Part 25

Eikä nyt olekaan kumma, jos ne pettävät, ne kun ovat niin helpot vähäpätöisenkin asianhaaran taivuttaa ja vääntää kieroon. On varmaa, että käsityksemme, älymme ja sielumme kyvyt yleensä kärsivät ruumiin liikutusten ja muutosten mukaisesti, joita muutoksia tapahtuu lakkaamatta. Eikö henkemme ole valppaampi, muistimme herkempi ja puheemme vilkkaampi terveinä kuin sairaina ollessamme? Eikö ilo ja hilpeys saa meitä vastaanottamaan sielullemme näyttäytyviä ilmiöitä aivan toisin ilmein kuin mieliharmi ja alakuloisuus? Luuletteko Catulluksen tahi Sapphon runojen viehättävän saitaa ja juroa vanhusta samoin kuin rotevaa ja intomielistä nuorta miestä? Kun Kleomenes, Anaksandridaan poika, oli sairaana, moittivat hänen ystävänsä häntä siitä, että hänellä oli outoja ja tavattomia oikkuja ja päähänpistoja: "Sen kyllä uskon", vastasi hän; "en olekaan sama kuin terveenä ollessani; koska olen toinen, niin myöskin mielipiteeni ja ajatukseni ovat toiset". Oikeuspalatsimme käräjätempuissa on tavallinen seuraava sanantapa, jota käytetään rikollisista, joiden tuomarit jollakin tavoin sattuvat olemaan hyvällä, lempeällä ja sävyisällä tuulella: _Gaudeat de bona fortuna_,[345] sillä varmaa on, että tuomiot sattuvat tulemaan milloin langettavampia, äkeämpiä ja ankarampia, milloin lievempiä, säyseämpiä ja taipuvaisempia vapauttamaan; jos joku tuo mukanaan kotoansa leinin tuskat, mustasukkaisuuden tahi harmin lakeijansa tekemän varkauden johdosta, jos hänen sielunsa on kokonaan vihan valtaama ja täyttämä, niin ei ole epäilemistäkään, etteikö hänen langettamansa tuomio siitä saa vaikutusta tällaiseen suuntaan. Tuo kunnianarvoisa Areiopagin senaatti langetti tuomionsa yön aikana, peläten että kantajain näkeminen vaikuttaisi turmiollisesti sen oikeudenmukaisuuteen. Sääkin ja taivaan kirkkaus vaikuttaa meissä jonkinlaisen muutoksen, kuten sanoo seuraava Ciceron mainitsema kreikkalainen säepari:

_Tales sunt hominum mentes, quali pater ipse Iuppiter auctifera lustravit lampade terras_.[346]

Eivät ainoastaan kuumeet, lemmenjuomat ja suuret onnettomuudet vaikuta mullistavasti arvosteluumme; mitättömimmät seikat maailmassa tanssittavat sitä pillinsä mukaan; ja epäilemätöntä on, vaikkemme sitä huomaisikaan, että jos pysyväinen kuume voi kokonaan lamauttaa sielumme voimat, niin vuoropäiväinenkin omassa määrässään ja suhteellisesti vaikuttaa siinä jonkinlaisen muutoksen; jos halvaus kokonaan pimittää ja sammuttaa järkemme valon, niin on varmaa, että nuhakin sitä himmentää; ja siten tuskin voidaan tavata ainoatakaan tuntia elämässä, jolloin järkemme olisi asianmukaisessa tilassa, ruumiimme kun on niin monien alituisten muutosten alainen ja niin monenmoisilla kojeilla varustettu, että uskon lääkäreitä, kun he huomauttavat, kuinka harvinaista on, ettei ainakin joku niistä ole epäkunnossa.

