Part 3

Miksi sitä arastelette, kun kerran ette voi siitä peräytyä? Olette nähneet kyllin monta niitä, joille kuoleminen on ollut hyväksi, he kun siten ovat välttäneet suuria kärsimyksiä; mutta oletteko nähneet ketään, jolle se olisi ollut pahaksi? Onhan kovin yksinkertaista paheksia seikkaa, jota ette ole kokeneet, ette itsessänne ettekä muissa. Miksi olet tyytymätön minuun ja kohtaloosi? Teemmekö sinulle vääryyttä? Onko sinun hallittava meitä vai meidän sinua? Vaikka ikäsi ei olekaan päässyt täyteen määrään, niin elinaikasi on. Pieni ihminen on kokonainen ihminen niinkuin suurikin. Ei ihmisiä eikä heidän elinpäiviään mitata kyynärämitalla. Ajatelkaahan todenteolla, kuinka paljon vähemmin siedettävä ja kuinka paljon tukalampi olisi ihmiselle ainainen elämä kuin se, jonka minä hänelle olen suonut. Jos teillä ei olisi kuolemaa, niin te kiroaisitte minua lakkaamatta siitä, että olin teiltä sen riistänyt. Olen tahallani sekoittanut siihen jonkin verran katkeruutta, estääkseni teitä, huomatessanne sen mukavaksi käyttää, tavoittelemasta sitä liian ahnaasti ja maltittomasti. Saadakseni teidät pysymään sillä kohtuullisuuden kannalla, jota teiltä vaadin, ettette karta elämää ettekä kammoksu kuolemaa, olen sovitellut kummankin keskinkertaisen makeaksi ja katkeraksi. Minä opetin Thaleelle, ensimmäiselle viisaistanne, että eläminen ja kuoleminen oli yhdentekevää: senpätähden hän sille, joka kysyi häneltä, miksikä hän ei kuollut, vastasi sangen viisaasti: _senvuoksi, että se on yhdentekevää_. Vesi, maa, ilma ja tuli ynnä muut tämän rakenteeni osat eivät ole enemmän elämäsi kuin kuolemasi välineitä. Miksi pelkäät viimeistä päivääsi? Se ei vaikuta kuolemaasi enempää kuin muutkaan: viimeinen askel ei vaikuta väsymystä, se päästää sen valtaan. Jokainen päivä kulkee kohti kuolemaa; viimeinen saapuu perille.'

Kas siinä luontoäitimme hyvät huomautukset.

Mutta nyt olen usein miettinyt sitä, mistä johtuu, että sodissa kuoleman kasvot, olkoonpa että näemme ne itsessämme tahi muissa, ovat verrattoman paljon vähemmän peloittavat kuin kodeissamme (muutoinhan armeija olisi pelkkiä lääkäreitä ja itkusuita), ja että, vaikka se on aina sama, maalaisilla ja halpasäätyisillä ihmisillä kuitenkin on siihen paljon enemmän uskallusta kuin muilla. Luulen itse asiassa, että nuo peloittavat elkeet ja laitteet, joilla me sen ympäröimme, peloittavat meitä enemmän kuin se itse: aivan muuttunut elämän meno; äitien, vaimojen ja lasten valitushuudot; hämmästyneitä ja tyrmistyneitä ihmisiä käymässä luonamme; paljon kalpeita ja itkettyneitä palvelijoita ympärillämme; päivänvalosta suljettu huone, vahakynttilöitä palamassa, vuoteemme ääressä lääkäreitä ja saarnaajia; lyhyesti: kaikki ympärillämme kaameata ja peloittavaa; johan olemme kuin käärinliinoissa ja haudassa. Lapset pelkäävät ystäviänsäkin, nähdessään heidät naamioituina; samoin teemme mekin. Täytyy riisua naamari asioilta niinkuin henkilöiltäkin: kun se on riisuttu, emme löydä sen alta muuta kuin sen saman kuoleman, johon eräs palvelija tahi yksinkertainen kamarineitsyt hiljattain meni pelkäämättä. Onnellinen se kuolema, joka ei anna aikaa tuollaisten menojen valmisteluun.

