Part 6

Ruumis on vielä notkea; senvuoksi pitää sitä taivutella kaikkiin kuoseihin ja tapoihin; ja kunhan vain voidaan pitää aisoissa himot ja tahto, niin tehtäköön pelkäämättä nuori mies soveliaaksi kaikkien kansakuntain keskuuteen ja kaikkiin seuroihin... Harjaantukoon hän kaikkeen, mikä on tavanmukaista: osatkoon hän tehdä kaikkea, mutta älköön mielellään tehkö muuta kuin sitä, mikä on hyvää. Filosofitkaan eivät pidä kiitettävänä Kallistheneessa sitä, että hän menetti herransa, suuren Aleksanterin, suosion, syystä ettei hän tahtonut juoda yhtä paljon kuin tämä... Tahdon, ettei hän jätä tekemättä sitä, mikä on pahaa, voiman eikä taidon puutteesta, vaan tahdon puutteesta: _multum interest, multum peccare aliquis nolit aut nesciat_...[66] Olen usein suuresti ihaillen pannut merkille Alkibiadeen ihmeellisen luontaisen kyvyn mukautua niin helposti niin erilaisiin elintapoihin, vahingoittamatta terveyttään, vieden voiton milloin persialaisista ylellisyydessä ja komeudessa, milloin lakedaimonilaisista kieltäytymisessä ja yksinkertaisuudessa, yhtä ankaran siveänä Spartassa kuin hekumallisena Ioniassa.

_Omnis Aristippum decuit color et status et res_.[67]

Sellaiseksi tahtoisin kehittää oppilaani.

_Quem duplici panno patientia velat, mirabor, vitae via si conversa decebit, personamque feret non inconcinnus utramque_.[68]

Tässä nyt ovat neuvoni: ken niitä noudattaa, on niistä paremmin hyötynyt kuin ken ne vain tietää. Jos hänet näette, niin hänet kuulette; jos hänet kuulette, niin hänet näette. Älköön jumala koskaan suoko, sanoo joku eräässä Platonin dialogiassa, että filosofoiminen olisi monien asiain oppimista ja taiteiden käsittelemistä. _Hanc amplissimam omnium artium, bene vivendi disciplinam vita magis quam litteris persecuti sunt_.[69] Kun Leon, phliasilaisten ruhtinas, tiedusteli Heraklides Ponticukselta, mitä tiedettä tahi taidetta tämä ammattinaan harjoitti, vastasi tämä: "En osaa mitään taidetta enkä tiedettä, mutta olen filosofi." Diogenesta moitittiin siitä, että hän ollen oppimaton, puuttui filosofiaan: "Sitä paremmin sopii minun siihen puuttua", sanoi hän. Hegesias pyysi häntä lukemaan itselleen jotakin kirjaa. "Te olette lystikäs", vastasi hän hänelle, "te valitsette oikeita ja luonnollisia viikunoita, ettekä maalattuja; miksette myöskin valitse luonnollisia, oikeita älynne harjoituksia, eikä kirjoitettuja?"

