Part 8

Jollei heti ensiksi luo niskoiltaan ja poista sielustaan sitä taakkaa, joka sitä painaa, niin liike tekee sen vain painavammaksi, niinkuin laivassa lastit haittaavat vähemmän, painuttuaan paikoilleen. Teette enemmän pahaa kuin hyvää sairaalle, muutattamalla hänellä paikkaa. Painatte kivun vain syvemmälle, liikuttelemalla sitä, samoin kuin paalut painuvat syvempään ja lujempaan, kun niitä huojutetaan ja ravistellaan. Senvuoksi ei riitä alhaisosta eristäytyminen, ei riitä paikan muuttaminen; täytyy eristäytyä meissä asuvista alhaisista ominaisuuksista, täytyy eristäytyä ja päästä voitolle itsestään.

_Rupi jam vincuta, dicas Nam luctata canis nodum arripit; attamen illi cum fugit, a collo trahitur pars longa catenae_.[101]

Me tuomme kahleemme mukanamme. Se ei ole täyttä vapautta; me käännämme vielä katseemme sitä kohti, minkä olemme jättäneet; mielikuvituksemme on sitä täynnä:

_Nisi purgatum est pectus, quae proelia nobis atque pericula tunc ingratis insinuandum? Quantae conscindunt hominem cuppedinis acres sollicitum curae? quantique perinde timores? Quidve superbia, spurcitia, ac petulantia, quantas efficiunt clades, quid luxus desidiesque_?[102]

Meidän tautimme paikka on sielussamme; tämä taas ei voi päästä omaa itseään pakoon:

_In culpa est animus, qui se non effugit unquam_.[103]

Niinpä siis täytyy ohjata ja vetää se takaisin itseensä: siinä on oikea yksinäisyys, jota voi nauttia keskellä kaupunkeja ja kuningasten hoveja, mutta mukavammin sitä nauttii syrjässä. Mutta koska nyt pyrimme elämään yksin ja tulemaan toimeen ilman seuraa, niin laittakaamme niin, että tyydytyksemme riippuu meistä itsestämme; irroittakaamme itsemme kaikista siteistä, jotka kiinnittävät meidät muihin; rohjetkaamme tieten taiten elää yksin ja elää siten vapaudessamme...

Täytyy olla vaimot, lapset, tavarat, ja ennen kaikkea terveyttä, jos mahdollista, mutta ei pidä kiinnittää itseämme niihin siinä määrin, että onnellisuutemme riippuisi niistä. Täytyy varata itsellemme peräkamari, kokonaan omamme, aivan häiritsemättä käytettävämme, johon järjestämme tosivapautemme ja päätyyssijamme ja yksinäisyytemme. Siellä tulee meidän viettää jokapäiväinen puheluhetkemme kahdenkesken itsemme kanssa, ja niin yksityisesti, ettei mikään tavallinenkaan seurustelu tahi yhteys ulkomaailman kanssa siellä saa sijaa; siellä sekä miettiä vakavia asioita että pitää hauskaa, niinkuin meillä ei olisi vaimoa, lapsia, tavaroita, talonväkeä eikä palvelijoita, jotta, kun tulee aika menettää ne, meistä ei tunnu oudolta olla niitä vailla. Meillä on sielu, joka voi syventyä itseensä; se voi pitää itselleen seuraa; se kykenee hyökkäämään ja puolustamaan, ottamaan vastaan ja antamaan: älkäämme pelätkö tässä yksinäisyydessä istua kyyröttävämme ikävystyttävässä toimettomuudessa:

_In solis sis tibi turba locis_.[104]