Muutoin tätä tautia ei huomaa niin helposti, ellei se ole aivan tavattoman kova ja parantumaton, koska järki aina menee menoaan, kierossakin, untuvanakin ja rampana, tekemisissään niin valheen kuin totuudenkin kanssa; niin ollen on vaikea huomata sen erehdystä ja epäkuntoon joutumista. Kutsun yhä järjeksi tuota näennäistä ymmärryskykyä, jonka jokainen kehittää itsessään; tämä järki, jollaisia voi olla sata erilaista samasta asiasta, se on lyijystä ja vahasta tehty ase, venyväinen, taipuvainen, kaikkiin katsantotapoihin ja mittoihin mukautuva; tarvitsee vain osata käännellä sitä. Niin hyvä aikomus kuin tuomarilla lieneekin, niin voi, jollei hän visusti tarkkaa itseänsä, jota harvat viitsivät tehdä, puolueellisuus ystävää, sukulaista, kauneutta kohtaan ja kostonhalu, eivätkä vain niin painavat seikat, vaan myös tuo satunnainen vaisto, joka saa meidät suosimaan toista enemmän kuin toista ja järjeltä lupaa kysymättä ratkaisee, minkä kahdesta samanlaisesta esineestä valitsemme, tahi jokin muu yhtä joutavanpäiväinen hämärä vaikutin huomaamatta aiheuttaa hänen arvostelussaan suosiollisuutta tahi epäsuosiota jotakin oikeusasiaa kohtaan ja panna vaa'an kallistumaan.

Minä, joka pidän itseäni tarkemmin silmällä ja katseeni lakkaamatta suunnattuina itseeni, niinkuin mies, jolla ei ole suurin tekemistä muualla,

_quis sub Arcto rex gelidae metuatur orae, quid Tiridatem terreat, unice securus_,[347]

tuskin uskaltaisin kertoa, kuinka paljon häilyväisyyttä ja heikkoutta huomaan itsessäni: kantani on niin epävakava ja huonosti perusteltu, huomaan sen niin helpoksi kumota ja niin valmiiksi horjumaan, ja mielipiteeni niin vakaantumattomaksi, että syömättömänä tunnen olevani toinen mies kuin aterian jälkeen. Jos terveyteni ja kaunis, kirkas päivä mieltäni hivelevät, niin olen rakastettava mies; jos minulla on liikavarvas painamassa jalkaani, niin olen ärtyisä, epämiellyttävä ja juro; sama hevosen juoksutapa tuntuu minusta milloin rasittavalta, milloin helpolta, sama tie nyt lyhyemmältä, toisen kerran pitemmältä, sama muoto milloin enemmän, milloin vähemmän miellyttävältä; milloin kykenen kaikkeen, milloin en kykene mihinkään; mikä minua nykyhetkellä ilahduttaa, se minua kerran surettaa. Mieltäni myllertävät lukemattomat sokeat ja satunnaiset liikutukset: joko olen melankoolisella tahi koleerisella tuulella, ja omalla luvallaan vallitsee minussa milloin mieliharmi, milloin hilpeys.

Kun avaan kirjoja, olen ehkä huomannut jossakin kohdassa erinomaista kauneutta, joka on tenhonnut mieleni; jos joskus toiste satun palaamaan samalle kohdalle, niin turhaan sitä kääntelen puolelle ja toiselle, turhaan sitä taivuttelen ja käsittelen, se on outo ja muodoton möhkäle minulle. Kirjoitelmissanikaan en aina tunne ensimmäisen ajatukseni sävyä, nähdessäni sen jälleen; en tiedä, mitä olen tahtonut sanoa, ja pilaan usein asiani korjailemalla ja panemalla niihin uuden ajatuksen, kun en enää ymmärrä alkuperäistä, joka oli parempi. Minä vain horjun edes takaisin: älyni ei aina kulje eteenpäin, se häilyy, se harhailee

_velut minuta magno deprensa navis in mari, vesaniente vento_.[348]

Useasti, kun harjoituksen vuoksi ja huvikseni olen ottanut puolustaakseni omalle kannalleni päinvastaista mielipidettä, niinkuin usein kernaasti teen, järkeni, kääntäen huomionsa sille taholle, sitoo minut siihen niin lujasti, etten enää huomaa ensimmäisen mielipiteeni oikeutusta, vaan luovun siitä. Minä ikäänkuin vedän itseni mukaani sinne, minne päin kallistan itseäni, olkoonpa se mille puolelle tahansa, ja menen mennessäni omasta painostani.

