Part 4

Eräs henkilö siis, joka oli nähnyt edellä olevan kirjoitelman, sanoi minulle kotonani tässä eräänä päivänä, että minun pitäisi hiukan laajemmin esittää käsitykseni lasten kasvatuksesta... Totta puhuen en ymmärrä siitä muuta kuin että inhimillisen tieteen suurin vaikeus ja tärkeys näyttää olevan tuolla alalla, joka käsittelee lasten kasvatusta ja opetusta... Heidän taipumuksensa näyttäytyvät tuolla varhaisella iällä niin heikosti ja hämärästi, lupaukset ovat niin epävarmoja ja pettäviä, että on vaikea niistä päättää mitään varmaa. Katsokaa Kimonia, katsokaa Themistoklesta ja tuhansia muita, kuinka suuresti alkuperäisestä poikkeavaan suuntaan he ovat kehittyneet. Karhujen ja koirien pennut näyttävät luontaisen kehityssuuntansa, mutta ihmiset, omaksuen heti tottumuksia, mielipiteitä, lakeja, muuttuvat helposti tahi pukeutuvat valepukuun. Kuitenkin on vaikea voittaa luontaisia taipumuksia. Siitä johtuu, että kun ei ole oikein valittu lasten uraa, nähdään usein turhaa vaivaa ja kulutetaan paljon aikaa harjaannuttaessa heitä sellaiseen, missä he eivät voi menestyä, joka tapauksessa olen tästä vaikeasta kysymyksestä sitä mieltä, että heidät on aina suunnattava parhaaseen ja hyödyllisimpään, eikä ole pantava varsin paljon huomiota noihin herkkiin ennustuksiin ja arvelmiin, joihin heidän lapsuutensa oireet antavat meille aihetta. Platon näyttää minusta _Valtiossaan_ antavan niille liiaksi arvoa.

Tiede on jalo kaunistus, rouvani, ja ihmeen tehokas väline nimenomaan niin korkeassa asemassa oleville henkilöille kuin te olette. Oikeastaan sitä eivät halvat ja alhaiset kädet voi oikein käyttää; se on paljon ylpeämpi antaessaan apuaan sodan johtamiseen, kansan hallitsemiseen, jonkun ruhtinaan tahi vieraan kansakunnan ystävyyden hankkimiseen kuin dialektisen todistelun laatimiseen, tahi valitusasian ajamiseen tahi pillerilääkkeen määräämiseen. Siispä, rouvani, koska uskon että te ette unohda tätä puolta omaistenne kasvatuksesta, te joka olette maistanut sen makeutta ja olette kirjallisella alalla toiminutta sukua (onhan meillä vielä kirjoitelmia noilta vanhoilta de Foixin kreiveiltä, joista Herra Kreivi teidän puolisonne ja te polveudutte, ja François Monsieur de Candale, teidän setänne, luopi niitä joka päivä toisia, jotka ulotuttavat tiedon tästä sukunne ominaisuudesta useampiin vuosisatoihin), tahdon esittää teille siitä yhden ainoan käsitystavan, joka minulla on ja joka on päinvastainen kuin tavalliset. Siinä kaikki, millä voin teitä palvella tässä asiassa.

Sen opettajan toimessa, jonka pojallenne annatte ja jonka valinnasta riippuu koko hänen kasvatuksensa tulos, on useita muita tärkeitä puolia, mutta niihin en koske, kun en tiedä niistä sanoa mitään arvokasta; ja mitä tulee tähän asiaan, josta ryhdyn antamaan hänelle neuvoja, uskokoon hän minua, mikäli katsoo sanani todenmukaisiksi.

Tahtoisin, että ylhäissukuiselle lapselle, joka pyrkii kirjalliseen sivistykseen ei ansion vuoksi (sillä niin halpamainen tarkoitusperä ei ole runotarten armon ja suosion arvoinen, ja sitäpaitsi se tarkoittaa toisia ja on riippuvainen toisista), eikä niin paljon vierasten etuja kuin omiansa varten ja sisällisesti siitä rikastuakseen ja kaunistuakseen, haluten sen avulla kehittää itsensä pikemmin taitavaksi kuin oppineeksi mieheksi, tahtoisin, että hänelle myöskin huolellisesti valittaisiin ohjaaja, joka olisi pikemmin älykäs kuin tietorikas, ja että siihen vaadittaisiin kumpiakin, mutta enemmän siveellisiä ominaisuuksia ja ymmärrystä kuin tietoja, ja että hän toimessaan noudattaisi uutta menettelytapaa.

