Part 2

Niinpä näemme, että puhujalahjaan nähden toisilla on helppous ja herkkyys ja niin vaivaton ulosanti, kuten sanotaan, että he millä hetkellä tahansa ovat valmiit; toiset, hitaampiluontoiset, eivät koskaan puhu muutoin kuin valmisteltuaan ja ennakolta mietiskeltyään... Jos minun olisi annettava neuvo näihin kahteen eri etuun nähden puhetaidon alalla, jota etupäässä saarnaajat ja asianajajat näyttävät meidän aikanamme ammattimaisesti harjoittavan, niin minusta nähden hidasluontoinen sopisi paremmin saarnaajaksi ja toinen paremmin asianajajaksi, koska edellisen toimi antaa hänelle mielin määrin aikaa valmistamiseen; ja sitäpaitsi hän suorittaa puhetaipaleensa yhteen menoon ja jaksoon, keskeytymättä, kun sitävastoin asianajajan edut pakoittavat hänet joka hetki ryhtymään sotasille, ja hänen vastapuolensa odottamattomat vastaukset syrjäyttävät hänet hänen ladultaan, jolloin hänen täytyy osata heti muuttaa suuntaa. Mutta paavi Clemensin ja kuningas Fransin kohdatessa toisensa Marseillessa sattui aivan päinvastoin, että kun herra Poyet, kaiken ikänsä asianajajana toiminut mies ja sellaisena suuressa maineessa, oli saanut tehtäväkseen pitää tervehdyspuheen paaville ja sitä kauan aikaa ennakolta ajatellut, vieläpä, kuten kerrotaan, tuonut sen Pariisista mukanaan aivan valmiiksi kirjoitettuna, niin juuri samana päivänä, jolloin se piti pidettämän, paavi, peläten, että hänelle lausuttaisiin sanoja, jotka saattaisivat loukata hänen seurassaan olevia toisten ruhtinasten lähettiläitä, ilmoitti kuninkaalle puheenaiheen, joka hänestä näytti olevan aikaan ja paikkaan nähden sopivin, mutta sattumalta aivan toisen kuin sen, jolla herra Poyet oli vaivannut päätään, niin että hänen puheensa meni hukkaan ja hänen täytyi nopeasti tekaista toinen; mutta kun hän ei tuntenut siihen pystyvänsä, täytyi herra kardinaali du Bellayn ottaa se toimekseen. Asianajajan tehtävä on vaikeampi kuin saarnaajan, ja kuitenkin tapaamme mielestäni enemmän mukiinmeneviä asianajajia kuin saarnaajia, ainakin Ranskassa. Nopeasti ja äkkipikaisesti toimiminen näyttää olevan ominaista pikemmin älykkyydelle, hitaasti ja vakavasti toimiminen taas pikemmin arvostelukyvylle. Mutta se, joka jää aivan mykäksi, jollei hänellä ole aikaa valmistaa, samoin kuin se, jonka puhe ei valmistusajasta parane, he ovat molemmat yhtä eriskummaisia.

Severus Cassiuksesta kerrotaan, että hän puhui paremmin ennakkovalmistuksetta, että hän sai kiittää enemmän onnea kuin omaa huolellisuuttaan, että hänelle oli vain eduksi, jos häntä häirittiin hänen puhuessaan, ja että hänen vastustajansa eivät uskaltaneet ärsyttää häntä, peläten, että hän suuttuessaan äityisi kahta kaunopuheisemmaksi. Tunnen omasta kokemuksesta sellaisen luonnonlaadun, joka ei voi kestää ankaraa ja vaivalloista ennakkovalmistusta: jollei se liiku hilpeästi ja vapaasti, niin se ei saa mitään arvokasta aikaan. Me sanomme eräistä teoksista, että ne tuntuvat valvottujen öiden tuotteilta, eräänlaisen kalseuden ja jurouden vuoksi, jonka leiman vaivalloinen työ painaa teoksiin, jotka suureksi osaksi ovat sen tuloksia. Mutta sitäpaitsi pyrkimys luomaan jotakin etevää ja tehtäväänsä liiaksi sidotun ja jännitetyn sielun pinnistys lamauttavat ja haittaavat sitä; samoin kuin käy veden, joka, kovasti ahtautuessaan kokoon, oman rajun voimansa ja liikanaisen paljoutensa vuoksi ei voi löytää pääsyä avonaiseen pullonkaulaan.