Hyve tyytyy itseensä, ilman neuvoja, ilman sanoja, ilman ulkonaisia vaikutuksia. Tavanmukaisissa teoissamme ei ole yhtä tuhannesta, joka tarkoittaisi meitä itseämme. Tuo mies, jonka näet kiipeävän tuon muurin raunioita ylöspäin, raivoissaan ja suunniltaan, niin monen kiväärinlaukauksen maalina, ja tuo toinen, aivan arpien peittämä, vilusta kohmettunut ja nälästä kalpea, joka on päättänyt ennemmin kuolla kuin avata hänelle ovea, luuletko, että he ovat siinä itsensä vuoksi? Eivät, vaan kenties jonkun sellaisen vuoksi, jota eivät ikinä ole nähneet ja joka ei vähääkään välitä heidän tilastaan, vaan on sillävälin antautuneena toimettomuuteen ja hekumaan. Tuo räkänenäinen, tihrusilmäinen ja likainen mies, jonka näet jälkeen puolenyön tulevan ulos jostakin opintohuoneesta, luuletko, että hän kirjoista etsii sitä, kuinka hänestä tulisi kunnollisempi mies, tyytyväisempi ja viisaampi? Ei puhettakaan. Vaikka henki häneltä menköön, tahtoo hän opettaa jälkimaailmalle Plautuksen värssyjen runomitan tahi jonkin latinankielisen sanan oikean kirjoitustavan. Kuka ei kernaasti vaihda terveyttä, rauhaa ja henkeään maineeseen ja kunniaan, hyödyttömimpään, väärimpään ja turhimpaan rahaan, mitä on käytettävissämme? Oma kuolemamme ei peloittanut meitä kylliksi: ottakaamme pelättäväksemme vielä vaimojemme, lastemme ja palvelusväkemme kuolema. Omat asiamme eivät tuottaneet meille kylliksi vaivaa: ottakaamme vielä kiusataksemme itseämme ja vaivataksemme päätämme naapuriemme ja ystäviemme asioilla.

_Vah? quemquamne hominen in animum instituere, aut parare, quod sit carius quam ipse est sibi_?[105]

Yksinäisyys näyttää minusta paremmin soveltuvan ja olevan oikeutetumpi niille, jotka ovat antaneet maailmalle toimekkaimman ja kukkeimman ikäkautensa, kuten esim. Thales. On kylliksi eletty toisia varten; eläkäämme itseämme varten ainakin tämä elämämme loppupää; kohdistakaamme jälleen ajatuksemme ja tahtomme itseemme ja omaan vapauteemme. Ei ole mikään vähäpätöinen asia suorittaa poistumisensa turvallisesti; se antaa meille kylliksi työtä, vaikkemme sekoitakaan siihen muita tehtäviä; koska Jumala antaa meille aikaa järjestää poismuuttomme, niin valmistautukaamme siihen; säälikäämme kokoon matkatavaramme; sanokaamme ajoissa jäähyväiset seurallemme; irtautukaamme noista voimakkaista kourista, jotka pitävät meitä kiinni muissa ja vieroittavat meidät itsestämme.

Täytyy hellittää nuo niin lujat velvoituksien solmut ja vastedes rakastaa sekä yhtä että toista, mutta pysyväisellä rakkaudella vain itseämme. Se on: muu olkoon meitä lähellä, mutta ei siinä määrin yhtä kanssamme ja meissä kiinni, ettei sitä voi irroittaa runtelematta nahkaamme ja repäisemällä samalla pois jotakin palasta meitä itseämme. Suuriarvoisinta maailmassa on osata omistautua itselleen.

12

TUTKIELMIENI TYYLISTÄ

(I, 39)

Tiedän kyllä, että kun kuulen jonkun puuttuvan puhumaan Tutkielmieni tyylistä, niin näkisin mieluummin, että hän olisi vaiti: se on vähemmän sanojen ylistelyä kuin sisällyksen arvon polkemista, sitä purevammin, kuta epäsuoremmin. Kuitenkin, ellen erehdy, harvat muut tarjoavat sisällyksessä enemmän varteen otettavaa, eikä mikään kirjailija ole sirotellut sitä paperilleen paljoa ytimekkäämpää eikä ainakaan taajempaan, tapahtuipa se nyt sitten tässä millä tavoin tahansa, huonosti tahi hyvin. Saadakseni sitä mahtumaan enemmän, kerään kokoon vain pääajatukset; jos niihin lisäisin johtopäätökset niistä, niin tämä kirja paisuisi monin verroin laajemmaksi. Ja kuinka paljon olenkaan niihin valanut kertomuksia, jotka puhuvat itse puolestaan; ken tahtoo niitä tarkastella hiukan uteliaammin, saa niistä syntymään tutkielmia loppumattomiin. Eivät ne eivätkä sitaattini ole aina yksinkertaisesti vain esimerkkinä, todisteena tahi koristeena; en katsele niitä ainoastaan sen hyödyn kannalta, joka minulla niistä on; niistä kasvaa usein, esitykseni ulkopuolelle, runsaamman ja rohkeamman sisällyksen oras; ja usein, toiselta kannalta katsoen, hienompi äänensävy, sekä minulle, joka en tahdo sillä kohtaa lausua sen enempää, että niille, jotka ehkä yhtyvät lauluuni...