Lakkaamatta huudetaan korviimme, niinkuin kaadettaisiin suppiloon, ja meidän tehtävänämme on vain toistaa, mitä meille on sanottu; tahtoisin, että hän korjaisi tämän kohdan ja heti alun alkaen, ohjattavansa henkisten kykyjen mukaan, ryhtyisi panemaan ne koetukselle, antaen hänen itsensä päästä asiain makuun, valita ja eroitella ne, joskus avaten hänelle tietä, joskus antaen hänen itsensä avata sen. En tahdo, että hän yksin esittää omia ajatuksiaan ja puhuu; tahdon, että hän kuuntelee, kuinka hänen oppilaansa vuorostaan puhuu. Sokrates ja sittemmin Arkhesilaos[42] panivat ensin oppilaansa puhumaan ja puhuivat sitten heille. _Obest plerumque iis, qui discere volunt, auctoritas eorum, qui docent_.[43] On hyvä, että hän panee hänet ravaamaan edessään, voidakseen arvostella hänen juoksuaan ja päättää, kuinka pitkälle hänen tulee alentua, asettuakseen hänen kykynsä kannalle. Jollemme vaarinota tätä suhdetta, niin turmelemme kaikki; ja osata määrätä se ja noudattaa sitä hyvin täsmällisesti, se on vaikeimpia tehtäviä mitä tunnen; ja etevän ja voimakkaan hengen osoituksena on osata alentua noiden lapsellisten elkeiden tasalle ja ohjata niitä. Minä astun vakavammin ja varmemmin ylä- kuin alamäkeä.

Ei ole kumma, jos ne, jotka, niinkuin meillä tavallisesti tehdään, ryhtyvät samalla opetuksella ja samanlaisella menetelmällä ohjaamaan useampia niin erimittaisia ja -muotoisia henkiä, kokonaisessa lapsilaumassa tuskin tapaavat pari kolme, jotka saavat jotakin oikeata hyötyä heidän opetuksestaan. Älköön opettaja vaatiko oppilaalta tiliä vain opetuksensa sanoista, vaan myöskin sen ajatuksesta ja sisällyksestä, ja älköön hän arvostelko hänen edistystään hänen muistinsa, vaan hänen elämänsä antaman todistuksen mukaan. Pankoon hän oppilaan muuntelemaan vasta oppimansa sataan muotoon ja soveltamaan sen yhtä moneen eri aiheeseen, nähdäkseen, tokko hän vielä on sen hyvin käsittänyt ja hyvin omaksunut, ottaen ohjeen työnsä kululle Platonin kasvatusopillisista mielipiteistä. Ruuan purkaminen takaisin sisästään sellaisena, kuin sen on niellyt, on ruuan sulamattomuuden ja huonon sulatuskyvyn merkki; vatsa ei ole tehnyt tehtäväänsä, jos se ei ole saanut sitä, mikä sen sulatettavaksi on annettu, muuttamaan näköä ja muotoa. Meidän sielumme liikkuu vain toisten turvissa, sidottuna ja pakoitettuna jäljittelemään toisten ajatuksia, heidän opetuksensa mahdin orjana ja vankina; meidät on siihen määrään totutettu talutusnuoriin, ettemme enää osaa liikkua vapaasti; meidän voimamme ja vapautemme on riutunut. _Numquam tutelae suae fiunt_.[44]

Seurustelin hänen kodissaan Pisassa erään henkilön kanssa, joka oli hieno mies, mutta niin jyrkkä aristotelikko, että hänen yleisin uskonkappaleensa oli, "että kaikkien paikkansa pitävien ajatusten ja kaiken totuuden koetuskivi ja ojennusnuora on niiden yhtäpitäväisyys Aristoteleen opin kanssa, että sen ulkopuolella on vain harhakuvitelmia ja tyhjyyttä, että hän on kaikki huomannut ja kaikki sanonut". Kun tätä hänen väittämäänsä oli tulkittu vähän liian laajasti ja väärin, joutui hän taannoin ja jäi pitkäksi aikaa rettelöihin inkvisitsionin kanssa Roomassa.

