Part 9

Kidutukset ovat vaarallinen keksintö ja näyttävät minusta olevan keinoja pikemmin kärsivällisyyden koettelemiseksi kuin totuuden ilmisaamiseksi. Sekä se, joka voi ne kestää, salaa totuuden että se, joka ei voi niitä kestää. Sillä miksi tuska pikemmin panee minut tunnustamaan totuuden kuin puhumaan sellaista, mikä ei ole totta? Ja toiselta puolen, jos se, joka ei ole tehnyt sitä, mistä häntä syytetään, on kylliksi kärsivällinen kestääkseen nuo piinat, niin miksi ei sitä ole myöskin se, joka on sen tehnyt, kun hänellä on luvassa niin kaunis palkinto kuin hänen henkensä? Luullakseni tämä keksintö perustuu omantunnon voiman huomioon ottamiseen: sillä jos kidutettu on syyllinen, näyttää se auttavan kidutusta saamaan hänet tunnustamaan rikoksensa ja heikontavan hänen kestämiskykyään ja toiselta puolen vahvistavan syytöntä kestämään kidutuksen. Todellisuudessa se on sangen epävarma ja vaarallinen keino: mitä ihminen ei sanoisi, mitä hän ei tekisi välttääkseen niin kovia tuskia?

_Etiam innocentes cogit mentiri dolor_.[115]

Ja siitä voi olla seurauksena, että ketä tuomari on kiduttanut, jottei tuomitsisi häntä kuolemaan viattomana, sen hän tuomitsee kuolemaan viattomana ja kidutettuna. Tuhannet ja taas tuhannet ovat senvuoksi ottaneet omalletunnolleen valheellisia tunnustuksia... Mutta oli miten oli; sanotaan, että se on pienin paha, minkä inhimillinen heikkous on osannut keksiä, minun mielipiteeni mukaan kuitenkin sangen epäinhimillisesti ja hyödyttömästi.

Useat kansat, ollen siinä suhteessa vähemmän barbaarisia kuin Kreikan ja Rooman kansat, jotka niitä barbaareiksi sanovat, pitävät kauheana ja julmana kiduttaa ja murjoa ihmistä, jonka syyllisyydestä vielä ollaan epätietoisia. Minkäs hän mahtaa teidän tietämättömyydellenne? Ettekö loukkaa oikeutta, kun, jotta ette tappaisi häntä ilman syytä, teette hänelle pahempaa kuin jos hänet tappaisitte? Huomataksenne, että niin on laita, katsokaa, kuinka monta vertaa mieluummin hän kuolee ilman syytä kuin kestää tuon tutkinnon, joka on kuolemanrangaistusta tuskallisempi ja usein ankaruudellaan jo ennakolta on kuolemanrangaistuksena ja panee sen toimeen.

19

ONKO SALLITTUA PUHUA ITSESTÄÄN?

(II, 6)