Oppilaamme suorittaa läksynsä pikemmin teoissa kuin suu sanallisesti. Hän kertaa sen toiminnassaan: voidaan nähdä onko järkevyyttä hänen yrityksissään, onko hyvyyttä, oikeudenmukaisuutta hänen käytöksessään, onko älyä ja viehätystä hänen puheessaan, onko hänessä elinvoimaa taudeissa, kohtuullisuutta leikeissä, itsensähillintää nautinnoissa, järjestystä talousasioissa, maittaako häntä yhtä hyvin liha, kala, viini ja vesi. _Qui disciplinam suam non ostentationem scientiae, sed legem vitae putet; quique obtemperet ipse sibi, et decretis pareat_.[70] Opetustemme oikea peili on elämämme kulku. Zeuxidamos vastasi eräälle, joka kysyi häneltä, mikseivät lakedaimonilaiset laatineet kirjallisesti urhoollisuuden sääntöjä ja antaneet niitä nuorten miestensä lukea, että niin oli laita siksi, että he tahtoivat totuttaa heitä tekoihin, eikä sanoihin. Verratkaapa viiden-, kuudentoista vuoden kuluttua tähän poikaan jotakuta noista lukioittemme latinanlukijoista, joka on käyttänyt yhtä paljon aikaa oppiakseen yksinkertaisesti vain puhumaan. Maailma on pelkkää puhetta, enkä ikänäni ole nähnyt miestä, joka ei puhu pikemmin enemmän kuin vähemmän kuin hänen pitäisi. Kuitenkin puolet ikäämme kuluu siihen: meitä pidetään neljä viisi vuotta kuulemassa sanoja ja sommittelemassa niitä lauseiksi; vielä yhtä monta vuotta rakentelemassa niitä suureksi sopusuhtaiseksi kokonaisuudeksi, joka laajenee neljään viiteen osaan; vielä vähintäin toiset viisi oppimassa lyhykäisesti sekoittamaan ja punomaan ne toisiinsa jollakin hienolla tavalla: jättäkäämme sellainen niille, jotka sitä harjoittavat nimenomaisena ammattinansa.

Matkustaessani eräänä päivänä Orleansiin, tapasin sillä tasangolla, joka on Cléryn tällä puolen, kaksi opettajaa, jotka tulivat Bordeauxiin, noin 50 askeleen päässä toisistaan; kauempana heidän takanaan näin sotaväenosaston ja sen etunenässä johtajan, joka oli herra kreivi de la Rochefoucault-vainaja. Eräs palvelijoistani kysyi ensimmäiseltä noista opettajista, kuka oli tuo aatelismies, joka tuli hänen jäljessään; hän, joka ei ollut huomannut takanaan seuraavaa miesjonoa ja luuli tarkoitettavan hänen toveriaan, vastasi leikillisesti: "Hän ei ole aatelismies, hän on grammaatikko, ja minä olen loogikko." Mutta me, jotka koetamme tässä, päinvastoin, kasvattaa, emme grammaatikkoa emmekä loogikkoa, vaan aatelismiestä, antakaamme heidän käyttää väärin aikaansa: meillä on muuta tehtävää. Kunhan vain oppilaamme on hyvin varustettu sanottavalla, niin sanat kyllä seuraavat perästä liiankin hyvin: jolleivät ne tahdo seurata, niin hän vetää ne väkisin perässään. Kuulen erästen puolustelevan itseään sillä, että muka eivät osaa lausua niitä selvästi julki: se on narripeliä. Tiedättekö, miten tuon laita minun luullakseni on? Ne ovat varjoja, jotka heille johtuvat jonkinlaisista vielä valmiiseen muotoon kehittymättömistä käsitteistä, joita he eivät osaa selvittää eivätkä kirkastaa sisässänsä, eivätkä siis myöskään esittää ulospäin; he eivät vielä itse ymmärrä itseänsä; ja katsokaahan hiukan, kuinka he änkyttävät synnyttämisen hetkellä, niin voitte päättää, ettei heidän työnsä ole lapsenpäästön, vaan hedelmöitymisen asteella, ja että he vasta vain nuolevat tuota keskentekoista ainemassaa. Minä puolestani olen sitä mieltä, ja Sokrates päättää, että kellä on jostakin elävä ja selvä kuva mielessään, hän sen lausuu ilmi, vaikkapa Bergamon murteella tahi kasvojen eleillä, jos hän on mykkä:

_Verbaque provisam rem non invita sequentur_.[71]