Pankoon opettaja oppilaan tyystin seulomaan kaikki älköönkä ajako mitään hänen päähänsä vain mahtisanalla ja uskonkappaleena. Aristoteleen perusajatukset älkööt olko hänelle perusajatuksia enempää kuin stoalaisten ja epikurolaistenkaan. Esitettäköön hänelle nämä eri mielipiteet; hän saa valita, jos voi; jollei, niin jääköön hän niistä epäilevälle kannalle:

_Che, non men che saver, dubbiar m'aggrada_.[45]

Sillä jos hän omaksuu Xenophonin ja Platonin mielipiteet oman päättelynsä nojalla, niin ne eivät enää ole heidän mielipiteitään, ne ovat hänen. Ken seuraa toisen mielipiteitä, se ei seuraa mitään, ei löydä mitään, eipä edes etsikään mitään. _Non sumus sub rege; sibi quisque se vindicet_.[46] Tietäköön hän ainakin tietävänsä. Hänen tulee imeä itseensä heidän henkensä, mutta ei oppia heidän sääntöjänsä; ja unohtakoon hän rohkeasti, jos tahtoo, mistä hän on ne saanut, mutta osatkoon omistaa ne omiksensa. Totuus ja järkipuhe ovat yhteisiä kaikille, eivätkä enemmän sen omia, joka ne ensiksi on sanonut, kuin sen, joka sanoo ne jäljestäpäin: sehän ei tapahdu enemmän Platonin mukaan kuin minun mukaani, koskapa hän ja minä ymmärrämme ja huomaamme asian yhtälailla. Mehiläiset kokoavat mettä siellä täältä kukkasista, mutta sitten ne tekevät siitä hunajaa, joka on kokonaan heidän omaansa; se ei ole enää ajuruohoa eikä meiramia. Niinpä hänkin muodostelee ja sulattaa yhteen toisilta lainaamansa ainekset, tehdäkseen niistä teoksen, joka on kokonaan hänen, nimittäin oman ymmärryksensä. Hänen kasvatuksensa, työnsä ja opiskelunsa tarkoittavat vain sen kehittämistä. Salatkoon hän kaiken sen, mistä hän on saanut avustusta, ja tuokoon julki vain sen, mitä hän siitä on tehnyt. Ryöstäjät, lainanottajat näyttelevät rakennuksiaan, ostoksiaan, eivätkä sitä, mitä ottavat toisilta; te ette näe hovioikeuden jäsenen saamia palkkioita: te näette ne naimisliitot ja kunniasijat, jotka hän on toimittanut lapsilleen. Ei kukaan pane julkiseen tiliin sitä, minkä on saanut lahjaksi; jokainen panee siihen sen, mitä on ansainnut. Opiskelusta saamamme hyöty on siinä, että siitä olemme tulleet paremmiksi ja viisaammiksi. Ymmärrys, sanoi Epikharmos,[47] se näkee ja kuulee, ymmärrys se hyötyy kaikesta, järjestää kaikki, toimii, hallitsee ja vallitsee; muu kaikki on sokeaa, kuuroa ja sielutonta. Tosiaankin me teemme sen orja- ja pelkurimaiseksi, kun emme anna sille vapautta tehdä mitään omintakeisesti.