Tämä kertomus niin vähäpätöisestä tapahtumasta[116] on jokseenkin joutava, jollen siitä olisi saanut opetusta itselleni... Jokainen on, kuten Plinius sanoo, itselleen sangen hyväksi opiksi, jos hän vain osaa visusti tarkata itseään. Tätä taitoa minulla ei ole, vaan koetan sitä oppia; eikä se ole toisten antamaa opetusta, vaan omaani; ja senvuoksi ei pantane minulle pahaksi, jos neuvon sitä toisellekin: mikä minulle on hyödyllistä, saattaa kenties olla hyödyksi toisellekin. Muutoin en pilaa mitään, käytän vain omaani; ja jos menettelen hullusti, niin teen sen omalla kustannuksellani ja vahingoittamatta ketään; sillä se on hulluutta, mikä kuolee kanssani, jättämättä jälkeläisiä. Meillä ei ole tietoa muuta kuin parista kolmesta muinaisajan kirjailijasta, jotka ovat kulkeneet tätä uraa, emmekä kuitenkaan osaa sanoa, tapahtuiko se ensinkään samalla tavalla kuin tässä, koska emme tunne heistä muuta kuin nimet. Ei kukaan sittemmin ole seurannut heidän jälkiään. On pulmallinen tehtävä, ja pulmallisempi kuin luulisi, seurata sellaisen kulkurin jälkiä kuin sielumme on, tunkea läpi sen sisimpien sopukoiden läpikuultamattomain syvyyksien, valikoida ja kiinnittää paperille niin monta pikkupiirrettä sen liikkeistä; ja se on uutta ja tavatonta huviketta, joka vieroittaa meidät ihmisten tavallisista askareista, niin, suositelluimmistakin. Moneen vuoteen ei minulla ole ollut muuta ajatusteni esinettä kuin itseni, en ole tarkannut enkä tutkinut muuta kuin itseäni; ja jos tutkin muuta, niin teen sen vain sovittaakseni sen ylleni tahi paremmin sanoen sisääni; enkä luullakseni ensinkään tee väärin, jos, niinkuin tehdään muissa verrattomasti vähemmän hyödyllisissä tieteissä, ilmoitan mitä tässä olen oppinut, jos kohta en ole kovinkaan tyytyväinen edistykseeni siinä. Ei ole toista niin vaikeata eikä varmaan niin hyödyllistä kuvausta kuin itsensä kuvaaminen: vielä täytyy paneutua koruihinsa, laitella ja järjestellä asuansa lähteäksensä ulos maailman markkinoille; mutta koristelenhan itseäni lakkaamatta, sillä kuvailen itseäni lakkaamatta. Yleinen tapa on leimannut itsestään puhumisen paheeksi ja kieltää siitä itsepintaisesti, vihaten kerskailua, joka aina näyttää olevan eroittamaton todistuksista, joita joku esittää itsestään: tämä on samaa kuin jos lapselta, kun pitäisi niistää hänen nenänsä, reväistäisiin nenä päästä pois.

_In vitium ducit culpae fuga_.[117]

Minusta tuo parannuskeino tekee enemmän pahaa kuin hyvää. Mutta vaikka olisikin totta, että on ehdottomasti itserakasta puhua yleisölle itsestään, niin minä, yleisen suunnitelmani mukaisesti, en saa kieltäytyä teosta, joka osoittaa tuota sairaalloista ominaisuutta, koska se kerran minulla on, enkä saa salata tuota pahetta, jota en vain todella harjoita, vaan harjoitan varsinaisena tehtävänäni. Joka tapauksessa, sanoakseni ajatukseni siitä, tuo tapa tekee väärin tuomitessaan viinin siksi, että monet sillä päihdyttävät itsensä; väärin voidaan käyttää vain sellaista, mikä on hyvää; ja mitä tuohon sääntöön tulee, luulen, että se tarkoittaa vain tavallisia heikkoja ihmisiä. Se on noita typerien suuhun pantuja suitsia, joista eivät välitä pyhimykset, joiden kuulemme niin äänekkäästi puhuvan itsestään, eivät filosofit, eivätkä teologit, enkä välitä myöskään minä, vaikka olen yhtä vähän toista kuin toista. Jos he eivät kirjoitakaan nimenomaan siitä, niin he eivät ainakaan arastele paljastaessaan itsensä tilaisuuden tarjoutuessa hyvinkin haikailematta kaikkien katseille. Mistä puhuu Sokrates laajemmin kuin itsestään? Mihin hän useammin ohjaa oppilastensa keskustelut kuin puhumaan heistä itsestään; ei siitä, mitä heidän kirjansa heille opettaa, vaan heidän sielunsa olemuksesta ja elämästä. Me puhumme tunnollisesti itsestämme Jumalalle ja rippi-isällemme, samoin kuin naapurimme protestantit kaikille ihmisille. "Mutta", vastattaneen minulle, "me sanomme vain sen, mikä meitä soimaa". Siis me sanomme kaikki; sillä hyveemmekin on erehtyväinen ja saa katua. Minun ammattini ja taiteeni on eläminen: ken kieltää minua puhumasta siitä ymmärrykseni, kokemukseni ja käytäntöni mukaan, käskeköön arkkitehtia puhumaan rakennuksista, ei oman, vaan naapurinsa käsityksen mukaan, toisen tietojen mukaan, eikä omiensa. Jos on itserakasta ruveta itsestään kuuluttamaan julki omia ansioitaan, niin miksi ei Cicero aseta etusijalle Hortensiuksen[118] kaunopuheisuutta ja Hortensius Ciceron? Ehkä he tarkoittavat, että minun tulee todistaa itsestäni työllä ja toimella, eikä pelkästään sanoilla. Kuvailen etupäässä ajatuksiani, muodotonta aihetta, jonka esittäminen teoilla ei saata tulla kysymykseen: töin ja tuskin voin sen sisällyttää tuohon ilmavaan kappaleeseen: ääneeni. On mitä viisaimpia ja hurskaimpia miehiä, jotka ovat eläneet karttaen kaikkia huomattavia tekoja. Teot puhuisivat enemmän sattumasta kuin minusta: ne todistavat omaa merkitystänsä, eikä minun, muuta kuin arviolta ja epävarmasti, näytteitä kun ovat jostakin erikoisesta osasta minua. Minä levitän itseni nähtäväksi kokonaisuudessani, kuin ruumiin, jossa yhdellä silmäyksellä tulevat näkyviin suonet, lihakset, jänteet, kukin osa paikallaan; yskiminen näyttäisi osan niistä, kalpeus tahi sydämentykytys toisen, ja epävarmasti. En kirjoita toiminnoistani, vaan itsestäni, olemuksestani.

Olen sitä mieltä, että täytyy olla varovainen arvostellessaan itseänsä ja samoin tunnollinen todistaessaan itsestänsä, yhtälailla, tapahtuipa se sitten hiljaa tahi ääneen. Jos mielestäni olisin täysin hyvä ja viisas, niin huutaisin sen julki täyttä kurkkua. Sanoa ansioitaan pienemmiksi kuin ne ovat, se on tyhmyyttä, eikä vaatimattomuutta; pitää itseään todellista arvoaan vähemmässä arvossa, se on, Aristoteleen mukaan, miehuuttomuutta ja raukkamaisuutta: ei mikään hyve tarvitse avukseen valheellisuutta, eikä totuudesta koskaan johdu erehdystä. Sanoa ansioitaan suuremmiksi kuin ne ovat, se ei aina ole itserakkautta, sekin on usein tyhmyyttä: pitää itsestään yli sen määrän, mihin on syytä, ruveta siten sokeasti rakastamaan itseänsä, se juuri on, minun mielestäni tuolle vialle ominaista. Tehokkain keino sen parantamiseksi on tehdä aivan päinvastoin kuin ne käskevät, jotka kieltäessään ihmistä puhumasta itsestään, kieltävät häntä niinmuodoin vielä enemmän ajattelemasta itseään. Ylpeys piilee ajatuksessa; kielellä voi siinä olla vain varsin vähäpätöinen osa.

Itsensä kanssa askarteleminen näyttää heistä olevan itsestään pitämistä, itsensä kanssa seurusteleminen liikanaista itsensä rakastamista; mutta sellainen liioittelu syntyy vain niissä, jotka tutkistelevat itseään vain pintapuolisesti, jotka tarkastavat ensin liikeasioitaan ja sitten vasta itseään ja sanovat itsestään puhumista itsensä kanssa haaveilemiseksi ja tyhjäntoimittamiseksi ja henkensä rikastuttamista ja kehittämistä tuulentupain rakentamiseksi, pitäen itseään yhdentekevänä ja vieraana itselleen. Jos joku hurmaantuu omaan oppineisuuteensa, katsoen vain alas itseensä, kääntäköön hän katseensa ylöspäin, menneisiin vuosisatoihin, ja hän painaa alas päänsä tavatessaan siellä niin monia tuhansia henkiä, jotka polkevat hänet jalkoihinsa; jos hänessä herää jonkinlainen imarteleva itsekylläisyys hänen urhoutensa johdosta, niin muistakoon Scipion, Epaminondaan, niin monen armeijan, niin monen kansan elämää, jotka jättävät hänet niin kauas taaksensa. Ei mikään yksityinen avu tee ylpeäksi sitä, joka samalla ottaa huomioon niin monet muut puutteellisuutensa ja heikkoutensa ja lopuksi ihmiskohtalon mitättömyyden. Siitä syystä, että Sokrates yksin oli todenteolla tarttunut jumalansa käskyyn oppia tuntemaan itsensä ja tämän tutkistelun johdosta tullut pitämään itseään halpana, pidettiin häntä yksin viisaan nimen ansaitsevana. Ken siten oppii tuntemaan itsensä, tehköön rohkeasti itsensä muillekin tunnetuksi omalla suullaan.

