pieksääkin minua ja minä vain hymyilisin hänelle.

Se olisi ihmeellistä. Mutta jos Usu tuppautuu minua hyväilemään, niin minä riistän silmät hänen päästään. Sen teen. (Ihmetellen vitjojansa). Kaunis minä olen, kun vitjat ovat kaulassani. Ihanalta näyttää muotoni lähteessä. Ja kaunis muoto hurmaa miesten mielet. Ah!

HANKA (tulee sisään, huutaa ovessa). Ennu! Älä vaan ota pässiä! (Kääntyy ja huomaa Irjan vitjat). Mitä se oli --? Mitä, mitä? -- Ei, ei! Näytä heti! (Riistää vitjat häneltä). Voi, kultaa! Ja kuinka raskasta! Minä olenkin koko kesän vainunnut sinun piilottelevan jotakin. Ei! Tää on minun. Sinulla ei ole mitään. Kaikki on minun! Voi, kultaa! Puhdasta kultaa!

IRJA (huutaa). Anna pois vitjat! Ne eivät ole minun!

HANKA. Älä huuda! Ei kukaan hellitä kultaa minun kynsistäni. Onko sinulla enemmänkin? (Tunnustelee häntä).

IRJA. Anna minun olla! Minä tahdon vitjani takaisin! Minä tahdon --

HANKA. Luista tiehesi!

IRJA (juoksee itkien ovelle). Minä huudan Ennun avukseni! Hän kyllä riistää kullat sinulta.

HANKA (peloissaan). Ei, ei! Älä huuda Ennua!

IRJA (paiskaa äkisti oven auki). Ennu! Ennu hoi! (Ennu tulee). Ennu, rakas Ennu, ota pois vitjat isältä! Ne ovat minun. Ei, ei! Ne eivät ole minun. Minä olen saanut ne.

HANKA (pistää käädyt kaulaansa. Ottaa halon käteensä). Jos vaan tulet, niin paiskaan sinua halolla päähän.

ENNU. Ken on antanut sinulle vitjat?

IRJA. Ne antoi --. Sitä en tohdi sanoa.

ENNU. Joku poika?

IRJA. Niin. Hyvä Ennu, anna ne minulle!

ENNU. Isä, anna tänne vitjat!

HANKA (huutaa). En ikinäni! Hoi, auttakaa! auttakaa!

ENNU (ottaa vitjat häneltä). Huuda mitä huudat! Vitjat tänne! (Tarkastelee vitjoja). Katsos kummaa! Onko Usu antanut nämä sinulle?

IRJA (pyytäen vitjoja). Eikä. Anna ne minulle!

ENNU (miettien). Kenellä täällä olisi tällaisia kaluja?

IRJA. Älä kysele, Ennu! Jos olet vaiti, niin Lyylikki saa ne lainata täksi illaksi.

ENNU (paiskaa vitjat ylenkatseellisesti lattiaan). Tää ei ole Karjalan kultaa! Mitä lie pähkäläisten romua!

IRJA (sieppaa vitjat lattialta, ennenkuin Hanka ehtii niihin käsiksi).

ENNU (jalkaa polkien). Anna vitjain olla! Ei yksikään Karjalan tyttö huoli hämäläisten kullasta. Anna lelut isälle.

HANKA (kiihkeästi). Niin, niin, anna ne minulle!

IRJA (paljastaa puukkonsa). Niitä ei ota kukaan minulta. Laske ulos, Ennu!

HANKA. Älä laske häntä.

IRJA (hurjasti). Lasketko taikka isken puukolla!

ENNU (hämmästyen). Mikä sinua riivaa?

IRJA. Vitjat ovat minun!

ENNU (ottaa hänestä kiinni). Metsäsiat eivät ikinä rehentele Karjalan tyttöjen sulhasina.

IRJA. Varo itseäsi! (Hosua huimii puukolla)

VAINA (tulee). Mikä meteli täällä on?

IRJA. Vaina, Vaina, auta minua!

VAINA (menee väliin). Anna tytön olla, sanon minä.

ENNU. Pois tieltä akka!

VAINA (tempaisee voimakkaasti Ennua rinnasta kiinni). Hyi! Kaksi miehistä miestä lapsi raukan kimpussa. Hyi! hävetkää, roikaleet! Hyi! (Tuuppaa Ennun takaperin penkille).

ENNU (istuu häpeissään).

VAINA. Niin, pidä vain puoliasi, tyttö. Se on kyllä tarpeen!

HANKA. Vitjat tänne!

