Part 7

Ensimmäinen mieltymys kirjoihin heräsi minussa nautinnosta, jonka minulle tuottivat Ovidiuksen Metamorphosien tarut; sillä noin 7-tahi 8-vuotiaana heitin kaikki muut huvitukset lueskellakseni niitä, semminkin kun niiden kieli oli omaa äidinkieltäni ja kun ne sisällyksensä vuoksi olivat helpoin ja hennolle iälleni soveliain kirja, mitä tunsin; sillä kirjoja sellaisia kuin _Lancelot du Lac, Amadis, Huon de Bordeaux_ ynnä muita tusinakirjoja, jotka huvittavat lapsia, en tuntenut edes nimeltä, enkä vieläkään tunne niiden sisällystä; niin tarkka oli opetussuunnitelmani. Siitä kävin huolimattomammaksi muiden määräläksyjeni lukemisessa. Siinä kohdin oli minulle erinomaisen onnellista, että opettaja, jonka kanssa olin tekemisissä, oli järkimies, joka ymmärsi taitavasti ummistaa silmänsä näkemästä tätä vallattomuuttani ja muita samanlaisia; sillä siten sain yhteen menoon lukea läpi Vergiliuksen Aeneidin, sitten Terentiuksen, sitten Plautuksen ja italialaisia huvinäytelmiä, viehättävän sisällyksen yhäti houkuttelemana. Jos hän olisi ollut siksi hullu, että olisi tehnyt lopun tuosta menosta, niin luulenpa, etten olisi vienyt mukanani lukiosta muuta kuin kirjojen vihan, niinkuin tekee melkeinpä koko aatelistomme. Hän menetteli siinä älykkäästi, ollen olevinaan mitään näkemättä; hän kiihoitti nälkääni, sallien minun vain salaa ahmia noita kirjoja ja lempeästi pakoittaen minut tekemään velvollisuuteni muihin, säännöllisiin opintoihini nähden; sillä pääominaisuudet, joita isäni kysyi niiltä, joiden hoidettaviksi hän minut uskoi, olivat sävyisyys ja hyväluontoisuus. Toiselta puolen ei minun luonnossani ollut muuta vikaa kuin tarmottomuus ja laiskuus: vaara ei ollut siinä, että tekisin pahaa, vaan siinä, etten tekisi mitään; ei kukaan ennustanut, että minusta tulisi paha ihminen, vaan hyödytön; aavistettiin, että minusta tulisi tyhjäntoimittaja, mutta ei häijy. Tunnen, että niin on käynyt. Valitukset, jotka soivat korvissani, ovat tämäntapaisia: Hän on toimeton, kylmäkiskoinen ystävyyden ja sukulaisuuden velvoituksille, ja kansalaisvelvollisuuksiin nähden liiaksi itseensä sulkeutunut, liian halveksivainen. Eivät edes pahimmat haukkujani sano: "Miksi hän otti? miksi hän ei maksanut?" vaan: "Miksi hän ei jätä anteeksi velkaa? miksei hän anna?" Pitäisin suosionosoituksena, että minulta ei vaadittaisi muuta kuin tällaisia ylimääräisen hyväntahtoisuuden osoituksia. Mutta he eivät ole oikeudenmukaisia vaatiessaan minulta sitä, mihin en ole velvollinen, paljoa ankarammin kuin vaativat itseltään sitä, mihin ovat velvolliset. Tuomitessaan minut siinä kohdin, he pyyhkivät pois teon palkitsemisen ja kiitollisuuden, joka minulle olisi tuleva: koskapa aktiivisen hyväntyön minun tekemänäni pitäisi painaa enemmän, katsoen siihen, ettei luonnossani ole minkäänlaista passiivista hyväntekeväisyyttä. Voin sitäkin vapaammin määrätä omaisuuteni käytön, kun se on enemmän omani, ja omat tekoni, koska olen enemmän oma herrani. Joka tapauksessa, jos olisin kärkäs ylistelemään omia tekojani, niin ehkäpä hyvinkin voisin torjua nuo syytökset ja muutamille osoittaa, etteivät he ole niinkään loukkaantuneet siitä, etten tee kylliksi, kuin siitä, että voisin tehdä paljon enemmän kuin mitä teen.

