Part 27

Olen kuullut puhuttavan tuomarista, joka, milloin tapasi ankaran kiistan Bartoluksen ja Balduksen välillä ja jonkin useampien ristiriitain sekoittaman oikeustapauksen, kirjoitti kirjansa reunaan: "Juttu ystävää varten", se on, että totuus oli niin sotkettu ja riidanalainen, että hän sellaisessa jutussa saattaisi suosia kumpaa riitapuolta hänen mielensä tekisi. Hän olisi vain tarvinnut enemmän älyä ja kykyä, voidakseen kirjoittaa joka kohtaan: "Juttu ystävää varten"; meidän aikamme asianajajat ja tuomarit keksivät joka jutussa kylliksi metkuja, antaakseen sille sen käänteen, minkä hyväksi näkevät. Kun tietäminen on niin epämääräistä ja riippuu niin monen mielipiteen vaikutusvoimasta ja niin mielivaltaisesti käsiteltävästä aineesta, niin siitä ei voi olla syntymättä äärimmäistä tuomiopäätösten sekaannusta. Ja tuskin onkaan niin selvää oikeusjuttua, ettei siitä olisi eri mieliä: minkä jokin virasto on tuominnut, sen tuomitsee toinen päinvastoin, ja se itse päinvastoin joskus toiste. Siitä näemme usein esimerkkejä tuossa vallattomuudessa, joka tahraa omituisella tavalla oikeuslaitoksemme juhlallisen jäykän arvokkuuden ja loiston, ettei tyydytä tuomiopäätöksiin, vaan juostaan tuomarilta toiselle yhden ja saman jutun ratkaisemista varten.

Mitä tulee filosofien vapaisiin mielipiteisiin paheesta ja hyveestä, niin se on seikka, jossa ei ole tarvis olla laajasanainen, ja josta on tavattavissa useita lausumia, jotka on parempi jättää selostamatta kuin julkaista heikoille sieluille. Arkesilaos sanoi, että haureellisuuteen nähden ei ollut väliä sillä, mille taholle ja miten on haureellinen. _Et obscaenas voluptates, si natura requirit, non genere, aut loco, aut ordine, sed forma, aetate, figura metiendas Epikurus putat_...[369] _Ne amores quidem sanctos a sapiente alienos esse arbitrantur_...[370] _Quaeramus, ad quam usque aetatem iuvenes amandi sint_.[371] Nämä kaksi viimemainittua stoalaisten lausumaa ja Dikaiarkhoksen tässä suhteessa itse Platonista lausuma moite osoittavat, kuinka paljon tavallisuudesta poikkeavia ja liioittelevia vallattomuuksia terveinkin filosofia suvaitsee.

Lait saavat arvovaltansa voimassa olonsa ajasta sekä käytännöstä; on vaarallista ruveta etsimään niiden syntyä; ne paisuvat kuten virtamme ja aateloituvat siirtyessään eteenpäin ajassa; seuratkaapa niitä ylöspäin niiden lähteelle saakka, niin se on vain pieni, tuskin huomattava vesisuoni, joka käy niin ylpeäksi ja voimakkaaksi vanhetessaan. Katsokaa niitä muinaisia vaikuttimia, jotka ensiksi ovat panneet alkuun tämän suurenmoisen, niin ylvään, niin kunniakkaan ja kunnioitetun tulvavirran, ja te huomaatte ne niin vähäpätöisiksi ja heikoiksi, ettei ole kumma, jos näillä nykyajan miehillä, jotka punnitsevat kaikki ja vetoavat kaikessa järkeen eivätkä hyväksy mitään auktoriteettiuskosta ja perusteettomasti, usein on yleisistä käsitystavoista sangen kauas poikkeavat mielipiteet. Ei ole kumma, jos ihmiset, jotka ottavat esikuvaksi luonnon alkuperäisen muodon, useimmissa mielipiteissään poikkeavat tavalliselta ladulta; niinpä esimerkiksi harvat heistä olisivat hyväksyneet avioliittojemme väkinäiset ehdot, ja useimmat ovat tahtoneet vaimot yhteisiksi ja miehet vapaiksi velvollisuuksista heitä kohtaan; he hylkäävät meidän juhlamenomme.