VAINA (ylenkatseellisesti Hangalle). Pysy sinä vaan pölkylläsi vuoteen vieressä! Vai niin. Joko nyt olet iskenyt silmäsi niihin? (Irjalle). Ole huoleti, Irja! Ei sinulta niitä kukaan saa! Suotta sinä minulta vitjoja piiloittelet. Ne olen nähnyt jo ennen sinun syntymääsi. Tuota lempikalua olet säilytellyt koko kesän. Sen olen kyllä huomannut.

ENNU. Se on pähkäläisten kultaa.

VAINA. Joko sinäkin kärkyt kullan perään? Hyi!

HANKA. Vaina!

VAINA. Vaiti sinä! (Ottaa kekäleen, piirtää ympyrän lattialle ja katsoa tuijottaa siihen). Varro kiltisti, tyttäreni. Kyllä kihlojen antaja tulee, -- hän tulee, tulee -- ja uljaasti tuleekin!

HANKA (sopottaa hiljaa Irjalle). Irja, anna minulle vitjat. Hän noituu ne näkymättömiin! Hiisi tempaa ne meiltä!

VAINA. Varo itseäsi, Hanka! Tää on Lemmen kultaa. Jos vain kosket siihen, niin omat kultasi kuihtuvat lehdiksi, kellastuneiksi lehdiksi, joita syksyn myrsky pelmuttaa. Sinä olet joutunut Lemmen vihoihin. Varo itseäsi! Lempo on mahtava, mutta Lempi vielä mahtavampi.

HANKA (tuskissaan). Vaiti, Vaina! Älä noidu, Turjan noita! Lakkaa jo, Lapin velho!

ENNU (peloissaan). Hiljaa, isä! Älä ärsytä häntä!

VAINA (hurjasti). Varokaa itseänne, verikoirat! Te mylläätte ja poltatte Lapin lasten maita, samoja maita, joita heimoni ennen vapaana kierteli karjoinensa. Hiisi oli leppyisä silloin. Mutta nyt hän on julma -- ja teitä hän vainoo, niin -- juuri teitä, te kansani hävittäjät.

Te syöksitte kuin sudet idästä ja ajoitte meitä takaa, sillä te olitte meitä mahtavammat. Nyt te kiistelette keskenänne samoista rannikoista, joita me rauhassa syöttelimme, samoista kalavesistä, joita me sovussa soutelimme. Varokaa itseänne, Karjalan sudet ja Hämeen ilvekset! Tosin en näe kaikkea, mutta sen näen, että te revitte toisenne kappaleiksi näillä raukoilla rannikoilla. Mene ulos, Irja, ja katso kuka siellä laskea viiletti koskea alas. Kuulen kuohujen laulavan niin kummallisesti.

IRJA (kuiskaa peloissaan). Onko se Tuukka?

VAINA. Eikä. Toisin silloin humu kuuluu, kun Häme-Tuukka liikkuu. (Vaipuu tainnoksiin. Ennu ja Irja nostavat hänet ylös ja kuljettavat hänet pankolle kiukaan viereen).

HANKA (rauhoittuen). Kai se nyt jo kerrakseen taukosi. Ennu, älä koske Lemmen kultaan. Minä sen kerran tein ja Lempi manasi ilveksen puremaan minua sääreen. (Pitelee säärtään).

ENNU. Minä tunnen Lemmen voiman ja varon kyllä koipeni.

IRJA. Tahdotko vettä, Vaina?

VAINA. En.

HÄMÄLÄINEN ORJA (tulee sisään ylpeästi ja uhkamielisesti).

ENNU. Katso lempoa! Hämäläinen! (Kiivaasti). Mitä tahdot täältä?

HÄMÄLÄINEN. Hoi, vesimyyrät!

ENNU. Mitä, metsäsiat?

HÄMÄLÄINEN (menee Hangan luo). Oletko sinä Hanka, tuo ahnas Lapin ahma?

ENNU. Pysyttele oven suussa, taikka syljen sinua vasten silmiä, metsäsika!

HÄMÄLÄINEN. Tuki turpasi, vesimyyrä! Isäntäni on uljas Tuukka Pähkävedellä. Ja hän lähettää sinulle tämän sanoman: "Puhdista pirttisi ja pese lavitsasi, että saatan astua kattosi alle ja istua peräpenkille, sillä minä tulen kosimaan tytärtäsi." Niin sanoi Tuukka.

IRJA. Ethän vaan valehtele!