Mitä kirjeiden kirjoittamiseen tulee, tahdon sanoa sen verran, että se on kirjallisuuden ala, jolla ystäväni katsovat minun pystyvän saamaan jotakin aikaan: ja olisinkin mieluummin valinnut tämän muodon julkaistakseni päähänpistoni, jos minulla olisi ollut kelle puhua. Tarvitsin määrätyn henkilön kanssa ylläpidettyä yhteyttä, jollainen minulla oli ennen, houkuttelemaan, kannattamaan ja kohottamaan itseäni: sillä jaaritella tyhjään ilmaan, kuten muut, en voi muuten kuin unissani, enkä tekaista tyhjiä nimiä, joille puhuisin vakavista asioista, kaikenlaisen väärentelyn jyrkkä vihaaja kun olen. Olisin ollut tarkkaavampi ja varmempi asiastani, jos minulla olisi ollut ystävän osoitteen tarjoama tuki, kuin nyt, kun on otettava huomioon kokonaisen yleisön erilaiset katsantotavat, ja ellen erehdy, olisin varmaan paremmin onnistunut. Minulla on luonnostani yksinkertainen ja tavallinen tyyli, mutta sen muoto on omaperäinen, sopimaton valtiollisiin neuvotteluihin, niinkuin kielenikin joka suhteessa on, liiaksi kokoonpuserrettu, epäsäännöllinen, katkonainen, erikoinen; enkä minä ole asiantuntija kursastelevien kirjeiden alalla, jotka eivät sisällä muuta kuin kauniin sarjan kohteliaita sanoja. Minulla ei ole kykyä eikä halua moisiin pitkiin myötätunnon ja palveluksen tarjouksiin; en usko niihin kovinkaan, ja minusta on vastenmielistä ladella niitä paljon yli sen, mitä niihin uskon. Tämä kantani on hyvin kaukana nykyään vallitsevasta tavasta: sillä ei koskaan ole harjoitettu niin alhaista ja orjamaista suosiontarjousten häpeällistä kauppaa: _henki, sielu, uskollisuus, jumaloiminen, nöyrin palvelija, orja_, kaikkia tuollaisia sanoja siinä vilisee niin tavallisina, että kun tahdotaan osoittaa nimenomaisempaa ja kunnioittavampaa tahtoa, ei enää osata sitä sanoin lausua.

En kuolemaksenikaan tahdo haiskahtaa imartelijalta, ja se tekee, että omaksun luonnollisesti kuivakiskoisen, suorasukaisen ja karkean puheensävyn, joka sen mielestä, ken minua ei muutoin tunne, vivahtaa hiukan ylenkatseellisuuteen. Kunnioitan eniten niitä, joille osoitan vähimmän kunnioitusta; ja missä sieluni liikkuu suurella hilpeydellä, siinä unohdan ulkonaisen esiintymisen vaatimat askeleet ja tarjoan itseni suuritta sanoitta ja ylpeästi niille, joiden oma olen, ja suosittelen itseäni vähimmin sille, jolle olen eniten itseni antanut; minusta tuntuu, että he voinevat lukea sen sydämestäni, ja että lausumani sanat vain vahingoittavat sisäistä ajatustani.

13

KUINKA KÄSITTELEN AIHEITANI

(I, 50)