5

TOTTUMUKSEN VOIMASTA JA MIKSI EI SAISI LIIAN HELPOSTI MUUTTAA HYVÄKSYTTYÄ LAKIA

(I, 22)

Tottumuksen voiman näyttää minusta sangen hyvin käsittäneen se, joka ensimmäisenä keksi tuon tarinan, että eräälle maalaisvaimolle, joka oli tottunut hyväilemään ja kanniskelemaan sylissään vasikkaa sen syntymähetkestä saakka ja yhä edelleen sitä jatkoi, tämä tuli sellaiseksi tavaksi, että vaikka vasikka jo oli suuri härkä, hän yhä vain sitä kantoi. Sillä tottumus on todellakin voimakas ja ovela koulumestari. Vähitellen, salavihkaa se laskee valtansa meissä lujalle pohjalle; mutta kun se, noin hiljalleen ja vaatimattomasti aljettuaan, on ajan oloon sen vakaannuttanut ja juurruttanut, näyttää se meille piankin tuimaa ja tyrannimaista naamaa, jota vastaan meidän ei enää ole lupa nostaa edes silmiämmekään. Näemme sen joka hetki pakottavan luonnon säännötkin taipumaan: _Usus efficacissimus rerum omnium magister_...[35]

Minusta näyttää, että suurimmat paheemme pääsevät alkuunsa jo hennoimmassa lapsuudessamme, ja että tärkein osa kasvatustamme on jätetty imettäjäin käsiin. Äitejä hauskuttaa nähdä lapsen vääntävän kananpojalta niskat nurin ja vallattomuudessaan mukiloivan koiraa ja kissaa; ja monikin isä on niin typerä, että pitää hyvänä urheuden enteenä sitä, kun näkee poikansa herjaten antavan nyrkiniskuja talonpojalle tahi palvelijalle, joka ei puolusta itseään, ja näppäryytenä sitä, kun näkee hänen jollakin ilkeällä vilpillä ja kepposella ovelasti petkuttavan toveriaan. Siinä ovat kuitenkin julmuuden, tyrannimaisuuden ja kavaluuden oikeat siemenet ja juuret. Ne itävät siellä ja kasvavat sitten ripeästi ja rehoittavat voimakkaasti tottumuksen vaalimina. Ja sangen vaarallinen kasvatusmenetelmä on puolustella noita häijyjä taipumuksia iän hentoudella ja asian vähäpätöisyydellä: ensiksikin siinä puhuu luonto, jonka ääni silloin on puhtaampi ja teeskentelemättömämpi, kun se on hennompi ja uudempi; toiseksi pettämisen rumuus ei riipu eroituksesta kultarahojen ja nuppineulojen välillä, se riippuu siitä itsestään. Ymmärtääkseni on paljon oikeampaa päätellä näin: "Miksei hän pettäisi kultarahoissa, koska hän kerran pettää nuppineuloissa?" kuin kuten tavallisesti päätellään: "Asiahan koskee vain nuppineuloja; hän varoisi niin tekemästä, jos se koskisi kultarahoja." Tulee huolellisesti opettaa lapset vihaamaan paheita niiden oman luonnon vuoksi, tulee opettaa heille niiden luonnollinen rumuus, jotta he eivät välttäisi niitä vain teoissaan, vaan varsinkin sydämissään, niin että niiden pelkkä ajatuskin on heille inhoittava, minkä naamarin alla ne piillevätkin.

* * * * *

Omantunnon lait, joiden me sanomme syntyvän luonnosta, syntyvät tottumuksesta; kun kukin sisimmässään kunnioittaa ympäristössään hyväksyttyjä ja omaksuttuja mielipiteitä ja tapoja, niin hän ei voi niistä vapautua tunnonvaivoitta eikä niitä noudattaa hyväksymättä menettelyään. Kun kreetalaiset muinoin tahtoivat kirota jotakuta, niin he rukoilivat jumalia totuttamaan hänet johonkin pahaan tapaan. Mutta sen mahdin päävaikutus on, että se vangitsee ja valtaa meidät siihen määrään, että meidän tuskin on mahdollista irtautua sen kynsistä ja syventyä itseemme, pohtiaksemme ja arvostellaksemme sen määräyksiä. Kun me itse asiassa imemme ne itseemme äitimme maidon mukana, ja kun maailma esiintyy meille sellaisena ensi näkemästämme asti, niin meistä tuntuu, että synnynnäinen kohtalomme on elää ja toimia juuri niin; ja yleiset ajatustavat, joiden näemme olevan arvossa ympäristössämme ja jotka ovat juurtuneet sieluumme isiemme siemenestä, tuntuvat meistä kaikkialla vallitsevilta ja luonnollisilta: ja siitä sitten johtuu, että mikä on totutusta tavallisuudesta poikkeavaa, sen luullaan olevan järjenkin tolalta poikkeavaa: jumala tietää kuinka mielettömästi useimmiten!...