Sielussani oli kuitenkin samaan aikaan, kenenkään huomaamatta, voimakkaita liikkeitä ja varmoja selviä arvosteluja asioista, jotka se tunsi; ja se sulatti ne yksin, ilman minkäänlaista yhteyttä muiden ihmisten kanssa; ja muun muassa luulen todellakin, että sitä olisi ollut kerrassaan mahdoton taivuttaa voiman ja väkivallan alaiseksi. Otanko lukuun sen lapsuuteni kyvyn, että saatoin arastelematta esiintyä, ja että minulla oli taipuisa ääni ja notkeat eleet, eläytyessäni rooleihin, jotka otin esittääkseni? Sillä ennen täysi-ikäisyyttäni,

_alter ab undecimo tum me vix ceperat annus_,[83]

näyttelin päähenkilöitä Buchananin, Guérenten ja Muretin latinaisissa murhenäytelmissä, joita esitettiin arvokkaasti Guyenne-lukiossamme. Siinä suhteessa, kuten kaikissa muissakin virkansa tehtävissä, oli rehtorimme Andreas Goveanus verrattomasti etevin rehtori Ranskassa; ja minua pidettiin sillä alalla mestarina. Se on harjoitus, jota varsin hyvin voin suositella nuorille säätyläislapsille; ja olenpa sittemmin nähnyt itsensä ruhtinastemmekin antautuvan siihen, erästen muinaisajan ruhtinasten esikuvan mukaan, hienosti ja kiitettävästi. Olipa muinoin, varsinkin Kreikassa, arvohenkilöille luvallista harjoittaa sitä ammattinaankin; _Aristoni, tragico actori, rem aperit; huic et genus et fortuna honesta erant; nec ars, quia nihil tale apud Graecos pudori est, ea deformabat_.[84] Sillä olen aina syyttänyt erehdyksestä niitä, jotka tuomitsevat tällaiset hauskuttelut, ja kohtuuttomuudesta niitä, jotka kieltävät pääsyn hyviin kaupunkeihimme sen ansaitsevilta näyttelijöiltä eivätkä suo kansalle tällaisia julkisia huvituksia. Hyvin järjestetyt yhteiskunnat pitävät huolen kansalaisten kokoamisesta ja yhteenliittämisestä, niin vakaviin hartaudenharjoituksiin kuin myöskin ruumiinharjoituksiin ja leikkeihin; yhteistunto ja ystävyys siitä karttuu, ja sitäpaitsi heille ei voi sallia paremmin järjestyksenmukaisia ajanvietteitä kuin ne, jotka tapahtuvat kaikkien läsnäollessa, vieläpä esivallankin nähden; ja pitäisinpä järkevänä, että ruhtinas omalla kustannuksellaan joskus lahjoittaisi niitä yhteiskunnalle, ikäänkuin isällisestä rakkaudesta ja hyvyydestä, ja että väkirikkaissa kaupungeissa olisi näitä näytäntöjä varten määrättyjä ja järjestettyjä paikkoja: jonkinlaisena vieroittimena pahemmista ja salaisista teoista.

Palatakseni aineeseeni, ei ole toista sen vertaista keinoa kuin halun ja harrastuksen herättäminen; muutoin kehitetään vain kirjoilla lastattuja aaseja; heille annetaan raipaniskuilla heidän mittansa täysi tiedettä säilytettäväksi; mutta oikein menetelläkseen sitä ei pidä ottaa vain asumaan luonansa, se pitää ottaa puolisokseen.

7

LA BOÉTIEN "VAPAAEHTOINEN ORJUUS"

(I, 27).