Khrysippos sanoi, että filosofi tekee tusinan kuperkeikkoja julkisesti, vieläpä ilman housuja, saadakseen tusinan oliiveja; hän olisi tuskin neuvonut Kleisthenestä kieltämään tytärtään, kaunista Agaristea, Hippoklideelta, syystä että oli nähnyt hänen seisovan päällään pöydällä hajareisin. Metrokles päästi vähän varomattomasti pierun, väitellessään oppilastensa läsnäollessa, ja pysytteli häpeissään piilossa talossaan, kunnes Krates tuli käymään hänen luonaan ja lisäten lohdutuksiinsa ja järkisyihinsä esimerkin vapaamielisyydestään, ruveten piereksimään kilpaa hänen kanssaan, päästi hänet tuosta tunnonvaivasta ja vielä päällisiksi sai hänet siirtymään vapaamielisempään stoalaiseen koulukuntaansa hienommasta peripateettisesta, johon hän siihen asti oli kuulunut. Mitä me sanomme säädyllisyydeksi, ettemme uskalla tehdä peittelemättä sellaista, mikä meistä on säädyllistä tehdä kenenkään näkemättä, sitä sanoivat he typeryydeksi; ja hienostelemista salailemalla ja paheksumalla sellaisia toimintojamme, jotka luonto, tapa ja oma halumme antaa kaikkien tietoon ja julistaa julki, sitä he katsoivat paheeksi; ja heistä näytti olevan Venuksen mysteeriain äidyttämistä, jos ne siirrettäisiin pois hänen temppelinsä syrjäisestä pyhätöstä ja jätettäisiin alttiiksi kansan katseille; ja he arvelivat, että jos veti esille pelinsä verhon takaa, niin menetti sen; häpeän tunne on tärkeä asia; kätkeminen, hillitseminen, rajoittaminen kuuluvat kunnioittamiseen; heidän mielestään hekuma sangen kekseliäänä pyysi hartaasti, hyveen naamarin suojassa, ettei sitä tarjottaisi kaupaksi keskellä toreja, alhaison tallattavaksi jaloin ja silmin, vailla totuttujen kammioittensa arvokkuutta ja mukavuutta. Senvuoksi sanovat muutamat, että jos julkiset porttolat poistetaan, niin ei vain levitetä kaikkialle haureutta, jolla niissä oli määräpaikkansa, vaan myöskin kannustetaan kuljeskelevia ja joutilaita miehiä tähän paheeseen, vaikeuttamalla sitä:

_Moechus es Aufidiae, qui vir, Scavine, fuisti; rivalis fuerat qui tuus, ille vir est. Cur aliena placet tibi, quae tua non placet uxor? Numquid securus non potes arrigere_?[372]

Tätä kokemusta tukevat lukemattomat erilaiset esimerkit:

_Nullus in urbe fuit tota, qui tangere vellet uxorem gratis, Caeciliane, tuam, dum licuit, sed nunc, positis custodibus, ingens turba futurorum est. Ingeniosus homo es_.[373]

Eräältä filosofilta, joka yllätettiin itse teosta, kysyttiin, mitä hän teki.

"Istutan ihmistä", vastasi hän aivan tyynesti, punastumatta enempää siitä, että hänet oli tästä hommasta tavattu, kuin jos hänet olisi tavattu istuttamasta sipulia.

Se on luullakseni hellätuntoinen, kunnioittava käsitystapa, joka saa erään suuren ja uskonnollisen kirjailijan katsomaan tätä toimitusta niin välttämättömästi salassa pidettäväksi ja kainosteltavaksi, ettei hän voi uskoa, että kyynikkojen irstaissa syleilyissä asia suoritettiin loppuun asti, vaan luuli, että se pysähtyi näyttämään vain rivoja liikkeitä, pitääkseen kiinni heidän koulukuntansa opin mukaisesti häpeämättömyydestä, ja että heidän, saadaksensa juoksemaan ulos sen, minkä häpeäntunne oli sitonut ja pidättänyt, täytyi vielä jälkeenpäin vetäytyä pimentoon. Hän ei ollut nähnyt kylliksi syvälle heidän irstauteensa: sillä harjoittaessaan julkisesti itsesaastutustaan lausui Diogenes ympäröivän kansan kuullen toivovansa, että hän siten voisi tyydyttää vatsansa hieromalla sitä. Niille, jotka kysyivät häneltä, miksei hän etsinyt mukavampaa paikkaa syödäkseen kuin keskellä katua, vastasi hän: "Siksi, että minun on nälkä keskellä katua." Naisfilosofit, jotka yhtyivät heidän lahkoonsa, yhtyivät myöskin lihallisesti heihin joka paikassa ilman eroitusta, ja Hipparkhia pääsi Krateen seuraan vain sillä ehdolla, että hän kaikessa noudattaisi tämän ohjesäännössä määrättyjä tapoja ja tottumuksia. Nämä filosofit pitivät äärettömän suuressa arvossa hyvettä, eivätkä välittäneet mistään muusta opista kuin siveysopista; kuitenkin he kaikessa toiminnassaan jättivät korkeimman arvovallan viisaansa vapaalle valinnalle, vieläpä yli lakienkin, eivätkä määränneet nautinnoille muuta hillikettä kuin kohtuullisuuden ja toisten vapauden loukkaamatta jättämisen.

