Part 23
Ja sitä vapaammin lasken päähänpistoni julkisuuteen, varsinkin kun tiedän, että vaikka ne ovat syntyneet omassa päässäni ja ilman vierasta mallia, ne kuitenkin sopeutuvat yhteen jonkun muinaisajan miehen tuumiskelujen kanssa, ja että varmaan on oleva joku, joka sanoo: "Kas sen hän on lainannut sieltä." Elämänkatsomukseni on luonnonomainen; en ole kutsunut mitään tieteellistä järjestelmää avuksi sitä muodostamaan; mutta niin tyhmä kuin se onkin, kun minussa heräsi halu esittää se julkisesti, ja kun, päästääkseni sen julkisuuteen hiukan säädyllisemmässä asussa, ryhdyin sitä tukemaan järkisyillä ja esimerkeillä, niin on itsestänikin ollut ihmeellistä huomata se aivan sattumalta yhtäpitäväksi niin monien filosofisten esimerkkien ja esitysten kanssa. Miten elämäni olin ohjannut, sen huomasin vasta kun se jo on suoritettu ja käytetty; olen siis uusi ilmiö: epätahallinen ja satunnainen filosofi.
Palatakseni puhumaan sielustamme: on luultavampaa, että Platon, sijoittaessaan järjen aivoihin, vihan sydämeen ja himon maksaan, on pikemmin tahtonut selittää sielun liikkeitä kuin jakaa ja eroitella sen, kuten jonkin kappaleen, useampiin osiin. Ja todennäköisin filosofien mielipiteistä on se, että yhä yksi ja sama sielu kyvyllään päättelee, muistaa, ymmärtää, arvostelee, himoitsee ja suorittaa kaikki muut toimintansa ruumiin eri välineiden avulla, samoin kuin perämies ohjaa alustansa, sen kokemuksen mukaan, mikä hänellä siitä on, milloin kiristämällä tahi höllittämällä jotakin köyttä, milloin kohottamalla raakapuuta tahi liikuttamalla peräsintä, ohjaten yhdellä ainoalla voimalla eri tekoja; ja että sielu sijaitsee aivoissa, mikä näkyy siitä, että tähän elimeen koskevat haavat ja tapaturmat hetikohta vikuuttavat sielun kykyjä. Sopii otaksua, että se sieltä leviää kautta muun ruumiin,
_medium non deserit unquam coeli Phoebus iter; radiis tamen omnia lustrat_,[311]
niinkuin aurinko levittää taivaasta ulos valonsa ja voimansa, ja täyttää sillä maailman:
_Cetera pars animae, per totum dissita corpus, paret, et ad numen mentis momenque movetur_.[312]
Eräät ovat sanoneet, että oli olemassa yleissielu, ikäänkuin suuri ainemassa, josta kaikki yksityissielut olivat peräisin ja johon ne palasivat, sekaantuen aina jälleen tähän yleisaineeseen:
_Deum namque ire per omnes terrasque tractusque maris, coelumque profundum; hinc pecudes, armenta, viros, genus omne ferarum, quemque sibi tenues nascentem arcessere vitas; scilicet huc reddi deinde ac resoluta referri omnia, nec morti esse locum;_[313]
toiset ovat väittäneet, että ne vain jälleen liittyivät ja kiintyivät siihen; toiset, että ne luotiin jumalallisesta aineesta; toiset, että enkelit loivat ne tulesta ja ilmasta; toiset, että se tapahtui ikimuistoisina aikoina, toiset itse tarpeen hetkellä. Eräät väittävät niiden astuvan alas kuun kehältä ja palaavan sinne. Enimmät muinaisajan filosofit uskoivat, että ne syntyvät isästä poikaan samalla synnytystavalla kuin kaikki muutkin luonnolliset oliot, ja he päättelivät tämän lasten ja isien yhdennäköisyydestä:
_instillata patris virtus tibi;_[314] _fortes creantur fortibus et bonis;_[315]
ja siitä, että nähdään siirtyvän isästä lapsiin ei vain ruumiillisia merkkejä, vaan myöskin yhtäläisyyttä luonnon- ja mielenlaatuun ja sielun taipumuksiin nähden:
_denique cur acris violentia triste leonum seminium sequitur, dolu vulpibus et fuga cervis a patribus datur, et patrius pavor incitat artus, -- -- -- -- -- si non certa suo quia semine seminioque vis animi pariter crescit cum corpore toto;_[316]
päätellen, että siihen perustuu jumalan vanhurskaus, joka rankaisee lapsissa isäin pahat teot, koskapa isäin paheiden tahra on tavallaan tarttuneena lasten sieluun, ja heidän tahtonsa vallattomuus on yhteinen näillekin; ja päätellen vielä lisäksi, että jos sielut olisivat peräisin jostakin muualta, kuin luonnollisesta jälkeläisyydestä, ja jos ne olisivat olleet jotakin muuta ruumiin ulkopuolella, niin niillä olisi muisto ensimmäisestä olotilastaan, koskapa niille on ominaista luontainen kyky päätellä, järkeillä ja muistaa.
_Si in corpus nascentibus insinuatur, cur super anteactam aetatem meminisse nequimus, nec vestigia gestarum rerum ulla tenemus_?[317]
Sillä tehdäksemme selväksi sielujemme tilan, niinkuin tahdomme, täytyy otaksua ne täysin tiedolla varustetuiksi, silloin kun ne ovat luonnollisessa yksinkertaisuudessaan ja puhtaudessaan, niin ollen ne olisivat olleet sellaiset, ollen vapaat ruumiin vankeudesta, yhtä hyvin ennenkuin ne joutuivat siihen, kuin toivomme, että ne tulevat olemaan sellaiset sen jälkeen kuin ne ovat siitä päässeet; ja tämä tietonsa niiden pitäisi muistaa vielä ollessaan ruumiissa, kuten Platon sanoi, että se, mitä opimme, ei ollut muuta kuin muisto siitä, mitä olimme tietäneet, jonka seikan jokainen voi oman kokemuksensa nojalla väittää olevan väärän, ensiksikin koska me emme oikein muista muuta kuin mitä meille opetetaan, ja koska, jos muisti tekisi moitteettomasti tehtävänsä, se palauttaisi mieleemme ainakin jonkin piirteen oppimamme ulkopuolelta; toiseksi, mitä se tiesi ollessaan puhtautensa tilassa, se oli tosi tietoa, ja se tunsi jumalallisella älyllään asiat semmoisina kuin ne ovat, kun sitävastoin täällä siihen istutetaan valhe ja pahe, jos sille annetaan tietoja niistä, ja siinä se ei voi käyttää muistiansa, koska tämä kuva ja käsitys ei koskaan ole siinä asunut. Kun sanotaan, että ruumiin vankina oleminen tukahduttaa sen luontaiset kyvyt, niin että ne kaikki siinä sammuvat, niin se on ensiksikin ristiriidassa tuon toisen uskon kanssa, joka pitää sen voimia niin suurina ja niitä sen toimia, jotka ihmiset huomaavat tässä elämässä, niin ihmeteltävinä, että niistä on päätetty sen olleen menneisyydessä jumalallisen ja iankaikkisen ja sen olevan tulevaisuudessa kuolemattoman:
_Nam si tantopere est animi mutata potestas, omnis ut actarum exciderit retinentia rerum, non, ut opinor, ea ab letho iam longior errat_.[318]
Sitäpaitsi sielun voimia ja vaikutuksia tulee tarkastaa juuri tässä elämässä, meidän keskuudessamme, eikä muualla; kaikki sen muut erinomaiset avut ovat sille turhia ja hyödyttömiä; juuri sen nykyisen tilan tulee vastata ja ilmaista koko sen kuolemattomuutta, ja ainoastaan ihmisen elämästä se on vastuuvelvollinen. Olisi tehty väärin, jos olisi niukennettu sen kykyjä ja voimia, jos siltä olisi riistetty aseet, ja sitten sen vankeuden, sen heikkouden ja sairauden aika, aika, jolloin se olisi ollut pakonalaisessa tilassa, pantaisiin perustukseksi tuomiolle ja iankaikkiselle ja ainaiselle kadotukselle, ja jos tyydyttäisiin ottamaan huomioon niin lyhyt aika, joka kestää ehkä tunnin tahi pari, tahi pahimmassa tapauksessa vuosisadan, jotka iankaikkisuuteen verraten eivät ole muuta kuin silmänräpäys, ja tämän ajanhetken nojalla määrättäisiin ja säädettäisiin lopullisesti koko sen oleminen; olisi myöskin kohtuuton epäsuhde antaa iankaikkisen palkan olla seurauksena niin lyhyestä elämästä. Päästäkseen tästä vaikeudesta ajattelee Platon, että tulevassa elämässä saatavat palkat eivät kestä kauempaa kuin sata vuotta, ollen suhteelliset ihmiselämän