20

ISIEN RAKKAUDESTA LAPSIINSA

_Rouva D'Estissacille_

(II, 8)

Jos minua ei pelasta asian outous ja uutuus, jotka tavallisesti määräävät asiain arvon, niin en ikinä kunnialla suoriudu tästä typerästä yrityksestä; mutta se on niin eriskummainen ja näyttää niin poikkeavalta yleisestä tavasta, että se seikka ehkä saattaa tehdä sen mukiinmeneväksi. Surunvoittoinen, siis luontaiselle mielenlaadulleni aivan vastainen tunnelma, alakuloisuuden aikaansaama siinä yksinäisyydessä, johon muutamia vuosia sitten olin jättäytynyt, se ensiksi sai päähäni tuon tuuman ryhtyä kirjoittamaan. Ja sitten täydellisesti vailla ja ilman minkäänlaista muuta ainetta kun olin, tarjouduin itse itselleni esitettäväksi ja aiheeksi. Tämä on ainoa kirja laatuaan maailmassa, sen tarkoitus on hurja ja kummallinen. Ei tässä työssä myöskään ole mitään muuta huomion arvoista kuin tämä eriskummaisuus; sillä niin joutavalle ja arvottomalle sisällykselle ei paraskaan mestari maailmassa olisi osannut antaa muotoa, josta kannattaisi välittää...

Koska Jumala kerran on katsonut hyväksi lahjoittaa meille jonkinlaisen kyvyn käyttää järkeämme, jotta emme, kuten eläimet, olisi orjallisesti yleisten luonnonlakien alaisia, vaan noudattaisimme niitä omasta ymmärryksestämme ja vapaasta tahdostamme, niin tulee meidän tosin suoda jonkin verran sijaa yksinkertaiselle luonnon vaikutusvallalle, mutta ei antaa sen tyrannimaisesti temmata meitä mukaansa: järjen yksin tulee olla mielihalujemme ohjaajana. Minä puolestani olen omituisen vähän altis noille taipumuksille, jotka meissä syntyvät ilman järkemme käskyä ja välitystä.

Niinpä esimerkiksi, siinä asiassa, josta nyt puhun, en voi hyväksyä tuota intohimoista rakkautta, jota osoitetaan tuskin vielä syntyneille lapsille, joilla ei ole sielun toimintoja eikä selvää ruumiinmuotoa, joilla voisivat tehdä itsensä rakastettaviksi, enkä ole kernaasti suvainnut heitä kasvatettavan läheisyydessäni. Oikean ja säännöllisen rakkauden pitäisi syntyä ja kasvaa sen tuntemuksen mukana, jonka saamme heistä; ja silloin, jos he ovat sen arvoisia, ja kun luontainen halu kulkisi rinnan järjen kanssa, pitäisi rakastaa heitä todella isällisellä ystävyydellä, ja samanmukaisesti arvostella heitä, jos ovat toisenlaisia, totellen aina järkeä, luonnonvoiman estämättä. Hyvin usein on laita päinvastoin, ja tavallisimmin liikuttavat meitä lastemme tepsutukset, leikit ja hupsutukset, enemmän kuin sittemmin heidän kypsyneet toimintansa, ikäänkuin olisimme rakastaneet heitä aikamme kuluksi, kuten marakatteja, eikä niinkuin ihmisiä, ja monikin hankkii heille lapsina hyvin anteliaasti leluja, mutta kitsastelee jokaista rahanmenoa, mikä heille täysi-ikäisenä on tarpeellinen. Vieläpä näyttää siltä kuin kateus, jota tunnemme nähdessämme heidän esiintyvän ja nauttivan maailmasta silloin, kun itse olemme siitä lähtemäisillämme, tekisi meidät niukemmiksi ja säästeliäämmiksi heitä kohtaan: meitä suututtaa, että he astuvat kantapäillemme, ikäänkuin kehoittaakseen meitä poistumaan; ja jos meidän olisi pelättävä sitä, niin meidän ei ensinkään pitäisi ottaa ollaksemme isiä, koska kerran luonnonjärjestyksen mukaista on, että he, totta puhuen, voivat olla ja elää vain meidän olemisemme ja elämämme kustannuksella.