Siitä, että viini maistuu karvaalta sairaan, mutta suloiselta terveen suussa, että airo näyttää käyrältä vedessä, mutta suoralta niistä, jotka näkevät sen vedestä poissa, ynnä muista sellaisista vastakkaisista ilmiöistä, joita esineissä on huomattavissa, päättelivät Herakleitos ja Protagoras, että kaikissa esineissä oli itsessään syyt noihin ilmiöihin, että viinissä oli jonkinlainen katkeruus, joka sattui sairaan makuun, airossa jokin käyryys, joka näyttäytyi sitä vedessä katselevalle, j.n.e. kaikessa muussa. Tämä on samaa kuin jos sanoisi, että kaikki on kaikessa, ja siis ei mitään missään; sillä ei mitään ole siinä, missä kaikki on.

Tämä mielipide muistutti mieleeni sen kokemuksen, mikä meillä on, ettei ole sitä merkitystä eikä vivahdusta, ei suoranaista, ei katkeraa, ei makeaa, ei käyrää, jota ihmisjärki ei tapaisi kirjoitelmista, joita se ryhtyy perinpohjin penkomaan. Kuinka paljon kieroutta ja valhetta onkaan saatu syntymään selvimmästä, puhtaimmasta ja sattuvimmasta sanasta, mitä olla saattaa! Mikä kerettiläisyys ei ole siitä löytänyt kylliksi perusteita ja todisteita salavehkeilleen ja pitääkseen itseänsä pystyssä? Siitäpä syystä juuri sellaisten harhaoppien isät eivät koskaan tahdo luopua siitä todisteesta, minkä sanoin selittäminen heille tarjoo. Eräs korkea-arvoinen henkilö, joka tahtoi jonkin auktoriteetin sanoilla todistaa minulle oikeutetuksi tuon viisasten kiven etsinnän, johon hän on kokonaan antautunut, esitti minulle äskettäin viisi, kuusi Raamatun kohtaa, joihin hän sanoi etupäässä nojautuneensa omantuntonsa puhdistamiseksi (hän näet on ammatiltaan kirkonmies); ja todella ne olivatkin huvittavasti keksityt, ja myöskin siten, että ne vartavasten soveltuivat puolustamaan tuota oivaa tiedettä.

Tätä tietä saavuttavat ennustajain jutut luottamusta: ei ole sitä ennustajaa, -- sellaista, jolla on sen verran arvollisuutta, että hänen puheitaan viitsii penkoa ja visusti tutkistella kaikki hänen sanojensa sopukat ja vivahdukset -- jonka sanoista, samoin kuin tietäjämiestenkin, ei voisi lukea, mitä tahtoo; on niin monta selitysmahdollisuutta, että kekseliäs henkilö tuskin voi olla suoraa päätä tahi kiertäen kaartaen löytämättä jokaisessa asiassa jotakin piirrettä, joka soveltuu hänen kohdalleen; siitä syystä on hämärää ja epävarmaa sanontaa niin usein ja ammoisista ajoista käytetty. Kunhan kirjailija vain kykenee aikaansaamaan sen, että jälkimaailman huomio ja harrastus kiintyy häneen, ja sen voi vaikuttaa ei vain kyvykkäisyys, vaan yhtä suuressa ja suuremmassakin määrässä käsitellyn aineen satunnainen sopivaisuus; jos hän muutoin osoittautuu, joko typeryydestä tahi oveluudesta, hiukan hämäräksi ja ristiriitaiseksi, niin älköön hän siitä olko milläänkään: lukuisat henget, pohtiessaan ja seuloessaan hänen teoksiaan, pusertavat niistä esille joukon käsityksiä, joko hänen omansa mukaisia tahi sen rinnalle asettuvia tahi sille vastakkaisia, jotka kaikki ovat hänelle kunniaksi; hän on huomaava rikastuneensa oppilastensa varoilla, kuten rehtorit koulupoikien rovoista. Tämä seikka se on antanut merkitystä useille mitättömille tuotteille, nostanut arvoon monet teokset, ja pannut niihin kaikenlaista sisällystä, jota niihin on tahdottu saada, yhtä ja samaa asiaa kun voidaan katsella ja tarkastella tuhansilta ja niin monilta eri kannoilta kuin vain haluamme.