Ken tahtoo päästä riippumattomaksi tästä tavan ankarasta ennakkotuomiosta, se tapaa monenmoista ehdottoman varmalla päätöksellä hyväksyttyä, joka ei perustu muuhun kuin siihen liittyvän tavan harmaaseen partaan ja vanhuudenryppyihin: mutta poistettuaan tuon naamarin, perustaen asiat totuuteen ja järkeen, hän tuntee ajatustapansa ikäänkuin kokonaan mullistuneen ja kuitenkin asettuneen paljon varmemmalle pohjalle. Kysyn häneltä silloin esimerkiksi, mikä saattaa olla eriskummaisempaa kuin nähdä kansan olevan pakoitetun noudattamaan lakeja, joita se ei koskaan ole ymmärtänyt, olevan sidotun kaikissa yksityisissä asioissaan, avioliitoissaan, lahjoituksissaan, testamenteissaan, myynneissään ja ostoissaan sääntöihin, joita se ei voi tuntea, ne kun eivät ole kirjoitetut eivätkä julkaistut sen kielellä, ja joiden selittäminen ja käyttö sen pakostakin täytyy maksaa rahalla...

Onko mitään hurjempaa kuin nähdä kansa, jonka keskuudessa tuomarin toimi lakivoimaisen tavan nojalla on myytävissä ja tuomiot maksetaan käteisellä, ja oikeus laillisesti kielletään siltä, jolla ei ole millä sen maksaisi? Ja tämä kauppatavara on niin suuressa arvossa, että valtiossa syntyy neljäs sääty ihmisistä, jotka ajavat oikeusasioita, kolmen entisen: papiston, aatelissäädyn ja kansan lisäksi; ja tämä sääty, jonka hoidettavina ovat lait, ja jolla on ylin valta ihmisten omaisuuksiin ja henkiin nähden, on aatelistosta erillinen yhdyskunta; tästä taas johtuu, että on olemassa kaksinaiset lait, kunnian ja oikeuden, jotka monissa asioissa ovat hyvin vastakkaiset; että edelliset yhtä ankarasti tuomitsevat ojennuksen suvaitsemisen kuin jälkimmäiset ojennuksen kostamisen; että sotilaallisen velvollisuuskäsityksen mukaan se menettää kunnian ja aateluuden, joka jättää kostamatta kärsimänsä loukkauksen, ja siviilipiirien velvollisuuskäsityksen mukaan se, joka sen kostaa, joutuu hengenrangaistuksen alaiseksi; ken vetoaa lakeihin, saadaksensa hyvitystä loukatulle kunniallensa, se häpäisee itsensä, ja ken ei vetoa niihin, sitä lait siitä rankaisevat ja kurittavat; ja näistä kahdesta niin erilaisesta säädystä, jotka kuitenkin riippuvat samasta päämiehestä, edellisellä on rauha, jälkimmäisellä sota toimenaan, edellisellä rahanansio, jälkimmäisellä kunnia, edellisellä tiedot, jälkimmäisellä hyve, edellisellä sana, jälkimmäisellä toimi, edellisellä oikeus, jälkimmäisellä urheus, edellisellä järki, jälkimmäisellä voima, edellisellä pitkä viitta, jälkimmäisellä lyhyt osanaan...

