Part 28

Kaikista mielettömyyksistä mielettömin on epikurolaisista se, ettei tunnusteta aistien voimaa ja tehokkuutta... Tuo äsken mainittu epätoivoinen ja niin epäfilosofinen neuvo ei osoita muuta kuin että ihmisen tietäminen voi pysyä pystyssä vain järjettömän, hullun ja hourun järjen avulla, mutta että sittenkin on parempi ihmisen, valvoakseen etujansa, käyttää sitä ja kaikkia muita apuneuvoja, olivatpa ne kuinka eriskummaisia tahansa, kuin tunnustaa välttämätön typeryytensä, joka on niin epäedullinen totuus. Hän ei voi päästä mihinkään siitä, että aistit ovat hänen tietämisensä itsevaltiaat herrat; mutta ne ovat epäluotettavat ja kaikenlaisten asianhaarain petettävissä; silloinpa pitää taistella viimeiseen asti, ja jos hänen rehelliset voimansa pettävät, niinkuin ne tekevätkin, käyttää itsepintaisuutta, yltiöpäisyyttä, häpeämättömyyttä. Siinä tapauksessa, että se, mitä epikurolaiset sanovat, on totta, nimittäin että "meillä ei ole mitään tietoa, jos aistien todistukset ovat vääriä", ja jos myöskin on totta, mitä stoalaiset sanovat, nimittäin että "aistien todistukset ovat niin väärät, etteivät ne voi antaa meille mitään tietoa", me teemme noiden molempien suurten dogmaattisten koulukuntien kustannuksella sen johtopäätöksen, että ei ole olemassa mitään tietoa.

Mitä tulee aistien toiminnan erehtyväisyyteen ja epäluotettavuuteen, niin jokainen voi hankkia itselleen niin paljon esimerkkejä siitä kuin mieli tekee, niin usein ne tekevät virheitä ja pettävät meidät. Laakson kaiun vaikutuksesta tuntuu torven ääni tulevan edestämme, vaikka se todellisuudessa tulee takanamme olevasta paikasta... Jos koskettelee pyssyn luotia etusormellaan, keskisormen ollessa kierrettynä yläpuolelle, niin täytyy äärimmäisen voimakkaasti pakottaa itseänsä, tunnustaakseen, että niitä on vain yksi, niin varmasti aisti meille sanoo, että niitä on kaksi. Sillä että aistit usein ovat järjen herroja ja pakottavat sen vastaanottamaan vaikutelmia, joiden se tietää ja ymmärtää olevan vääriä, sen näkee joka hetki.

Jätän syrjään tuntoaistin, jonka toiminta on läheisempää, voimakkaampaa ja ytimekkäämpää, joka niin monesti, ruumiiseen välittämänsä tuskan voimalla, kumoaa kaikki nuo kauniit stoalaiset päätökset ja pakottaa poraamaan vatsaansa sen, joka kaikella tarmolla on vakaannuttanut sieluunsa sen opinsäännön, että "vatsanväänteet, samoin kuin kaikki muut taudit ja tuskat, ovat merkityksettömiä seikkoja, jotka eivät pysty mitään vähentämään pois siitä ylimmästä onnesta ja autuaallisuudesta, missä viisas elää hyveensä voimasta". Ei ole niin velttoa sydäntä, ettei tamburiiniemme ja torviemme sävelet sitä innostaisi, eikä niin kovaa, ettei musiikin sulosoinnut sitä virkistäisi ja hivelisi, eikä niin juroa sielua, ettei se tuntisi jonkinlaisen hartaan kunnioituksen liikuttavan itseään katsellessaan tuota kirkkojemme hämärää avaruutta, juhlamenojemme erilaisia koristeita ja järjestystä, ja kuullessaan urkujemme hartautta herättäviä säveliä ja ääntemme niin vakavaa ja uskonnollista sopusointua; nekin, jotka astuvat sisään halveksien, tuntevat jonkinlaista värähtelyä sydämessään ja jotakin kaameata, joka panee heidät epäilemään kantaansa.