... Se on eräs esitys, jolle hän pani nimeksi "Vapaaehtoinen orjuus", mutta ne, jotka eivät sitä tienneet, ovat hyvin sattuvasti sittemmin ristineet sen "Yhdenvastustajaksi". Hän kirjoitti sen harjoitelmana varhaisessa nuoruudessaan, vapauden kunniaksi tyranneja vastaan. Se on jo kauan aikaa kierrellyt asianymmärtäjäin käsissä, saavuttaen sangen suurta suosiota, sillä se on mitä viehättävintä ja sisällysrikkainta laatua; kuitenkin on sanottava, ettei se ole parasta, mitä hän osasi kirjoittaa; ja jos hän sillä kehittyneemmällä iällä, jolloin minä hänet tunsin, olisi ryhtynyt samanlaiseen hankkeeseen kuin minä, panemaan paperille mietelmiänsä, niin saisimme nähdä useita harvinaisia tuotteita, sitä laatua, että ne lähentelisivät varsin likelle muinaisajan kunniakkaita saavutuksia; sillä nimenomaan tällä luonnonlahjojen alalla en tunne ketään, joka olisi verrattavissa häneen. Mutta häneltä ei ole jäänyt muuta kuin tämä esitys, ja sekin vain sattumalta (ja luulenpa, ettei hän sitä koskaan nähnyt siitä pitäen, kuin se lähti hänen käsistään), sekä muutamia kansalaissotiemme johdosta kuuluksi tullutta tammikuun julistusta[85] koskevia Muistelmia, jotka ehkä vielä saavat sijansa muualla. Siinä kaikki hänen jälkeenjättämänsä, mitä olen voinut löytää (minä, jonka hän niin rakkautta uhkuvalla suosittelulla jätti kuolinhetkellään testamenttinsa nojalla kirjastonsa ja paperiensa perijäksi), paitsi sitä pientä hänen teoksensa sisältävää kirjaa, jonka olen julkaissut. Ja niinpä olen erikoisesti kiitollisuudenvelassa tälle kirjoitelmalle, varsinkin kun se oli ensimmäisen tutustumisemme välittäjänä; se näytettiin näet minulle kauan aikaa ennenkuin olin hänet nähnyt ja antoi minulle ensimmäisen tiedon hänen nimestään, valmistaen siten tietä sille ystävyydelle, joka välillämme vallitsi, niin kauan kuin Jumala salli, niin eheänä ja täydellisenä, että sellaisesta varmaan tuskin saa lukea kirjoissa, ja aikalaistemme keskuudessa niistä ei näe jälkeäkään elämässä. Sen rakentamiseen tarvitaan niin paljon sattuman suosiota, että on jo paljon, jos onni saa sen syntymään kerran kolmessa vuosisadassa...

Koska olen huomannut, että ne, jotka yrittävät mullistaa ja muuttaa hallitusmuotoamme, välittämättä siitä, parantavatko sitä, ovat sittemmin julkaisseet tämän teoksen, ja pahassa tarkoituksessa, yhdessä muiden, omien kyhäämiensä kirjoitelmien kanssa, niin olen luopunut aikeestani suoda sille tilaa tässä. Ja jotta tekijän muisto ei joutuisi kärsimään niiden taholla, jotka eivät ole voineet oppia läheltä tuntemaan hänen mielipiteitään ja tekojaan, niin saatan heidän tietoonsa, että hän käsitteli tätä aihetta poikavuosinaan, ainoastaan harjoituksekseen, tavallisena ja tuhansissa kirjojen kohdissa pohdittuna aineena. En ensinkään epäile, etteikö hän uskonut, mitä kirjoitti, sillä hän oli siksi tunnollinen, ettei valehdellut, ei edes leikilläänkään; ja tiedän sitäpaitsi, että jos hän olisi saanut valita, niin hän mieluummin olisi syntynyt Venetsiassa kuin Sarlacissa, ja hyvällä syyllä. Mutta hänellä oli toinen periaate painettuna korkeimpana mieleensä, nimittäin totella ja noudattaa sangen tunnontarkasti niitä lakeja, joiden alaisena hän oli syntynyt. Ei ole koskaan ollut parempaa kansalaista, joka lämpimämmin olisi harrastanut maansa rauhaa ja ollut vihamielisempi aikansa mullistuksille ja kumouspyrkimyksille; hän olisi paljoa mieluummin käyttänyt kykynsä tukahduttaakseen ne kuin antaakseen niille vielä enemmän yllykettä; hänen henkensä oli muovailtu toisten aikakausien malliin kuin näiden nykyisten.

8

YSTÄVYYDESTÄ

(I, 27)

Mitä tavallisesti sanomme ystäviksi ja ystävyydeksi, ne ovat vain tuttavuus- ja seurustelusuhteita, johtuneita jostakin sattumasta tai edusta, jonka välityksellä sielumme pysyvät toisiinsa liittyneinä. Siinä ystävyydessä, josta minä puhun, ne yhtyvät ja sulautuvat toisiinsa niin täydellisesti, että poistavat tuntumattomiin sen sauman, joka ne on liittänyt yhteen, eivätkä löydä sitä enää. Jos minua vaaditaan sanomaan, miksi häntä rakastin, niin tunnen että sitä ei voi lausua muutoin kuin vastaamalla: "Siksi, että se oli hän; siksi, että se olin minä." Yli sen, mitä yleensä voin sanoin selvittää, ja mitä erikoisesti siitä voin sanoa, on jonkinlainen selittämätön ja kohtalontapainen voima ollut välittämässä tätä liittoa. Me etsimme toisiamme, ennenkuin olimme nähneet toisemme, ja sen johdosta, mitä olimme kuulleet toisistamme kerrottavan; ja se teki myötätuntoisiin mieliimme voimakkaamman vaikutuksen kuin noiden kuulopuheiden järjellisesti piti tehdä; jostakin taivaan sallimasta, luulen ma. Me syleilimme toisiamme jo toistemme nimet kuullessamme; ja ensi kerran tavatessamme, mikä tapahtui sattumalta eräässä suuressa kaupunkilaisten juhlassa ja seurassa, olimme niin mieltyneet toisiimme, niin tutut, niin kiintyneet toisiimme, että siitä pitäin ei mikään ollut meitä niin lähellä kuin me itse toinen toistamme. Hän kirjoitti oivallisen, sittemmin julkaistun latinankielisen runopakinan, jossa hän puolustaa ja selittää meidän äkillistä, niin nopeasti täydelliseksi kehittynyttä liittoamme. Kun se oli oleva niin lyhytaikainen ja oli alkanut niin myöhään (sillä olimme molemmat täysikäisiä miehiä, ja hän muutamia vuosia vanhempi), niin sen ei sopinut hukata aikaa eikä noudattaa laimeiden ja säännöllisten ystävyysliittojen mallia, joiden täytyy turvautua niin moniin pitkän valmistelevan seurustelun varokeinoihin. Tällä ei ole muuta esikuvaa kuin itsensä, eikä se voi riippua muusta kuin itsestään. Ei yksi erityinen näkökohta, eikä kaksi, eikä kolme, eikä neljä, eikä tuhat, vaan jonkinlainen hienoin maku koko tästä sekoituksesta valtasi kaiken tahtoni ja sai sen sukeltamaan ja hukkumaan hänen tahtoonsa, valtasi kaiken hänen tahtonsa ja sai sen sukeltamaan ja hukkumaan minun tahtooni yhtä halukkaasti ja kilvan; sanon: hukkumaan, täydellä todella, sillä se ei jättänyt meille mitään omaksemme, ei mitään sellaista, mikä olisi ollut hänen tahi minun...