HÄMÄLÄINEN. Sinäkö olet tuleva Tuukkalan emäntä? Oudolta tuntuu sinun astua tästä ketunluolasta Tuukkalan uhkeaan pirttiin. (Menee Irjan luo, polvistuu hänen eteensä ja panee hänen kätensä päänsä päälle). Ollos meille alati armas ja lempeä! Minä olen Tuukan orja. (Nousee äkkiä ylös).

ENNU. Älä koske häneen, orja!

HÄMÄLÄINEN (ylpeästi). Hän on meidän! Kotonani olen orja, mutta täällä Karjalassa vapaa mies.

ENNU (ähisee). Missä kirveeni?

HÄMÄLÄINEN (osoittaa kirvestään). Tässä ainakin on minun! Hyvästi, vesimyyrät! (Menee).

ENNU (aikoo rientää hänen jälkeensä).

VAINA. Varo itseäsi, Ennu! Luuletko Häme-Tuukan tulevan kerjäläisenä kosimaan?

ENNU. Tänne hän ei ikinä tule! Isä, minä pistän sotakokon tuleen!

IRJA (heittäytyy Vainan syliin). Oi, Vaina!

HANKA (miettien). Älä mene vielä. Hän ei tule kerjäläisenä kosimaan, sanoi Vaina. Niin, niin. Häme-Tuukka on rikas.

ENNU. Hänelle et sisartani myy!

HANKA. En, en! -- Onhan Usukin rikas.

ENNU (kiihkeästi). Toimeen siis! Lempo tiesi, milloin he ovat niskassamme!

HANKA. Malta, Ennu! Antaa hämäläisten tulla. Souda sinä vaan Lausoon ja kerro kaikki Usulle. Kyllä hänkin tulee kosimaan ja tuo kullat tullessaan. (Kävelee edestakaisin, kämmeniään hieroskellen). Mainiota! Tuukka on rikas ja Usu on rikas! -- Hi, hi, hi! (Nauraa).

ENNU. Miksi naurat?

HANKA. Etkö huomaa? Tuukka on rikas ja Usu on rikas. He tarjoovat toistensa uhalla.

ENNU (suuttuen). Sinä olet konna! Parasta että lähden! Muuten myisit sisareni metsäsioille. (Aikoo mennä).

IRJA. Ennu!

ENNU (ivallisesti). Kaksi ostajaa karitsan kimpussa. -- Kyllä silloin hinta nousee.

IRJA. Ennu!

ENNU. Ole huoleti, sisko. Usu sinut saa. Ja jos hän kohtelee sinua pahasti, niin kyllä minä pehmitän hänen selkänsä. Mutta hämäläisen morsianta sinusta ei ikinä tule. (Menee).

HANKA (kävelee edes takaisin mielissään). Usu tarjoo kolme kultarengasta, Tuukka neljä. Usu maksaa lampaan, Tuukka kaksi. Ha, ha, ha! -- Täytyypä mennä katsomaan, lähtikö Ennu Lausoon. (Mennä nilkuttaa ulos).

IRJA (Äänettömyys. Kiihkeästi). Vaina, luuletko heidän kosivan minua toistensa uhalla?

VAINA. Ehkä.

(Äänettömyys)

IRJA (epävarmasti). Kumpi heistä on rikkaampi?

VAINA. Tuukka on rakastunut sinuun.

IRJA (kiihkeästi). Tule, Vaina! Minä sidon seppeleen ja soristan itseni kauniiksi.

VAINA. Voi sinua, kulta kyyhky!

IRJA. Ei! Sehän olisi häpeällistä! Minä tahdon olla ruma, inhoittavan ruma.

VAINA. Tule metsään keräämään kukkia ja lehtiä! Me koristamme kotosi, ennenkuin menet miehelään.

IRJA. Niin, menkäämme! Minä sidon Lemmelle seppeleen.

VAINA. Tee se!

(Menevät).

HANKA (tulee. Seisoo ovessa hetken aikaa, katsellen Irjan jälkeen). Hänellä on vitjat kaulassaan. Ne minä varastan hää-yönä, kun he ovat humalassa. Niin, niin, häissä sen teen. Tuukka on rikas ja Usu on rikas. Ha, ha, ha! He tarjoovat toistensa uhalla.

Väliverho

KOLMAS KUVAELMA.

Paria tuntia myöhemmin. Irja istuu rahilla juhlapuvussaan, pää Vainan sylissä. Vaina silittelee hiljaa hänen päätään.

VAINA. Älä itke, Irja!

IRJA. Miksi emoni synnytti minut tähän inhaan maailmaan?