Järki on kaikkiin aiheisiin sopiva työase ja sekaantuu kaikkeen; siitä syystä käytän kaikenlaisia tilaisuuksia koetellakseni sitä näissä tutkielmissa. Jos sattuu eteeni aihe, jota en ymmärrä, niin juuri siitä syystä yritän sitä, luotien kahlauspaikkaa jo hyvin kaukaa; ja sitten, jos huomaan sen kokoiselleni liian syväksi, pysyttelen rannalla: ja tietoisuus siitä, etten pysty pääsemään ylitse, on merkkinä järkeni tehoisuudesta, vieläpä niitä merkkejä, joista se on eniten ylpeä. Toisen kerran taas, tyhjän ja mitättömän aiheen sattuessa, koettelen nähdäkseni, keksiikö järkeni, millä antaa sille sisällystä ja millä tukea ja pönkittää sitä; milloin taas jaloittelen sitä ylevässä ja paljon pohditussa aiheessa, joissa se ei voi keksiä mitään itsestään, koska tie siinä on niin raivattua, että se voi kulkea vain toisten jälkiä: siinä se huvitteleikse valitsemalla sen ladun, joka sen mielestä on paras, ja tuhansista poluista se sanoo tämän tahi tuon olevan parhaiten valitun. Otan umpimähkään ensimmäisen eteeni sattuvan aineen; ne ovat minulle yhtä hyviä, enkä koskaan aiokaan käsitellä niitä kokonaan; sillä en näe minkään asian kokonaisuutta; eivätpä sitä tee nekään, jotka lupaavat sen näyttää. Sadasta osasta ja puolesta, jotka jokaisella asialla on, otan yhden, milloin vain vähän maistaakseni, milloin kepeästi koskettaakseni, ja joskus nipistääkseni luuhun asti; teen siihen piston, en niin laajalti, vaan niin syvälle kuin suinkin saatan, ja useimmiten käyn niihin kernaasti käsiksi katselemalla niitä jossakin tavallisesta poikkeavassa valaistuksessa. Rohkenisin käsitellä jotakin ainetta perinpohjin, jos tuntisin itseäni vähemmin ja erehtyisin kykenemättömyydestäni. Kun sirotan sanan sinne, toisen tänne, ikäänkuin kankaastaan irtileikattuja näytetilkkuja, erillisiä, suunnitelmattomia, jotka eivät mitään lupaa, niin en ole velvollinen tekemään niistä täyttä totta, enkä itse pitämään niistä kiinni, muuttamatta kantaa, kun mieleni tekee, ja antautumatta epäilykseen ja epävarmuuteen ja pääasialliseen esitysmuotooni, joka on tietämättömyys.

14

RUKOUKSISTA

(I, 56)

Jumalan vanhurskaus ja mahtavuus ovat erottamattomat: turhaan me lumoamme avuksemme hänen voimaansa huonossa asiassa. Meillä täytyy, ainakin sillä hetkellä, kun häntä rukoilemme, olla sielumme puhtaana ja vapaana paheen intohimoista, muutoin ojennamme itse hänelle vitsat, joilla hän meitä rankaisee: sen sijaan että parantaisimme vikamme, teemme sen kahta pahemmaksi näyttämällä sille, jolta meidän on pyydettävä anteeksi, sieluntilaa, joka on täynnä kopeutta ja vihaa. Siitä syystä en kernaasti kiittele niitä, joiden näen useimmin ja tavallisimmin rukoilevan Jumalaa, elleivät rukouksen läheiset teot todista minulle jotakin parannusta ja korjaantumista,

_si, nocturnus adulter, tempora santonico velas adoperta cucullo_.[106]

Ja sellaisen ihmisen mielentila, joka sekoittaa inhoittavaan elämään jumalallisuutta, näyttää olevan tavallaan tuomittavampi kuin ihmisen, joka on johdonmukainen ja kaikessa kevytmielinen; siitä syystä kieltää kirkkomme joka päivä osallisuutensa ja yhteytensä edun johonkin suureen pahuuteen piintyneiltä luonteilta. Me rukoilemme totutusta tavasta, tahi paremmin sanoen, me luemme tahi lausumme rukouksiamme; ne ovat lyhyesti sanoen pelkkiä ulkonaisia eleitä; ja minusta on vastenmielistä nähdä ihmisten tekevän kolme ristinmerkkiä ruokasiunausta luettaessa ja yhtä monta ruuasta kiitettäessä (sitäkin vastenmielisempää, kun se on merkki, jota kunnioitan ja alituisesti käytän, vieläpä haukotellessani), ja sillä välin, kaikkina muina päivän hetkinä, nähdä heidät vihan, ahneuden ja vääryyden töissä; aikansa paheille ja aikansa Jumalalle, ikäänkuin sovitun tasajaon nojalla. On ihmettä nähdä tehtävän peräkkäin niin erilaisia tekoja niin yhteen menoon, ettei tunnu minkäänlaista keskeytystä eikä heikkenemistä edes rajakohdilla eikä siirryttäessä toisesta toiseen. Mikä merkillinen omatunto se liekään, joka voi pysyä levollisena, vaalien samassa tyyssijassa, niin sopuisassa ja rauhallisessa seurustelussa, rikosta ja tuomaria?