Kuka on koskaan kysynyt oppilaaltansa, mitä hän ajattelee retoriikasta ja kieliopista, siitä ja siitä Ciceron mietelauseesta? Ne isketään muistiimme täysin valmiina, kuin oraakelin vastaukset, joissa kirjaimet ja tavut ovat asiallista sisällystä. Ulkoa osaaminen ei ole tietämistä, se on sen omistamista, mitä on antanut muistinsa säilytettäväksi. Mitä todella tietää, sitä voi vapaasti käyttää, katsomatta malliin, kääntämättä silmiään kirjaansa kohti. Pelkkä kirjanmukainen taitaminen ei ole kehuttavaa taitamista. Toivon, että sellainen saa olla koristuksena, ei perustana, Platonin mielipiteen mukaisesti, kun hän sanoo "vakavuuden, tunnollisuuden, vilpittömyyden olevan oikean filosofian; muiden ja muuta tarkoittavien tieteiden olevan vain ulkokiiltoa". Tahtoisinpa, että le Paluël tahi Pompée, nämä minun aikani hienot tanssijat, opettaisivat tanssihyppäyksiä antamalla meidän vain katsella, kuinka niitä tehdään, liikahtamatta paikaltamme, niinkuin nämä tahtovat opettaa meidän järkeämme panematta sitä liikkeelle; tahi että meitä opetettaisiin käsittelemään hevosta tahi keihästä tahi luuttua tahi ääntä, harjoittamatta meitä siihen, niinkuin nämä tahtovat opettaa meitä oikein arvostelemaan ja hyvin puhumaan, harjoittamatta meitä puhumaan tahi arvostelemaan. Nythän tuollaisessa harjoittelussa kaikki, mikä sattuu silmäimme eteen, käy riittävästi kirjan verosta: hovipojan oveluus, palvelijan typeryys, jokin pöytäpuhe, ne ovat kaikki uusia harjoitusaiheita.

Siitä syystä ihmisten seura ja vierailla mailla matkustaminen ovat siihen ihmeesti omiaan; ei palataksemme sieltä tietäen vain, kuten meidän ranskalaiset aatelisemme, montako porrasta on _Santa Rotondassa_ tahi, kuten toiset, paljonko pitemmät tahi leveämmät Neron kasvot ovat jonkin vanhan raunion kuvapatsaassa kuin jossakin samaa kuvaavassa mitalissa; vaan palataksemme sieltä tuntien ennen kaikkea noiden kansojen luonnonlaadut ja tavat, ja hieroaksemme ja hioaksemme aivojamme toisten aivoja vastaan. Tahtoisin, että alettaisiin antaa pojan jo varhaisessa lapsuudessaan liikkua, ja ensiksi, toimittaakseen yksin tein kaksi asiaa, niiden naapurikansain keskuudessa, missä kieli poikkeaa enemmän meidän kielestämme ja on sellaista, että kieli ei voi siihen kääntyä, jollei sitä ajoissa siihen taivuteta.

Myöskin on yleisesti hyväksytty mielipide, ettei ole järkevää kasvattaa lasta sen vanhempien povella: tuo luontainen rakkaus tekee heidät liian helliksi ja pehmeiksi, vieläpä järkevimmätkin; he eivät raahdi kurittaa häntä hänen vioistaan eivätkä nähdä hänen saavan yksinkertaista ruokaa, niinkuin pitää, ja mitä milloinkin sattuu; he eivät voi sietää, että hän palaa hikisenä ja pölyisenä ruumiinharjoituksistaan, että hän juopi lämmintä, juopi kylmää, eivätkä voi nähdä häntä vikurin hevosen selässä tahi floretti kädessä kovaa miekkailijaa vastassa tahi ensi kertaa pyssy kourassa. Sillä siitä ei päästä: jos mieli tehdä hänestä kelpo mies, niin täytyy epäilemättä olla häntä säälittelemättä tällä nuorella iällä ja useinkin rikkoa lääketieteen sääntöjä:

_Vitamque sub dio et trepidis agat in rebus_.[48]