Mitä itseeni tulee, niin en arvaa itseäni kyllin kovaluontoiseksi, kuullakseni tyynin mielin täyteläisen äänen laulavan kauniista ja nuoresta suusta Horatiuksen ja Catulluksen runoja; ja Zenon oli oikeassa sanoessaan, että ääni oli kauneuden kukka. Minulle on tahdottu uskotella, että eräs mies, jonka me ranskalaiset kaikki tunnemme, oli saanut minut petetyksi, lausumalla minulle omia sepittämiään runoja; että nämä eivät olleet samanlaisia paperilla kuin ilmassa, ja että silmäni arvostelisivat niitä päinvastoin kuin korvani; siinä määrin lausunta kykenee korottamaan sellaisten teosten arvoa ja tyyliä, jotka antautuvat sen varaan! Tässä kohdin Philoxenos menetteli lystikkäästi, hän kun, kuullessaan erään lausujan esittävän huonolla äänensävyllä erästä hänen sepitelmäänsä, rupesi polkemaan jalkoihinsa ja särkemään tiiliskiviä, jotka olivat tuon lausujan omia, ja sanoi: "Minä murskaan sinun omaasi, niinkuin sinä pilaat minun omaani." Minkä vuoksi sellaisetkin, jotka vakavasti ovat päättäneet surmauttaa itsensä, kääntävät pois kasvonsa, jotteivät näkisi iskua, minkä annattavat itselleen? Ja miksi ne, jotka terveydellisistä syistä haluavat ja käskevät, että heiltä isketään suonta tahi heihin poltetaan vetohaava, eivät voi kestää kirurgin valmistelujen, työaseiden ja toimituksen näkemistä, koskahan näöllä ei mahda olla mitään osallisuutta tuohon tuskaan? Eivätkö nämä ole sopivia esimerkkejä osoittamaan sitä valtaa, mikä aisteilla on järkeen nähden. Turhaan tiedämme, että nuo palmikot ovat lainatut joltakin hovipojalta tahi lakeijalta, että tuo punaväri on tuotettu Espanjasta ja tuo valkoväri ja kiilloitusaine Atlantin valtamereltä; kuitenkin näkö pakostakin saa meidät pitämään niillä koristettua henkilöä niiden vuoksi rakastettavampana ja miellyttävämpänä, vastoin kaikkea järkeä: sillä eihän kaikessa tuossa ole mitään hänen omaansa... Kuinka valtavaksi arvaavatkaan aistien voiman runoilijat, jotka panevat Narkissoksen silmittömästi rakastumaan varjoonsa... ja antavat Pygmalionin järjen sekaantua hänen norsunluisen kuvapatsaansa näkemisestä siihen määrään, että hän sitä rakastaa ja palvelee kuin elävää olentoa...

Asetettakoon filosofi hienoista ja harvoista rautalangoista tehtyyn häkkiin, joka on ripustettuna Parisin Notre Dame kirkon tornien huippuun. Hän näkee aivan ilmeisesti, että hänen on mahdoton siitä pudota. Ja kuitenkaan hän ei voi estää (ellei hän ole tottunut katonlaskijan ammattiin) tuon äärettömän korkeuden näkemistä kauhistuttamasta ja tyrmistyttämästä häntä; sillä meillä on kylliksi tekemistä pysyessämme levollisina kellotapuliemme parvekkeilla, jos ne ovat rei'ikkäiksi rakennetut, vaikka ne ovat kivestä. On niitä, jotka eivät voi sietää edes niiden ajattelemistakaan. Asetettakoon noiden kahden tornin väliin hirsi, niin paksu kuin sen tulee olla voidaksemme kävellä sen päällä; ei ole niin lujaluontoista filosofista viisautta, että se voisi antaa meille rohkeutta kävellä sillä, niinkuin tekisimme, jos se olisi maassa.

Olen usein kokenut meidän tämänpuolisilla vuorillamme -- ja kuitenkin olen niitä, jotka eivät kovinkaan säikähdä sellaista --, etten voinut sietää tuon äärettömän syvyyden näkemistä kauhistumatta, niin etteivät polvitaipeeni ja reiteni vavisseet, vaikka vielä puuttui hyvinkin oma pituuteni, ennenkuin olisin ollut aivan kuilun partaalla, ja vaikken olisi voinut pudota, ellen tahallani olisi heittäytynyt vaaraan. Huomasin siellä myöskin, että olipa korkeus millainen tahansa, kunhan vain tuolla rinteellä näkyy puu tahi kallion kyhmy, joka antaa hiukan tukea silmälle ja jakaa näköalan, niin se vaikuttaa meihin helpottavasti ja antaa turvallisemman tunteen, ikäänkuin se olisi jotakin, josta pudotessamme voisimme saada apua, mutta ettemme voi edes katsoakaan jyrkkiä ja sileitä kuiluja, tuntematta päätämme pyörryttävän: _ut despici sine vertigine simul oculorum animique non possit;_[380] ja sehän on ilmeinen näköaistin tekemä petos. Siitähän syystä entinen oiva filosofi puhkaisi silmänsä, vapauttaakseen sielunsa niiden turmelevasta vaikutuksesta ja voidakseen vapaammin filosofoida; mutta sen laskun mukaan olisi hänen myöskin pitänyt tuketuttaa korvansa, joiden Theophrastos sanoo olevan vaarallisimman välineen, mikä meillä on, vastaanottaaksemme voimakkaita vaikutuksia, jotka häiritsevät rauhaamme ja muuttavat mielemme; ja hänen olisi lopuksi pitänyt riistää itseltään kaikki muutkin aistit, se on olemuksensa ja henkensä, sillä niillä on kaikilla se mahti, että ne vallitsevat järkeämme ja sieluamme. _Fit etiam saepe specie quadam, saepe vocum gravitate et cantibus, ut pellantur animi vehementius; saepe etiam cura et timore_.[381]

Lääkärit väittävät, että on eräänluontoisia henkilöitä, joita eräät sävelet ja soittimet kiihoittavat aina raivoon asti. Olen nähnyt sellaisia, jotka eivät voineet kuulla jyrsittävän luuta pöytänsä alla, menettämättä malttiaan, ja tuskin on sitä ihmistä, jota ei hermostuttaisi se kirskuva ja vihlova ääni, jota viilat pitävät raapiessaan rautaa, samoin kuin monet kiihtyvät suuttumukseen ja vihaan asti, kuullessaan pureksittavan lähellänsä tahi kuullessaan jonkun puhuvan, jonka kurkun tahi nenän väylä ei ole selvä. Tuo Gracchuksen mallinaan käyttämä huilunsoittaja, joka vienonsi, jännitti ja muutteli herransa ääntä tämän pitäessä puhetta Roomassa, mitä hänestä oli hyötyä, jos äänen vaihtelussa ja sävyssä ei ollut voimaa liikuttamaan ja muuttamaan kuulijain mieltä? Onpa todellakin täysi syy pitää niin suurta riemua mokoman oivan kapineen järkähtämättömyydestä, joka antaa niin vienon tuulen sysäyksen ja vaihteiden muovailla ja muutella itseään! Samanlaisen petkutuksen alaisia, kuin mitä aistit harjoittavat järkeemme nähden, ovat ne vuorostaan itse; sielumme kostaa niille joskus samalla mitalla: ne valehtelevat ja pettävät toisiansa kilvan. Minkä näemme ja kuulemme ollessamme vihan puuskassa, sitä emme kuule sellaisena kuin se on:

_et solem geminum et duplices se ostendere Thebas;_[382]

rakkautemme esine näyttää meistä kauniimmalta kuin se on:

_multimodis igitur pravas turpesque videmus esse in deliciis summoque in honore vigere;_[383]

ja inhomme esine rumemmalta; ikävystyneestä ja murhemielisestä ihmisestä päivän kirkkaus näyttää hämärältä ja pimeältä. Sielun intohimot eivät vain häiritse aistiemme toimintaa, vaan tylsyttävät ne usein kokonaan; kuinka paljon esineitä näemmekään, huomaamatta niitä, jos huomiomme on kiintynyt johonkin muuhun!

_In rebus quoque apertis noscere possis, si non advertas animum, proinde esse, quasi omni tempore semotae fuerint longeque remotae_.[384]

On kuin sielu vetäytyisi itseensä, eikä välittäisi aistien mahdista. Niin ollen on ihminen sekä sisäisesti että ulkonaisesti täynnä heikkoutta ja valhetta.