Minä puolestani katson julmuudeksi ja vääryydeksi sitä, että heitä ei päästetä kanssamme osallisiksi omaisuuksistamme ja tovereiksemme perheasiain hoidossa, kun he siihen kykenevät, ja ettemme rajoita ja supista omia mukavuuksiamme huolehtiaksemme heidän mukavuuksistaan, koska kerran olemme heidät siittäneet sitä varten. On vääryyttä nähdä vanhan, raihnaisen ja puolikuolleen isän nauttivan yksin jossakin kodin nurkassa varoja, jotka riittäisivät useampien lasten eteenpäin auttamiseen ja ylläpitoon, ja jättävän heidät sillä välin menettämään varojen puutteessa parhaat vuotensa pääsemättä kohoamaan yhteiskunnan palvelukseen ja ihmisten tuntemiseen. Heidät ajetaan sellaiseen epätoivoon, että he koettavat keinoilla millä hyvänsä, olkootpa ne kuinka vääriä tahansa, tyydyttää tarpeensa. Niinpä esimerkiksi olen aikanani nähnyt useita säätyläisnuorukaisia niin vajonneita näpistelyyn, ettei mikään kuritus voinut saada heitä siitä luopumaan.

En voi hyväksyä mitään väkivaltaisuutta kasvatettaessa tunteellista sielua, jota tahdotaan ohjata kunniaan ja vapauteen. On jotakin orjamaista ankaruudessa ja pakkokeinoissa, ja uskon, että mitä ei voi saada aikaan järkevällä, viisaalla ja taitavalla menettelyllä, sitä ei koskaan saada aikaan väkipakolla. Niin on minut kasvatettu: kertovat, että koko lapsuudessani vain kahdesti sain maistaa vitsaa, ja silloinkin sangen lievästi. Samalla tavoin olen katsonut velvollisuudekseni kohdella lapsiani. Ne kuolevat minulta kaikki jo rintalapsina, mutta Léonor, ainoa tytär, joka on välttänyt tämän onnettoman kohtalon, on päässyt enemmän kuin kuuden vuoden vanhaksi, eikä hänen ohjaamiseksensa ja hänen lapsellisten rikkomustensa rankaisemiseksi ole käytetty (hänen hellämielinen äitinsä kun siihen helposti suostui) muuta kuin sanoja, vieläpä varsin lempeitä. Ja vaikka toiveeni häneen nähden pettäisivätkin, niin on kylliksi muita syitä, joihin voisi vedota, rupeamatta moittimaan kasvatusoppiani, jonka tiedän olevan oikean ja luonnollisen. Olisin ollut vielä paljoa tunnollisempi tässä suhteessa poikalapsia kohtaan, jotka ovat vähemmän luodut palvelemaan ja joiden asema on vapaampi; minulle olisi ollut rakasta täyttää heidän sydämensä tulvilleen jaloja tunteita ja suoramielisyyttä. En ole nähnyt muuta vaikutusta vitsankäytöstä, kuin että se tekee sielut pelkurimaisemmiksi tahi vielä ovelammin itsepäisiksi.

Jos tahdomme, että lapsemme meitä rakastavat, jos tahdomme riistää heiltä aiheen toivottamaan meidän kuolemaamme (vaikkakaan ei mikään aihe niin kauheaan toivomukseen voi olla oikeutettu eikä anteeksiannettava, _nullum scelus rationem habet_),[119] niin olkaamme järkeviä ja tehkäämme heidän elämänsä niin rikkaaksi kuin voimme. Sitä varten meidän ei pitäisi mennä naimisiin niin nuorina, että joudumme olemaan melkeinpä samanikäisiä kuin he, sillä tästä epäkohdasta johtuu meille monia suuria vaikeuksia, tarkoitan erikoisesti aatelistolle, joka on sellaisessa asemassa, että se voi olla joutilaana, ja joka, kuten sanotaan, elää vain koroillaan; sillä muissa yhteiskunnan luokissa, joissa eletään ansiota varten, on lasten lukuisuus ja mukana olo taloudellinen etu: kukin heistä on uusi rikastumisen apukeino ja väline...