VAINA (hyväilee häntä). Sinä synnytät pojan, ja häntä sinä saat vuorostasi hyväillä.

IRJA. Minä en tahdo hyväillä ketään. Hyväilkööt muut minua. Olenhan vielä niin nuori.

VAINA. Sinä olit nuori. Mutta se aika on jo ollut ja mennyt.

IRJA. Niinkö pian? Eilenhän vielä löin leikkiä hiekkakuopassa.

VAINA. Vuokko puhkeaa kevään pälvessä. Kesän tultua se lakastuu.

IRJA. Voi surkeutta! Eikö Tuukka voisi tappaa Usua?

VAINA. Tahtoisitko siis mennä Tuukalle?

IRJA. Sitä juuri ajattelin. -- Hän saisi pieksää ja tehdä minulle mitä tahansa. Mutta Usun tapan, jos hän vaan suutelee minua.

VAINA. Voi sua, sydänkäpyseni! Vieköön siis Lempi sinut kosken ylitse Tuukan tiluksille.

(Äänettömyys).

IRJA. Onko Tuukka oikein upporikas?

VAINA. Ainakin tarpeeksi rikas, jos vaan sinä olet hänestä kylliksi kaunis.

IRJA. Luuletko sitten olevani?

(Äänettömyys)

VAINA. Luulen. Sillä sinä olet ensimmäinen tyttö, johon hän on silmänsä iskenyt.

IRJA (iloisesti). Tiedätkö sen ihan varmaan?

VAINA. Tiedän kuin tiedänkin.

(Äänettömyys).

IRJA. Kuinka paljon luulet isän pyytävän?

VAINA. Niin paljon kuin hengestä irti saa.

IRJA (peloissaan). Kuules, tarjoavatko he monta kertaa?

VAINA (katkerasti). Niin ainakin isäsi toivoo. Sen tähden sinun pitää näyttää kauniilta.

IRJA (kiihkeästi). Hyi! Minä en istu kenenkään tarjokkina. (Heittää pois seppeleensä). Ota pois nämä vaatteet ja tuo tänne vanha hameeni!

VAINA. Istu vaan koreasti paikallasi. -- Etkö tahdo olla kaunis Tuukan vuoksi?

IRJA. Voi, voi! (Peittää päänsä Vainan syliin, katsoo äkkiä ylös). Luuletko Tuukan tarjoavan monta kertaa?

VAINA (katsoa tuijottaa eteensä vastaamatta).

IRJA. Luuletko?

VAINA (lempeästi ja verkalleen). Minä en puhu luulojani. Saathan tuon kohta nähdä. Etkö välittäisi hänestä, jos hän tarjoaisi kahdesti?

IRJA. En. Ja eihän hänkään välittäisi minusta, jos -- --

VAINA. Välittäisi kyllä. Olen nähnyt ennenkin haukan hätyyttävän pääskysiä. Varpunen on luotu kotkan syötäväksi, särki hauen nieltäväksi ja tyttö miehen vietäväksi. Heikko on voimakasta varten. Siinä elämän ankara sääntö.

IRJA (itkee).

VAINA. Älä itke! Eihän sinulla ole surun syytä. Enhän minäkään itke, vaikka olen nähnyt, kuinka heimoni tapettiin, kotani poltettiin ja poikani myytiin mieron orjiksi. Voi Sameksen lasten kohtaloa! -- Täällä olivat ennen Lapin laitumet, sen mehevät maat, rauhalliset rannikot ja kalliit kalavedet. Mutta päällemme syöksyi Suomen susi, Karjalan kontio kaasi ja Hämeen ilves hävitti. Ja nyt he kiistelevät keskenänsä samoista rannikoista, joita me rauhassa syöttelimme, samoista kalavesistä, joita me sovussa soutelimme.

HANKA (tulee siistittynä ja hyvillä mielin). Mitä siinä tyttöä itketät? Mene ennemmin Lyytikkälään lainaamaan olutta. Mutta ota vain nimeksi, muista se! Vieraita kestitään vain sen verran kuin vähät varamme sietävät.

VAINA. Meillä on olutta lainaamattakin.

HANKA. Oletko sinä pannut sitä?

VAINA (kuivasti). Olen. Minä tiesin tästä ennenkuin te.

HANKA. Ja kenen maltaista?

VAINA. Teidän.

HANKA. Voi, voi! Kaikki minua varastavat. Onko se hyvinkin väkevätä?

VAINA (äreästi). Niin väkevätä kuin pitää ollakin, kun rikas Hanka naittaa ainoan tyttärensä. (Menee).