Ne, jotka ovat verranneet elämäämme unelmaan, ovat olleet ehkä oikeammassa kuin luulivatkaan. Uneksiessamme sielumme elää, toimii, käyttää kaikkia kykyjään yhtä hyvin kuin valvoessaan; mutta joskin se toimii veltommin ja epäselvemmin, niin ei varmastikaan niin paljon epäselvemmin, että eroitus olisi sama kuin yön ja kirkkaan valon välillä, mutta kyllä sama kuin yön ja varjon välillä; uneksiessaan se nukkuu, valvoessaan se on untelona; enemmän tahi vähemmän, se on joka tapauksessa pimeyttä, jopa kimmeriläistä pimeyttä. Me valvomme nukkuessamme ja nukumme valvoessamme. En näe niin selvästi unissani, mutta mitä valvovaan tilaan tulee, niin en koskaan tapaa sitä kyllin kirkkaana ja pilvettömänä; tosin kyllä uni, sikeänä ollessaan joskus uinuttaa nukuksiin unelmatkin, mutta valvova tilamme ei koskaan ole niin valpasta, että se oikein tyystin perkaisi pois ja häivyttäisi haaveilut, jotka ovat valvovien unelmia ja pahempia kuin unet. Koska järkemme ja sielumme omaksuu ne ajatukset ja mielipiteet, jotka siinä syntyvät nukkuessa, ja hyväksyy unissamme yhtä hyvin kuin valvoessamme tekemämme teot, niin miksi emme epäile, eikö ajattelumme, toimintamme ole toisenlaista uneksimista ja valvomisemme eräänlaista nukkumista?

Jos aistit ovat ensimmäiset tuomarimme, niin ei meidän tule kysyä neuvoa ainoastaan omiltamme, sillä tähän kykyyn nähden eläimillä on yhtä paljon ja enemmänkin ansiota kuin meillä; on varmaa, että eräillä on kuulo terävämpi kuin ihmisellä, toisilla näkö, toisilla haisti, toisilla tunto tahi maku. Demokritos sanoi jumalilla ja eläimillä olevan aistimiskyvyt paljoa täydellisemmät kuin ihmisellä. Mutta niiden ja meidän aistiemme vaikutusten välillä eroitus on ääretön. Meidän sylkemme puhdistaa ja kuivattaa meidän haavamme; se tappaa käärmeen... Mikä ominaisuus on meidän katsottava syljellä olevan, meidänkö vai käärmeen luonnon mukainen? Kummanko nojalla noista kahdesta aistista toteamme sen todellisen olemuksen, jota etsimme? Plinius sanoo Intiassa olevan eräänlaisia merijäniksiä, jotka ovat meille myrkkyä, ja me niille, niin että me tapamme ne pelkällä kosketuksellamme. Kumpi nyt todellisuudessa on myrkkyä, ihminenkö vai kala? Kumpaako uskomme, kalanko vaikutusta ihmiseen vai ihmisen kalaan? Eräänlainen ilma, joka ei ole vahingollista härälle, myrkyttää ihmisen; toisenlainen, joka ei ole vahingollista ihmiselle, myrkyttää härän. Kumpi noista kahdesta on todellisuudessa ja luonnostaan saastuttavaa laatua? Ne, joilla on keltatauti, näkevät kaikki esineet kellertävinä ja vaaleampina kuin me; ... ne, jotka potevat tuota tautia, jota lääkärit nimittävät _hyposphagmaksi_ ja joka on veren kihoamista ihon alle, näkevät kaikki esineet punaisina ja verestävinä. Mistä tiedämme, eivätkö nuo nesteet, jotka täten muuttavat näkömme toimintaa, ole vallitsevina ja tavallisia eläimissä? Näemmehän toisilla niistä olevan keltaiset silmät, kuten meidän keltatautisillamme, toisilla punaisen veristävät; on luultavaa, että esineiden väri näistä näyttää toisenlaiselta kuin meistä. Kumpi noista kahdesta arvostelmasta on oikea? Ei näet ole sanottu, että esineiden tosi olemus on arvosteltava vain ihmisen mukaan; kovuus, valkeus, syvyys ja karvas maku koskevat eläinten tarvetta ja tietoa samoin kuin meidänkin; luonto on antanut ne niiden käytettäväksi niinkuin meidänkin.

Kun puserramme silmiämme, niin katselemamme esineet näyttävät meistä pitemmiltä ja venyneiltä; useilla eläimillä on noin puserretut silmät; tuo pituus on siis kenties tuon kappaleen todellinen muoto, eikä se, jonka meidän silmämme sille antavat tavallisessa asennossaan ollessaan, Jos painamme silmäämme alhaalta päin, niin esineet näyttävät meistä kahdistuvan... Jos jokin haittaa korviemme toimintaa, tahi jos kuulotorvemme puristuu ahtaaksi, niin ääni tuntuu meistä toisenlaiselta kuin tavallisesti; eläimet, joilla on karvaiset korvat, tahi joilla on vain pieni aukko korvan sijalla, eivät siis kuule samaa kuin me, vaan ääni tuntuu niistä toisenlaiselta. Me huomaamme juhlissa ja teattereissa, että jos panemme kynttiläin valoa vastaan jollakin värillä värjätyn lasin, niin kaikki, mitä tuossa paikassa on, näyttää meistä vihreältä tahi keltaiselta tahi sinipunervalta...; on todennäköistä, että eläinten silmät, joiden näemme olevan erivärisiä, saavat kappaleet niistä näyttämään samanvärisiltä kuin niiden silmät ovat.