Vihaan tuota tapaa, joka kieltää lapsia käyttämästä puhuttelusanaa "isä" ja käskee heitä käyttämään muukalaista sanaa, muka kunnioittavampana, ikäänkuin luonto ei oikein riittävästi olisi pitänyt huolta meidän arvovallastamme. Me nimitämme kaikkivaltiasta Jumalaa isäksi emmekä siedä, että lapsemme nimittävät meitä samoin. Olen korjannut tämän erehdyksen perheessäni. On myöskin hulluutta ja vääryyttä olla sallimatta asianmukaisessa iässä olevien lasten seurustella tuttavallisesti isiensä kanssa ja koettaa yhä osoittaa heitä kohtaan töykeää ja ylenkatseellista kopeutta, toivoen siten voivansa pitää heitä pelonalaisina ja tottelevaisina: sillä se on sangen hyödytöntä ilveilyä, joka tekee isät ikäviksi ja, mikä on pahempaa, naurettaviksi lapsille. Heillä on hallussaan nuoruus ja voimat ja siis myöskin maailman kannatus ja suosio, ja he ottavat ivallisesti vastaan nuo ynseät ja tyrannimaiset ilmeet mieheltä, jolla ei ole enää verta sydämessä eikä suonissa: ne ovat oikeita linnunpelättimiä. Vaikka voisinkin tehdä itseni pelätyksi, niin tahtoisin kuitenkin mieluummin tehdä itseni rakastetuksi; vanhuudella on niin monenmoisia puutteellisuuksia, niin paljon heikkoutta, se on niin omansa halveksittavaksi, että parasta, mitä se voi voittaa, on omaistensa myötätunto ja rakkaus; komentaminen ja pelko eivät enää ole sen aseita.

Olen nähnyt erään, joka nuoruudessaan oli ollut ankara komentamaan; kun on tullut vanhuus, niin hän, vaikka elääkin niin terveenä kuin mahdollista on, lyö, puree, kiroilee, on tuittupäisin isäntä koko Ranskassa; hän kuluttaa itsensä huolenpidolla ja valppaudella. Mutta tuo kaikki ei muuta ole kuin ilveilyä, jossa perhekin salaa vehkeilee mukana; ullakon, kellarin, jopa hänen kukkaronsakin käyttö on parhaasta päästä muiden hallussa, hän vain vaalii pussissaan niiden avaimia hellemmin kuin silmäteräänsä. Hänen tyytyessään säästeliääseen ja niukkaan ruokakomentoonsa, vallitsee hänen talonsa eri kolkissa täysi mässäily, peli ja tuhlailu; siellä kaikki latelevat toisilleen juttuja hänen tyhjänpäiväisestä kiukustaan ja valvonnastaan. Jokainen pitää vahtia häntä vastaan; jos joku palvelijapoloinen sattuu mieltymään häneen, niin yks kaks tehdään tämä hänen epäluulonsa alaiseksi, johon ominaisuuteen vanhuus niin helposti itsestään piintyy. Kuinka monet kerrat hän onkaan kerskaillut minulle, miten hän piti väkeään aisoissa ja miten tarkasti nämä häntä tottelivat ja kunnioittivat; kuinka selvillä hän olikaan asioistaan!

_Me solus nescit omnia_.[120]

Kun herra marsalkka de Montluc vainaja oli menettänyt poikansa, joka kuoli Madeiran saarella ja oli todella urhea aatelismies sekä antoi suuria toiveita itsestään, puhui hän minulle paljon paitsi muista suruistaan siitä mielipahasta ja sydänsurusta, jota hän tunsi sen johdosta, ettei koskaan ollut avannut sydäntänsä pojalleen. Tämän isällisen arvokkuuden ja teennäisyyden oikun vuoksi hän oli menettänyt otollisen tilaisuuden oppia pitämään pojastaan ja oikein tuntemaan hänet ja myöskin ilmaista hänelle, kuinka äärettömän lämmintä ystävyyttä hän tunsi häntä kohtaan ja kuinka suuren arvon hän antoi hänen miehuudellensa. "Ja tuo poika parka", sanoi hän, "ei nähnyt minusta muuta kuin töykeän ja hyvin halveksivaisen käytöstavan ja lähti luotani siinä luulossa, etten osannut häntä rakastaa enkä pitää hänen ansionsa mukaisessa arvossa. Kenen ilmaistavaksi jätin tuon tavattoman hellyyden, jota tunsin sielussani häntä kohtaan? Eikö juuri hänen pitänyt saada siitä koko ilo ja koko kiitollisuus? Pakoitin ja piinasin itseäni pitämään kasvoillani tuota joutavanpäiväistä naamaria ja menetin siten hänen seuransa tuottaman ilon ja samalla hänen rakkautensa, jota hän saattoi tuntea minua kohtaan vain varsin laimeasti, hän kun ei koskaan ollut saanut minulta muuta kuin tylyyttä eikä tuntenut minun taholtani muuta kuin tyrannimaista kohtelua."