Jokainen voisi kai sanoa itsestään jotenkin samaa, jos hän tarkkaisi itseään niin kuin minä; saarnaajat tietävät, että mielenliikutus, joka heidät valtaa puhuessa, yllyttää heidän uskoansa; ja että suuttuessamme äidymme kovemmin puolustamaan väitettämme, juurrutamme sen itseemme ja pidämme siitä kiinni ankarammin ja jyrkemmin kuin kiihkottomalla ja levollisella mielellä ollessamme. Te selostatte yksinkertaisesti jonkin asian asianajajalle; hän vastaa horjuen ja epäröiden; te tunnette, että hänelle on yhdentekevää, kumpaa riitapuolta hän ottaa puolustaaksensa; mutta, jos olette antaneet hänelle hyvän maksun, jotta hän tarttuisi asiaan ja asettuisi siinä määrätylle kannalle, jos se alkaa kiinnittää hänen mieltänsä, jos hänen harrastuksensa siihen on lämminnyt, niin hänen järkensä ja tietonsa lämpiää samalla; kas silloin hänen ymmärrykselleen näyttäytyy ilmeinen ja epäilemätön totuus, hänelle koittaa siinä aivan uusi valo, hän uskoo sen täydellä todella ja on vakuutettu, että se on niin. Vieläpä melkein luulen, että kiihko, joka syntyy harmista ja itsepäisyydestä esivallan ja vaaran painostusta ja ankaruutta vastaan tahi maineen halu on ajanut monenkin miehen pitämään kiinni aina polttoroviolle asti mielipiteestä, jonka puolesta hän ystäviensä kesken ja vapaudessaan ei olisi halunnut polttaa sormensa päätäkään.

Ruumiillisien intohimojen sielullemme antamat työnnit ja sysäykset vaikuttavat siihen suuresti; mutta vielä voimakkaammin sen omat intohimot, joiden vallassa se on niin kovin, että ehkä voi väittää, ettei sitä mikään muu aja liikkeelle, kuin sen omien tuulten henki, ja että, jos ne eivät sitä liikuttaisi, se pysyisi toimimatta, kuten aavalla merellä laiva, jonka tuulet jättävät apuansa vaille; ja ken niin väittäisi, asettuen peripateetikkojen kannalle, se ei tekisi meille suurta vääryyttä, koska on tunnettua, että useimmat sielun kauneimmista toiminnoista lähtevät tästä intohimojen antamasta sysäyksestä ja tarvitsevat sitä. Urhoollisuus, sanovat he, ei voi kehittyä täydelliseksi ilman vihanpuuskan avustusta; _semper Aiax fortis, fortissimus tamen in furore;_[349] eikä ilkiöiden ja vihollisten kimppuun käy kyllin tarmokkaasti se, joka ei ole vihoissaan; ja he vaativat, että asianajajan tulee nostattaa suuttumusta tuomareissa, saadakseen heiltä oikeutta.

Intohimot yllyttivät toimimaan Themistokleen, yllyttivät Demostheneen, ja ovat ajaneet filosofit tekemään tutkimuksia, valvomaan öitä ja matkustamaan vieraille maille, ne kannustavat meitä kunniaan, oppiin ja terveyteen, jotka ovat hyödyllisiä tarkoitusperiä; ja tuo haluttomuus kärsimään surua ja mielipahaa on omiaan pitämään omassatunnossa vireillä synnintuntoa ja katumusta, ja saa meidät tuntemaan Jumalan vitsaukset meidän parannukseksemme ja esivallan määräämän kurituksen vitsaukset; myötätunto on kannustimena armahtavaisuuteen; ja pelkomme tekee meidät viisaiksi varjelemaan ja hoitamaan itsemme; ja kuinka monta jaloa tekoa aiheuttaakaan kunnianhimo, kuinka monta ylpeys! Lyhyesti, ei mitään erinomaista ja toimitarmoista hyvettä ole ilman jonkinlaista tavallista voimakkaampaa mielenliikutusta. Eikö tämä ehkä ole yksi syy, joka on saanut epikurolaiset vapauttamaan Jumalan kaikesta huolenpidosta ja murheesta meidän asioistamme, koskapa hän ei voinut osoittaa hyvyyttänsäkään meitä kohtaan järkyttämättä levollisuuttaan intohimoilla, jotka ovat kuin kannustimina ja kiihoittimina ajamassa sielua hyveellisiin tekoihin? Vai uskoivatko he toisin ja pitivät niitä ikäänkuin myrskyinä, jotka viekoittelevat sielun häpeällisellä tavalla pois sen rauhallisuudesta? _Ut maris tranquillitas intelligitur, nulla, ne minima quidem, aura fluctus commovente; sic animi quietus et placatus status cernitur, quum perturbatio nulla est, qua moveri queat_.[350]

Mitä ymmärryksen ja järjen eri tiloja, mitä ristiriitaisia ajatustapoja tarjoovatkaan nähtäviksemme erilaiset intohimomme! Mitä luottamusta meillä siis voi olla sellaiseen, joka on niin epävakava ja vaihteleva, joka luonnostaan on kiihkon herruuden alainen, ja toimii aina vain pakonalaisena, eikä omassa vapaudessaan? Jos järkemme on itse sairaudesta ja sekasorrosta riippuvainen, jos sen on pakko vastaanottaa intohimolta ja yltiöllisyydeltä vaikutelmansa asioista, niin mitä luotettavuutta me voimme siltä odottaa?