Kun Lelius Rooman konsulien edessä, jotka tuomittuaan Tiberius Gracchuksen vainosivat kaikkia hänen liittolaisinaan olleita, kuulusteli Caius Blosiusta (hänen huomattavinta ystäväänsä), kysyen, kuinka paljon tämä olisi tehnyt hänen puolestaan, ja sai vastaukseksi: "Kaikki", jatkoi hän: "Kuinka niin, kaikki? Entä jos hän olisi käskenyt sinun polttaa temppelimme?" -- "Sitä hän ei koskaan olisi käskenyt", vastasi Blosius. -- "Mutta jos hän olisi niin tehnyt?" toisti Lelius. -- "Minä olisin totellut", myönsi Blosius...

Tämä vastaus ei muuten kuulu paremmalta kuin minun vastaukseni kuuluisi, jos sille, joka kysyisi minulta: "Jos tahtonne käskisi teitä surmaamaan tyttärenne, niin tekisittekö sen?" vastaisin myöntävästi; sillä se ei mitenkään todista suostumista sitä tekemään, koska en ole epävarma tahdostani, aivan yhtä vähän kuin sellaisen ystävän tahdosta. Eivät mitkään puheet maailmassa ole kylliksi mahtavia järkyttämään sitä varmuutta, joka minulla on ystäväni aikeista ja mielipiteistä; ei ainoatakaan hänen teoistaan voitaisi minulle esittää, olipa se minkä näköinen tahansa, niin etten heti löytäisi sen vaikutinta. Meidän sielumme kulkivat niin sopuisasti yhdessä, ne tarkastelivat toisiansa niin hehkuvalla rakkaudella ja samalla rakkaudella paljastivat itsensä sydämen sisintä sopukkaa myöten toinen toiselleen, etten ainoastaan tuntenut hänen sieluansa niinkuin omaani, vaan olisin varmaan itseäni koskevissa asioissa mieluummin luottanut häneen kuin itseeni.

Älköön pantako tämän rinnalle muita tavallisia ystävyyssuhteita; tunnen ne yhtä hyvin kuin joku toinenkin, vieläpä täydellisimmät laatuaan, mutta neuvon olemaan sekoittamatta niiden lakeja; siinä erehdyttäisiin. Noissa muissa ystävyysliitoissa täytyy kulkea ohjakset kädessä, viisaasti ja varovasti: yhdysside ei ole solmittu niin, ettei sitä mitenkään tarvitsisi epäillä: "Rakastakaa häntä", sanoi Khilon, "niinkuin tulisi teidän jonakin päivänä häntä vihata; vihatkaa häntä, ikäänkuin tulisitte häntä rakastamaan". Tätä neuvoa, joka on niin inhoittava tässä korkeimmassa ja valtaisessa ystävyydessä, on terveellistä jokapäiväisten ja tavallisten ystävyyksien noudattaa, joihin täytyy soveltaa se sana, jota Aristoteles sangen usein käytti: "Oi ystävät, ei ole yhtään ystävää." Tässä jalossa yhdyselämässä ei palveluksia ja hyviätöitä, jotka ylläpitävät toisia ystävyysliittoja, edes kannata ottaa lukuun; tämä tahtojemme niin täydellinen yhteensulautuminen on siihen syynä: sillä aivan samoin kuin ystävyys, jota tunnen itseäni kohtaan, ei lainkaan kartu siitä avusta, jota tarvittaissa annan itselleni, sanokoot stoalaiset mitä tahansa, ja samoin kuin en tunne mitään kiitollisuutta itselleni palveluksesta, jonka itselleni teen, samoin sellaisten ystävien yhteys, ollen todella täydellinen, poistaa heistä sellaisten velvollisuuksien tunnon ja saa heidät vihaamaan noita hajaannuksen ja eroituksen sanoja: hyvätyö, kiitollisuudenvelka, kiitollisuus, pyyntö, kiitos, y.m. sellaisia, ja karkoittamaan ne keskuudestaan. Kun kaikki todenteolla on heille yhteistä: tahdot, ajatukset, mielipiteet, tavarat, kunnia ja elämä, ja kun heille on ominaista se, että he ovat yksi sielu kahdessa ruumiissa, kuten Aristoteleen sangen sattuva määritelmä kuuluu, niin he eivät voi lainata eivätkä antaa toisilleen mitään. Siitäpä syystä lakien laatijat, korottaakseen avioliiton siihen kunniaan, että sillä olisi jotakin kuviteltua yhtäläisyyttä tämän jumalaisen liiton kanssa, kieltävät aviomiehen ja vaimon väliset lahjoitukset, tahtoen sillä viitata siihen, että kaiken tulee olla heidän molempien omaa, ja ettei heillä ole mitään keskenään jaettavaa eikä ositeltavaa.

Jos siinä ystävyydessä, josta puhun, toinen voisi antaa toiselle, niin se, joka saisi nauttia tuon hyväntyön, velvoittaisi toverinsa kiitollisuuteen: sillä kun molemmat ennen kaikkea tahtovat tehdä toisilleen hyvää, niin antajana on se heistä, joka tarjoaa siihen aiheen ja tilaisuuden, suoden ystävälleen sen ilon, että tämä saa tyydyttää häneen nähden hartaimman halunsa...

Muinaisajan kirjailija Menander sanoi onnelliseksi sitä, joka oli voinut löytää edes ystävän varjonkin: hän oli varmaan oikeassa niin sanoessaan, varsinkin jos hän sitä oli kokenut. Sillä todella, jos vertaan koko muuta elämääni, vaikka Jumalan armosta olen saanut viettää sen suloisesti, ilman vaikeuksia ja, lukuunottamatta sellaisen ystävän menettämistä, vapaana raskaasta surusta, häiriytymättömässä mielenrauhassa, tyytyväinen kun olen ollut luonnollisiin ja alkuperäisiin etuihini, tavoittelematta toisia; jos sitä vertaan, sanon ma, kokonaisuudessaan niihin neljään vuoteen, joina minun sallittiin nauttia tuon henkilön suloista toveruutta ja seuraa, niin se on vain savua, se on vain pimeätä ja ikävää yötä. Siitä päivästä alkaen, jolloin menetin hänet,

_quem semper acerbum, semper honoratum (sic, Di, voluistis!) habebo_,[86]

vietän vain raihnaista ja riutuvaa elämää: ja nautinnotkin, jotka minulle tarjoutuvat, vain tekevät minulle kahta katkerammaksi surun hänen menettämisensä johdosta, sen sijaan että minua lohduttaisivat. Me panimme kaikki tasan; minusta tuntuu, että riistän häneltä hänen osansa,

_nec fas esse ulla me voluptate hic frui decrevi, tantisper dum ille abest meus particeps_.[87]

Olin jo niin oppinut ja tottunut olemaan toisena kaikkialla, että minusta tuntuu kuin olisin enää vain puoliksi olemassa.

_Illam mes si partem animae tulit maturior vis, quid moror altera, nec carus aeque, nec superstes integer? Ille dies utramque duxit ruinam_.[88]

Ei ole sitä tekoa tahi ajatusta, jossa en häntä kaipaisi, niinkuin hänkin olisi tehnyt minuun nähden; sillä samoin kuin hän oli äärettömästi minua etevämpi kaikessa muussa kyvyssä ja hyveessä, samoin myöskin ystävyyden velvollisuuteen nähden.