Tällaiset mietteet eivät kuitenkaan saa houkutelluksi ymmärtäväistä miestä noudattamasta yleistä tapaa; niinpä minusta päinvastoin näyttää, että kaikki poikkeavat ja erikoiset käytöstavat johtuvat pikemmin houkkamaisuudesta tahi kunnianhimoisesta teeskentelystä kuin tosijärkevyydestä, ja että viisaan tulee sisäisesti irroittaa sielunsa enemmistön painostuksesta ja pitää se vapaana ja kykenevänä vapaasti arvostelemaan asioita, mutta ulospäin kokonaan noudattaa hyväksyttyjä käytöstapoja ja muotoja. Yhteiskunnalla ei ole mitään tekemistä meidän ajatustemme kanssa, mutta kaikki muu, kuten tekomme, työmme, omaisuutemme ja henkemme, ne tulee antaa ja uhrata sen palvelukseen ja yleisten mielipiteiden alaisiksi: niinkuin tuo hyvä ja suuri Sokrates kieltäytyi pelastamasta henkeään olemalla tottelematta tuomaria, vieläpä sangen väärää ja kohtuutonta tuomaria; sillä sääntöjen sääntö ja yleinen lakien laki on, että kukin noudattakoon sen paikan lakeja, missä elää: νόμοις επεσθαι τοισιν εγ χωροις καλόν.[36]

Kas tässä toisenlaisia mietteitä. On hyvin epäilyksen alaista, saattaako olla niin ilmeistä hyötyä hyväksytyn lain, olkoonpa se millainen tahansa, muuttamisesta, kuin on vahinkoa sen järkyttämisestä, semminkin kun valtio on ikäänkuin rakennus, joka on pantu kokoon niin tarkasti toisiinsa liittyvistä osista, että on mahdoton liikuttaa yhtä niistä kokonaisuuden siitä kärsimättä. Thurialaisten lainlaatija määräsi, että jokainen, joka tahtoisi joko kumota jonkin vanhoista laeista tahi säätää uuden, esiintyisi kansan edessä nuora kaulassa, jotta hänet, jos jokainen ei hyväksyisi tuota uutuutta, heti kuristettaisiin; ja Lakedaimonin lainlaatija pani henkensä vaakaan saadakseen kansalaisensa varmasti lupaamaan, etteivät rikkoisi ainoatakaan hänen säädöksistään. Efori, joka niin tylysti katkaisi ne kaksi kieltä, jotka Phrynis[37] oli lisännyt soittimeensa, ei välitä siitä, paraneeko se niistä, tahi kaikuvatko sen soinnut niiden vaikutuksesta täyteläisempinä; hänelle riittää, tuomitakseen ne, että ne tiesivät vanhan tavan muuttamista. Samaa merkitsi tuo oikeuden ruostunut miekka Marseillessa.

Inhoan uutuuksien tavoittelua, esiintyköönpä se missä muodossa tahansa, ja olen oikeassa; sillä olen nähnyt sangen vahingollisia seurauksia siitä. Se, mikä on meitä jo niin monta vuotta painanut, ei ole tuottanut kaikkea odotettua hyvää: mutta todenmukaisesti voi sanoa, että se syrjäseurauksena on tuottanut ja aiheuttanut kaikkea, vieläpä ne onnettomuudet ja vauriot, joita sittemmin on tapahtunut ilman sitä ja vastoin sitä; syyttäköön se niistä itseään: _Heu, patior telis vulnera facta meis_.[38]

Ne, jotka järkyttävät jotakin valtiota, joutuvat helposti itse ensimmäisinä vedetyiksi mukaan sen kukistumiseen. Mullistuksen hedelmät tuskin jäävät pysyväisesti sille, joka sen on pannut alkuun; hän myllertää ja samentaa veden toisille kalastajille. Se seikka, että tämän monarkian liitokset ja kokoonpano ja koko tämä suuri rakennus ovat vääntyneet sijoiltaan ja purkautuneet, varsinkin sen vanhoilla päivillä, tämän uuden virtauksen vaikutuksesta, avaa mielin määrin pääsyä ja tietä samanlaisille loukkauksille: kun kuninkaan majesteetti kerran vaivoin on saatu alennetuksi korkeimmalta huipultaan keskitasolle, niin se sitten helposti luhistuu keskitasolta maahan asti. Mutta jos alkuunpanijat ovat turmiollisempia, niin jäljittelijät ovat paheellisempia, heittäytyessään noudattamaan esimerkkejä, joiden kauheuden ja turmiollisuuden he ovat tunteneet itsessään ja rangaisseet muissa; ja jos on olemassa jonkinlainen kunnian aste pahanteossakin, niin jälkimmäisten tulee tunnustaa edellisille keksinnön kunnia ja ensimmäisen yrityksen uskallus. Kaikenlaiset uudet vallattomuudet ammentavat hyvällä menestyksellä tästä ensimmäisestä ja antavasta lähteestä esikuvansa ja mallinsa yhteiskuntamme rauhan häirinnälle...