Mies, jonka ajatuksia haureellisuus alati hallitsee, ja joka ymmärtää sen sangen inhoittavaksi Jumalan silmissä, mitä hän sanoo Jumalalle, puhuessaan hänelle siitä?... Entäs ne, jotka perustavat kokonaisen elämän hyödylle ja voitolle synnistä, jonka tietävät kuolemansynniksi? Kuinka paljon meillä onkaan yleisesti hyväksyttyjä ammatteja ja toimialoja, jotka sisimmältä olemukseltaan ovat paheellisia? Entäs se, joka avaten minulle sydämensä kertoi minulle tunnustaneensa ja harjoittaneensa kokonaisen ikäkauden mielestään hyljättävää ja hänen sydämensä uskon kanssa ristiriitaista uskontoa, jottei menettäisi arvoansa ihmisten silmissä ja virkojensa tuottamaa kunniaa, miten saattoi hän sydämessään suvaita moista puhetta? Millä kielellä puhuvat sellaiset moisesta asiasta vanhurskaalle Jumalalle?...

Xenophonin teoksissa on muistaakseni eräs kohta, jossa hän osoittaa, että meidän tulee harvemmin rukoilla Jumalaa, koska emme helposti voi niin usein kohottaa sieluamme siihen vakavaan, puhtaaseen ja hartaaseen tilaan, jossa sen tulee olla sitä tehdessämme: muutoin rukouksemme eivät ole vain turhia ja hyödyttömiä, vaan jopa paheellisiakin. "Anna meille syntimme anteeksi", sanomme me, "niinkuin mekin anteeksi annamme niille, jotka meitä vastaan rikkovat"; mitä me sillä sanomme muuta, kuin että tarjoamme hänelle sielumme puhtaana kostonhimosta ja vihan vimmasta? Kuitenkin me pyydämme Jumalaa ja hänen apuansa yhteen juoneen syntiemme kanssa ja houkuttelemme häntä vääryyteen,

_quae nisi seductis nequeas committere divis_.[107]

Saituri rukoilee häneltä turhaa ja tarpeetonta aarteittensa säilyttämistä, kunnianhimoinen voittojaan ja onnensa ohjaamista; rosvo käyttää häntä avukseen voittaaksensa vaaran ja vaikeudet, jotka ovat estämässä hänen häijyjen aikeittensa toimeenpanoa, tahi kiittää häntä saamastaan mukavasta tilaisuudesta ohikulkijan surmaamiseen; talon edessä, jonka aikovat vallata rynnäköllä tahi räjähdyttää ilmaan, he toimittavat rukouksensa, tahto ja toivo täynnä julmuutta, irstaisuutta ja ahneutta...

Todellista rukousta ja vilpitöntä sovintoa meidän ja Jumalan välillä, sitä ei voi saada aikaan saastainen ja parastaikaa Saatanan vallan alainen sielu. Ken huutaa avuksensa Jumalaa, ollessaan parastaikaa pahetta harjoittamassa, se menettelee kuin taskuvaras, joka kutsuisi avukseen oikeutta, tahi kuin ne, jotka kutsuvat Jumalan valheen todistajaksi.

_Tacito mala vota susurro concipimus_.[108]

15

TEKOJEMME EPÄJOHDONMUKAISUUDESTA

(II, 1)

Ne, jotka koettavat arvostella ihmisten tekoja, eivät missään tapaa niin suuria vaikeuksia kuin yhdistäessään niitä yhdeksi kokonaisuudeksi ja esittäessään niitä samassa valaistuksessa: sillä tavallisesti ne ovat niin kummalla tavalla ristiriidassa keskenään, etteivät mitenkään näytä voivan olla peräisin samasta lähteestä... Kuka uskoisi, että Nero, tuo julmuuden oikea perikuva, kun hänelle lainkäyttötavan mukaan esitettiin allekirjoitettavaksi tuomitun rikollisen tuomio, olisi vastannut: "Suokoon Jumala, etten koskaan olisi osannut kirjoittaa!" -- niin kovin hänen sydäntään ahdisti ihmisen tuomitseminen kuolemaan! Kaikki on niin täynnä tuollaisia esimerkkejä, vieläpä jokainen voi hankkia niitä itselleen niin paljon, että minusta tuntuu omituiselta nähdä joskus järkimiestenkin vaivautuvan saattamaan nuo palaset keskenään sopusointuun, koskapa päätösten horjuvaisuus näyttää minusta olevan luontomme tavallisin ja ilmeisin vika, kuten todistaa tuo ilveilyjen kirjoittaja Publiuksen kuuluisa säe:

_Malum consilium est quod mutari non potest_.[109]