Arvostellaksemme aistien toimintaa meidän täytyisi siis olla siitä yhtä mieltä ensiksikin eläinten ja toiseksi toistemme kanssa. Mutta niin ei suinkaan ole laita, vaan me joudumme joka hetki kiistaan siksi, että toisesta jokin kuuluu, näyttää tahi maistuu toiselta kuin toisesta, ja kiistelemme yhtä paljon kuin mistään muusta niiden kuvien erilaisuudesta, joita aistit meille välittävät. Toisin kuulee ja näkee, tavallisen luonnonjärjestyksen mukaan, ja toisin maistaa lapsi kuin kolmenkymmenen ikäinen mies, ja tämä taas toisin kuin kuudenkymmenen vanha: aistit ovat toisilla hämärämmät ja epäselvemmät, toisilla alttiimmat ja terävämmät. Me käsitämme asiat toisin ja taas toisin sen mukaan, missä tilassa itse olemme ja miltä meistä näyttää. Mutta kun nyt käsityksemme on näin epävarma ja riidanalainen, niin ei ole enää kumma, jos meille sanotaan, että tosin saatamme myöntää lumen meistä näyttävän valkealta, mutta mennä päättämään, onko se olemukseltaan ja todellisuudessa sellaista, sitä emme voi ottaa vastuullemme; ja kun tämä perustus kerran on järkytetty, niin koko maailmantietämyksemme täytyy mennä myttyyn.

Entäs mitä on sanottava siitä, että aistimme häiritsevät toinen toisiansa? Maalaus näyttää silmään kohokuvalta, mutta koskettaessa se tuntuu sileältä; tuleeko meidän sanoa, että myski on miellyttävää, vai ettei se sitä ole, se kun hivelee hajuaistiamme, mutta loukkaa makuamme? On yrttejä ja voiteita, jotka ovat omiaan jollekin ruumiinosalle, mutta vahingoittavat toista; hunaja on miellyttävää maultaan, mutta epämiellyttävää näöltään; on sormuksia, jotka ovat pykälöimällä laitetut sulkien muotoisiksi ja joita nimitetään kilpikirjoituksissa _päättömiksi suliksi_, eikä mikään silmä voi selvästi eroittaa niiden leveyttä eikä karttaa sitä harhakäsitystä, että ne toiselta puolelta levenevät levenemistään, toiselta suippenevat ja kapenevat, silloinkin, kun niitä pyörittää sormen ympäri; kuitenkin ne koskettaessa tuntuvat tasaleveiltä ja joka paikasta samanlaisilta.

Nuo henkilöt, jotka kiihoittaakseen hekumantunnettaan ennen muinoin käyttivät kuvastamaansa esinettä suurentavia peilejä, jotta ne jäsenet, joita heidän tuli käyttää, miellyttäisivät heitä enemmän näyttäessään siten suuremmilta silmiin, kumpaanko noista kahdesta aistista he uskoivat enemmän, näköönkö, joka sai nuo jäsenet näyttämään heistä niin paksuilta ja suurilta kuin he halusivat, vai tuntoonko, joka osoitti ne heille pieniksi ja mitättömiksi? Meidän aistimmeko antavat esineelle nuo eri ominaisuudet, ja onko esineillä kuitenkin niitä vain yksi? Niinkuin esimerkiksi näemme leivästä, jota syömme; se on vain leipää, mutta kun sitä käytämme, muodostuu siitä luita, verta, lihaa, karvoja ja kynsiä...; puun juuren imemä neste muuttuu rungoksi, lehdiksi ja hedelmäksi; ja ilma, joka on vain yhdenlaista, muuttuu torveen soviteltuna tuhansiksi erilaisiksi säveliksi. Meidän aistimmeko, sanon, muodostavat yhtälailla noille esineille eri ominaisuuksia, vai onko niillä ne itsessään? Ja kun tämä on epävarmaa, niin mitä voimme päättää niiden todellisesta olemuksesta?