Niinpä minusta näyttää, suoraan sanoen, osoittavan suurta itserakkautta ja röyhkeyttä, että arvioidaan omat mielipiteet niin suuriarvoisiksi, että niiden voimaan saattamiseksi täytyy järkyttää yleinen rauha ja aiheuttaa niin paljon ehdottoman varmoja onnettomuuksia ja niin kauhea tapojen turmelus kuin minkä kansalaissodat ja niin tärkeillä aloilla tapahtuvat olojen mullistukset tuovat mukanaan, ja aiheuttaa ne omalle maallensa. Eikö ole huonoa taloudenhoitoa edistää niin monia varmoja ja tiettyjä paheita taistellakseen harhakäsityksiä vastaan, jotka ovat väittelynalaisia ja joista saattaa olla eri mieliä? Onko mitään rumempia paheita kuin ne, jotka loukkaavat omaatuntoa ja luonnollista tietoa?...

Tämän niin jokapäiväisen totuuden vaarinottaminen on vahvistanut kantaani ja pidättänyt minut uhkarohkeammassa nuoruudessanikin sälyttämästä hartioilleni niin raskasta taakkaa, että olisin ottanut vastatakseni niin tärkeästä tieteestä ja uskaltanut tässä sen, mitä terveellä järjellä en voisi uskaltaa helpoimmassakaan niistä, joita minulle oli opetettu ja joissa rohkea päätteleminen ei mitenkään ole haitaksi; minusta kun näytti sangen väärältä tahtoa tehdä yleiset ja muuttumattomat perussäännöt ja noudatetut menot riippuvaisiksi yksityisen vaihtelevasta mielikuvituksesta (yksityisen järjellä on tuomiovaltaa vain yksityisen asioissa) ja ryhtyä jumalallisiin lakeihin nähden hankkeisiin, joita ei mikään esivalta sallisi siviililakeihin nähden...

6

KASVATUKSESTA

(I, 25)

_Madame Diane de Foixille, kreivitär de Gursonille_.[39]

En ole koskaan nähnyt isää, joka olisi ollut tunnustamatta poikaansa, olipa tämä vaikka kyttyräselkäinen ja rupipäinen; ei sillä, ettei hän, jollei ole täydellisesti tämän hellyytensä huumaama, huomaisi tämän heikkoa puolta: mutta se on joka tapauksessa hänen poikansa. Niinpä minäkin näen paremmin kuin kukaan muu, että nämä tässä ovat vain sellaisen miehen haaveita, joka ei ole maistanut tieteistä muuta kuin päällimmäistä kuorta lapsuudessaan, eikä ole säilyttänyt niistä mielessään muuta kuin ylimalkaisen ja muodottoman hahmon: vähän kutakin lajia, eikä mitään kokonaista, suoraan puhuen. Sillä yleensä sanoen kyllä tiedän, että on olemassa lääketiede, lakitiede, neljä erikoisalaa matematiikassa, ja pääpiirteittäin mihin ne tähtäävät; ja mahdollisesti tiedän vielä tieteiden yleensä pyrkivän palvelemaan meitä elämässämme; mutta perehtynyt niihin syvemmälti en koskaan ole, en kynnet hampaissa pinnistänyt ajatuksiani tutkiessani Aristotelesta, yksinvaltiasta nykyisen oppineisuuden maailmassa, enkä sitkeästi harrastanut mitään tiedettä; eikä ole sitä tiedettä, josta osaisin piirtää edes ensimmäiset peruspiirteet, eikä sitä keskiluokkain koululasta, joka ei voisi sanoa itseään oppineemmaksi kuin minä, joka en pysty edes kuulustelemaan häneltä hänen ensimmäistä läksyään; ja jos minut siihen pakoitetaan, täytyy minun jokseenkin sopimattomasti pusertaa siitä jonkinlainen yleiskeskustelun aihe, jonka nojalla tutkin hänen luontaista ymmärryskykyään: jollainen läksy on heille yhtä outo kuin heidän on minulle.