Ei riitä, että karaistaan hänen sielunsa; täytyy myöskin terästää hänen lihaksensa; sielu rasittuu liiaksi, jollei sitä avusteta, ja sillä on liian paljon tehtävää, jos sen yksin täytyy toimittaa kahta virkaa. Tiedän, kuinka kovasti oma sieluni ponnistelee, yhtyneenä niin hentoon, niin arkatuntoiseen ruumiiseen, joka niin kovin turvautuu siihen; ja usein huomaan lueskellessani, että mestarini kirjoitelmissaan kiittelevät uljaan mielen ja suuren rohkeuden osoituksina esimerkkejä, jotka helposti todistavat pikemmin paksunahkaisuutta ja luiden kovuutta. Olen nähnyt miehiä, naisia ja lapsia, jotka piittaavat selkäsaunasta vähemmän kuin minä luunapista, jotka eivät hiisku sanaakaan, eivätkä rypistä kulmiaan, kun heitä lyödään. Kun atleetit kilpailevat filosofien kanssa kestävyydessä, niin se on pikemmin hermojen kuin hengen voimaa. Mutta tottuminen kestämään työtä on tottumista kestämään tuskaa: _labor callum obducit dolori_.[49] Täytyy totuttaa lapsi ruumiinharjoitusten vaivaan ja ankaruuteen, harjoittaakseen häntä jäsenen nyrjähdyksen, vatsanväänteiden, vetohaavan ja myöskin vankilan ja kidutuksen vaivaan ja ankaruuteen. Sillä näille viimeksi mainituillekin hän voi olla alttiina, koskapa ne tällaisena aikana uhkaavat hyviä niinkuin pahojakin. Me elämme koettelemuksen aikaa; jokainen, joka vastustaa lakeja, uhkaa kunnon ihmisiä ruoskilla ja hirttonuoralla.

Ja sitäpaitsi vanhempien läsnäolo keskeyttää ja ehkäisee kasvattajan arvovaltaa, jonka lapseen nähden tulee olla ehdoton; lisäksi tulee vielä, että talonväen lapselle osoittama huomio, tietoisuus hänen sukunsa varallisuudesta ja ylhäisyydestä ovat mielestäni tuntuvia vastuksia tällä iällä.

Tuossa ihmisten seuran koulussa olen usein huomannut sen vian, että me, sensijaan että pyrkisimme tutustumaan muihin, koetamme vain tutustuttaa muita itseemme, ja näemme enemmän vaivaa saadaksemme tavaramme kaupaksi kuin hankkiaksemme uutta: vaitiolo ja vaatimattomuus ovat sangen edullisia ominaisuuksia seurustelussa. Opetettakoon tätä lasta käyttämään säästeliäästi ja tarkasti tietojaan, kun hän on ne hankkinut, olemaan pahastumatta tyhmyyksistä ja jutuista, joita kerrotaan hänen läsnä ollessaan: sillä on epähienoa tungettelevaisuutta törmätä kaiken sellaisen kimppuun, mikä ei ole meidän makumme mukaista. Tyytyköön hän ojentamaan itse itsensä, älköönkä näyttäkö moittivan toisia kaikesta, mitä hän itse ei tahdo tehdä, eikä jyrkästi eroavan kaikesta, mikä on yleisenä tapana: _licet sapere sine pompa, sine invidia_.[50] Karttakoon hän noita maailmaa mestaroivia ja epähienoja esikuvia ja tuota lapsellista halua, että tahtoo näyttää hienommalta siksi, ettei ole niinkuin muut ja, ikäänkuin moitiskelut ja uutuuksien tavoittelu olisi vaikeasti saatavaa tavaraa, tahtoo niiden höykällä saada sen nimen, että muka on jotakin aivan erikoista. Samoin kuin vain suurten runoilijain sopii sallia itselleen taiteellisia vapauksia, samoin on vain ylevien ja loistavien henkien suvaittava anastaa itselleen etuoikeuksia yli sen, mikä on tapana. _Si quid Socrates et Aristippus contra mores et consuetudinem fecerunt, idem sibi ne arbitretur licere: magnis enim illis et divinis bonis hanc licentiam assequebantur_.[51] Opetettakoon hänet puuttumaan keskusteluun ja väittelyyn vain siinä, missä näkee mestarin, joka on arvokas painiskelemaan hänen kanssaan ja siinäkin olemaan käyttämättä kaikkia temppuja, jotka voivat häntä hyödyttää, ja käyttämään vain niitä, jotka voivat hyödyttää häntä eniten. Opetettakoon hänet tarkaksi perusteittensa valinnassa ja valikoimisessa, sekä asiallisuutta ja siis myöskin lyhyyttä rakastavaksi. Opetettakoon hänet ennen kaikkea antautumaan ja laskemaan aseensa totuuden edessä, niin pian kuin hän sen havaitsee, olkoonpa että se näyttäytyy hänen vastustajansa käsissä tahi hänessä itsessään jonkin mielipiteenmuutoksen johdosta: sillä häntä ei panna saarnastuoliin latelemaan jotakin ennakolta kirjoitettua roolia, eikä häntä sido mihinkään asiaan mikään muu kuin se, että hän sen hyväksyy, eikä hän kuulu tuohon ammattikuntaan, jossa myydään puhtaalla käteisellä vapaus voida katua erehdystään ja oikaista itsensä: _neque, ut omnia, quae praescripta et imperata sint, defendat, necessitate ulla cogitur_.[52]