Näyttää olevan joitakin mahdollisuuksia muodostaa arvostelunsa ihmisestä hänen elämänsä tunnetuimpien piirteiden pohjalla, mutta katsoen tapojemme ja mielipiteittemme luontaiseen vaihtelevaisuuteen on minusta usein näyttänyt siltä, että hyvätkin kirjailijat tekevät väärin koettaessaan kaikin mokomin luoda meistä lujaa ja horjumatonta rakennusta. He valitsevat jonkin yleisen tyypin ja järjestelevät ja selittelevät tämän esikuvan mukaan kaikki jonkun henkilön teot, ja jos eivät voi niitä kylliksi käännellä ja väännellä, selittävät ne teeskentelystä johtuviksi. Augustus on luistanut heidän käsistään: tämän miehen toiminnassa vallitsee näet koko hänen elämänsä ajan niin ilmeinen, äkillinen ja jatkuva vaihtelu, että rohkeimmatkin tuomarit ovat jättäneet hänen juttunsa semmoisekseen ja ratkaisematta. Vaikeampi on minun uskoa ihmisiä lujiksi päätöksissään kuin miksikään muuksi, eikä miksikään helpompi kuin horjuviksi päätöksissään. Tavallisesti menettelemme niin, että seuraamme viettimme vaihtelevia suuntia vasemmalle, oikealle, ylöspäin, alaspäin, minne sattumain tuuli meidät milloinkin viepi. Me ajattelemme, mitä tahdomme, vasta juuri sillä hetkellä, kun sitä tahdomme, ja muuttelemme itseämme niinkuin tuo eläin, joka tekeytyy sen paikan väriseksi, johon se asetetaan. Mitä nykyhetkellä olemme päättäneet, sen pian muutamme, ja pian teemme vielä kerran kokokäännöksen: kaikki on häilyvää ja epävakaisia:

_Ducimur ut nervis alienis mobile lignum_.[110]

Me emme itse kulje, vaan meitä kuljetetaan, samoin kuin esineitä, jotka ajelehtivat laineilla milloin hiljalleen, milloin rajua vauhtia, mikäli virta on vuolas tahi verkkainen.

_Nonne videmus, quid sibi quisque velit nescire, et quaerere semper commutare locum quasi onus deponere possit_.[111]

Joka päivä uusi päähänpisto, ja mielialamme vaihtelevat kilvan ajan hetkien kanssa:

_Tales sunt hominum mentes quali pater ipse Juppiter auctifero lustravit lumine terras_.[112]

Me horjumme eri mielipiteiden välillä: emme tahdo mitään vapaasti, emme mitään ehdottomasti, emme mitään pysyvästi. Ei ainoastaan tilapäisyyksien tuuli heittele minua eri suuntiinsa, vaan vielä päällisiksi häiritsen itse lepoani ja rauhaani ryhtini epävakaisuudella; ja ken katsoo tarkkaan, huomaa, että hän tuskin on kahta kertaa samassa tilassa. Muutan sieluni milloin minkin näköiseksi, sikäli kuin kallistan sen puoleen tahi toiseen. Jos puhun itsestäni eri lailla, niin se tulee siitä, että katson itseäni eri silmillä. Kaikki vastakohdat ovat siinä tavattavissa jonkinlaisessa vuorottelussa ja jossakin muodossa: olen kaino ja röyhkeä, siveä ja irstas, puhelias ja vaitelias, kömpelö ja näppärä, terävä-älyinen ja tylsä, äreä ja kiltti, valehtelija ja totuutta rakastava, oppinut ja tietämätön, ja antelias ja saita ja tuhlaileva: kaikkea tuota näen itsessäni jossakin määrin, sikäli kuin käännän eri puoliani esille; ja ken hyvänsä tutkii itseään oikein tarkkaavasti, löytää itsessään ja vieläpä omassa arvostelussaan tätä vaihtelevaisuutta ja ristiriitaisuutta. En voi väittää itsestäni mitään ehdottomasti, yksinkertaisesti ja luotettavasti, ilman sotkua ja sekaannusta, enkä yhdellä sanalla. _Distinguo_ on logiikkani yleispätevin jäsen.

