Part 18

Niinpä tulee minun vihdoin tarkastaa, kykeneekö ihminen löytämään mitä etsii, ja onko tuo etsintä, jota hän on harjoittanut niin monen vuosisadan ajan, rikastuttanut hänet jollakin uudella voimalla ja jollakin luotettavalla totuudella. Luulenpa hänen tunnustavan minulle, että kaikki, mitä hän on voittanut niin pitkällisellä pyrkimyksellä, on siinä, että hän on oppinut tuntemaan oman heikkoutensa. Tietämättömyyden, joka meissä oli luontainen, olemme pitkällisellä tutkimisella vakaannuttaneet ja vahvistaneet todeksi. Tosioppineiden miesten on käynyt niinkuin käy tähkäpäiden: ne kohoavat kohoamistaan ja nostavat päänsä suorana ja ylpeänä, niin kauan kuin ovat tyhjiä; mutta kun ne kypsyttyään ovat täynnä ja kohtuisina jyvistä, niin ne alkavat nöyrtyä ja painaa sarvensa alas; samoin ne ihmiset, jotka ovat koetelleet kaikkea ja tutkistelleet kaikki eivätkä tästä tietojoukosta ja niin monien eri asiain varastosta ole löytäneet mitään tukevaa eikä lujaa eikä muuta kuin tyhjyyttä, ovat luopuneet itseviisaudestaan ja huomanneet luonnollisen tilansa. Siitähän Velleius moittii Cottaa ja Ciceroa, että "he ovat oppineet Philolta, etteivät ole mitään oppineet". Pherekydes, yksi seitsemästä viisaasta, kirjoitti kuolemaisillaan ollessaan Thaleelle ja sanoi: "Olen käskenyt omaisiani minut haudattuaan, tuomaan sinulle kirjoitelmani. Jos ne tyydyttävät sinut ja muut viisaat, niin julkaise ne; jos eivät, niin hävitä ne; ne eivät sisällä mitään varmaa, mikä tyydyttäisi minut itseni; en tahdokaan kerskua tietäväni totuutta tahi voivani sitä saavuttaa; en paljasta asioita, vaan pikemminkin avaan ne." Kun viisaimmalta mieheltä, joka koskaan on elänyt, kysyttiin, mitä hän tiesi, vastasi hän tietävänsä sen, ettei hän tiennyt mitään. Hän osoitti todeksi sen, mitä sanotaan, että suurin osa siitä, mitä tiedämme, on pienin siitä, mitä emme tiedä, se on, että sekin, mitä luulemme tietävämme, on osa, ja sangen pieni, meidän tietämättömyyttämme. Me tiedämme asiat mielikuvituksessamme, sanoo Platon, emmekä tiedä niitä todellisuudessa. _Omnes pene veteres nihil cognosci, nihil percipi, nihil sciri posse dixerunt; angustos sensus, imbecilles animos, brevia curricula vitae_.[227] Valerius sanoo, että Cicerokin, joka sai kaikesta arvostaan kiittää tietoja, alkoi vanhetessaan lakata pitämästä arvossa tieteitä; ja niin kauan kuin hän niitä käsitteli, teki hän sen sitomatta itseään mihinkään puolueeseen, noudattaen sitä, mikä hänestä tuntui todennäköiseltä, milloin toisessa koulukunnassa, milloin toisessa, pysytellen aina Akatemian epäilevällä kannalla. _Dicendum est, sed ita, ut nihil affirment, quaeram omnia, dubitans plerumque et mihi diffidens_.[228]

Tehtäväni olisi kovin helppo, jos tahtoisin ottaa huomioon tavallisen, keskitasoisen ihmisen, ihmisten suuren enemmistön; ja kuitenkin voisin sen tehdä heidän oman sääntönsä nojalla, he kun eivät arvostele totuutta äänien painavuuden, vaan niiden lukumäärän mukaan. Jättäkäämme syrjään yhteinen kansa,

_qui vigilans stertit ... mortua cui vita est prope iam, vivo atque videnti_,[229]

joka ei ole herännyt itsetuntoon, joka ei arvostele itseään, joka jättää suurimman osan luontaisia kykyjään viljelemättä. Tahdon ottaa huomioon vain korkeimmalla tasolla olevan ihmisen. Tarkastakaamme häntä tuossa pienessä joukossa erinomaisia ja valittuja miehiä, jotka, saatuaan luonnolta lahjaksi hyvän ja erikoisen kyvyn, vielä ovat sitä karaisseet ja teroittaneet huolellisella hoidolla, opiskelulla ja ammattikasvatuksella, ja kehittäneet sen korkeimmalle viisauden asteelle, minkä se voi saavuttaa; he ovat muovailleet sielunsa joka suuntaan ja joka kulmalta, tukeneet ja lujittaneet sitä kaikella ulkonaisella avulla, mikä sille on ollut omiaan, rikastuttaneet ja koristaneet sen kaikella, mitä he sen hyväksi ovat voineet saada maailmasta ja sen ulkopuolelta; heissä on ihmisluonto saavuttanut korkeimman kehitysasteensa. He ovat säännelleet maailman valtiomuodoilla ja laeilla, he ovat opettaneet sitä taidoilla ja tieteillä ja opettaneet sitä vielä ihmeteltävien elämäntapojensa esimerkillä. En ota lukuun muita kuin nuo miehet, heidän todistuksensa ja kokemuksensa; katsokaamme, kuinka pitkälle he ovat päässeet, ja mihin he ovat tyytyneet; ne sairaudet ja viat, jotka tapaamme tuossa mieskunnassa, ne voi muu maailma kyllä pelkäämättä tunnustaa omiksensa.

Ken jotakin etsii, se joutuu ennemmin tahi myöhemmin sille kohdalle, että sanoo joko löytäneensä sen, tahi että sitä ei voi löytää, tahi että hän on vielä sitä etsimässä. Koko filosofia jakautuu näihin kolmeen luokkaan. Sen tarkoituksena on totuuden, tiedon, varmuuden etsintä. Peripateetikot, epikurolaiset, stoalaiset ynnä eräät muut luulivat löytäneensä sen; nämä ovat perustaneet ne tieteet, jotka meillä on, ja käsitelleet niitä varmoina tietoina. Klitomakhos, