Part 21
Katsokaa, kuinka voi käyttää eduksensa moista julkeata puhetta: jos niissä kiistoissa, joita nykyään käydään uskonnollisissa asioissamme, liiaksi ahdistatte vastustajia, niin he voivat sanoa teille aivan häikäilemättä, että "ei ole Jumalan vallassa tehdä mahdolliseksi sitä, että hänen ruumiinsa olisi paratiisissa ja maan päällä ja useammissa paikoissa yhtaikaa". Entäs tuo muinaisajan pilkkakirves, kuinka hän käyttää sitä hyväkseen? "Ainakin", sanoo hän, "on melkoiseksi lohdutukseksi ihmiselle nähdä, ettei Jumala voi kaikkea: hän näet ei voi surmata itseänsä, vaikka tahtoisikin, mikä on suurin etu, joka meillä on asemassamme; hän ei voi tehdä kuolevaisia kuolemattomiksi eikä herättää kuolleita eloon, eikä saada aikaan, että sillä, jolla on ollut kunniasijoja, ei olisi niitä ollut, hänellä kun ei ole muuta valtaa menneisyyden suhteen kuin unohduksen valta; ja mainitakseni vielä leikillisen lisäesimerkin tästä Jumalan ja ihmisen yhdenvertaisuudesta: hän ei voi laittaa niin, että kaksi kertaa kymmenen ei olisi kaksikymmentä". Noin hän sanoo, ja sellaista kristityn ei pitäisi päästää suustaan, vaikka nyt ihmiset päinvastoin näyttävät tavoittelevan moista mielettömän ylpeätä kieltä, alentaakseen Jumalan omalle tasollensa:
_Cras vel atra nube polum pater occupato, Vel sole puro; non tamen irritum, quodcumque retro est, efficiet, neque diffinget infectumque reddet, quod fugiens semel hora vexit_.[272]
Kun sanomme, että lukemattomat vuosisadat, sekä menneet että tulevat, ovat Jumalalle vain silmänräpäys, että hänen hyvyytensä, viisautensa, voimansa ovat yhtä hänen olemuksensa kanssa, niin meidän sanamme sanoo sen, mutta ymmärryksemme ei sitä tajua. Ja kuitenkin me itsekylläisyydessämme tahdomme pakottaa Jumalan mahtumaan meidän seulamme reiästä läpi, ja siitä syntyvät kaikki houreet ja harhaluulot, jotka valtaavat maailman, kun se panee omaan puntariinsa ja sillä punnitsee sellaista, jota sen puntari ei läheskään pysty ottamaan koukkuunsa. _Mirum, quo procedat improbitas cordis humani parvulo aliquo invitata successu_.[273] Kuinka röyhkeästi torjuvatkaan stoalaiset Epikuroksen väitteen että tosi hyvyys ja onni on vain Jumalalle ominaista, ja että viisaalla ihmisellä on vain niiden varjo ja näköisyys! Kuinka yltiöpäisesti he ovat tehneet Jumalan kohtalosta riippuvaksi (en tahdo kieltää, etteikö eräät nimikristityt tee sitä vieläkin)! Ja Thales, Platon ja Pythagoras ovat tehneet hänet välttämättömyyden orjaksi.
Tämä ylpeä pyrkimys näkemään Jumalan meidän silmillämme on tehnyt sen, että eräs meikäläinen arvohenkilö on arvellut Jumalalla olevan ruumiillisen muodon; se on myöskin syynä siihen, mikä meille sattuu joka päivä, että pidämme aivan erikoisesti Jumalan tekoina tärkeät tapahtumat; koska ne meille merkitsevät paljon, niin luulemme niiden merkitsevän hänellekin paljon ja hänen kohdistavan niihin suurempaa ja tarkempaa huomiota kuin meille vähäpätöisiin ja maailman tavallisen menon mukaisiin tapahtumiin. _Magna dii curant, parva negligunt_.[274] Kuulkaa hänen esittämänsä esikuva; se tekee teille selväksi hänen perusteensa: _Nec in regnis quidem reges omnia minima curant_;[275] ikäänkuin tälle kuninkaalle merkitsisi enemmän tahi vähemmän valtakunnan mullistaminen kuin puun lehden liikuttaminen, ja ikäänkuin hänen kaitselmuksensa toimisi eri tavalla ohjatessaan taistelun ratkaisua kuin suunnatessaan kirpun hyppyä. Hänen hallitseva kätensä puuttuu kaikkiin asioihin yhtä tasaisesti, samalla voimalla ja samalla järjestävällä kyvyllä; meidän etumme ei siihen vaikuta mitään; meidän pyrkimyksemme ja mittapuumme eivät liikuta häntä. _Deus ita artifex magnus in magnis, ut minor non sit in parvis_.[276] Meidän röyhkeytemme saa meidät yhä herjaten asettamaan Jumalan samalle tasolle kuin itsemme. Koska virkatoimemme rasittavat meitä, niin on Straton ajatellut jumalat vapaiksi kaikista hallintoviroista, kuten heidän pappinsakin ovat; hän arvelee luonnon synnyttävän ja ylläpitävän kaiken olevaisen, ja sen painojen ja rattaiden avulla hän rakentaa maailman osat, vapauttaen ihmisluonnon Jumalan tuomioiden pelosta: _quod beatum aeternumque sit, id nec habere negotii quidquam, nec exhibere alteri_.[277]
Luonto vaatii, että samanlaisissa asioissa vallitsee samanlainen suhde: kuolevaisten äärettömästä lukumäärästä voi siis päättää yhtä suuren määrän kuolemattomia; äärettömän lukuisat tappavat ja tuhoavat voimat edellyttävät yhtä monia suojelevia ja edistäviä voimia. Niinkuin jumalten sielut ilman kieltä, silmiä ja korvia tuntevat keskenään kukin sen, minkä toinen tuntee, ja arvaavat meidän ajatuksemme, samoin ihmisten sielut, ollessaan unen tahi jonkin hurmiotilan vapauttamina ja irroittamina ruumiista, ennustavat, aavistavat ja näkevät sellaista, mitä eivät voi nähdä ollessaan ruumiiden yhteydessä. "Ihmiset", sanoo pyhä Paavali, "ovat tulleet hulluiksi luullessaan olevansa viisaita, ja ovat muuttaneet kuolemattoman Jumalan kunnian kuolevaisen ihmisen kuvaksi." Katsokaahan tuota muinaisaikaisten jumalaksikorottamismenojen ilveilyä: suurten ja komeitten hautajaisjuhlallisuuksien jälkeen, kun pyramidin huippu ja vainajan vuode syttyivät palamaan, päästettiin samalla lentoon kotka, ja jos se lähti lentämään ylöspäin, niin se tiesi, että sielu pääsi paratiisiin. Meillä on lukemattomia muistorahoja, ja erittäinkin tuon Faustina nimisen kunnon vaimon muistoraha, jossa tuo kotka on kuvattuna kantamassa noita jumaliksi korotettuja sieluja selässään taivasta kohti. On surkeata, että annamme omien kujeittemme ja keksintöjemme pettää itsemme:
_quod finxere, timent_,[278]
niinkuin lapset, jotka säikähtävät samaa naamaa, minkä itse ovat maalata töhertäneet ja mustaamalla laittaneet toverillensa, _quasi quidquam infelicius sit homine, cui sua figmenta dominantur_.[279] Emme suinkaan kunnioita sitä, joka meidät on luonut, kunnioittamalla sitä, minkä itse olemme tehneet. Augustuksella oli useampia temppeleitä kuin Jupiterilla, jossa häntä palveltiin yhtä hartaasti ja yhtä suurella ihmeuskolla. Palkinnoksi Agesilaokselta saamistaan hyvistä töistä tulivat thasolaiset sanomaan hänelle korottaneensa hänet jumalaksi. "Voiko teidän kansanne", sanoi hän heille, "korottaa jumalaksi kenen tahtoo? Korottakaa sitten, näytteeksi, joku omasta joukostanne, niin minä sitten, saatuani nähdä, miten se häneen on vaikuttanut, kiitän teitä suuresti tarjouksestanne." Ihminen on perin mieletön! Hän ei osaisi luoda yhtä juustopunkkia, ja hän tekee jumalia tusinoittain!
Kuulkaa, kuinka Trismegistos kehuu meidän kykyämme: "Kaikesta, mikä on ihmeellistä, on ihmeellistäkin ihmeellisempää se, että ihminen on voinut keksiä Jumalan luonnon ja tehdä sen." Kas tässä itse filosofian koulun esittämiä todisteita,
_nosse cui divos et coeli numina soli aut soli nescire datum_:[280]
"Jos Jumala on, niin hän on elollinen; jos hän on elollinen, niin hänellä on aisteja; ja jos hänellä on aisteja, niin hän on kuolevainen. Jos hän on vailla ruumista, niin hän on vailla sielua ja siis vailla toimintaa; ja jos hänellä on ruumis, niin hän on kuolevainen." Eikö siinä ole saatu loistava voitto! "Me emme ole kyenneet luomaan maailmaa; on siis jokin etevämpi olio, joka sen on tehnyt. Olisi typerää röyhkeyttä pitää itseämme maailmankaikkeuden täydellisimpänä oliona; on siis jotakin parempaa; se on Jumala. Kun näette rikkaan ja uhkean asunnon, niin vaikka ette tietäisikään, kuka sen isäntä on, ette kuitenkaan sano, että se on tehty rottia varten; ja eikö meidän, nähdessämme taivaan palatsin jumalallisen rakenteen, ole uskottava, että se on jonkun meitä suuremman herran asunto? Eikö korkein aina ole arvokkainta? Ja meidän paikkamme on alhaisimmalla asteella. Ei mikään sielua ja järkeä vailla oleva voi luoda järjellistä elollista olentoa; maailma luo meidät; sillä on siis sielu ja järki. Jokainen meidän osamme on vähemmän kuin me; me olemme osa maailmaa; maailma on siis varustettu viisaudella ja järjellä, jopa runsaammin kuin me. Laajan hallintopiirin hoitaminen on oivallinen asia; maailman hallinto on siis jonkun onnellisen olion käsissä. Taivaankappaleet eivät tee meille mitään vahinkoa; ne ovat siis täynnä hyvyyttä. Me tarvitsemme ravintoa; sitä tarvitsevat siis myöskin jumalat ja ravitsevat itseään täältä alhaalta maailmasta nousevilla huuruilla. Maallinen hyvä ei ole hyvää Jumalalle; se ei siis ole hyvää meillekään. Loukkaaminen ja loukkautuminen ovat yhtälailla typeryyden todisteita; Jumalan pelkääminen on siis hulluutta. Jumala on hyvä luonnostaan, ihminen omasta pyrkimyksestään, mikä on suuriarvoisempaa. Jumalan ja ihmisen viisaudella ei ole muuta eroa kuin että edellinen on iankaikkinen; mutta kestäminen ajassa ei ole mikään lisä viisauteen; me olemme siis toistemme vertaisia. Meillä on henki, järki ja vapaus, me pidämme arvossa hyvyyttä, lähimmäisen rakkautta ja oikeutta; nämä ominaisuudet ovat siis hänellä."
Lyhyesti sanoen, ihminen kuvittelee oman itsensä mukaan sen, mikä kuuluu, ja sen, mikä ei kuulu Jumalan rakenteeseen, ja hänen ominaisuutensa. Mikä malli ja mikä esikuva! Venyttäkäämme, korottakaamme ja paisuttakaamme ihmisen ominaisuuksia niin paljon kuin tahdomme! Pullista itseäsi, ihmisparka, vielä, ja vielä, ja vieläkin!
_Non, si te ruperis, inquit_.[281]
_Profecto non Deum, quem cogitare non possunt, sed semetipsos pro illo cogitantes, non illum, sed seipsos, non illi, sed sibi comparant_.[282] Luonnollisissa asioissa saattaa vaikutuksista vain puoliksi päättää niiden syyt. Entäs tämä asia? Se on yläpuolella luonnon järjestyksen, se on liian ylevää, liian kaukaista ja liian suurenmoista laatua sietääkseen, että meidän johtopäätöksemme sitä sitovat ja kahlehtivat. Tie siihen ei kulje meidän kauttamme; se tie on liian matalalla; me emme ole lähempänä taivasta Mont Cenisillä kuin meren pohjalla; kysykäähän koetteeksi astrolabiuminne mieltä siitä. He alentavat Jumalan siihen määrään, että väittävät hänen pitävän lihallista yhteyttä naisten kanssa, ties kuinka monasti, kuinka monessa siitoksessa. Paulina, Saturninuksen puoliso, suuressa arvossa pidetty rouva Roomassa, luuli makaavansa Serapis-jumalan vieressä, mutta huomasikin joutuneensa erään rakastajansa syliin, tuon jumalan temppelin pappien parittajajuonien johdosta. Varro, hienoin ja oppinein latinankielinen kirjailija, kirjoittaa teologisissa kirjoissaan, että Herakleen temppelin suntio heitti arpaa toisella kädellä itselleen, toisella Herakleelle, ja pani pelivoitoksi häntä vastaan illallisen ja naikkosen; jos hän voittaisi, niin nuo lahjat oli menetetty hänelle; jos hän menettäisi, niin oli hänen ne kustannettava; hän menetti ja maksoi illallisensa ja naikkosensa; tämän nimi oli Laurentina, ja hän päästi yöllä syliinsä tuon jumalan, joka sanoi hänelle vielä lisäksi, että ensimmäinen mies, jonka hän seuraavana päivänä tapaisi, saisi maksaa hänelle taivaallisella mitalla hänen palkkansa; se oli Taruntius, eräs nuori, rikas mies, ja tämä vei hänet kotiinsa ja jätti hänet ajan tullen perijättäreksensä. Hän vuorostaan, toivoen tekevänsä tuolle jumalalle mieluisan työn, määräsi perilliseksensä Rooman kansan, ja siitä hyvästä osoitettiin hänelle jumalallista kunnioitusta.
Ikäänkuin ei riittäisi, että Platon sekä isän että äidin puolelta polveutui jumalista, ja että hänellä oli sukunsa yhteisenä kantaisänä Neptunus, pidettiin Athenassa varmana, että kun Ariston kerran tahtoi nauttia kauniin Periktionen hempeistä, hän ei voinutkaan; ja Apollo jumala käski unessa hänen jättää Periktionen tahraamatta ja koskematta, kunnes tämä synnyttäisi lapsen: Ariston ja Periktione olivat Platonin vanhemmat. Kuinka paljon kerrotaankaan historioissa esimerkkejä siitä, että jumalat noin ovat petkuttaneet kuolevaisia aviomiesparkoja, ja mainitaan aviomiehiä, joita on häväisty ja halvennettu lasten hyväksi! Mohametin uskonnossa tapaa sen kansan uskon mukaisesti koko joukon isättömiä lapsia, hengen siittämiä, syntyneitä jumalallisella tavalla neitseiden kohdusta, ja niillä on nimi, joka merkitsee sitä heidän kielellään.
Meidän tulee panna merkille, että kalleinta ja arvokkainta kullekin oliolle on hänen oma luontonsa (leijona, kotka, pyöriäinen eivät pidä mitään suuremmassa arvossa kuin omaa lajiaan), ja että kukin vertaa kaikkien muiden olioiden ominaisuuksia omiinsa; näitä viimeksi mainittuja kyllä voimme suurentaa tahi pienentää, mutta siinä kaikki; sillä ulkopuolelle tämän suhteen ja perussäännön meidän mielikuvituksemme ei voi mennä, se ei voi aavistaa mitään toisenlaista, ja sen on mahdoton siitä päästä ja mennä pitemmälle. Siitä syntyvät seuraavanlaiset muinaisaikaiset päätelmät: "Kaikista muodoista on ihmisen muoto kaunein: Jumala on siis sen muotoinen. Ei kukaan voi olla onnellinen ilman hyvettä, eikä hyvettä voi olla ilman järkeä, eikä mikään järki asu muussa kuin ihmisen muodossa: Jumala on siis ihmisen muotoinen." _Ita est informatum anticipatumque mentibus nostris, ut homini, quum de Deo cogitet, forma occurrat humana_.[283] Siksipä sanoi Ksenophanes leikillisesti, että jos eläimet kuvittelevat itselleen jumalia, niinkuin ne luultavasti tekevät, niin ne muodostavat ne varmasti itsensä kaltaisiksi ja korottavat itsensä kunniaan, niinkuin mekin. Sillä miksi hanhenpoikanen ei sanoisi näin: "Kaikki, mitä maailmankaikkeudessa on, tarkoittaa minua; maa on sitä varten, että sitä astuisin, aurinko minua valaisemassa, tähdet tekemässä minuun vaikutuksensa; minulla on sitä ja sitä etua tuulista, sitä ja sitä vedestä; mitään tuo taivas ei katsele niin suopein silmin kuin minua; minä olen luonnon lempilapsi. Eikö ihminen minua ruoki, anna minulle asuntoa ja palvele minua? Minua varten hän sekä kylvää että jauhaa. Jos hän syö minut, niin syöhän hän myöskin toverinsa ihmisen, ja syönhän minäkin niitä matoja, jotka hänet tappavat ja häntä kalvavat." Samoin voisi sanoa kurki, ja vieläpä ylpeämminkin, koska se lentää vapaasti ja oleilee kuin kotonaan noissa kauneissa ja korkeissa piireissä. _Tam blanda conciliatrix et tam sui est lena ipsa natura_.[284]
Ja siis, tätä samaa menoa mennen, meitä varten ovat kohtalon määräykset, meitä varten on maailma; meitä varten välähtää salama ja käy ukkonen; ja luoja ja luontokappaleet, kaikki on meitä varten; me olemme se piste ja maali, johon tähtää kaikki, mitä maailmankaikkeudessa on. Katsokaahan sitä luetteloa, jota filosofit ovat pitäneet parituhatta vuotta ja enemmänkin jumalten tehtävistä: jumalat ovat toimineet ja puhuneet vain ihmistä varten; filosofit eivät katso heillä olevan muuta harkittavaa eikä muuta virkaa. Kas tuolla he ovat sodassa meitä vastaan:
_domitosque Herculea manu Telluris iuvenes, unde periculum fulgens contremuit domus Saturni veteris_;[285]
kas täällä he ovat mukana meidän riidoissamme, maksaakseen meille samalla mitalla siitä, että me niin usein sekaannumme heidän riitoihinsa:
_Neptunus muros magnoque emota tridenti fundamenta quatit, totamque a sedibus urbem eruit; hic luno Scaeas saevissima portas prima tenet_.[286]
Arkoina omien jumaltensa vallasta tarttuvat Cauniumin asukkaat hartaudenharjoituksensa päivänä aseisiin ja lähtevät juoksemaan läpi kaupunkinsa ympäristöjen, huimien ilmaa sinne tänne miekoillaan, karkoittaen siten ja ajaen maanpakoon alueeltaan vieraat jumalat viimeistä myöten. Jumalien kyvyt ovat rajoitetut meidän tarpeemme mukaan: mikä parantaa hevoset, mikä ihmiset, mikä ruton, mikä pään rohtuman, mikä yskän, mikä yhdenlaisen syyhyn, mikä toisenlaisen; _adeo minimis etiam rebus prava religio inserit deos_![287] Mikä kasvattaa rypäleet, mikä sipulit, mikä suojelee haureutta, mikä kauppatavaroita; jokaisella käsityöläislajilla on oma jumalansa; millä on valtakuntansa ja vaikutusvoimansa idässä, millä lännessä:
_hic illius arma, hic currus fuit_.[288] _O sancte Apollo, qui umbilicum certum terrarum obtines_![289] _Pallada Cecropidae, Minoïa Creta Dianam, Vulcanum tellus Hypsipylea colit, Iunonem Sparte Pelopeïadesque Mycenae, Pinigerum Fauni Maenalis ora caput; Mars Latio venerandus erat_.[290]
Minkä valta rajoittuu yhteen kauppalaan tahi sukuun, mikä asuu yksin, mikä vapaasti valitsemassaan tahi pakollisessa seurassa,
_iunctaque sunt magno templa nepotis avo_.[291]
Niitä on niin heiveröisiä ja halpoja (niiden lukumäärä näet nousee noin kolmeenkymmeneenkuuteen tuhanteen), että niitä täytyy kasata ainakin viisi tahi kuusi yhteen, jotta ne voisivat tuottaa yhden tähkäpään, ja ne saavat siitä eri nimensä; yhdellä ovella on niitä kolme: lautojen, saranan ja kynnyksen; yhdellä lapsella neljä, suojelemassa hänen kapaloansa, juomistansa, syömistänsä ja imemistänsä; eräät ovat varmoja, toiset epävarmoja ja epäilyksen alaisia; on eräitä, jotka eivät vielä pääse taivaaseen:
_quos, quoniam coeli nondum dignamur honore, quas dedimus, certe terras habitare sinamus_;[292]
niitä on luonnon, runouden ja yhteiskunnan alalla; eräät ovat puoliksi jumalia, puoliksi ihmisiä, välittäjiä, sovittelijoita meidän ja Jumalan välillä, ja niitä palvotaan eräänlaisella vähemmällä, toisen luokan palvonnalla; lukemattomat ovat niiden eri valtuudet ja tehtävät; toiset ovat hyviä, toiset pahoja; niitä on vanhoja ja kelvottomia, ja niitä on kuolevaisiakin; sillä Krysippos arveli, että maailman viimeisessä palossa kaikkien jumalien paitsi Jupiterin täytyisi kuolla. Ihminen tekaisee lukemattomia leikillisiä yhtäläisyyksiä Jumalan ja itsensä välillä. Eikö hän ole hänen maamiehensä?
_Iovis incunabula Creten_.[293]
Scaevola, aikanaan ylhäinen pappi, ja Varro, aikanaan etevä teologi, esittävät meille tähän kysymykseen nähden seuraavan puolustelun: "että kansan täytyy olla tietämättä paljon sellaista, mikä on totta, ja uskoa paljon sellaista, mikä ei ole totta"; _quum veritatem, qua liberetur, inquirat, credatur ei expedire, quod fallitur_.[294] Ihmisen silmät eivät voi nähdä asioita muutoin kuin tuntemissansa muodoissa, ja emmekö muista, mihin onneton Phaethon putosi, siksi että oli ryhtynyt pitelemään kuolevaisella kädellään isänsä hevosten ohjaksia? Meidän järkemme syöksee samanlaiseen syvyyteen, hävittää ja ruhjoo itsensä samalla tavalla yltiöpäisyydellään.
Jos kysytte filosofialta, mitä ainetta on taivas ja aurinko, niin mitä se teille vastaa muuta kuin: rautaa, tahi, kuten Anaxagoras, kiveä, tahi muuta sen tuntemaa ainetta? Jos kysytään Zenonilta, mitä luonto on, niin hän vastaa: "Tulta, taiteilijalahjoilla varustettua, luomiskykyistä, lakien mukaan toimivaa." Arkhimedes, mestari tuon tieteen alalla, joka pitää itseänsä kaikkia muita etevämpänä totuuteen ja varmuuteen nähden, sanoo: "Aurinko on jumala, joka on hehkuvaa rautaa." Eikö se ole kaunis geometristen todistusten kauneuden ja välttämättömän sitovaisuuden synnyttämä kuvitelma? Ei kuitenkaan niin välttämättömän ja hyödyllisen, ettei Sokrates olisi arvellut riittävän, jos sitä tunsi sen verran, että osasi mitata antamansa tahi saamansa maa-alan, ja ettei Polyainos, joka oli ollut sen kuulu ja mainio opettaja, olisi alkanut halveksia noita todistuksia aivan väärinä ja ilmeisesti turhanpäiväisinä, saatuaan maistaa Epikuroksen hempeiden puutarhain suloisia hedelmiä. Ksenophonin muistelmissa sanoo Sokrates tuon Anaksagoraan väitteen johdosta, hänen, jota muinaisaika piti kaikkia muita etevämpänä taivaallisten ja jumalallisten asiain ymmärtäjänä, että hänen järkensä meni sekaisin, niinkuin käy kaikkien ihmisten, jotka kohtuuttoman perinpohjaisesti tutkivat asioita, jotka eivät ole heidän tietämisensä saavutettavissa; kuvitellessaan auringon hehkuvaksi kiveksi, hän ei tullut ajatelleeksi, että kivi ei loista tulessa ja, mikä on pahempaa, että se siinä kuluu loppuun; kuvitellessaan auringon ja tulen samaksi, hän ei ottanut huomioon, että tuli ei päivetytä niitä, joihin se loistaa, että me voimme katsoa tuleen häikäistymättä, että tuli tappaa kasvit ja yrtit. Sokrateen mielestä ja minun mielestäni myöskin on viisain taivasta koskeva väite se, ettei siitä väitä mitään. Kun Platonin Timaios-dialogissa olisi puhuttava haltijahengistä, sanoo hän: "Se on yritys, johon meidän kykymme ei riitä; täytyy uskoa niitä muinaisajan ihmisiä, jotka ovat sanoneet itsensä niistä syntyneiksi; on järjenvastaista kieltäytyä uskomasta jumalten lapsia, vaikkakaan heidän sanojansa eivät tukisi tarpeelliset ja todennäköiset järkiperusteet, koskapa he meille takaavat puhuvansa heille kotoisista ja tutuista asioista."
Katsokaamme, onko meillä jonkin verran enemmän selvyyttä siinä, mitä tiedämme inhimillisistä ja luonnollisista asioista. Eikö ole naurettava yritys mennä tekaisemaan toinen ruumis ja antamaan väärä, oma keksimämme muoto sellaisille, joihin, kuten itse myönnämme, meidän tietämisemme ei voi ulottua, niinkuin näkyy kiertotähtien liikkeestä, jolle me, kun älymme ei voi sitä käsittää eikä kuvitella sen luonnollista johtoa, annamme omasta päästämme aineellisia, kömpelöitä ja ruumiillisia pontimia:
_Temo aureus, aurea summae curvatura rotae, radiorum argent eus ordo_.[295]
Luulisi, että meillä on ollut kuskeja, kirvesmiehiä ja maalareita, jotka ovat menneet rakentamaan tuonne ylös eri tavoin liikkuvia koneita ja järjestämään kirjavanväristen taivaankappalten rattaita ja toisiinsa kietoutuneita osia sallimuksen kehrävarren ympärille, kuten Platon sanoo:
_Mundus domus est maxima rerum, quam quinque altitonae fragmine zonae cingunt, per quam limbus pictus bis sex signis stellimicantibus, altus in obliquo aethere, lunae bigas acceptat_;[296]
ne ovat vain haaveita ja yltiöpäiden hullutuksia. Miksi luonto ei suvaitse jonakin päivänä avata meille poveansa ja näyttää meille varsinaisessa muodossaan liikkeittensä välineitä ja johtoa ja valmistaa silmiämme siihen? Oi Jumala! mitä erehdyksiä ja vääriä laskuja huomaisimmekaan tiedeparassamme! Petyn, jos yksikään ainoa asia siinä pitää kunnollisesti paikkansa, ja lähden tästä elämästä tietämättömämpänä kaikesta muusta kuin omasta tietämättömyydestäni.
Olenhan lukenut Platonin teoksissa tuon jumalaisen sanan, että "luonto on vain arvoituksellinen runoelma". Se on ehkä kuin harson peittämä, himmeä maalaus, jossa välkähtelee äärettömän vaihtelevia harhavalaistuksia yllyttämässä meitä arvailuihin. _Latent ista omnia crassis occultata et circumfusa tenebris; ut nulla acies humani ingenii tanta sit, quae penetrare in coelum, terram intrare possit_.[297] Ja totisesti, filosofia ei ole muuta kuin sofistista runoutta. Mistä muualta kuin runoudesta saavat sen muinaisaikaiset kirjailijat kaikki todisteensa? Ja ensimmäiset heistä olivat itse runoilijoita ja käsittelivät filosofiaa taiteessaan. Platon ei ole muuta kuin esityksessään hajanainen runoilija; Timon nimittää häntä haukkuen Suureksi ihmeiden sepustelijaksi. Kaikki yli-inhimilliset tieteet pukeutuvat runollisen tyylin koreaan asuun. Aivan samoin kuin naiset käyttävät norsunluisia hampaita, kun heillä ei ole omia luonnollisia, ja oikean ihonvärinsä sijaan maalaavat itselleen toisen jollakin vieraalla aineella, samoin kuin he laittavat itselleen reisiä kankaasta ja huovasta ja tekevät ruumiinsa pyylevämmäksi pumpulilla ja kaikkien nähden ja tieten somistavat itsensä valhe- ja lainakauneudella, samoin tekee tiedekin (ja oikeustieteellämmekin on, sanotaan, laillisiksi tunnustettuja olettamuksia, joille se perustaa oikeutensa tosipätöisyyden); se antaa meille maksuna ja toistaiseksi otaksuttuina sellaiset selitykset, joiden se itse meille ilmoittaa olevan tekaistuja; sillä nuo epäkeskiset ja samakeskiset radat, joihin astrologia turvautuu ohjatakseen tähtiensä liikkeitä, ne se antaa meille parhaana, mitä se on osannut keksiä tässä asiassa, samoin kuin muutoin filosofiakin meille tarjoaa, ei sitä, mikä on, tahi mitä se uskoo, vaan sen, minkä se kuvittelee olevan todennäköisintä ja näppärintä. Puhuessaan meidän ja eläinten ruumiin tilasta sanoo Platon: "Että se, mitä olemme sanoneet, on totta, sen vakuuttaisimme, jos meillä olisi siihen oraakkelin vahvistus; mutta vakuutamme, että mitä olemme sanoneet, on todennäköisintä, mitä olemme osanneet sanoa."