16

ISÄSTÄNI

(II, 2)

Hän puhui vähän ja hyvin ja liitti myöskin sanoihinsa jonkin tavallisista kirjoista, varsinkin espanjalaisista, lainaamansa koristeen: ja espanjalaisista kirjoista hän luki tavallisimmin niin sanottua _Markus-Aureliusta_.[113] Esiintyminen oli hänellä lempeän vakavaa, yksinkertaista ja sangen vaatimatonta; erinomaista huolta hän piti ruumiinsa ja vaatteittensa nuhteettomasta ja säädyllisestä kunnosta, liikkuipa hän jalan tahi ratsain; tavaton oli hänen sanojensa luotettavuus ja ylimalkaan hänen tunnollisuutensa ja vilpittömyytensä, joka pikemmin kallistui turhantarkkuuteen kuin päinvastaiseen suuntaan. Mieheksi hän oli pieni kooltaan, reipas, suora ja hyvin sopusuhtainen vartaloltaan, miellyttävä kasvoiltaan, tummanläntä, taitava ja erinomainen kaikissa jaloissa urheiluissa. Muistan vielä nähneeni lyijyllä täytettyjä keppejä, joilla hänen sanotaan harjoittaneen käsivarsiaan, harjaantuakseen keihään- tahi kivenheittoon tahi miekkailuun, ja lyijypohjaisia kenkiä, joilla hän harjoitti itseään kepeäksi juoksemaan ja hyppäämään. Tasaloikkauksessa muistelivat ihmiset hänen tehneen pieniä ihmeitä; olen nähnyt hänen yli kuudenkymmenen vuoden vanhana nauravan meidän ripeysharjoituksillemme, ponnahtavan turkisviitassaan hevosenselkään, kulkevan käsiensä varassa pöydän ympäri, aina huoneeseensa noustessaan harppaavan kolme, neljä porrasta kerrallaan. Hän otti kauan osaa Alppien tuolla puolen käytyihin sotiin, joista hän meille jätti kirjoittamansa päiväkirjan, joka kohta kohdalta seuraa sekä yleisten että häntä yksityisesti koskevain tapahtumain kulkua niissä. Hän meni naimisiin vasta ikämiehenä, vuonna 1528, joka oli hänen kolmasneljättä ikävuotensa, paluumatkallaan Italiasta.

17

AMYOTIN PLUTARKHOS-KÄÄNNÖKSESTÄ

(II, 4)

Jacques Amyotille[114] annan ymmärtääkseni syystä ennen kaikkia ranskalaisia kirjailijoitamme voitonpalmun, en vain kielen luontevuuden ja puhtauden vuoksi, jonka puolesta hän vie voiton kaikista muista, enkä hänen kestävyytensä vuoksi niin pitkällisessä työssä, enkä hänen syvällisen oppineisuutensa vuoksi, joka on osannut niin onnistuneesti selittää niin vaikeatajuisen ja visaisen kirjailijan teokset (sillä sanottakoon mitä tahansa, en ole mikään kreikankielen ymmärtäjä, mutta näen kaikkialla hänen käännöksessään niin lujaliitteisen ja yhtenäisen ajatuksenjuoksun, että joko hän on varmasti ymmärtänyt kirjailijan todellisen ajatuksen tahi juurrutettuaan pitkällisen seurustelun avulla sieluunsa elävän yleiskäsityksen Plutarkhoksen sielusta hän ei ainakaan ole sisällyttänyt hänen sanoihinsa mitään, mikä olisi ristiriidassa hänen lausumiensa kanssa tahi ei vastaisi niitä), vaan erittäinkin olen hänelle kiitollinen siitä, että hän on osannut valikoida niin ansiokkaan ja soveliaan kirjan lahjoitettavaksi maallensa. Me oppimattomat olisimme hukassa, jos tuo kirja ei olisi nostanut meitä ylös loasta: kiitos olkoon sen, uskallamme tällä hetkellä sekä puhua että kirjoittaa; sen avulla naisetkin pystyvät mestaroimaan koulunopettajia; se on meidän jokapäiväinen käsikirjamme. Jos tuo vanhus elää, suosittelen hänelle Xenophonia samoin käsiteltäväksi. Se on helpompi tehtävä ja sitäkin sopivampi hänen iälleen. Ja sitäpaitsi, vaikka hän suoriutuukin varsin lyhyesti ja puhtaasti pahastakin paikasta, niin en tiedä kuinka minusta kuitenkin tuntuu siltä, että hänen tyylinsä on paremmin omalla alallaan, kun vaikeudet eivät sitä ahdista, vaan se saa vapaasti sujua.

18

KIDUTUKSESTA

(II, 5)