Tällaiseen luonnonlaatuun nähden, josta puhun, on samalla huomattava myöskin se, että se vaatii, etteivät sitä järkytä ja ärsytä sellaiset voimakkaat intohimot kuin Cassiuksen suuttumus (sillä sellainen liikutus olisi liian raju); se tahtoo, ettei sitä ahdisteta, vaan kehoitetaan; se tahtoo tuntea ulkonaisten, hetkellisten ja satunnaisten seikkain innostavaa ja herättävää vaikutusta. Jos se saa kulkea aivan yksin, niin se liikkuu vain verkalleen ja raukeasti; vilkas hyörinä on sen elämänehto ja pääviehätys. Minun henkeni kyvyt eivät ole täysin minun omassa vallassani ja vapaasti käytettävissäni; sattumalla on niissä enemmän ansiota kuin minulla itselläni; tilaisuus, seura, jopa oman ääneni väräjäminen saa hengestäni irti enemmän kuin mitä siinä löydän, kun sen syvyyttä luodin ja sitä käytän aivan itsekseni. Niinpä sen puhutut sanat ovat parempia kuin sen kirjoitelmat, jos nyt voi olla puhetta valinnasta siinä, mikä kaikki on yhtä arvotonta. Minulle sattuu myöskin, etten löydä itseäni sieltä, mistä itseäni etsin, ja löydän itseni paremmin sattumalta kuin tietoisella etsinnällä. Jos kynästäni kirjoittaessani lienee päässyt jokin hieno sutkahdus (tarkoitan tietysti tökerö toisen tekemäksi, hieno minun tekemäkseni; jättäkäämme kaikki tuollaiset kursailut; sellaista sanoessaan tarkoittaa kukin omaa kykyänsä), niin se on niin kokonaan häipynyt mielestäni, etten tiedä, mitä olen tahtonut sanoa, ja joku vieras on sen joskus ymmärtänyt ennen minua. Jos pyyhkisin kaikki ne kohdat, joissa niin on laita, niin ei jäisi teoksestani mitään jäljelle. Sattuma ne ehkä selvittää minulle joskus toiste, päivää selvemmäksi, ja saa minut hämmästymään sitä, että olen ollut niistä epävarma.

3

KETÄÄN EI VOI KEHUA ONNELLISEKSI ENNEN HÄNEN KUOLEMAANSA

(I. 18)

_Scilicet ultima semper exspectanda dies homini est, dicique beatus ante obitum nemo supremaque funera debet_.[7]

Lapset osaavat tätä tarkoittavan kertomuksen Kroisos kuninkaasta, joka, kun Kyyros oli ottanut hänet vangiksi ja tuominnut hänet kuolemaan, juuri kun hänet piti mestattaman huudahti: "Oi Solon, Solon!" Kun tämä kerrottiin Kyyrokselle ja hän tahtoi tietää, mitä se merkitsi, ilmoitti Kroisos hänelle huomanneensa silloin omalta kohdaltaan oikeaksi tuon varoittavan sanan, jonka Solon kerran oli hänelle lausunut: että ihmisiä, kuinka suosiollisesti onni heille hymyilleekin, ei voi sanoa onnellisiksi, ennenkuin on nähty heidän viettävän elämänsä viimeisen päivän, inhimillisten olojen epävarmuuden ja vaihtuvaisuuden vuoksi, ne kun varsin vähäisestä sysäyksestä muuttuvat tilasta toiseen aivan erilaiseen... Kaikessa muussa voi olla pettävää teeskentelyä: joko nuo filosofian kauniit puheet eivät asu meissä syvemmällä kuin ulkonaisena käytöksenä, tahi onnettomuudet, koskematta meihin kipeästi, antavat meille tilaisuutta aina säilyttää ulkomuotomme tyynenä; mutta tuossa viimeisessä kohtauksessamme kuoleman kanssa ei ole enää teeskentelemistä: täytyy puhua selvää kieltä, täytyy näyttää, mitä astian pohjalla on hyvää ja puhdasta:

_Nam verae voces tum demum pectore ab imo ejiciuntur et eripitur persona; manet res_.[8]

Senpätähden tulevat tämän viimeisen nopansiirron mukaan koeteltaviksi ja tutkittaviksi elämämme kaikki muut teot. Se on päivien päivä, se on kaikkien muiden päivien tuomiopäivä; se on, sanoo eräs muinaisajan kirjailija, päivä, joka on tuomitseva kaikki menneet vuoteni. Jätän kuoleman tehtäväksi tutkimusteni hedelmän koettelemisen; saamme silloin nähdä, lähtevätkö puheeni huuliltani vai sydämestäni. Olen nähnyt useampien antavan kuolemallaan mainetta hyvään tai pahaan päin koko elämälleen... On uljaita ja onnellisia kuolemia. Olen nähnyt sen eräältä henkilöltä,[9] vieläpä hänen kukkeimmassa kasvussaan, katkaisevan ihmeellistä edistystä lupaavan kehityksen langan niin suurenmoisella lopulla, että mielestäni hänen kunnianhimoisissa ja rohkeissa unelmissaan ei ollut mitään niin ylevää kuin oli niiden äkillinen raukeaminen. Hän saavutti päämääränsä kesken elämänsä kulkua suurenmoisemmin ja kunniakkaammin kuin halusi ja toivoi, ja voitti kaatuessaan suuremman mahdin ja maineen kuin mihin hänen elämänsä juoksu tähtäsi. Arvostellessani toisten elämää katson aina, millaiseksi sen loppu on muodostunut, ja oman elämäni pääpyrintöjä on, että se päättyisi hyvin, se on: rauhallisesti ja hiljaa.

4

KUOLEMAN HALVEKSIMISESTA

(I, 19)

Meidän elämänjuoksumme päätekohtana on kuolema: se on meidän välttämätön silmämäärämme. Jos se meitä peloittaa, niin miten on silloin mahdollista astua askeltakaan eteenpäin ilman kuumeentapaista levottomuutta? Tavalliset ihmiset etsivät apua siitä, etteivät sitä ajattele; mutta mikä elukkamainen typeryys saattaa heidät niin törkeästi sokaista? Varmaankin ohjaa aasiansa hännästä se,

_qui capite ipse suo instituit vestigia retro_.[10]

Eipä kumma, että hän niin usein joutuu satimeen. Noita ihmisiä peloittaa jo pelkkä kuoleman mainitseminenkin, ja useimmat heistä ristivät sen sanan johdosta itsensä, niinkuin paholaisen nimen kuullessaan. Ja koska se mainitaan testamenteissa, niin älkää luulkokaan, että he ryhtyvät niitä laatimaan, ellei lääkäri ole antanut heille viimeistä tuomiota: ja Jumala tietää, millä hyvällä ymmärryksellä he silloin, tuskan ja pelon keskellä, keittävät ne kokoon. Koska tuo sana karahti liian kovalta roomalaisten korvissa ja tuntui heistä tuhoatietävältä, niin he olivat oppineet lieventämään tahi miedontamaan sen vaikutusta kiertävin sanantavoin; sen sijaan että sanoisivat: Hän on kuollut, he sanovat: "Hän on lakannut elämästä, hän on elänyt"; kunhan vain mainitaan elämä, vaikkapa vain päättynytkin, niin he tyytyvät. Siitä me olemme lainanneet sanantapamme: _se ja se vainaja_. Luullaanko ehkä, että, kuten sanotaan, ken voittaa aikaa, kenties pääsee maksamasta.

Minä synnyin kello yhdentoista ja kahdentoista välillä päivällä viimeisenä päivänä helmikuuta vuonna 1533 nykyisen ajanlaskumme mukaan, jossa vuosi alkaa tammikuulla. Vain juuri pari viikkoa sitten täytin kolmekymmentäyhdeksän vuotta; minun täytyy vielä saada elää ainakin yhtä kauan. Kiusata sillaikaa itseään niin kaukaista asiaa ajattelemalla, sehän olisi hulluutta. -- Mutta mitä? Nuoret ja vanhat päättävät päivänsä samalla mielellä; jokainen poistuu elämästä ikäänkuin vasta juuri olisi päässyt sen alkuun; ei ole niin ikäloppua ihmistä, joka, niin kauan kuin näkee Methusalemin olleen häntä iäkkäämmän, ei luulisi luittensa vielä kestävän pariakymmentä vuotta.