pituuteen, ja meikäläisistä filosofeista useat myöskin ovat määränneet niille ajalliset rajat; niin ollen he arvelivat, että sen synty oli inhimillisten olosuhteiden yleisen luonteen mukainen, niinkuin sen elämäkin, Epikuroksen ja Demokritoksen mielipiteen mukaan, joka on yleisimmin hyväksytty seuraavain selväin ilmiöiden nojalla: Että nähtiin sen syntyvän samalla tavalla, mikä ruumiillekin oli mahdollinen; nähtiin sen voimien karttuvan niinkuin ruumiillistenkin; siinä huomattiin lapsuuden heikkous ja ajan oloon miehuuden voima ja kypsyys ja sitten heikkeneminen ja vanhuus ja vihdoin vanhuuden raihnaus:
_gigni pariter cum corpore et una crescere sentimus, pariterque senescere mentem;_[319]
he huomasivat, että se oli altis erilaisille intohimoille, ja että monet rasittavat liikutukset sitä kuohuttivat, joista se vaipui väsymykseen ja tuskaan; että se oli altis muutoksille ja vaihdoksille, hilpeydelle, uneliaisuudelle ja raukeudelle; että se oli herkkä taudeille ja vammoille samoin kuin vatsa tahi jalka:
_mentem sanari corpus ut aegrum cernimus, et flecti medicina posse videmus;_[320]
että viinin väkevyys sitä huimasi ja kiihoitti; että polttavan kuumeen huurut järkyttivät sen tasapainoa; että sen saattoi uinuttaa uneen käyttämällä eräänlaisia lääkkeitä ja herättää käyttämällä toisia:
_corpoream naturam animi esse necesse est, corporeis quoniam telis ictuque laborat;_[321]
huomattiin, että raivoisan koiran pelkkä purema saattoi halvata ja lyödä maahan kaikki sen kyvyt, ja ettei mikään, jos kuinkakin horjumaton järki, ei mikään kyvykkäisyys, ei mikään hyve, ei mikään filosofinen lujatuumaisuus, ei mikään voimain ponnistus voinut vapauttaa sitä tällaisten onnettomuuksien alaisuudesta; että viheliäisen kahlekoiran kuola, jota valui Sokrateen kädelle, järkytti koko hänen viisautensa ja kaikki hänen suuret ja niin järjestetyt aatteensa, tuhosi ne niin perinpohjin, ettei jäänyt jälkeäkään hänen alkuperäisistä tiedoistaan,
_Vis ... ... ... animai conturbatur, et ... ... ... divisa seorsum disiectatur, eodem illo distracta veneno_,[322]
ja että tuo myrkky ei kohdannut tuossa sielussa kovempaa vastarintaa kuin nelivuotiaan lapsen sielussa, myrkky, joka saattoi tehdä koko filosofian, jos se pukeutuisi ihmismuotoon, raivoisaksi ja mielettömäksi, niin että Cato, joka väänsi niskat nurin kuolemaltakin ja kohtalolta, ei olisi saattanut sietää peilin eikä veden näkemistä, vaan joutunut kauhun ja pelon valtaan, kun hän olisi saanut raivoisan koiran tartunnasta taudin, jota lääkärit sanovat vesikauhuksi:
_Vis morbi distracta per artus turbat agens animam, spumans [ut] in aequore salso ventorum validis fervescunt viribus undae_.[323]