Onko mahdollista, että Homeros on tahtonut sanoa kaikkea sitä, mitä hänet pannaan sanomaan, ja että hän on sovelluttanut sanansa niin moniin ja niin erilaisiin tarkoituksiin, että jumaluusoppineet, lainlaatijat, sotapäälliköt, filosofit, kaikenlaiset tieteitä käsittelevät ihmiset, niin eri lailla ja vastakkaisin tavoin kuin he niitä käsitellevätkin, saavat tukea hänestä, vetoavat häneen? Hän on yleismestari kaikissa toimissa ja töissä ja kaikille ammattilaisille, yleisneuvonantaja kaikissa yrityksissä; ken tahansa on tarvinnut oraakkeleita ja ennustuksia, on saanut niitä häneltä tarpeeseensa. On ihmeellistä, millaisia ja kuinka ihmeteltäviä meidän uskontoamme tukevia seikkoja eräs oppinut henkilö, minun ystäviäni, häneltä löytää; eikä hän helposti voi luopua siitä luulosta, että Homeros ne on kirjoittanut tarkoituksella; hän onkin yhtä perehtynyt tähän kirjailijaan kuin kukaan muu meidän aikamme mies; ja mitä hän siitä löytää meidän uskontomme tueksi, saman olivat monet muinoin löytäneet omiensa puolustukseksi.

Katsokaa, kuinka Platonia reudotaan ja vängätään sinne tänne: pitäen kunnianaan saada hänen sanansa soveltumaan itseensä, selittää ne kukin tahtomallaan tavalla; hänet vedetään ja liitetään mukaan kaikkiin uusiin mielipiteisiin, mitkä maailma omaksuu; vieläpä hänet pannaan ristiriitaan itsensä kanssa olojen erilaisen kehityksen mukaan: pannaan hänet ymmärryksellään hylkimään aikansa luvallisia tapoja, mikäli ne ovat luvattomia meidän aikanamme; ja kaikki tuo tehdään kaikella vauhdilla ja voimalla, mihin selittäjän äly suinkin kykenee. Lähtien tuolta samalta perustalta, johon nojautui Herakleitos väittäessään, että kaikilla esineillä oli itsessään ne ilmestysmuodot, jotka niissä huomattiin, teki Demokritos aivan päinvastaisen johtopäätöksen, nimittäin että esineissä ei ollut yhtään mitään sellaista, mitä me niissä havaitsimme; ja siitä, että hunaja oli imelää toisen ja karvasta toisen suussa, hän päätti, ettei se ollut imelää eikä karvasta. Pyrrholaiset sanoivat, etteivät tiedä, onko se imelää vai karvasta, vai eikö se ole kumpaakaan, vai onko se kumpaakin: sillä näillä kohoaa epäilys aina korkeimpaan huippuunsa. Kyrenaikalaiset olivat sitä mieltä, ettei mikään ollut havaittavissa ulkonaisesti, vaan että vain se oli havaittavaa, mikä kosketti meitä sisäisellä kosketuksella, kuten tuska ja nautinto; he eivät siis myöntäneet olevan mitään ääntä eikä väriä, vaan ainoastaan eräänlaisia vaikutelmia, jotka me niistä saimme, ja he väittivät, että ihmisen arvostelulla ei ollut muuta pohjaa. Protagoras arveli, että totta oli kullekin se, mikä hänestä näytti todelta. Epikurolaiset sijoittavat aisteihin kaiken arvostelukyvyn, sekä tiedon saavuttamiseen nähden olioista että nautintoon nähden. Platon katsoi, että totuuden tunteminen ja totuus itse, eroitettuna luuloista ja aisteista, kuului sielulle ja ajattelulle.