Ja niinkuin tuo kirjailija yhtä runollisesti sanoi proosakielellään: _quum res animum occupavere, verba ambiunt_;[72] ja tämä toinen: _ipsae res verba rapiunt_.[73] Hän ei tiedä mitään ablatiivista, konjunktiivista, substantiivista eikä kieliopista; ei sitä myöskään tee hänen lakeijansa, eikä joku _Petit Pontin_ kalaeukko; ja kuitenkin he, jos haluatte, puhelevat teille niin paljon kuin jaksatte kuulla, ja horjahtavat yhtä vähän syrjään kielensä säännöistä kuin Ranskan paras filosofiantohtori. Hän ei osaa retoriikkaa eikä osaa aluksi tavoitella puolueettoman lukijan suosiota, eikä hän välitä sen osaamisesta. Itse asiassa yksinkertaisen ja koruttoman totuuden loiste saattaa helposti varjoon koko tuon kauniin väriprameuden; nuo näppärät temput ovat omiaan vain huvittamaan alhaisoa, joka ei kykene nauttimaan jykevämpää ja vahvempaa ravintoa; niinkuin Afer varsin selvästi osoittaa Tacituksen dialogissa. Samoksen lähetit olivat tulleet Spartan kuninkaan Kleomeneen luo, valmistettuaan kauniin ja pitkän puheen, saadakseen hänet yllytetyksi sotaan tyranni Polykratesta vastaan; annettuaan heidän rauhassa puhua hän vastasi heille: "Mitä tulee alkulauseeseenne ja johdantoonne, niin en niitä enää muista, enkä siis myöskään keskikohtia; ja mitä tulee johtopäätökseenne, niin en tahdo sen johdosta mitään tehdä." Siinä mielestäni oiva vastaus ja aika nolaus puhujille. Entäs tämä toinen: Athenalaisten oli valittava toinen kahdesta arkkitehdistä johtamaan erästä suurta rakennustyötä; ensimmäinen, teeskentelevämpi, esitti itsensä kauniilla, ennakolta valmistetulla, tätä työtä koskevalla puheella ja koetti saada kansan päätöksen kallistumaan omaksi edukseen; mutta toinen lausui parilla sanalla: "Herrat athenalaiset, mitä tuo mies on puhunut, sen minä teen." Ciceron kaunopuheisuuden parhaina hetkinä monet alkoivat ihailla sitä, mutta Cato vain nauroi sille ja sanoi: "Meillä on lystikäs konsuli." Hyödyllinen mietelause, kaunis neronvälähdys on aina paikallaan, olipa se edellä tahi jäljessä: jollei se sovellu hyvin siihen, mikä käy edellä, eikä siihen, mikä seuraa jäljessä, niin se on hyvä itsessään. En ole niitä, jotka katsovat, että kunhan riimi on hyvä, niin runokin on hyvä: antakaa runoilijan pitentää lyhyt tavu, jos tahtoo; siinä suhteessa ei mitään pakkoa; jos mielikuvitus siinä on rehevä, jos nero ja järki ovat hyvin tehneet tehtävänsä, niin sanon: kas siinä hyvä runoilija, mutta huono riimiseppä.

_Emuncts naris, durus componere versus_.[74]

Antakoon runoilija teoksensa menettää kaikki osiensa liitokset ja mittasuhteet,

_tempora certa modosque, et, quod prius ordine verbum est, posterius facias, praeponens ultima primis. inventas etiam disjecti membra poetae_,[75]

se ei silti joudu häpeään: sen osatkin ovat silti kauniita. Niinhän vastasi Menander, kun häntä, sen päivän lähestyessä, joksi hän oli luvannut erään huvinäytelmän, nuhdeltiin siitä, ettei hän vielä ollut ryhtynyt sitä kirjoittamaan: "Se on sepitettynä ja valmiina; siitä ei enää puutu muuta kuin runopuku." Kun hänellä oli sisällys ja ainekset järjestettyinä päässään, ei hän pitänyt paljoa lukua muusta. Siitä lähtien kun Ronsard ja du Bellay ovat kohottaneet arvoon meidän ranskankielisen runoutemme, en näe niin vähäpätöistä aloittelijaa, joka ei käyttäisi mahtipontisia sanoja, joka ei sommittelisi loppusäkeitä jokseenkin niin kuin he: _Plus sonat quam valet_.[76] Suuren yleisön mielestä ei ole koskaan ollut niin paljon runoilijoita; mutta yhtä helppoa kuin heidän on ollut mukailla noiden rivejä, yhtä vähän he pystyvät jäljittelemään toisen uhkeita kuvauksia ja toisen hienoa mielikuvitusta.