Eikö filosofia ole liian rohkea arvellessaan, että ihmiset suorittavat suurimmat ja eniten jumaluutta lähentelevät tekonsa ollessaan suunniltaan, raivoissaan ja mielettöminä? Me tulemme paremmiksi, kun menetämme järkemme ja se joutuu huumaustilaan; ne molemmat luonnolliset tiet, joita myöten voimme päästä jumalten työhuoneeseen ja siellä nähdä edeltäpäin kohtaloiden kulun, ovat raivo ja uni. Tämä on lystikästä ajatella: kun intohimot vääntävät sijoiltaan järkemme, niin meistä tulee hyveellisiä; kun raivo tahi kuoleman kuva riistää sen meiltä kokonaan, niin meistä tulee profeettoja ja tietäjiä. En koskaan ole kernaammin uskonut filosofian puheita. Puhdas innoitus, jonka pyhä Totuus on puhaltanut filosofian mieleen, se pakottaa sen vastoin omaa väitettänsä tunnustamaan, että sielumme rauhallinen tila, sen vakava tila, tervein tila, minkä filosofia sille voi luoda, ei ole sen paras tila; valvova tilamme on untelompi kuin uni; viisautemme ei ole niin viisas kuin mielettömyys; unemme ovat arvokkaampia kuin järkipuheemme; huonoin tila, minkä voimme valita, on se, että emme ole suunniltamme. Mutta eikö filosofia luule meillä olevan kylliksi älyä huomataksemme, että se ääni, joka sanoo sielun ruumiista vapaana ollessaan olevan niin selvänäköisen, niin suuren niin täydellisen, ja ruumiissa ollessaan niin maallisen, tietämättömän ja sokean, se on ääni, joka lähtee tuossa maallisessa, tietämättömässä ja sokeassa ihmisessä olevasta sielusta, ja siitä syystä ääni, johon ei voi luottaa, ja jota ei voi uskoa?

Luonnonlaatuni kun on tarmoton ja hidas, niin minulla ei ole suurta kokemusta noista ankarista mielenkuohuista, joista enimmät äkkiä yllättävät sielumme, antamatta sille aikaa malttaa mieltänsä. Mutta vaikka se intohimo, jonka sanotaan syntyvän nuorten miesten sydämessä joutilaisuudesta, kehittyykin aikaa myöten ja asteittain kasvaen, niin se aivan ilmeisesti niille, jotka ovat koettaneet asettua sen mahtia vastustamaan, kuvaa sitä voimakasta kääntymystä ja muutosta, joka järjessämme tapahtuu. Olen ennen aikaan koettanut panna parastani kestääkseni ja lannistaakseni sen, sillä kaukana siitä, että olisin niitä, jotka kutsuvat luokseen paheita, en lähde niiden seuraan, elleivät ne tempaa minua mukaansa; tunsin sen syntyvän, kasvavan ja karttuvan vastustuksestani huolimatta, ja vihdoin tarttuvan minuun ja valtaavan minut aivan näkevänä ja elävänä siihen määrään, että kaikki ikäänkuin huumeessa alkoi minusta näyttää toiselta kuin tavallisesti; näin himoitsemani esineen avujen ilmeisesti suurenevan ja kasvavan ja tunsin mielikuvitukseni tuulen niitä pullistavan ja paisuttavan, yritykseni vaikeuksien helpponevan ja tasoittuvan, järkeni ja omantuntoni väistyvän takaisin; mutta tuon hehkun hälvettyä sieluni yhdessä silmänräpäyksessä kuin salaman kirkkaassa valossa näkevän jälleen kaikki toisin, muuttavan tilaa ja arvostelutapaa, peräytymisen vaikeuksien minusta näyttävän suurilta ja voittamattomilta ja samojen esineiden aivan toisen tuntuisilta ja näköisiltä kuin miltä himon hehku oli saanut ne minusta näyttämään. Kumpi oli totuudenmukaisempaa? Pyrrho ei sitä tiedä. Me emme ole koskaan tautia vailla; kuumeissa meitä milloin polttaa, milloin vilustaa; polttavan intohimon tilasta vaivumme taas viluttavan intohimon tilaan; minkä verran olin heittäytynyt eteenpäin, saman verran paiskaudun jälleen taaksepäin:

_Qualis ubi alterno procurrens gurgite pontus nunc ruit ad terras, scopulosque superiacit undam spumeus, extremamque sinu perfundit arenam; nunc rapidus retro, atque aestu revoluta resorbens saxa, fugit, littusque vado labente relinquit_.[351]

Mutta nyt tämän vaihemielisyyteni tunnosta on minussa syrjäseurauksena kehittynyt jonkinlainen katsantokannan vakavuus, enkä ole paljoakaan muuttanut ensimmäisiä ja luontaisia mielipiteitäni; sillä niin todennäköiseltä kuin uutuus tuntuukin, niin en helposti vaihda, koska pelkään menettäväni siinä kaupassa; ja koska kerran en kykene valitsemaan, niin hyväksyn toisten suorittaman valinnan ja pysyn sillä kannalla, mille Jumala on minut asettanut; muutoin en voisi varjella itseäni pyörimästä lakkaamatta. Siten olen, Jumalan armon avulla, säilyttänyt itseni ehjänä, vapaana omantunnon myrskyistä ja levottomuuksista, uskontomme vanhoissa uskoissa, huolimatta niin monista aikamme synnyttämistä lahkoista ja eriseuroista. Muinaisajan kirjailijain teokset, tarkoitan hyvät teokset, runsassisältöiset ja luotettavat, houkuttelevat minut puoleensa ja saavat minut taipumaan melkeinpä mihin tahtovat. Se, mikä minulla on kädessäni, näyttää minusta aina etevimmältä; minusta ne ovat oikeassa kukin vuoroonsa, vaikka ne ovat ristiriidassa keskenään; se helppous, jolla älykkäät henget tekevät todennäköiseksi minkä tahtovat, ja jonka vuoksi ei ole mitään niin eriskummaista, etteivät he yrittäisi antaa sille kylliksi väriä pettääkseen minunlaiseni yksinkertaisen miehen, se osoittaa ilmeisesti heidän todistuksensa heikkouden. Taivas ja tähdet ovat liikkuneet kolme tuhatta vuotta; niin olivat kaikki ihmiset uskoneet, kunnes Kleanthes Samoslainen, tahi Theophrastoksen mukaan Niketas Syrakusalainen, keksi väitteen, että maa liikkuu, kiertäen akselinsa ympäri pitkin eläinradan kaltevaa kehää; ja meidän aikanamme on Kopernikus niin hyvin perustellut tuon opin, että hän johtaa siitä sangen säännöllisesti kaikki astrologiset seuraukset. Mitä päätämme tästä muuta kuin että meidän ei tule välittää siitä, kumpiko on asian laita? Ja kuka tietää, eikö kolmas mielipide tuhannen vuoden kuluttua kumoa molempia edellisiä?

_Sic volvenda aetas commutat tempora rerum: quod fuit in pretio, fit nullo denique honore, porro aliud succedit et e contemptibus exit, inque dies magis appetitur floretque repertum laudibus, et miro est mortales inter honore_.[352]