Jos hänen kasvattajansa on yhtä mieltä minun kanssani, niin hän kehittää hänessä tahdon olla ruhtinaansa sangen vilpitön, sangen harras ja sangen uljas palvelija, mutta laimentaa hänen haluaan sitoa itsensä häneen muilla kuin julkisen velvollisuuden siteillä. Puhumatta useista muista tuollaisten yksityisten velvoitusten tuottamista haitoista, jotka vahingoittavat vapauttamme, niin joko palkatun ja ostetun miehen arvostelu ei ole täysin turmeltumaton ja vapaa tahi moititaan häntä epäviisaaksi ja kiittämättömäksi. Puhtaalla hovimiehellä ei voi olla oikeutta eikä tahtoa puhua ja ajatella muutoin kuin suosiollisesti herrasta, joka on valinnut hänet niin monien tuhansien muiden alamaisten joukosta elättääkseen ja korottaakseen hänet omalla kädellään: tämä suosio ja etu lahjoo jonkinlaisella oikeutuksella hänen vapautensa ja sokaisee hänet; siitäpä syystä onkin tavallinen ilmiö, että noiden ihmisten puhe eroaa kaikista muista puheentavoista valtiossa ja on siinä suhteessa varsin vähän luotettava.

Hänen vilpittömyytensä ja hyveellisyytensä loistakoot hänen puheestaan, ja olkoon niillä järki ainoana ohjaajana. Hänet on saatava ymmärtämään, että erehdyksen tunnustaminen, jos hän sellaisen huomaa omissa väitteissään, vaikkapa sitä ei huomaisi kukaan muu kuin hän, osoittaa arvostelukykyä ja vilpittömyyttä, jotka juuri ovat tärkeimmät avut, mitä hän tavoittelee; että itsepäisyys ja vastaanväittäminen ovat halpoja ominaisuuksia, sitä silmäänpistävämpiä, kuta halpamaisempia ovat sielut; että erehdyksensä huomaaminen ja itsensä oikaiseminen, väärästä kannasta luopuminen keskellä väittelyn kiivautta, ovat harvinaisia, voimakkaita ja filosofisia ominaisuuksia. Neuvottakoon häntä seurassa ollessaan suuntaamaan katseensa kaikkialle, sillä mielestäni ylimmillä istuimilla tavallisesti eivät istu etevimmät miehet ja ylhäinen asema tuskin on yhtyneenä kykyyn. Olen nähnyt pöydän alapäässä menevän hukkaan paljon kauniita neronvälähdyksiä, sillävälin kun yläpäässä puheltiin jonkin koruompeluksen kauneudesta tahi muskottiviinin mausta. Tunnustelkoon hän, mitä kukin on miehiään: härkärenkiä, muuraria, ohikulkijaa, kaikkia pitää käyttää hyväkseen ja lainata kultakin hänen tavaransa mukaan, sillä kaikki on taloudessa tarpeen; jopa toisten typeryys ja heikkouskin on oleva hänelle opiksi. Tarkkaamalla itse kunkin viehättäviä puolia ja esiintymistapoja hän herättää itsessään miellyttävän käytöksen harrastusta ja epämiellyttävän inhoa.

Herätettäköön hänen mielessään rehellinen halu hankkia tietoja kaikesta; käyköön hän katsomassa kaikkea, mitä hänen ympärillään on merkillistä: rakennusta, suihkukaivoa, ihmistä, muinaisen taistelun paikkaa, tietä, jota on kulkenut Caesar tahi Kaarle Suuri,

_quae tellus sit lenta gelu, quae putris ab aestu, ventus in Italiam quis bene vela ferat_.[53]

Tiedustelkoon hän tämän ja tuon ruhtinaan tapoja, varoja ja liittosuhteita: ne ovat seikkoja, jotka ovat sangen huvittavia oppia tuntemaan ja sangen hyödyllisiä tietää.