Sitäpaitsi, sinä houkka parka, kuka on sinulle laskenut elonpäiviesi määrän? Sinä luotat lääkärien laskuihin; katso toki enemmän todellisuutta ja kokemusta. Maailman tavalliseen menoon verraten olet jo kauan saanut elää vain erikoisesta suosiosta. Olet elänyt yli tavallisen määrän; ja huomataksesi, että niin on, laske, kuinka paljon enemmän on tuttaviesi joukossa niitä, jotka ovat kuolleet ennen sinun ikääsi kuin niitä, jotka ovat sen saavuttaneet; ja teeppä luettelo niistäkin, jotka ovat aateloineet elämänsä maineella, niin panen vetoa, että useammat ovat kuolleet ennen kolmenkymmenenviiden vuoden ikää kuin sen saavutettuaan. Varsin järkevää ja hurskasta on ottaa esimerkkiä itse Jeesuksen Kristuksen ihmisvaelluksesta; hänhän päätti päivänsä kolmenkymmenenkolmen vuoden ikäisenä. Suurin ihminen, joka oli vain ihminen, Aleksanteri, kuoli myöskin siinä iässä. Kuinka monin tavoin kuolema voikaan meidät yllättää?...

Nämä niin lukuisat ja tavalliset esimerkit silmäimme edessä, kuinka on mahdollista, että saattaa torjua luotaan kuoleman ajatuksen, ja ettei se näytä pitelevän meitä joka hetki niskasta kiinni? -- "Mitäpä siitä", sanotte kai minulle, "kuinka se tapahtuu, kunhan vain ei vaivaa sillä itseään?" -- Olen samaa mieltä, ja millä keinoin voineekin turvata itsensä iskuilta, vaikkapa vasikan vuotaan kääriytymällä, niin en ole se mies, joka sitä arastelisin; sillä en muuta pyydä kuin saada elää rauhassa, ja parhaan menettelytavan, minkä voin sitä varten keksiä, sen valitsen, olkoon se muutoin niin vähän kunniakas ja mallikelpoinen kuin onkin:

_Praetulerim ... delirus inersque videri dum mea delectent mala me, vel denique fallant, quam sapere et ringi_.[11]

Mutta mieletöntä on luulla sen keinon vievän perille. He tulevat ja menevät, hyppivät ja tanssivat; kuolemasta ei mitään tietoa. Sitä myöten on kaikki hyvin; mutta toiselta puolen, kun se kohtaa heitä tahi heidän vaimojaan, lapsiaan ja ystäviään, yllättäen heidät äkkiarvaamatta ja suojattomina, mitkä sieluntuskat, mitkä valitukset, mikä raivo ja epätoivo painaa heidät maahan? Oletteko koskaan nähnyt mitään niin masentunutta, niin muuttunutta, niin nolattua? Asiasta täytyy pitää huoli paremmin ajoissa, ja moinen elukkamainen välinpitämättömyys, jos se voisikin mahtua järkimiehen päähän, mitä pidän kerrassaan mahdottomana, käy meille liian kalliiksi. Jos se olisi vihollinen, jonka voi välttää, niin neuvoisin lainaamaan pelkuruudelta aseet; mutta koska se ei ole vältettävissä, koska se saavuttaa teidät paetessanne ja pelkurina yhtä hyvin kuin miehevänä miehenäkin,

_nempe et fugacem persequitur virum, nec parcit imbellis juventae poplitibus timidoque tergo_,[12]

ja koska ei karaistuinkaan panssari teitä suojaa,

_ille licet ferro cautus se condat et azte, mors tamen inclusum protrahet inde caput_,[13]

niin oppikaamme pitämään sille puoliamme ja taistelemaan sitä vastaan; ja riistääksemme siltä aluksi sen suurimman edun meihin nähden, menetelkäämme aivan päinvastoin kuin tavallisesti tehdään: riistäkäämme siltä sen outous, perehtykäämme siihen, tottukaamme siihen; älköön olko mikään niin usein ajatuksissamme kuin kuolema; joka hetki kuvailkaamme sitä mielessämme, kaikissa muodoissa; hevosen kompastuessa, kattotiilin pudotessa, pienimmänkin neulanpiston johdosta toistakaamme äkkiä: "No niin, jokohan se olisi itse kuolema?" ja sitten terästäytykäämme ja karaiskaamme luontomme. Keskellä juhlia ja iloa kaikukoon meissä aina tuo kohtalomme muistelon loppusävel, älkäämme antako nautinnon niin kovin temmata meitä mukaansa, ettemme joskus palauttaisi muistiimme, kuinka monin tavoin tämä hilpeytemme on alttiina kuolemalle, kuinka monin keinoin se uhkaa kaapata sen kynsiinsä. Niin tekivät egyptiläiset, he kun keskellä kemujaan ja upeimpia pitojaan tuottivat paikalle ihmisen luurangon vihjaukseksi juhlavieraille.

_Omnem crede diem tibi diluxisse supremum: grata superveniet, quae non sperabitur, hora_.[14]

Emme tiedä, missä kuolema meitä odottaa; odottakaamme sitä kaikkialla. Valmistautuminen kuolemaan on valmistautumista vapauteen; ken on oppinut kuolemaan, se on vieraantunut olemasta orjana; ei ole mitään onnettomuutta elämässä sille, joka on oikein käsittänyt, että hengen menettäminen ei ole onnettomuus. Jos osaamme kuolla, niin vapautamme itsemme kaikesta vallan ja pakon alaisuudesta. Paulus Aemilius vastasi sille, jonka tuo surkuteltava Makedonian kuningas,[15] hänen vankinsa, lähetti hänen luokseen pyytämään, ettei hän kuljettaisi kuningasta riemusaatossaan: "Pyytäköön hän sitä itseltään."

Itse asiassa on kaikilla aloilla vaikea teennäisesti ja uutteruuden avulla paljonkaan edistyä, ellei luonto anna hiukan apuansa. Luonnostani en ole synkkämielinen, mutta kyllä haaveksivainen; alun alkaen ei ole mikään ajatuksiani niin askarruttanut kuin kuoleman kuvittelut, eipä edes vallattomimmallakaan ikäkaudellani,

_jucundum quum aetas florida ver ageret_.[16]

Naisten seurassa ja kesken leikkien ... ajattelin erästä henkilöä, jonka edellisinä päivinä oli yllättänyt kuumetauti, ja hänen kuolemaansa, joka hänet kohtasi hänen sellaisesta juhlasta lähtiessään ja ajatellessaan vain vapautta, rakkautta ja hyviä päiviä, niinkuin tein minäkin; ajattelin, että sama saattoi olla minullakin edessä:

_Jam fuerit nec post unquam revocare licebit_.[17]

Tuo ajatus ei vetänyt otsaani rypyille enempää kuin mikään muukaan. Mahdotonta on olla ensi aluksi tuntematta pistoksia tuollaisista ajatuksista; mutta kun niitä käsittelee ja palauttelee mieleensä, niin ajan oloon niihin epäilemättä kotiutuu; muutoin minä puolestani olisin alituisessa pelossa ja vimmassa; sillä ei koskaan ole kukaan ihminen vähemmin luottanut elämäänsä eikä vähemmin välittänyt sen jatkumisesta. Sangen vankka ja harvoin häiriytynyt terveys, jota tähän saakka olen nauttinut, ei houkuttele minua toivomaan sen pitenemistä, eivätkä taudit saa minua pelkäämään sen lyhenemistä; joka hetki tuntuu minusta kuin lähtisin siitä, ja lakkaamatta toistan itsekseni: "Kaikki, mikä voi tapahtua jonakin muuna päivänä, voi tapahtua tänään." Itse asiassa uhkat ja vaarat vievät meitä vain vähän tahi eivät ollenkaan lähemmäksi loppuamme; ja jos ajattelemme, kuinka monta miljoonaa niitä on kintereillämme muita, paitsi tuota yhtä, joka näyttää uhkaavan meitä eniten, niin huomaamme, että terveinä ja kuumetautisina, merellä ja kodeissamme, taistelussa ja rauhassa olemme sitä yhtä lähellä: _Nemo altero fragilior est; nemo in crastinum sui certior_.[18] Mitä minun on tehtävä ennen kuolemaani, sen suorittamiseen näyttää minusta kaikki aika lyhyeltä, vaikkapa se veisi vain tunninkin. Eräs henkilö, joka tässä eräänä päivänä selaili muistikirjaani, löysi huomautuksen jostakin, mitä tahdoin tehtäväksi kuolemani jälkeen; kerroin hänelle niinkuin asia oli, että vaikka olin ollut vain lieuen päässä kotoani, terveenä ja pirteänä, olin kiiruhtanut kirjoittamaan sen siihen, koska en ollut varma siitä, että pääsisin hengissä kotiin asti...

Meidän uskonnollamme ei ole ollut vakavampaa inhimillistä perustaa kuin elämän halveksiminen. Ei ainoastaan järjen ääni kehoita meitä siihen: sillä miksi pelkäisimme jonkin sellaisen menettämistä, jota, sen menetettyämme, emme voi kaivata? vaan myöskin, koska kerran kuolema niin monin tavoin meitä uhkaa, eikö ole pahempi pelätä niitä kaikkia kuin kestää niistä yksi? Mitä sillä on väliä, milloin se tapahtuu, koska se kerran ei ole vältettävissä? Sille, joka sanoi Sokrateelle: "Kolmekymmentä tyrannia on tuominnut sinut kuolemaan", vastasi tämä: "Ja luonto heidät." Kuinka typerää on tuskitella siirtymistä vapauteen kaikesta tuskasta? Samoin kuin syntymämme meille aiheutti kaiken muun syntymisen, samoin vaikuttaa kuolemamme kaiken muun kuolemisen. Senvuoksi on yhtä typerää itkeä sitä, että sadan vuoden päästä emme enää elä, kuin sitä, ettemme eläneet sata vuotta sitten. Kuolema on toisen elämän alku; samoin itkimme, samoin surimme astumistamme tähän elämään, samoin heitimme entisen verhomme siihen astuessamme. Ei mikään voi olla raskasta, mikä on vain kerran. Onko syytä niin kauan aikaa pelätä jotakin niin lyhytaikaista? Pitkän elinajan ja lyhyen elinajan tekee kuolema aivan yhdeksi: sillä pituutta ja lyhyyttä ei ole siinä, mikä ei enää ole olemassa. Aristoteles kertoo, että Hypanis-virran rannoilla on pieniä eläimiä, jotka elävät vain yhden päivän: ne, jotka kuolevat kello 8 aamulla, kuolevat nuoruudessaan; ne, jotka kuolevat kello 5 illalla, kuolevat vanhuutensa raihnaudessa. Kuka meistä ei naura pilkallisesti nähdessään pidettävän lukua onnesta tahi onnettomuudesta tuona ajanhetkenä? Meidän elinaikamme pitemmyys ja lyhyemmyys, jos sitä vertaamme ijankaikkisuuteen tahi edes vuorten, jokien, tähtien, puiden ja vieläpä erästen eläintenkin elinaikaan, on yhtä naurettava. Mutta luonto pakoittaa meidät siihen: 'Poistukaa', sanoo se, 'tästä maailmasta, niinkuin olette siihen tulleet. Sama matka, jonka teitte kuolemasta elämään, intohimottomasti ja pelotta, tehkää se takaisin elämästä kuolemaan. Teidän kuolemanne on osa maailmanjärjestystä, se on osa maailman elämää.

_Inter se mortales mutua vivunt, et quasi cursores vitai lampada tradunt_.[19]

Pitääkö minun teidän tähtenne muuttaa tuo kaunis olojen rakenne? Kuolema se on teidän luomisenne ehto, se on osa teistä; te koetatte paeta omaa itseänne. Se olemuksenne, jota nautitte, on yhtä osallinen kuolemaan kuin elämään. Ensimmäinen syntymänne päivä vie teidät kuolemaan, niinkuin elämäänkin.

_Prima, qua vitam dedit, hora, carpsit.[20] Nascentes morimur, finisque ab origine pendet_.[21]

Kaiken sen ajan, minkä elätte, sen riistätte elämältä; se tapahtuu sen kustannuksella. Elämänne alituinen työ on kuoleman rakentamista. Te olette kuolemassa, ollessanne elämässä; sillä te olette kuoleman jäljessä, kun ette enää ole elossa. Tahi, jos niin mieluummin tahdotte, elettyänne olette kuollut, mutta eläessänne olette kuoleva; ja kuolema koskee paljoa kovemmin, kipeämmin ja oleellisemmin kuolevaa kuin kuollutta. Jos olette käyttäneet elämää hyödyksenne, niin olette nauttineet sitä kylliksi; lähtekää siitä tyytyväisenä.

_Cur non ut plenus vitae conviva recedis_?[22]

Jos ette ole osanneet sitä käyttää, niin mitäpä siitä, että olette sen menettäneet? Mitä varten sitä enää haluatte?