_Quis desiderio sit pudor aut modus tam car; capitis_?[89]

_O misero frater adempte mihi! Omnia tecum una perierunt gaudia nostra, quae tuus in vita dulcis alebat amor. Tu mea, tu moriens fregisti commoda, frater; tecum una tota est nostra sepulta anima; cujus ego interitu, tota de mente fugavi haec studia, atque omnes delicias animi. Alloquar? audiero nunquam tua verba loquentem? Nunquam ego te, vita frater amabilior, adspiciam posthac? At certe semper amabo_.[90]

9

VOITTOISAT TAPPIOT

(I, 30)

Taakkain kantajalle, vaan ei urholle, on ansioksi, että hänellä on tanakammat käsivarret ja sääret; voimakkuus on kuollut ja ruumiillinen ominaisuus; on onnenpotkaus saada vihollisensa kompastumaan ja sokaista häneltä silmät auringon valolla; on taitoa ja oppia kysyvä konsti, joka voi sattua pelkurimaisen ja mitättömän miehen osalle, olla etevä miekkailija. Ihmisen arvo ja merkitys on sydämessä ja tahdossa; siinä piilee hänen tosi kunniansa. Urhoollisuus, se ei ole säärien ja käsivarsien, vaan rohkeuden ja mielen lujuutta; se ei ole hevosemme eikä aseittemme, vaan meidän omassa uljuudessamme. Ken kaatuu järkähtämättömänä rohkeudessaan, _si succiderit, de genu pugnat_,[91] ken läheisen kuolemanvaaran vuoksi ei menetä hitustakaan levollisuudestaan, ken vielä henkensä heittäessäänkin katsoo vihollistaan lujalla ja halveksivalla katseella, hänet lannistaa, emme me, vaan kohtalo; hänet surmataan, mutta häntä ei voiteta; urhoollisimmat ovat joskus onnettomimmat. Niinpä onkin tappioita, jotka ovat yhtä voittoisia kuin voitot. Nuo neljä sisarusvoittoa, kauneimmat, mitkä aurinko koskaan on silmillään nähnyt: Salaminin, Plataian, Mykalen, Sicilian, eivät koskaan ole uskaltaneet korottaa koko yhteistä kunniaansa kuningas Leonidaan ja hänen miestensä Thermopylain solassa kärsimän täydellisen tappion kunnian rinnalle... Onko mitään voittajille tarkoitettua voitonmerkkiä, jota eivät paremmin ansaitsisi nämä voitetut? Todellinen voittaminen näyttäytyy taistelussa eikä sen menestyksessä, ja urhouden kunnia on taisteleminen eikä vastustajansa lannistaminen.

10

CATO RUNOILIJAIN YLISTÄMÄNÄ

(I, 36)

Minulla ei tässä ole tilaisuutta käsitellä tätä runsasta ainetta; tahdon vain panna kilpailemaan keskenään viiden latinalaisen runoilijan nerokkaat, Catoa ylistävät lausumat, sekä Caton kunniaksi että siinä sivulla myöskin heidän kunniaksensa. Nyt ovat varmaankin hyvin kasvatetun nuorukaisen mielestä molemmat ensimmäiset toisiin verraten laimeita, kolmas mehevämpi, mutta liikanaisen voimansa heikontama. Hän varmaan arvelee, että siinä olisi sijaa vielä yhdelle tai parille kekseliäisyyden asteelle, ennenkuin se kohoaisi neljännen tasolle, joka panee hänet ristimään kätensä ihailusta. Viimeinen, joka on ensimmäisenä jonkin matkaa muista edellä, mutta niin kaukana, että hän voisi vannoa minkään ihmisneron olevan kykenemättömän sitä välimatkaa täyttämään, panee hänet hämmästymään, tyrmistymään.