Tämä kysymys on johtanut minut tarkastelemaan aisteja, jotka ovat tietämättömyytemme pääperustuksena ja -todisteena. Kaikki, mikä havaitaan, on epäilemättä havaittavissa havaitsijan kyvyn avulla; sillä koska havainto johtuu huomioitsevan henkilön toiminnasta, niin hän siis suorittaa tämän toiminnan omin neuvoin ja omasta tahdostaan, eikä toisen pakotuksesta, niinkuin olisi laita, jos havaitsisimme esineet niiden olemuksen voimasta ja sen lain mukaan. Nythän kaikki tieto meissä kehittyy aistien välityksellä; ne ovat opettajamme:

_Via qua munita fidei proxima fert humanum in pectus templaque mentis_.[374]

Tiede alkaa niistä ja päättyy niihin. Selväähän on, ettemme tietäisi enempää kuin kivi, jos emme tietäisi, että on olemassa ääni, haju, valo, maku, mitta, paino, pehmeys, kovuus, karheus, väri, sileys, leveys, syvyys. Kas siinä meidän tietämisemme koko rakennuksen pohjapiirros ja peruskivet; ja eräiden mukaan tieto ei ole mitään muuta kuin Aistimus. Ken voi ajaa minut väittämään aisteja vastaan, se kiristää minua kurkusta; hän ei voi saada minua peräytymään kauemmas taaksepäin: aistit ovat inhimillisen tietämisen alku ja loppu:

_Invenies primis ab sensibus esse creatam notitiam veri, neque sensus posse refelli... Quid maiore fide porro quam sensus haberi debet_?[375]

Pidettäköön niiden merkitystä niin vähäisenä kuin mahdollista, joka tapauksessa täytyy niille myöntää se merkitys, että niiden avulla ja välityksellä kehittyy koko meidän tiedonhankintamme. Cicero kertoo, että kun Khrysippos oli yrittänyt tinkiä vähemmäksi aistien voimaa ja tehokkuutta, esitti hän itseään vastaan niin ankaria vastaväitteitä ja todisteita päinvastaiseen suuntaan, ettei hän voinut niitä kestää; silloin Karneades, joka oli päinvastaisella kannalla, kehui käyttävänsä Khrysippoksen omia aseita ja sanoja taistellakseen häntä vastaan, ja huudahti senvuoksi hänelle: "Oi onneton, voimasi on tuhonnut sinut!" Meidän mielestämme ei ole mikään järjettömämpää kuin väittää, että tuli ei lämmitä, että valo ei valaise, että raudalla ei ole painoa eikä lujuutta; sillä nämä ovat aistien meille välittämiä tietoja, eikä ihmisellä ole uskoa eikä tietoa, jota varmuudessa voisi verrata niihin. Ensimmäinen ajatus, joka minulla on aisteja koskevasta kysymyksestä, on se, että epäilen, tokko ihminen on varustettu kaikilla luonnollisilla aisteilla. Näen useita eläimiä, jotka elävät ehjää ja täydellistä elämää, toiset vailla näköä, toiset vailla kuuloa; kuka tietää, eikö meiltäkin vielä puutu yksi, kaksi, kolme ja useampiakin toisia aisteja? Sillä jos jokin näistä puuttuu, niin järkemme ei voi huomata sen puuttumista. Aistien etuoikeutena on olla havaintokykymme äärimmäisenä rajapyykkinä; niiden toisella puolella ei ole mitään, mikä voisi auttaa meitä niitä huomaamaan; eipä edes toinen aisti voi huomata toista:

_An poterunt oculos aures reprehendere? an aures tactus? an hunc porro tactum sapor arguet oris? An confutabunt nares, oculive revincent_?[376]

Ne ovat kaikki yhdessä kykymme äärimmäisenä rajaviivana:

_Seorsum cuique potestas divisa est, sua vis cuique est_.[377]