Mutta mitä tähän kohtaan tulee, niin filosofia on kyllä varustanut ihmisen, jotta hän voisi kärsiä kaikkia muita onnettomuuksia, joko kärsivällisyydellä tahi, jos se on liian vaikea saavuttaa, pettämättömällä pelastuskeinolla, riistämällä itseltään kokonaan tunteen; mutta ne ovat keinoja, jotka ovat omiaan sielulle, jos se on omassa vapaudessaan ja voimissaan ja kykenee käyttämään järkeänsä ja harkintaansa, eivätkä tällaiseen vaikeaan tilaan, jossa filosofilla sielu muuttuu mielettömän sieluksi, menee sekaisin, menettää tasapainonsa ja harhautuu; ja sellainen tila voi johtua monesta syystä, esimerkiksi liian rajusta liikutuksesta, jonka sielu jollakin voimakkaalla intohimolla voi synnyttää itsessään, tahi haavasta jossakin ruumiin kohdassa, tahi vatsasta nousevasta höngästä, joka huimaa meidät ja pyörryttää päätämme.
_Morbis in corporis avius errat saepe animus, dementit enim deliraque fatur, interdumque gravi lethargo fertur in altum aeternumque soporem, oculis nutuque cadenti_.[324]
Minusta näyttää, että filosofit tuskin ovat koskettaneet tätä kieltä enempää kuin erästä toistakaan yhtä tärkeätä. Heillä on aina huulillaan, lohduttaakseen meitä kuolevaisia kohtalossamme, seuraava vaihtoehto: "Sielu on joko kuolevainen tahi kuolematon; jos se on kuolevainen, niin se on oleva vailla kärsimyksiä; jos se on kuolematon, niin se parantuu parantumistaan." He eivät milloinkaan kosketa toista haaraa: "Entä jos se pahentuu pahentumistaan?" ja jättävät runoilijain tehtäväksi tulevilla rangaistuksilla uhkaamisen; mutta siten käy heille pelaaminen helpoksi. He jättävät huomioon ottamatta kaksi seikkaa, jotka usein johtuvat mieleeni heidän esityksissään. Palaan ensinmainittuun. Tuolle sielulle käy mahdottomaksi noudattaa stoalaisten korkeinta hyvää, joka on niin vakava ja luja; meidän oivan viisautemme täytyy tässä kohdin antautua ja luopua aseistaan. Sitäpaitsi he katsoivat myöskin, ihmisjärjen itserakkauden johdosta, että kahden niin erilaisen osan kuin kuolevaisen ja kuolemattoman yhtyminen ja yhdessäolo oli mahdoton ajatella:
_Quippe etenim mortale aeterno iungere, et una consentire putare, et fungi mutua posse, desipere est. Quid enim diversius esse putandum est, aut magis inter se disiunctum discrepitansque quam, mortale quod est, immortali atque perenni iunctum in concilio saevas tolerare procellas_?[325]
Edelleen he tunsivat sielun vaipuvan kuolemaan, niinkuin tekee ruumiskin:
_simul aevo fessa fatiscit_,[326]
minkä seikan Zenonin mielestä unen vertauskuva kyllin selvästi meille todistaa; hän näet katsoo, että "se on sielun tainnostila ja voipumus yhtä hyvin kuin ruumiin", _contrahi animum et quasi labi putat atque decidere_:[327] Ja mitä tulee siihen ilmiöön, joka eräissä henkilöissä huomattiin, että sen voima ja virkeys säilyi elämän loppuun, niin he arvelivat sen johtuvan tautien erilaisuudesta, samoin kuin nähdään, että ihmiset tällä viimeisellä hetkellään säilyttävät mikä minkin aistin, mikä kuulon, mikä haistin vikaantumattomana, eikä tavata niin täydellistä heikkenemistä, ettei joitakin osia jäisi koskemattomiksi ja elinvoimaisiksi:
_Non alio pacto, quam si pes quum dolet aegri, in nullo caput interea sit forte dolore_.[328]