Edelleen: koska tautien, hourailun ja unen satunnaiset tilat saavat esineet näyttämään meistä toisilta kuin miltä ne näyttävät terveiden, viisaiden ja valvovain mielestä, niin eikö ole luultavaa, että oikea tilamme ja luonnollinen vointimme myöskin saattaa antaa esineille laatuaan vastaavan olomuodon ja sovelluttaa ne itsensä mukaisiksi, samoin kuin tekee epäsäännöllinen vointimme, ja että terveytemme kykenee antamaan niille oman näkönsä niinkuin sairauskin? Miksei kohtuuden miehellä ole jotakin itseään vastaavaa esineiden muotoa, niinkuin kohtuuttomallakin, ja miksei hän yhtä hyvin paina niihin luonteensa leimaa? Kyllästynyt pitää viiniä äitelänä, terve maukkaana, janoinen herkkuna. Mutta koska meidän tilamme sovelluttaa esineet itseensä ja muuttaa ne itsensä mukaisiksi, niin emme enää tiedä, millaisia esineet ovat todellisuudessa, sillä kaikki tulee sieluumme aistiemme väärentämänä ja muuttamana. Jos harppi, kulmuri ja viivain ovat kierot, niin kaikki niillä määrätyt suhteet, kaikki niiden mitan mukaan rakennetut rakennukset ovat myöskin ehdottomasti epäonnistuneet ja heikot. Aistiemme epävarmuus tekee epävarmaksi kaikki, mitä ne aikaansaavat...

Sitäpaitsi, kuka on pätevä arvostelemaan näitä eroituksia? Samoin kuin sanomme uskonnollisissa kiistoissa tarvitsevamme tuomarin, joka ei kuulu kumpaankaan puolueeseen ja on vapaa ennakkopäätöksistä ja puolueellisuudesta, mikä ei ole mahdollista kristittyjen keskuudessa, samoin on tässä laita; sillä jos hän on vanha, niin hän ei voi arvostella vanhojen kantaa, ollen itse riitapuolena tässä kiistassa; samoin jos hän on nuori, terve, sairas, nukkuva tahi valvova. Meidän tulisi saada joku, joka on vapaa näistä ominaisuuksista, jotta hän ennakkoluulottomasti arvostelisi näitä väitteitä hänelle yhdentekevinä, ja niin ollen tarvitsisimme tuomaria, jollaista ei koskaan ole ollut.

Arvostellaksemme esineistä saamiamme kuvia, tarvitsisimme jonkinlaista arvosteluvälinettä; tarkistaaksemme tuon välineen, tarvitsemme kokeilua; tarkistaaksemme kokeilun, välinettä; niin kuljemme pääsemättömässä kehässä. Koska aistit eivät voi ratkaista riitaamme, ollen itse aivan epävarmat, niin täytyy järjen se ratkaista; mikään järki ei pääse varmaan päätökseen, riippumatta toisesta järjestä; niin siirrymme taaksepäin loppumattomiin. Meidän ajatuksemme ei kohdistu välittömästi ulkonaisiin esineisiin, vaan se syntyy aistien välityksellä, ja aistit eivät käsitä ulkonaista esinettä, vaan ainoastaan omat jonkin vaikutuksen alaiset tilansa; ja näin ollen ajatus ja mielikuva ei johdu esineestä, vaan ainoastaan aistin vaikutuksenalaisesta tilasta; mutta tämä tila ja itse esine ovat eri asioita; siis se, joka arvostelee mielikuvain perusteella, arvostelee muun perusteella kuin itse esineen. Ja mitä tulee siihen, että sanotaan aistien olotilojen ilmaisevan sielulle jotakin ulkonaisten esineiden ominaisuuden kaltaista, niin kuinka saattaa sielu ja järki olla varma tästä yhdenkaltaisuudesta, kun sillä ei itsestään ole mitään yhteyttä ulkonaisten esineiden kanssa? Aivan niin kuin se, joka ei tunne Sokratesta, ei voi, nähdessään hänen kuvansa, sanoa, onko se hänen näköisensä. Mutta jos sittenkin tahdottaisiin arvostella mielikuvain perusteella, niin se on mahdotonta, jos otetaan huomioon kaikki mielikuvat, sillä ne häiritsevät toisiaan vastakkaisuudellaan ja ristiriitaisuudellaan, kuten kokemuksesta huomaamme. Tuleeko siis erästen valittujen mielikuvain olla määrääviä yli muiden? Tämä valittu mielikuva täytyy tarkistaa toisen valitun avulla, toinen kolmannen avulla, ja niin ollen siitä ei koskaan tule mitään. Loppujen lopuksi ei mikään ole pysyväisesti olemassa, ei meidän olemuksemme eikä esineiden, vaan me ja meidän arvostelmamme ja kaikki, mikä on katoovaista, liukuu ja muuttuu lakkaamatta; niin ollen ei voi syntyä mitään varmaa suhdetta toisesta toiseen, kun sekä arvosteleva että arvosteltu alituisesti muuttuvat ja horjuvat.