On mahdotonta saada luonnostaan sokea mies käsittämään, ettei hän näe, mahdotonta saada hänet kaipaamaan näköä ja valittamaan puutettaan; siispä meidän ei pidä varmuudella päättää mitään siitä, että sielumme on tyytyväinen niihin, mitkä meillä on; sillä se ei kykene huomaamaan siinä kohdin sairauttaan eikä puutteellisuuttaan, jos sillä se on. On mahdotonta sanoa tuolle sokealle järkipuheella, todistelulla tahi vertauksilla mitään, joka herättäisi hänen mielikuvituksessaan minkäänlaisen käsityksen valosta, väristä ja näöstä: taempana ei ole mitään, mikä voisi tehdä aistin hänelle selvästi käsitettäväksi. Sokeina syntyneet, joiden nähdään haluavan näköä, eivät tee sitä siksi, että ymmärtäisivät, mitä haluavat; he ovat saaneet meiltä tietää, että heiltä puuttuu jotakin, että he ovat vailla jotakin, mikä meillä on ja minkä he tosin tuntevat nimeltään, vaikutuksiltaan ja tuloksiltaan; mutta he eivät kuitenkaan tiedä, mitä se on, eivätkä käsitä sitä niin eivätkä näin.

Olen nähnyt hienosukuisen aatelismiehen, joka on sokeana syntynyt, ainakin sokea niin varhaiselta iältä, ettei hän tiedä, mitä näkeminen on: hän ymmärtää niin vähän, mikä häneltä puuttuu, että hän käyttää niinkuin mekin näkemiseen kuuluvia sanoja ja sovelluttaa ne aivan omalla erikoisella tavallaan. Hänelle esiteltiin eräs lapsi, jonka kummi hän oli; hän otti sen syliinsä ja sanoi: "Herran tähden, mikä kaunis lapsi! Kuinka hauskaa nähdä hänet! Kuinka hänen kasvonsa ovat iloiset!" Hän saattaa sanoa, kuten joku meistä: "Tästä salista on kaunis näköala. On kirkas ilma. On kaunis auringonpaiste." Eikä siinä kyllin: sillä koska metsästys, pallopeli ja pilkkaanammunta ovat meidän urheilujamme, ja hän on kuullut niin sanottavan, niin hän harrastaa niitä, puuhaa niissä ja luulee kykenevänsä ottamaan niihin osaa samoin kuin mekin; hän innostuu niihin ja pitää niistä; ja kuitenkin hän tajuaa ne vain korvillaan. Hänelle huudetaan: Kas tuolla on jänis, kun ollaan jollakin kauniilla aukeamalla, missä hän voi kannustaa ratsuaan; ja sitten sanotaan hänelle vielä, että nyt on jänis saatu; ja silloin hän on yhtä ylpeä saaliistaan kuin hän kuulee sanottavan muiden olevan omistaan. Palloon tarttuu hän vasemmalla kädellään ja lyö sitä verkkomailallaan; pyssyllä ampuu hän umpimähkään, ja tyytyy siihen, kun hänen palvelijansa sanovat hänelle, että hän on ampunut ylös tahi sivulle.

Mistä tiedämme, eikö ihmiskunta tee samanlaista tyhmyyttä jonkin aistin puutteessa, ja eikö tämän puutteen vuoksi jää meiltä suurimmaksi osaksi salaan, millaisia oliot ovat? Mistä tiedämme, eivätkö ne vaikeudet, joita meille tuottaa monien luonnon luomien käsittäminen, johdu siitä, ja eikö monia eläinten tekoja, joihin meidän kykymme ei riitä, aikaansaa jonkin meiltä puuttuvan aistin antama kyky, ja eivätkö eräät niistä tämän apuneuvonsa vuoksi elä täyteläisempää ja ehjempää elämää kuin me? Me tajuamme omenan niin sanoakseni kaikilla aisteillamme: huomaamme sen punaiseksi, kiiltäväksi, tuoksuvaksi ja makeaksi; sen lisäksi sillä voi olla toisia avuja, esim. se, että se kuivattaa tahi vetää kokoon, joihin kohdistuvaa aistia meillä ei ole. Eikö ole todennäköistä, että luonnossa on aistimiskykyjä, jotka ovat omansa tuntemaan ja tajuamaan ne monien esineiden ominaisuudet, joita me sanomme salatuiksi, esimerkiksi magneetin ominaisuuden vetää puoleensa rauta, ja että sellaisten kykyjen puute aiheuttaa meissä sellaisten esineiden todellisen olemuksen tuntemattomuuden? Se on ehkä jokin erikoinen aisti, joka ilmoittaa kukoille aamun ja sydänyön hetken ja panee ne laulamaan; joka opettaa kanat, ennenkuin niillä käytännössä on mitään kokemusta, pelkäämään haukkaa, mutta ei hanhea eikä kalkkunaa, vaikka ne ovat suurempia eläimiä; joka ilmaisee kananpojille sen vihamielisyyden, joka kissalla on niitä vastaan, ja ettei niiden tarvitse varoa koiraa, että niiden on varottava naukumista, joka on tavallaan mielistelevä ääni, eikä haukuntaa, joka on tyly ja äreä ääni; joka neuvoo herhiläiset, muurahaiset ja rotat valitsemaan aina parhaan juuston ja päärynän, ennenkuin siihen koskevat, ja ohjaa hirven, norsun, käärmeen tuntemaan tietyn yrtin, joka on omansa ne parantamaan.

Ei ole sitä aistia, jolla ei olisi suurta valtaa, ja joka ei hankkisi kyvyllään ääretöntä tietojoukkoa. Jos meiltä puuttuisi sävelten, sointujen ja äänen tajunta, niin se aiheuttaisi käsittämättömän sekaannuksen kaikissa meidän muissa tiedoissamme; sillä paitsi sitä, mikä kuuluu kunkin aistin omaan vaikutusalaan, kuinka paljon todisteita, seurauksia ja johtopäätöksiä saammekaan kootuksi muunlaisiin seikkoihin nähden vertaamalla aistia toiseen! Kuvitelkoon ymmärtäväinen mies ihmisluonnon luoduksi alun perin näkökykyä puuttuvaksi, ja harkitkoon, kuinka suurta tietämättömyyttä ja sekaannusta sellainen puute hänessä aiheuttaisi, millaista pimeyttä ja sokeutta meidän sielussamme, niin siitä nähdään, mitä meille merkitsee totuuden tuntemiseen nähden toisen sellaisen aistin, tahi kahden, tahi kolmen puute, jos se meissä on. Me olemme muodostaneet jonkin totuuden viiden aistimme keskinäisen neuvottelun avulla ja niiden yhteistyöllä; mutta ehkä olisi ollut tarpeen kahdeksan tahi kymmenen aistin yhtäpitävä todistus ja myötävaikutus tajutaksemme sen varmasti ja oikeassa olemuksessaan.

Ne koulukunnat, jotka kieltävät inhimillisen tietämisen, kieltävät sen etupäässä aistiemme epävarmuuden ja heikkouden tähden: sillä koska saamme kaiken tiedon niiden välityksellä ja avulla, niin emme enää tiedä, mitä ajatella, jos ne erehtyvät meille antamassaan selonteossa, jos ne turmelevat tahi väärentävät sen, mitä ne välittävät meille ulkoapäin, jos se valo, joka niitä myöten virtaa sieluumme, pimenee tiellä. Tästä äärimmäisestä vaikeudesta ovat johtuneet kaikki nuo päähänpistot, että "jokaisessa esineessä on itsessään kaikki, mitä me siinä huomaamme", että "siinä ei ole mitään sellaista, mitä me luulemme siinä huomaavamme", ja epikurolaisten väite, että "aurinko ei ole suurempi kuin minkä kokoiseksi näkömme sen arvioi":

_quidquid id est, nihilo fertur maiore figura, quam, nostris oculis quam cernimus, esse videtur;_[378]

että "ne kuvat, jotka esittävät jonkin kappaleen suurena sille, joka on sitä lähellä, ja pienempänä sille, joka on siitä kaukana, ovat molemmat oikeat":

_nec tamen hic oculos falli concedimus hilum ... proinde animi vitium hoc oculis adfingere noli;_[379]

ja tuo jyrkkä mielipide, että "aistit eivät petä", että "täytyy antautua niiden armoille ja etsiä muualta syitä puolustellaksemme sitä eroavaisuutta ja ristiriitaa, minkä huomaamme niiden välillä olevan, vieläpä keksiä mitä muita valheita ja haaveita tahansa (niin pitkälle he menevät) ennemmin kuin syyttää aisteja". Timagoras vannoi, että vaikka hän oli puristanut tahi vääntänyt kieroon silmäänsä, niin hän ei koskaan ollut huomannut kynttilän valon kahdistuvan, ja että väärä luulo oli syynä siihen, että siltä näytti, vaan ei aisti.