Totta kyllä; mutta mitä hän tekee, jos häntä ahdistetaan jollakin sofistisen ongelmallisella päätelmällä? Esimerkiksi: "Kinkku pakoittaa juomaan; juominen sammuttaa janon: siis kinkku sammuttaa janon." Naurakoon hän sellaiselle: sukkelampaa on nauraa sille kuin vastata siihen; lainatkoon hän Aristippokselta seuraavan lystikkään vastaongelman: "Minkätähden kirvoittaisin auki nuo solmusananne, koska ne solmuissaankin ovat minulle vastuksiksi?" Joku esitti Kleantheksen ratkaistaviksi dialektisia ongelmia; hänelle sanoi Khrysippos: "Leikittele noilla silmäinkääntäjän tempuilla lasten kanssa, äläkä käännä moiseen ikämiehen vakavia ajatuksia." Jos noiden typeräin saivartelujen, _conforta et aculeata sophismata_,[77] on sallittu saada hänet uskomaan valhetta, niin se on vaarallista; mutta jos ne jäävät vaikutusta vaille ja vain saavat hänet nauramaan, niin en käsitä, miksi hänen pitäisi varoa itseään niiltä. On niin typeriä ihmisiä, että he poikkeavat neljännespenikulman päähän aineestaan, tavoitellessaan jotakin sanasutkausta: _aut qui non vetba rebus aptant, sed res extrinsecus arcessunt, quibus verba conveniant_;[78] ja toinen: _qui alicujus verbi decoreplacentis vocentur ad id, quod non proposuerant scribere_.[79] Minä muutan paljoa mieluummin hyvää mietelausetta, sovittaakseni sen teokseen, kuin puran suunnitelmaani, mennäkseni sitä etsimään. Päinvastoin, sanojen tulee palvella ja seurata; ja tulkoon gascognelainen käytäntöön, jos ranskalainen ei voi siihen soveltua. Tahdon, että ajatukset kohoavat valta-asemaan ja täyttävät kuulijan mielikuvituksen niin, ettei hän lainkaan muista sanoja. Puheentyyli, josta minä pidän, on yksinkertainen ja koruton tyyli, samanlainen paperilla kuin suupuheessakin, mehevä ja ponteva, lyhykäinen ja kokoonpuserrettu, pikemmin kiivas ja jyrkkä kuin hienotuntoinen ja silosanainen;

_haec demum sapiet dictio, quae feriet_;[80]

pikemmin vaikeatajuinen kuin ikävystyttävä, teeskentelemätön, säännöistä välittämätön, hajanainen ja uskallettu; jokainen palanen muodostakoon siinä oman kokonaisuutensa; älköön se olko pedanttimaista, eikä saarnaajamunkkimaista, eikä asianajajamaista, vaan pikemmin sotilasmaista, jollaiseksi Svetonius sanoo Julius Caesarin tyyliä, ja kuitenkaan en oikein käsitä, miksi hän sitä sellaiseksi nimittää.