_Cur amplius addere quaeris rursum quod pereat male, et ingratum occidat omne_?[23]

Elämä ei ole itsessään hyvä eikä paha: se on hyvän ja pahan paikka, sen mukaan kuin ne siihen sijoitatte. Ja jos olette eläneet yhden päivän, niin olette nähneet kaikki; yksi päivä on samanlainen kuin kaikki päivät. Ei ole mitään muuta päivänvaloa eikä muuta yötä. Tämä aurinko, tämä kuu, nämä tähdet, tämä maailmanrakenne on sama, jota esi-isännekin ovat käyttäneet hyväkseen, ja joka on ylläpitävä kaukaisinten jälkeläistennekin elämää.

_Non alium videre patres aliumve nepotes adspicient_.[24]

Ja pahimmassa tapauksessa; näytelmäni kaikki toisiaan seuraavat ja vaihtelevat näytökset suoritetaan loppuun yhdessä vuodessa. Jos olette tarkanneet neljän vuodenaikani menoa, niin ne käsittävät maailman lapsuuden, nuoruuden, miehuuden ja vanhuuden. Se on näytellyt osansa; se ei tiedä muuta temppua kuin aloittaa alusta taas; se on aina oleva samaa.

_Versamur ibidem atque insumus usque_.[25] _Atque in se sua per vestigia volvitur annus_.[26]

En aio valmistaa teille muita uusia ajanvietteitä:

_Nam tibi praeterea quod machiner, inveniamque, quod placeat, nihil est: eadem sunt omnia semper_.[27]

Tehkää tilaa toisille, niinkuin toiset ovat tehneet teille. Tasapuolisuus on oikeudenmukaisuuden ensimmäinen ehto. Kuka voi valittaa olevansa mukaan luettuna siinä, missä kaikki ovat mukaan luettuina? Ja vaikka elätte, niin ette sillä mitenkään saa vähennetyksi sitä aikaa, joka teidän on oltava kuolleena: siitä ei ole apua; saatte olla tuossa pelkäämässänne tilassa yhtä kauan kuin jos olisitte kuolleet rintalapsina:

_Licet, quot vis, vivendo vincere saecla, mors aeterna tamen nihilominus illa manebit_.[28]

Ja saatanhan teidät tilaan, jossa ette tunne mitään tyytymättömyyttä:

_In vera nescis nullum fore morte alium te, qui possit vivus tibi te lugere peremptum, stansque jacentem_?[29]

ettekä kaipaa elämää, jota nyt niin kovin surette;

_nec sibi enim quisquam tum se vitamque requirit, nec desiderium nostri nos afficit ullum_.[30]

Kuolema on vähemmin pelättävä kuin ei mitään, jos olisi jotakin vähempää kuin ei mitään.

_Multo ... mortem minus ad nos esse putandum, si minus esse potest quam quod nihil esse videmus_.[31]

Se ei koske teitä kuolleena eikä elävänä: elävänä ei, koska olette olemassa, kuolleena ei, koska ette enää ole olemassa. Sitäpaitsi ei kukaan kuole ennen aikaansa: se aika, jonka jätätte jälkeenne, ei ollut teidän omaanne enempää kuin se, joka on kulunut ennen syntymäänne, eikä teitä koske sen enempää.

_Respice enim quam nil ad nos anteacta vetustas Temporis aeterni fuerit_.[32]

Missä elämänne loppuneekin, siinä se on kaikki. Elämän hyödyllisyys ei ole sen pituudessa, vaan sen käyttämisessä; monikin on elänyt kauan, joka on elänyt vähän aikaa. Pitäkää se mielessänne vielä eläessänne: teidän tahdostanne, ei vuosien lukumäärästä, riippuu, oletteko kylliksi eläneet. Ettekö luulleet koskaan saapuvanne sinne, minne lakkaamatta olitte kulkemassa? Kuitenkaan ei ole sitä tietä, joka ei kerran loppuisi. Ja jos seura voi teitä lohduttaa, niin eikö maailma mene samaa menoa kuin tekin?

_Omnia te, vita perfuncta, sequentur_.[33]

Eikö kaikki ole mukana samassa liikkeessä, jossa tekin? Onko mitään, mikä ei vanhenisi samalla kuin tekin? Tuhannet ihmiset, eläimet ja muut luontokappaleet kuolevat samalla hetkellä kuin tekin.

_Nam nox nulla diem, neque noctem auvora secuta est, qui non audierit mixtos vagitibus aegris ploratus, mortis comites et funeris atri_.[34]