Siis, kun meille julistetaan jotakin uutta oppia, niin meillä on täysi syy epäillä sitä ja muistaa, että ennenkuin se oli keksitty, sen vastakohta oli huudossa, ja samoin kuin ensinmainittu on kumonnut tämän, niin saattaa vastaisuudessa ilmestyä kolmas keksintö, joka samoin sotii toista vastaan. Ennenkuin Aristoteleen julistamat perustotuudet pääsivät arvoon, tyydyttivät toiset perustotuudet ihmisjärjen, niinkuin nämä nyt tyydyttävät meidät. Mikä valtakirja näillä on, mikä erikoisoikeus siihen, että meidän kekseliäisyytemme kulun pitäisi pysähtyä niihin, ja että niiden tulisi kaikkina tulevina aikoina vallita meidän uskoamme? Ne eivät ole mahdottomammat syrjäyttää kuin niiden edeltäjät olivat. Kun minua ahdistetaan uudella todistelulla, niin tulee minun ajatella, että mitä minä en voi tyydyttää, sen on joku toinen tyydyttävä; sillä on perin typerää uskoa kaikki se näennäinen, josta emme voi irtautua; siten kävisi niin, että koko suuren yleisön (ja me kuulumme kaikki suureen yleisöön) usko voisi kieppua ympäri kuin tuuliviiri; sillä sen sielun, se kun on pehmeä ja vastustuskykyä vailla, olisi pakko ottaa vastaan lakkaamatta toisia ja taas toisia vaikutelmia, jälkimmäinen kun aina pyyhkisi pois edellisen jättämän jäljen. Ken pitää itseään heikkona, sen tulee vastata, niinkuin oikeuden edessä, puhuvansa asiasta neuvonantajalleen, tahi turvautua viisaampiin, joilta on saanut opetuksensa.

Kuinka kauan aikaa on lääketiede ollut maailmassa? Kerrotaan, että eräs uusi tulokas, jonka nimi on Paracelsus, muuttaa ja mullistaa vanhojen sääntöjen koko järjestelmän, ja väittää, että tähän hetkeen asti se ei ole tehnyt muuta kuin vienyt ihmisiä surman suuhun. Uskon, että hän helposti näyttää sen toteen; mutta ei olisi mielestäni kovin viisasta uskoa henkeäni hänen uuden kokemuksensa todistusvälineeksi. Ei pidä uskoa ketä tahansa, sanoo sääntö, sillä kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa. Eräs ammattimies näiden luonnonopillisten uutuuksien ja parannusten alalla sanoi minulle jonkin aikaa sitten, että kaikki vanhan ajan ihmiset olivat ilmeisesti erehtyneet laskuissaan tuulien luonnosta ja liikkeistä, minkä hän lupasi tehdä minulle aivan silminnähtäväksi ja kouraantuntuvaksi, jos tahdoin kuunnella häntä. Kun olin vähän aikaa kärsivällisesti kuunnellut hänen todistelujaan, jotka olivat varsin todennäköisiä, sanoin hänelle: "Kuinka siis! Ne jotka harjoittivat merenkulkua Theophrastoksen lakien mukaan, kulkivatko ne länteenpäin, suunnatessaan matkansa itään? Kulkivatko ne sivullepäin, tahi taaksepäin?" -- "Se oli onnen kauppa", vastasi hän; "joka tapauksessa he erehtyivät". Sanoin hänelle siihen, että mieluummin uskoin tosiasioita kuin järkipuheita. Mutta nepä sotivatkin usein toisiaan vastaan, ja minulle on sanottu, että geometriassa (joka luulee saavuttaneensa korkeimman varmuudenasteen tieteiden joukossa) on ehdottoman sitovia todistuksia, jotka kumoavat kokemuksen osoittaman totuuden, niinkuin Jacques Peletier sanoi minulle kotonani löytäneensä kaksi viivaa, jotka lähenivät toisiaan yhtyäkseen, ja joista hän kuitenkin todisti, etteivät ne koskaan ikipäivinä voisi päästä koskettamaan toisiaan. Ja pyrrholaiset eivät käytä todistuksiaan ja järkeään muuhun kuin kumotakseen minkä kokemus on osoittanut ilmeiseksi; ja ihmeellistä on, mihin määrään saakka meidän notkea järkemme on heitä totellut tuossa tarkoituksessa kumota ilmeisiä tosiasioita; he näet todistavat yhtä sitovasti, että me emme liiku, että emme puhu, ettei ole mitään painavaa eikä lämmintä, kuin me todistamme mitä todennäköisimmät asiat.