Meidän älymme näkökyky suhtautuu totuuteen niinkuin tarhapöllön silmä auringon kirkkauteen, kuten Aristoteles sanoo. Millä me paremmin voisimme saada sen siitä vakuutetuksi kuin niin törkeällä sokaistuksella niin ilmeisessä valossa? Sillä päinvastainen mielipide, että sielu on kuolematon, josta Cicero sanoo, että sen, ainakin kirjallisten todistusten mukaan, ensimmäisenä esitti Pherekydes Syrius, joka eli Tullus-kuninkaan aikana (toiset pitävät sitä Thaleen, toiset toisten keksimänä), on se inhimillisen tieteen osa, jota on käsitelty suurimmalla varovaisuudella ja epäilyllä. Jyrkimpienkin dogmaatikkojen on pakko erittäinkin tässä kohdin heittäytyä Akatemian hämärien oppien turviin. Ei kukaan tiedä, mitä Aristoteles on väittänyt tästä asiasta, enempää kuin mitä kaikki vanhat filosofit yleensä, jotka käsittelevät sitä horjuvalla uskolla; _rem gratissimam promittentium magis quam probantium_,[329] hän on kätkenyt ajatuksensa vaikeatajuisten ja käsittämättömäin sanojen ja merkitysten pilviin ja jättänyt kannattajansa kiistelemään yhtä paljon mielipiteestään kuin itse asiasta.
Kaksi seikkaa teki heille tämän mielipiteen uskottavaksi, toinen, että ilman sielujen kuolemattomuutta ei olisi enää mihin perustaa turhamaiset toiveet kunniasta, joka on maailmassa ihmeteltävän vaikutusvoimainen näkökohta; toinen, että, kuten Platon sanoo, on sangen hyödyllinen usko, että paheet, vaikkakin saavat vältetyksi inhimillisen oikeuden silmän ja tiedon, kuitenkin aina jäävät alttiiksi jumalalliselle oikeudelle, joka niitä vainoaa vieläpä syyllisten kuolemankin jälkeen. Ihmisessä asuu äärimmäisen voimakas pyrkimys pitentämään olemassaoloaan; hän on pitänyt siitä huolen kaikin keinoin; ja ruumiin säilyttämistä varten ovat hautaukset, nimen säilyttämistä varten kunnia; hän on käyttänyt kaiken uskonsa itsensä jälleenrakentamiseen, kiihkeästi tavoitellen onneansa, ja itsensä tukemiseen keksinnöillään. Kun sielu levottomuudessaan ja heikkoudessaan ei voi seistä omin jaloin, niin se yhäti etsiskelee joka taholta lohdutuksia, toiveita ja perustuksia ja ulkonaisia esineitä, mihin tarttua kiinni ja mistä saada vakava pohja; ja niin heikoiksi ja haaveellisiksi kuin sen mielikuvitus ne sille tekeekin, niin se luottaa niihin turvallisemmin ja kernaammin kuin itseensä. Mutta ihmeellistä on, kuinka ne, jotka itsepäisimmin ovat pitäneet kiinni tästä niin oikeutetusta ja selvästä uskosta sielujemme kuolemattomuuteen, ovat olleet vähäväkisiä ja kykenemättömiä perustelemaan sitä ihmisvoimillaan: _somnia sunt non docentis, sed optantis_,[330] sanoi eräs vanha kirjailija. Ihminen voi tämän todistuksen nojalla huomata, että hän saa kiittää onnea ja sattumaa, jos hän itsestään löytää jonkin totuuden, koskapa silloinkaan, kun se on sattunut joutumaan hänen käsiinsä, hänellä ei ole millä tarttua siihen ja pitää se hallussaan, eikä hänen järjellään voimaa käyttää sitä hyväkseen. Kaikki, mitä meidän oma järkemme ja kykymme luo, olkoonpa se totta tahi väärää, on epävarmaa ja kiistanalaista. Rangaistakseen meidän ylpeytemme ja osoittaakseen meidän viheliäisyytemme ja kyvyttömyytemme Jumala pani toimeen muinaisen Baabelin tornin sekasorron ja hämmingin; kaikki, mitä yritämme ilman