En ole tutustunut mihinkään ainettaan perusteellisesti käsittelevään kirjaan, paitsi Plutarkhokseen ja Senecaan, joista ammennan kuin Danaidit, täyttäen ja tyhjentäen lakkaamatta. Panen siitä jotakin tähän paperille; omaan mieleeni tuskin jää mitään.

Historia se on minun mieleistäni luettavaa, tahi runous, johon olen aivan erikoisesti rakastunut ja mieltynyt: sillä, kuten Kleanthes sanoi, aivan niin kuin torven ahtaaseen putkeen pakoitettu ääni lähtee siitä raikuvampana ja voimakkaampana, samoin näyttää minusta ajatus, puserrettuna runon rytmillisiin mittoihin, ponnahtavan esiin paljoa äkkinäisemmin ja iskeytyvän minuun voimakkaammalla vauhdilla. Mitä luontaisiin kykyihini tulee, joita tässä koetellaan, tunnen niiden pettävän taakan alla; ajatukseni ja ymmärrykseni kulkevat vain hapuillen, horjahdellen, kangerrellen ja kompastellen; ja kun olen mennyt niin pitkälle kuin voin, niin en kuitenkaan ole lainkaan tyytyväinen itseeni: näen maata vielä edempänäkin, mutta himmeästi ja kuin sumussa, jota en voi häivyttää. Ja jos, ryhtyessäni puhumaan eroituksetta kaikesta, mitä mieleeni johtuu, ja käyttäessäni siinä vain omia ja luontaisia keinojani, minulle tapahtuu, niinkuin usein käy, että sattumalta tapaan hyvien kirjailijain teoksissa nämä samat aiheet, joita olen ryhtynyt käsittelemään, niinkuin vastikään tapasin Plutarkhoksella hänen esityksensä mielikuvituksen voimasta, niin säälin tahi halveksin itseäni tuntiessani itseni niin heikoksi ja heiveröiseksi, niin kömpelöksi ja unteloksi noihin miehiin verraten; kuitenkin onnittelen itseäni siitä, että mielipiteilläni on kunnia usein käydä yhteen heidän mielipiteittensä kanssa, ja että edes kaukana kuljen heidän jäljissään yhtyen heidän sanoihinsa, ja myöskin siitä, että vaikka osaankin (mitä kaikki eivät tee) huomata suunnattoman eroituksen heidän ja minun välilläni, siitä huolimatta päästän julkisuuteen niin heikot ja halvat keksintöni semmoisinaan, paikkailematta ja parsimatta puutteellisuuksia, jotka tämä vertailu on minulle niissä paljastanut. Täytyy olla aika vankkaselkäinen ryhtyäkseen astumaan rinnan noiden miesten kanssa. Meidän aikakautemme häikäilemättömät kirjailijat, jotka mitättömiin teoksiinsa sirottelevat kokonaisia otteita muinaisajan kirjailijain teoksista, lisätäkseen kunniaansa, saavat sillä aikaan aivan päinvastaisen vaikutuksen: sillä tuo ääretön kiiltojen erilaisuus saa sen, mikä on heidän omaansa, näyttämään niin kalpealta, niin himmeältä ja niin rumalta, että he sillä menettävät paljoa enemmän kuin voittavat.

Seuraavassa esimerkki kahdesta vastakkaisesta ajatustavasta: filosofi Khrysippos ei liittänyt kirjoihinsa vain kohtia toisten kirjailijain teoksista, vaan kokonaisia teoksia, esimerkiksi erääseen Euripideen Medean; ja Apollodoros sanoi, että jos niistä karsisi pois sen, mikä oli muiden omaa, niin hänelle ei jäisi muuta kuin tyhjä paperi. Epikuros sitävastoin ei ollut pannut ainoatakaan lainausta niihin kolmeensataan niteeseen, jotka hän jätti jälkeensä.