Ptolemaios, joka oli suuri merkkimies, oli määrännyt meidän maailmamme rajat; kaikki muinaiset filosofit luulivat tuntevansa sen koon, paitsi eräitä syrjäisiä saaria, jotka saattoivat jäädä heidän tietopiirinsä ulkopuolelle; tuhat vuotta sitten olisi ollut pyrrholaisuutta epäillä kosmografiatiedettä ja sen väitteitä, jotka jokainen hyväksyi; oli kerettiläisyyttä uskoa antipodeja olevan olemassa; ja nyt meidän aikanamme on vasta löydetty ääretön ala mannermaata, ei yksityinen saari eikä seutu, vaan melkein yhtä laaja alue kuin se, minkä ennen tunsimme. Nykyajan maantieteilijät tietysti vakuuttavat, että nyt on kaikki löydetty ja kaikki nähty;

_nam quod adest praesto, placet et pollere videtur_.[353]

Mutta tahtoisinpa tietää, eikö olisi typerää, jos kerran Ptolemaios on muinoin erehtynyt asiasta järkensä esittämiin perustuksiin nojaten, nyt luottaa siihen, mitä nämä siitä sanovat, ja eikö ole luultavampaa, että se suuri kappale, jota me sanomme Maailmaksi, on jotakin kokolailla toista, kuin mitä me päättelemme sen olevan.

Platon sanoo, että se muuttaa ulkomuotoa joka suuntaan, että taivas, tähdet ja aurinko joskus kääntävät päin vastoin sen liikkeen, jonka näemme niillä olevan, muuttaen idän länneksi. Egyptin papit sanoivat Herodotokselle, että heidän ensimmäisestä kuninkaastaan lukien, josta ajasta oli vähän päälle yksitoista tuhatta vuotta (ja he näyttivät hänelle kaikkien kuningastensa luonnon mukaan veistetyt kuvapatsaat), aurinko oli muuttanut rataa neljä kertaa; että meri ja maa vaihtuvat vuorotellen toinen toiseksensa; että maailman synty on rajoittamaton. Aristoteles ja Cicero sanovat samoin, ja eräs meikäläisistä väittää, kutsuen todistajikseen Salomon ja Esaian, että se on ikivanha, kuolevainen, ja syntyy uudestaan monin vuoroin; välttääkseen näitä vastakohtia, että Jumala on ollut joskus luoja ilman luontokappaletta; että hän on ollut toimetonna; että hän on luopunut toimettomuudestaan, ryhtyen tähän työhön, ja että hän siis on muutoksen alainen. Kuuluimmassa kreikkalaisista koulukunnista maailmaa pidetään jumalana, toisen suuremman jumalan luomana, ja se on kokoonpantu ruumiista ja sielusta, joka sijaitsee sen keskustassa, leviten musikaalisissa rytmeissä sen kehälle; se on jumalallinen, sangen onnellinen, sangen suuri, sangen viisas, iankaikkinen; siinä on toisia jumalia, maa, meri, tähdet, jotka pitävät toisiaan sopusuhtaisessa ja lakkaamattomassa liikkeessä ja jumalaisessa tanssissa, milloin kohdaten toisensa, milloin loitoten toisistaan, piiloutuen, näyttäytyen, vaihtaen järjestystä milloin eteen-, milloin taaksepäin. Herakleitos väitti maailman olevan kokoonpannun tulesta, ja kohtaloiden määräyksestä sen piti kerran syttyä ja purkautua tuleksi, ja syntyä vielä kerran uudelleen. Ja ihmisistä sanoo Apuleius: _singillatim mortales, cunctim perpetui_.[354]

Aleksanteri kirjoitti äidilleen erään egyptiläisen papin kertomuksen, joka perustui heidän muistomerkkeihinsä ja todisti tämän kansakunnan vanhuuden äärettömäksi ja käsitti toisten maiden synnyn ja edistyksen totuuden mukaisesti. Cicero ja Diodorus sanovat aikanaan, että khaldealaiset pitivät luetteloa yli neljästä sadasta tuhannesta vuodesta; Aristoteles, Plinius ja muut, että Zoroaster eli kuusi tuhatta vuotta ennen Platonin aikaa. Platon sanoo, että Saïs-kaupungin asukkailla on kirjallisia muistomerkkejä kahdeksan tuhannen vuoden ajalta, ja että Athenan kaupunki rakennettiin tuhat vuotta ennen mainittua Saïs-kaupunkia. Epikuros sanoo, että samalla kuin oliot ovat täällä sellaisina kuin ne näemme, ne ovat aivan samanlaisina ja samassa muodossa monissa toisissa maailmoissa; ja sen hän olisi sanonut vielä suuremmalla varmuudella, jos hän olisi nähnyt niin eriskummaisissa esimerkeissä tuon uuden Länsi-Intian maailman ja meidän nykyisen ja entisen maailmamme yhtäläisyydet ja yhdenmukaisuudet.