hänen apuansa, kaikki, mitä näemme ilman hänen armonsa valoa, se on vain tyhjää ja hulluutta; totuuden olemuksenkin, joka on yksi ja muuttumaton, me turmelemme ja pilaamme heikkoudellamme, kun onni antaa sen omaksemme. Mihin suuntaan ihminen yrittäneekin itsestään, niin Jumala sallii aina, että hän joutuu siihen samaan sekasortoon, josta hän antaa meille niin elävän kuvan sillä ansaitulla rangaistuksella, jolla hän löi Nimrodin ylpeyden ja tuhosi hänen pyramidinsa tyhjät rakentamishankkeet. _Perdam sapientiam sapientium, et prudentiam prudentium reprobabo_.[331] Se murteiden ja kielten erilaisuus, jolla hän hämmensi tuon työn, mitä se on muuta kuin se mielipiteiden ja perusteiden loppumaton kiista ja ristiriita, joka on eroittamaton inhimillisen tieteen joutavasta rakentamisesta ja sotkee sen sekaisin. Ja tarpeellista kyllä onkin, että se sen sotkee. Mikä meitä pitäisi aisoissa, jos meillä olisi hitunenkaan tietoa? Se pyhä mies on minua suuresti ilahduttanut, joka sanoo: _Ipsa veritatis occultatio aut humilitatis exercitatio est, aut elationis attritio_.[332] Mihin itseviisauden ja röyhkeyden määrään korotammekaan sokeutemme ja typeryytemme?
Mutta palatakseni jatkamaan esitystäni, se oli todellakin aivan oikein, että meidät pakotettiin turvautumaan yksin Jumalaan ja hänen armoonsa ja laupeuteensa niin jalon uskon totuuteen nähden, koskapa me vain hänen jalomielisyydestään saamme vastaanottaa kuolemattomuuden hedelmän, joka on iankaikkisen autuuden nauttiminen. Tunnustakaamme vilpittömästi, että Jumala yksin ja usko on sen meille sanonut; sillä luonnon ja järkemme opettamaa se ei ole; ja ken uudestaan tunnustelee luontoansa ja voimiansa, sekä sisäisiä että ulkonaisia, ilman tuota jumalallista etuoikeutta, ken tarkkaa ihmistä imartelematta häntä, se ei ole siinä näkevä sitä voimaa eikä kykyä, joka muistuttaisi muuta kuin kuolemaa ja maan multaa. Kuta enemmän me annamme ja olemme velkaa ja maksamme takaisin Jumalalle, sitä kristillisemmin menettelemme. Mitä entinen stoalainen filosofi sanoo saaneensa satunnaisesti hänen kanssaan yhtä mieltä olevilta ihmisiltä, eikö olisi parempi, että hän olisi saanut sen Jumalalta? _Quum de animorum aeternitate disserimus, non leve momentum apud nos habet consensus hominum aut timentium inferos, aut colentium. Utor hac publica persuasione_.[333]
Mutta nyt huomaa inhimillisten todisteiden heikkouden tässä asiassa erinomaisen hyvin niistä tarumaisista seikoista, joita he ovat liittäneet tähän mielipiteeseen saadakseen selville, mitä laatua oli tämä meidän kuolemattomuutemme. Jättäkäämme syrjään stoalaiset (_usuram nobis largiuntur tamquam cornicibus: diu mansuros aiunt animos; semper, negant_),[334] jotka myöntävät sieluille tämän elämän jälkeisen elämän, mutta rajoitetun. Levinnein ja yleisimmin omaksuttu käsitystapa, joka paikoitellen pysyy voimassa meidän päiviimme saakka, on ollut se, jonka perustajana pidetään Pythagorasta, ei siksi, että hän olisi sen ensimmäisenä keksinyt, vaan koska se sai suuren merkityksen ja saavutti