HANKA. Vaina saa myös patikoida tiehensä. Kuule Irja, ota hänet mukaasi, kun menet miehelään. Voithan lähettää hänestä vaikka lampaan. Ei -- kaksi lihavaa lammasta. Kyllä hän aina orjan paikan täyttää.

Älä itke siinä! Vesisilmin näytät niin näivettyneeltä. Aseta vitjat näkyviin! Kuuletkos? Ihan näkyviin, koska kerran saat niitä pitää. Täytyyhän sinullakin olla jokin koristus, sillä milläpä köyhä isäsi sinua koristeleisi. Kuuletkos, sinä et saa lainkaan myötäjäisiä. Mutta älä hiisku siitä kenellekään.

Katsele kosijoitasi näin ja hymyile ja naura ja näytä hampaitasi. Sinulla on kauniit hampaat. Silloin he eivät kitsastele, vaan tarjoovat mitä tahansa, varsinkin kun ensin juotat heidät humalaan.

Älä siinä itkeä jollottele! Ei, ei! Pysy vain huoneessa. He tulevat juuri! Etkö kuule? Ennu ja Usu.

IRJA (kiivaasti). Ole vaiti, isä!

HANKA (hyvitellen). Istu nyt koreasti, ihana tyttäreni! Ehkä se onkin Tuukka. Rakastathan sinä häntä? Ja minäkin soisin sinut hänelle emännäksi.

Kas niin. Nyt ratkaistaan kohtalosi. Muistakin nyt vaan näyttää kauniilta, lapseni. Siten ehkä voit hankkia lampaan lisää köyhälle isällesi.

IRJA (Aikoo mennä). Vaiti siinä!

HANKA (pidättää häntä). Minähän olen elättänyt sinua niin kauan ja niin hyvin. Nyt sinunkin täytyy tehdä jotain minun hyväkseni. (Kuuntelee). Usu se onkin. Mutta kyllä Tuukkakin kohta tulee. Jos et sinä ole silloin näkyvissä, niin hän menee tipo tiehensä.

(Ennu, Usu ja kansaa tulee).

USU. Terve, naapuri! Ääh, sinä visukinttu! Nyt kai luulet voivasi pettää minua.

HANKA (nauraa ja taputtelee häntä olalle). Sitä parempi myyjän, mitä enemmän ostajia.

USU (ivallisesti). Etkö ole saanut minulle parempaa syöttiä kuin Pähkäniemen metsäkarjut?

HANKA. Älä nyt intoile, Usu! Tuukka on rikas -- upporikas.

USU (nauraen). Ei, vanhus! Sinä olet viekas kuin kettu. Mutta minä väkevä kuin karhu.

Tietääkseni ei yksikään karjalainen myy tytärtänsä hämäläiselle. Ja jos hän uskaltaa tarjota saparonkaan verran enemmän kuin minä, niin silloin litistän hänet kuoliaaksi kuin hiiren.

HANKA (hätiköi edes takaisin levottomana). Minä en ole ikinä aikonut antaa lastani Pähkään. Mutta enhän uskalla heitä suututtaakaan, kun asun näin ypö yksin tällä perukalla. Mutta huuda sinä heidät kumoon, Usu! Tarjoa enemmän kuin he! Siten pääset heistä parhaiten. Paljonko sinä annat?

USU (istuutuu tyynenä). Tavallisen hinnan -- viisi lammasta.

HANKA (säpsähtää). Viisi! Viisikö vain?

USU (nousee paikaltaan, menee Irjan eteen, tarkastelee häntä hetken aikaa, kädet taskuissa. Palaa takaisin pöydän päähän. Istuutuu).

Ei, ei! Tyttäresi on kutakuinkin heikko ja vähäväkinen. Viisi lammasta. Enempää ei!

(Ihmiset kuiskuttelevat keskenään).

TUUKKALAN TAPPELU

HANKA. Viisi lammasta! Onhan lapseni kylän kaunein tyttö!

USU (nauraen). No kymmenen sitten, saituri.

HANKA. Ei! Yksitoista!

ENNU (suuttuen). Mitä tämä tietää? Viisi lammasta on tavallinen tytön hinta. Minä en siedä sisartani arvosteltavan sinne tänne. Viisi lammasta ja sillä hyvä.

HANKA (peloissaan). Rakas Ennu, jo yksikin lammas on suuri lisä köyhän läävässä.

ENNU (ylenkatseellisesti). Pidä itse lampaasi! En minä niitä sinulta anasta.