Mielestäni tämä valitus oli perusteltu ja järkevä; sillä, niinkuin tiedän liiankin varmasta kokemuksesta, ystävämme menetettyämme ei ole toista niin suloista lohdutusta kuin se, jonka meille tuottaa tietoisuus siitä, ettemme ole mitään unohtaneet sanoa heille ja että olemme avanneet heille sydämemme täydellisesti ja kokonaan. Oi ystäväni! Olenko tullut paremmaksi siitä, että minulla on ollut hän, vai huonommaksi? Varmaan paljon paremmaksi. Hänen kaipuunsa on minulle lohdutukseksi ja kunniaksi. Eikö ole elämäni hurskas ja mieluisa tehtävä viettää ainaisesti hänen hautajaisiaan? Onko tämän vaillaolon vertaista nautintoa? Avaan sydämeni omaisilleni mikäli voin ja ilmaisen heille sangen kernaasti myötätuntoisen mieleni ja arvosteluni heistä kuten kaikista muista; kiiruhdan paljastamaan itseni, sillä en tahdo, että siitä erehdytään suuntaan tahi toiseen.

21

ERI KIRJAILIJOISTA

(II, 10)

En ensinkään epäile, että usein joudun puhumaan asioista, joita mestarit alallaan ovat käsitelleet paremmin ja oikeammin. Koettelen tässä pelkästään luontaisia kykyjäni, enkä ensinkään hankittuja; ja ken saa minut kiinni tietämättömyydestä, se ei tee mitään minulle vastenmielistä, sillä vaikea olisi minun vastata puheistani toisille, kun en vastaa niistä itsellenikään, enkä ole niihin tyytyväinen. Ken on tiedettä etsimässä, hän myöskin urkkikoon sitä sieltä, missä se asustaa; minä tunnustan kaikkein vähimmin sen erikoisalakseni. Nämä ovat omia mietteitäni, joilla en koeta tehdä tunnetuksi asioita, vaan itseni: ne tulen ehkä kerran tuntemaan, tahi olen ne ennen tuntenut, sikäli kuin sattuma on ohjannut minut niihin kohtiin, joissa ne olivat selvitettyinä; mutta en muista niitä enää, ja jos olenkin yhtä ja toista lukenut, niin minussa ei ole miestä pitämään mitään muistissani: siispä en varmasti takaa mitään muuta kuin osoittavani, mihin määrään nousee nykyhetkellä tieto, joka minulla niistä on. Älköön kiinnitettäkö huomiota sisällykseen, vaan muotoon, jonka sille annan: nähtäköön siitä, mitä lainaan, olenko osannut valita sellaista, mikä on omansa korottamaan tahi tukemaan näkökohtaa, joka aina on minun omaani; sillä panen toiset sanomaan, en ennenkuin olen puhunut, vaan sen jälkeen, mitä kieleni tahi ymmärrykseni heikkouden vuoksi en itse osaa niin hyvin sanoa. En laske lainausteni lukumäärää, vaan punnitsen ne; ja jos olisin tahtonut saada ne vaikuttamaan lukumäärällään, niin olisin esittänyt niitä kahta vertaa enemmän. Ne ovat kaikki, tahi varsin vähää vaille, niin kuuluisilta ja vanhoilta kirjailijoilta, että ne minusta tuntuvat puhuvan kylliksi itse puolestaan, ilman minun suositustani.