paljon luottamusta senvuoksi, että hänenlaisensa arvohenkilö sen hyväksyi, nimittäin että sielut meidän ruumiistamme lähtiessään vain siirtyivät ruumiista toiseen, leijonasta hevoseen, hevosesta kuninkaaseen, vaeltaen siten lakkaamatta talosta taloon; ja hän itse sanoi muistavansa olleensa Aethalibes, sitten Euphorbos, senjälkeen Hermotimos, ja vihdoin Pyrrhoksesta siirtyneensä Pythagorakseen ja muistavansa itsensä kahdensadan kuuden vuoden ajalta. Eräät lisäsivät, että nämä samat sielut joskus nousevat taivaaseen ja sitten laskeutuvat sieltä vielä alas:
_O pater, anne aliquas in coelum hinc ire putandum est sublimes animas, iterumque ad tarda reverti corpora? Quae lucis miseris tam dira cupido_?[335]
Origenes väittää niiden menevän ja tulevan iankaikkisesti hyvästä pahaan tilaan. Se mielipide, jonka Varro mainitsee, on että ne neljän sadan neljän kymmenen vuoden kuluttua palaavat jälleen ensimmäiseen ruumiiseensa; Khrysippos arvelee, että se tapahtuu jonkin tuntemattoman ja rajoittamattoman ajanjakson kuluttua. Platon (joka sanoo saaneensa Pindarokselta ja muinaisesta runoudesta tuon uskon loppumattomiin vaihteleviin muutoksiin, jotka sielua odottavat, sekä sen rangaistukset että sen palkinnot kun toisessa maailmassa ovat vain ajallisesti rajoitettuja, samoin kuin sen elämä tässä maailmassa on vain ajallista) päättää sillä olevan erinomaisen tiedon kaikesta taivaassa, manalassa ja täällä maan päällä, missä se on liikkunut edes takaisin ja oleskellut monilla matkoilla; tämän kaiken se muistaa. Sen kulku on muutoin seuraavanlainen: "Ken on elänyt hyvin, se pääsee siihen taivaankappaleeseen, johon hän on määrätty; ken on elänyt pahasti, se muuttuu vaimoksi, ja jos hän ei sittenkään paranna itseänsä, niin hän muuttuu eläimeksi, jonka luonto soveltuu hänen paheellisiin elämäntapoihinsa, eikä näe rangaistustensa loppua, ennenkuin hän on palannut synnynnäiseen luontoonsa, puhdistuttuaan järjen voimalla hänessä olleista törkeistä, typeristä ja alkeellisista ominaisuuksista." Mutta enpä tahdo jättää mainitsematta sitä vastaväitettä, jonka epikurolaiset esittävät tähän muuttamiseen ruumiista toiseen; se on lystikäs; he kysyvät: "Mikä järjestys vallitsisi, jos kuolevien joukko sattuisi olemaan suurempi kuin syntyvien? Olinpaikastaan pois siirtyneet sieluthan näet joutuisivat survomaan toisiansa kilpaillessaan siitä, kuka ensiksi pääsisi sijoittumaan siihen ja siihen uuteen koteloon." Ja he kysyvät myöskin: "Miten ne kuluttaisivat aikansa odottaessaan, että niille valmistettaisiin asuinsija?" Tahi jos päinvastoin syntyisi enemmän eläimiä kuin kuolisi, niin he sanovat, että "ruumiit olisivat pahassa pälkähässä odottaessaan, että niihin puhallettaisiin niiden sielu; ja siten kävisi niin, että eräät niistä kuolisivat, ennenkuin ovat olleet hengissä".
_Denique connubia ad veneris partusque ferarum esse animas praesto, deridiculum esse videtur, et spectare immortales mortalia membra innumero numero, certareque praeproperanter inter se, quae prima potissimaque insinuetur_.[336]