Satuin tässä eräänä päivänä tapaamaan tuollaisen kohdan: olin raukeana seurannut ranskalaisia sanoja, niin verettömiä, niin laihoja, niin sisällyksettömiä ja merkityksettömiä, että ne todellakaan eivät olleet muuta kuin ranskalaisia sanoja; pitkän ja ikävän matkan taivallettuani sattui eteeni ylevä, uhkea, jopa pilviin saakka kohoava lainakohta: jos rinne olisi tuntunut loivalta ja nousu vähän verkkaiselta, niin asia olisi ollut anteeksi annettavissa; mutta siinä oli niin pysty ja äkkinäinen jyrkänne, että kuudesta ensi sanasta huomasin olevani lentämässä toiseen maailmaan; sieltä näin lokalätäkön, josta tulin, niin alhaalla ja niin syvänä, etten sitten enää koskaan rohjennut jälleen laskeutua siihen. Jos pukisin jonkin esityksistäni moisiin upeisiin lainakoruihin, niin se valaisisi liiaksi muiden kohtien typeryyttä.

Että moitin omia virheitäni muissa, se ei minusta näytä sopimattomammalta kuin että moitin muiden virheitä itsessäni, niinkuin usein teen. Niitä tulee syyttää kaikkialla eikä suoda niille missään tyyssijaa. Tiedän kyllä, kuinka suurta uskallusta minulta itseltäni vaatii yritys vetää joka hetki vertoja niille kohdille, jotka olen ryöstänyt muilta, pysytellä niiden tasalla, uhkarohkeasti toivoen voivani pimittää tuomarien silmät sellaisia kohtia eroittamasta; mutta yritän sitä yhtä paljon ponnistuksieni kuin kekseliäisyyteni ja kykyni avulla. Ja sitten en painiskele noiden vanhojen mestarien kanssa rutosti, enkä sylipainia, vaan moneen otteeseen, pienin ja kepein hyökkäyksin; en täyttä totta hyökkää heidän kimppuunsa, minä vain tunnustelen heitä, enkä niin paljon käy päälle kuin hankin päällekäymistä. Jos voisin pitää puoleni heille, niin olisinpa aika mies: sillä käyn käsiksi vain heidän vahvimpiin puoliinsa. Tehdä niinkuin olen huomannut muutamain tekevän: peittää itsensä toisten aseilla niin tyystin, ettei näytä edes omien sormiensa päitäkään, kehittää suunnitelmaansa (niinkuin on helppo taitavien tehdä, kun sisällys on yleistä laatua) vanhojen keksintöjen varassa, paikaten näitä sieltä täältä, sellainen on niiden taholta, jotka tahtovat niitä peitellä ja esittää ominaan, ensiksikin vääryyttä ja raukkamaisuutta, koska he, kun ei heillä ole mitään omaperäistä, millä esiintyä, koettavat tehdä itsensä huomatuiksi yksinomaan muiden ansioilla, ja toiseksi suurta typeryyttä, joka tyytyy petkuttamalla hankkimaan tietämättömän alhaison hyväksymisen, mutta joutumaan huonoihin kirjoihin asian ymmärtäjäin taholla, jotka halveksivat tuollaisia lainakoristeita; ja he ovat kuitenkin ainoat, joiden kiitos jotakin painaa. Minä puolestani tahdon kaikkein vähimmän menetellä niin. Käytän toisten sanoja vain lausuakseni sitä paremmin omat ajatukseni. Tämä ei koske otekokoelmia, jotka julkaistaan sen nimisinä: ja sellaisia olen, paitsi muinaisaikuisia, nähnyt sangen näppäriä omalta ajaltani, muiden muassa erään, jonka on julkaissut Capilupi.[40] Tekijät ovat älykkäitä miehiä ja todistavat sen sekä muilla teoksillaan että näillä, kuten esim. Lipsius[41] tuolla oppineella ja huolellisesti rakennetulla _Valtio-opillaan_.

Oli miten oli, tarkoitan, ja olivatpa nämä mietelmäni millaisia jaarituksia tahansa, en ole päättänyt salata niitä, enempää kuin salaisin kaljupäistä ja harmahtavaa kuvaani, johon maalari ei olisi pannut ihanteellisia kasvoja, vaan minun kasvoni. Sillä nämä ovat myöskin minun mielialojani ja mielipiteitäni; esitän niillä sitä, mikä on minun uskoni, en sitä, mitä muiden tulee uskoa; tarkoitukseni tässä on vain näyttää oma itseni, joka mahdollisesti jo huomenna on toinen, jos uusi kokemus minut muuttaa. Minulla ei ole sitä arvovaltaa, että minua uskottaisiin, enkä sitä pyydäkään, koska tunnen olevani liian vähän oppinut opettaakseni muita.