Olen kernaasti jäljitellyt tuota vallattomuutta, jota näkee nuorisossamme siihen katsoen, miten se pitää vaatteitaan: viitta pidetään vyöhikön tapaan, huppukaulus toisella olkapäällä, sukka löyhällään; se osoittaa ylimielisyyttä, joka halveksii noita ulkonaisia koristeita eikä välitä taiteellisuudesta; mutta mielestäni se on vielä paremmin paikallaan esitystavan muotoon nähden. Kaikenlainen teeskentely, eritoten iloisessa ja vapaassa Ranskassa, soveltuu huonosti hovimiehelle; ja monarkiassa tulee jokaista aatelismiestä kasvattaa hovimiehen ryhtiin: senvuoksi teemme oikein, jos kallistumme hiukan luonnolliseen ja ylimieliseen päin. En pidä teoksen rakenteesta, jossa liitokset ja saumat näkyvät, yhtä vähän kuin kauniissa ruumiissa tulee voida laskea luut ja suonet. _Quae veritati operam dat oratio, incomposita sit et simples_.[81] _Quis accurate loquitur, nisi qui vult putide loqui_.[82] Kaunopuheinen muoto, joka kääntää huomiomme itseensä, tekee vääryyttä sisällykselle; samoin kuin on pikkumaista koettaa vaatetuksessa herättää huomiota jollakin erikoisella ja tavallisuudesta poikkeavalla kuosilla, samoin johtuu kielenkäytössä uusien lauseparsien ja outojen sanojen tavoittelu koulupoikamaisesta ja lapsellisesta kunnianhimosta: jospa voisin käyttää vain sellaisia, joita käytetään halleissa Pariisissa. Grammaatikko Aristophanes oli aivan väärässä moittiessaan Epikuroksen sanojen yksinkertaisuutta ja hänen puhujataiteensa tarkoitusperää, joka oli vain esityksen selvyys. Kokonaiselta kansalta luonnistuu heti puheentyylin jäljittely, koska se on helppoa: arvostelun, mielikuvituksen jäljittely ei käy niin nopeasti. Suurin osa lukijoita on siinä varsin väärässä luulossa, että kun he ovat keksineet samanlaisen vaateparren, heillä myöskin on samanlainen ruumis. Voimaa ja hermoja ei voi saada lainaksi; korut ja päällysviitan voi saada lainaksi. Seurapiirissäni puhuvat useimmat ihmiset niinkuin _Tutkielmani_, mutta en tiedä, ajattelevatko he samoin. Athenalaisilla, sanoo Platon, on erikoisharrastuksenaan tyylin rikkauden ja sirouden, lakedaimonilaisilla lyhykäisyyden ja kreetalaisilla pikemmin aatteiden hedelmällisyyden kuin kielellisen muodon huoltaminen; viimeksimainitut ovat asetettavat etusijalle. Zenon sanoi, että hänellä on kahdenlaisia oppilaita: toiset, joille hän antoi nimen φιλολογοι, halukkaita oppimaan asiat, ja nämä olivat hänen lempioppilaitaan; toiset, λογοφιλοι, jotka eivät välittäneet muusta kuin kielestä. Ei suinkaan sovi sanoa, ettei puhetaide olisi jotakin kaunista ja hyvää, mutta ei niin hyvää kuin miksi se tehdään; ja mielestäni on ikävää, että elämämme käytetään kokonaan sen saavuttamiseen. Tahtoisin ennen kaikkea osata hyvin omaa kieltäni ja naapurieni kieltä, joiden kanssa olen tavallisimmin tekemisissä.