Mitä tulee tuohon seurusteluun ihmisten kanssa, niin tarkoitan, että luetaan niihin kuuluviksi, ja vieläpä etupäässä, ne, jotka elävät enää vain kirjojen välittämässä muistossa: seurustelkoon hän historiateosten avulla noiden suurten henkien kanssa, jotka ovat eläneet parhaina aikakausina. Se on turhaa opiskelua, jos niin tahtoo; mutta, myöskin jos niin tahtoo, se on arvokasta ja hyödyllistä opiskelua, ja ainoa opiskelu, kuten Platon sanoo, jonka lakedaimonilaiset olivat varanneet itselleen. Kuinka hyödyllistä hänelle onkaan tällä alalla meidän Plutarkhoksemme elämäkertojen lukeminen? Mutta muistakoon tarkoittamani opettaja, mihin hänen tehtävänsä tähtää, älköönkä painako oppilaansa mieleen niin paljon Karthagon hävityksen päivämäärää kuin Hannibalin ja Scipion luonteet, eikä niin paljon sitä, missä Marcellus kuoli, kuin sen, miksi ei ollut hänen velvollisuutensa arvon mukaista, että hän kuoli siellä. Älköön hän opettako hänelle niin paljon historiallisia tapahtumia kuin niiden arvostelemista. Se on luullakseni kaikista aineista se, johon hengenlahjamme soveltuvat erilaisimmassa määrässä: olen lukenut Titus Liviuksen teoksesta satoja asioita, joita moni muu ei ole siitä lukenut; Plutarkhos on lukenut siitä satoja niiden lisäksi, jotka minä olen osannut siitä lukea, ja ehkä niidenkin lisäksi, jotka tekijä on siihen pannut; eräille ihmisille se on puhtaasti kielellistä opiskelua, toisille filosofian anatomiaa, jonka avulla voi tunkeutua luontomme hämärimpiin sopukkoihin. Plutarkhoksen teoksissa on monista seikoista laajoja esityksiä, jotka hyvin ansaitsevat, että ne osaamme, sillä hän on mielestäni mestari sillä alalla; mutta on tuhansia asioita, joita hän on vain yksinkertaisesti koskettanut: hän vain viittaa sormellaan, mitä tietä meidän on kuljettava, jos haluamme, ja tyytyy joskus antamaan vain sysäyksen keskellä mitä vilkkainta kertomusta. Ne täytyy ottaa siitä irralleen ja panna hyvin runsaaseen valaistukseen; niinpä esimerkiksi tuo hänen sanansa, että Aasian asukkaat olivat yhden ainoan miehen orjia senvuoksi, etteivät osanneet lausua yhtä ainoata tavua, joka kuuluu "ei", ehkä antoi La Boétielle aineen ja aiheen hänen teokseensa _Vapaaehtoisesta orjuudesta_. Kun näkee hänen valikoivan ihmisen elämästä vähäisen teon tahi sanan, joka ei näytä olevan niin merkillinen, niin jo sekin on pitkän opettavan puheen veroista. Vahinko, että älykkäät ihmiset pitävät niin paljon lyhykäisyydestä; epäilemättä heidän maineensa siitä kostuu, mutta me menetämme siten paljon arvokasta. Plutarkhos tahtoo mieluummin, että me kiittelemme hänen älyään kuin hänen tietojaan; hän tahtoo mieluummin jättää meihin itsensä kaipuun kuin kyllästyksen itseensä. Hän tiesi, että hyvistäkin asioista voi puhua liiaksi, ja että Alexandridas syystä moittien lausui sille, joka piti eforeille hyviä, mutta liian pitkiä puheita: "Oi muukalainen, sinä sanot oikean asian väärällä tavalla." Ne, joilla on hoikka ruumis, pullistavat sitä täytteillä; ne, joilla on niukalti puheen ainetta, paisuttavat sitä sanoilla.