Meillä ei ole mitään yhteyttä tosiolevaisen kanssa, koska kaikki, mikä on inhimillistä, on aina syntymisen ja kuolemisen välitilassa eikä anna itsestään muuta kuin hämärän mielikuvan ja varjon, epävarman ja heikon käsityksen; ja jos satutte kiinnittämään ajatuksenne koettamaan käsittää sen olemuksen, niin se on samaa kuin jos tahtoisitte pusertaa käteenne vettä; sillä mitä enemmän puserratte ja painatte sitä, mikä luonnostaan valuu joka taholle, sitä enemmän menetätte sitä, mitä tahdoitte pitää kiinni ja vangita käteenne. Siten, koska kaiken täytyy siirtyä muutoksesta toiseen, järki, joka siinä etsii jotakin tosiolevaista, huomaa pettyneensä, eikä voi havaita mitään olevaista ja pysyväistä, koska kaikki joko siirtyy olemiseen eikä vielä ole täydellisesti, tahi alkaa kuolla ennenkuin on syntynyt.

Platon sanoi, että esineet eivät ole koskaan tosiolevaisia, mutta kyllä syntyväisiä, arvellen, että Homeros oli kuvitellut Okeanoksen jumalien isäksi ja Thetiksen niiden äidiksi osoittaakseen meille, että kaikki on alinomaisen liikkeen, muuttumisen ja vaihtelun alaista, mikä on, kuten hän sanoo, kaikkien ennen hänen aikaansa eläneiden filosofien yleinen mielipide, ainoana poikkeuksena Parmenides, joka ei sanonut esineillä olevan liikettä, minkä voimaa hän pitää erittäin tärkeänä. Pythagoras väitti, että kaikki aine on liikkuvaa ja pysymätöntä; stoalaiset, ettei ole mitään nykyaikaa, ja että se, mitä me sanomme nykyajaksi, ei ole muuta kuin tulevaisen ja menneen liitekohta ja yhtymä; Herakleitos, ettei ihminen koskaan ollut kahdesti astunut samaan virtaan; Epikharmos, että se, joka ennen on lainannut rahaa, ei ole sitä nyt velkaa, ja että se, joka viime yönä on saanut kutsun tulemaan tänä aamuna suurukselle, tulee tänään kutsumatta, koskapa he eivät enää ole samat, vaan ovat muuttuneet toisiksi, ja että 'ei voinut olla olemassa katoovaista ainetta, joka kaksi kertaa olisi samassa tilassa: sillä äkkiä ja herkästi muuttuen se milloin hajaantuu, milloin kokoontuu; se tulee, ja sitten taas menee; niin että se, mikä alkaa syntyä, ei pääse koskaan täydelliseen olemiseen, koskapa tuo syntyminen ei lopu koskaan eikä pysähdy, niinkuin se olisi päättynyt, vaan siemenestä asti yhä muuttuu ja vaihtuu toisesta toiseksi: niinkuin ihmisen siemenestä syntyy ensiksi äidin kohdussa muodoton sikiö, sitten kehittynyt lapsi, sitten kohdusta päästyään rintalapsi, sitten siitä tulee poika, sitten seuraavalla asteella nuorukainen, senjälkeen täysikasvuinen mies, sitten iäkäs mies ja vihdoin raihnas vanhus, niin että seuraava ikä ja kausi aina riuduttaa ja tuhoaa edellisen:

_Mutat enim mundi naturam totius aetas, ex alioque alius status excipere omnia debet; nec manet ulla sui similis res: omnia migrant, omnia commutat natura et vertere cogit_.[385]