Kreikka ja latina ovat epäilemättä kaunis ja suurenmoinen koristus, mutta se ostetaan liian kalliilla hinnalla. Kerron tässä erään tavan hankkia niiden taitoa tavallista helpommalla hinnalla, tavan, jota on koeteltu minuun itseeni: käyttäköön sitä ken hyväksi näkee. Isävainajaani, joka kaikin mahdollisin tavoin oli oppineilta ja järkeviltä miehiltä tiedustellut parasta kasvatusmenetelmää, varoitettiin tuosta epäkohdasta, joka vallitsi tavanmukaisessa opetuksessa; ja hänelle sanottiin, että se pitkä aika, jonka me käytämme niiden kielten oppimiseen, joiden oppiminen ei tuottanut mitään vaikeuksia muinaisille kreikkalaisille ja roomalaisille, on ainoana syynä siihen, ettemme voi saavuttaa heidän henkistä etevyyttään ja tietorikkauttaan. En usko, että se on ainoana syynä siihen. Oli miten oli; keino, jonka isäni siihen keksi, oli se, että hän vielä imeltäjällä ollessani ja ennen kieleni kannan ensimmäistä kirpoamista antoi minut opetettavaksi eräälle saksalaiselle, joka sittemmin kuoli kuuluisana lääkärinä Ranskassa. Hän ei ensinkään osannut meidän kieltämme, mutta oli sangen hyvin perehtynyt latinaan. Tämä, jonka isäni vartavasten oli kutsunut palvelukseensa ja joka sai sangen kalliin palkan, kanniskeli minua alituisesti sylissään. Paitsi häntä oli vielä kaksi muuta vähemmän oppinutta henkilöä aina minua seuraamassa ja avustamassa ensin mainittua: nämä eivät puhuneet minulle muuta kieltä kuin latinaa. Mitä muuhun talonväkeen tulee, niin oli rikkomatta noudatettavana sääntönä, että ei isäni eikä äitini, ei palvelija eikä kamarineiti puhunut minun seurassani muuta kuin sen verran latinaa, minkä olivat oppineet solkatakseen minun kanssani. On ihmeellistä kuinka jokainen siinä edistyi; isäni ja äitini oppivat siten kylliksi paljon latinaa ymmärtääkseen sitä ja hankkivat siinä riittävän taidon osatakseen sitä käyttää välttämättömässä tarpeessa; samoin oli laita muun talonväen, joka erikoisemmin palveli minua. Lyhyesti, me latinaistuimme siinä määrin, että latinaa herui ympäristön kyliin saakka, joissa vieläkin on latinalaisia käsityöläisten ja työkalujen nimityksiä käytännön vakaannuttamina. Ja minä puolestani olin kuusi vuotta täyttänyt, ennenkuin ymmärsin enempää ranskaa tahi Perigordin murretta kuin arabiaa; ja ilman teennäisyyttä, ilman kirjaa, ilman kielioppia ja sääntöjä, ilman vitsaa ja ilman kyyneliä olin oppinut latinaa, aivan yhtä puhdasta kuin opettajanikin taisi, sillä en voinut oppia sitä sekoitettuna enkä väärennettynä. Jos minulle koetteeksi tahdottiin antaa kirjallinen käännöstehtävä, kuten lukioissa on tapana, niin se täytyi minulle antaa huonolla latinankielellä, käännettäväksi hyvälle, kun se muille annetaan ranskankielellä. Ja Nicolas Grouchy, joka on kirjoittanut _De Comitiis Romanorum_, Guillaume Guérente, joka on selitellyt Aristotelesta, Georges Buchanan, tuo suuri skotlantilainen runoilija, Marc-Antoine Muret, jonka Ranska ja Italia tunnustaa aikamme parhaaksi puhujaksi, kaikki kotiopettajani ovat usein sanoneet minulle, että minulla lapsuudessani oli tämä kieli niin valmiina ja niin vallassani, että he pelkäsivät puhutella minua. Buchanan, jonka sittemmin näin herra marsalkka de Brissac vainajan seurueessa, sanoi minulle olevansa parastaikaa kirjoittamassa tutkimusta lasten kasvatuksesta ja ottavansa minun kasvatukseni esikuvaksi; hänellä näet oli silloin opetettavanaan kreivi de Brissac, jonka sittemmin olemme nähneet niin urhoollisena ja kelpo miehenä.

Mitä tulee kreikankieleen, jota tuskin ensinkään ymmärrän, oli isäni aikonut opetuttaa sitä minulle kielimestarilla, mutta uutta menetelmää noudattaen, nimittäin leikittelyn ja harjoittelun muodossa: me leikittelimme taivutusmuodoilla niinkuin palloilla, samaan tapaan kuin ne, jotka oppivat aritmetiikkaa ja geometriaa eräänlaisen shakkipelin avulla. Sillä häntä oli muun muassa neuvottu herättämään minussa mieltymystä tieteeseen ja velvollisuudenharrastusta vapaasta tahdostani ja omasta halustani, ja kasvattamaan sieluani kaikella lempeydellä ja kaikessa vapaudessa, ilman ankaruutta ja pakoitusta; ja tätä hän noudattikin siihen määrään tunnollisesti, että koska muutamat ovat sitä mieltä, että lasten hentojen aivojen kehitystä häiritsee se, että heidät aamuisin kavahdutetaan hereille ja yhtäkkiä rajusti temmataan unesta (johon he ovat vaipuneet paljoa syvemmin kuin me), niin hän herätytti minut jonkin soittimen sävelillä, ja hänellä oli aina palveluksessaan mies, joka niitä minulle kaiutteli.

Tämä esimerkki riittää, voidakseen arvostella kaikkea muuta ja myös kiitellä niin hyvän isän järkevää huolenpitoa ja hellyyttä; eikä häntä sovi moittia, jos hän ei ole saanut korjata mitään hedelmiä, jotka vastaisivat niin hienonhienoa viljelystapaa. Kaksi seikkaa oli siihen syynä; ensinnäkin hedelmätön ja epäkiitollinen maaperä; sillä vaikka minulla oli luja ja vikaantumaton terveys ja samalla sävyisä ja taipuisa luonnonlaatu, niin olin samalla niin hidas, veltto ja untelo, ettei minua voitu saada ravistetuksi toimettomuudestani, ei edes leikkimäänkään. Minkä käsitin, sen käsitin hyvin, ja tuon hitaan luontoni kuoren alla asui minussa rohkeita mielikuvitelmia ja ikääni nähden kypsyneitä mielipiteitä. Hidas oli järkeni, ja se kulki vain sikäli kuin sitä kuljetettiin, vitkallinen käsityskykyni, saamaton kekseliäisyyteni, ja päälle päätteeksi uskomattoman puutteellinen muistini. Eipä ihme, jos hän ei osannut saada tuosta kaikesta mitään arvokasta syntymään. Toiseksi ukko, joka kovin pelkäsi sellaisen sydämenasian menevän häneltä myttyyn, lopulta taipui yleiseen mielipiteeseen, joka aina, kuten kurjet, seuraa niitä, jotka kulkevat edellä, ja mukautui yleiseen tapaan -- samoin kuin kiihkeän paranemishalun ajamat ihmiset helposti antautuvat noudattamaan kaikenlaisia neuvoja --, hänellä kun ei enää ollut ympärillään niitä, jotka olivat antaneet hänelle nuo ensimmäiset, hänen Italiasta tuomansa ohjeet, ja lähetti minut noin kuusivuotiaana Guyennen lukioon, joka siihen aikaan oli sangen kukoistavassa tilassa ja Ranskan paras; ja siellä hän piti mahdollisimman täydellisen huolen sekä kykenevien yksityisopettajien valikoimisesta minulle että muista kasvatustani koskevista seikoista, jota varten hän varasi useita erikoistoimenpiteitä, vastoin sitä, mikä lukioissa on tavallista; mutta kuitenkin kaikitenkin se oli joka tapauksessa lukio. Latinani huonontui heti, ja sittemmin olen harjoituksen puutteessa kokonaan menettänyt sen taidon; eikä tuo tavallisesta poikkeava opetustapani tuottanut minulle muuta hyötyä, kuin että heti lukioon saavuttuani saatoin hypätä yli ensimmäisten luokkien; sillä päästessäni 13 vuotiaana lukiosta, olin päättänyt (niinsanotun) oppimääräni, mutta itse asiassa ilman mitään hyötyä, jonka nyt voisin merkitä tiliini.