Seuraava seikka on ihmeellinen: meillä on paljon enemmän runoilijoita kuin runouden arvostelijoita ja selittäjiä. On helpompi sepittää sitä kuin olla sen ymmärtäjä. Sen ollessa tietyllä alhaisella kehitysasteella sitä voi arvostella sääntöjen ja teorian avulla. Mutta hyvä, korkein, jumalainen runous on sääntöjen ja järjen yläpuolella. Ken eroittaa sen kauneuden varmalla ja tyynellä silmällä, hän ei sitä näe, yhtä vähän kuin hän näkee salaman kirkkautta: se ei vähitellen suostuttele arvosteluamme, se tempaa ja ryöstää sen mukaansa. Raju innostus kannustaa sitä, joka osaa sen täysin tajuta, ja valtaa vielä kolmannenkin, joka kuulee hänen sitä käsittelevän ja lausuvan. Niinkuin magneetti ei ainoastaan vedä neulaa puoleensa, vaan vuodattaa siihen vielä kykynsä vetää puoleensa toisia; ja selvemmin näkee teattereissa, että Runotarten pyhä innostus, joka ensiksi on kiihoittanut runoilijan suuttumukseen, suruun, vihaan, ja saanut hänet suunniltaan, kuten he tahtovat, valtaa runoilijan välityksellä vielä näyttelijän, ja näyttelijän välityksellä yhtäjaksoisesti kokonaisen kansan: se on äskeisten, toisistaan kiinni riippuvien neulojen sarja. Jo varhaisesta lapsuudestani saakka on runoudella ollut minuun läpitunkeva ja hurmaava vaikutus; mutta erilaiset muodot ovat eri lailla koskettaneet sangen eloisaa luontaista tunnettani, ei niinkään korkeammat ja alhaisemmat muodot (sillä esillä olivat aina korkeimmat muodot kutakin lajia) kuin väritykseltään erilaiset: ensin hilpeä ja älykäs sujuvaisuus, sitten käskevä ja lennokas terävyys, vihdoin kypsä ja tasainen voima. Esimerkki sanoo sen paremmin: Ovidius, Lucanus, Vergilius. Mutta kas tässä ovat jo miehemme kilparadalla:

_Sit Cato, dum vivit, sane vel Caesare major_,[92]

sanoo yksi;

_et invictum, devicta morte Catonem_,[93]

sanoo toinen; ja kolmas, puhuen Caesarin ja Pompejuksen välisestä kansalaissodasta, lausuu:

_Victrix causa diis placuit, sed victa Catoni_.[94]

Ja neljäs, Caesaria ylistäessään:

_Et cuncta terrarum subacta, praeter atrocem animum Catonis_.[95]

Ja kuoron mestari, komeasti lueteltuaan kuvauksessaan suurimpien roomalaisten nimet, lopettaa seuraavasti:

_Mis dantem jura Catonem_.[96]

11

YKSINÄISYYDESTÄ

(I, 38)

Yksinäisen elämän tarkoitus on, luulen ma, aina sama: elää siten rauhallisemmin ja vapaampana. Mutta tietä siihen ei aina etsitä oikein. Usein luulee heittäneensä huolet, kun on vain vaihtanut niitä: perheen hoitaminen tuottaa tuskin vähemmän levottomuutta kuin kokonaisen valtion. Mikä sieluamme sitoneekin, se sitoo sen kokonaan, ja joskin yksityiset tehtävät ovat vähemmän tärkeitä, eivät ne silti ole vähemmän kiusallisia. Pikemminkin, jos olemmekin irtautuneet hovista ja liikemaailmasta, emme silti ole päässeet elämämme päähuolista.

_Ratio et prudentia curas, non locus effusi late maris arbiter, aufert_.[97]

Kunnianhimo, ahneus, neuvottomuus, pelko ja himot eivät meitä heitä sillä, että vaihdamme olinpaikkaa;

_et post equitem sedet atra cura_.[98]

Ne seuraavat meitä usein luostareihin ja filosofikouluihin asti: eivät erämaat, eivätkä kallioluolat, ei jouhipaita eivätkä paastot meitä niistä päästä:

_Haeret lateri laetalis arundo_.[99]

Sokrateelle sanottiin, että eräs henkilö ei ollut lainkaan parantunut matkallaan: "Sen kyllä uskon", vastasi hän, "hän oli ottanut itsensä mukaansa".

_Quid terras alio calentes sole mutamus? Patria quis exul se quoque fugit_?[100]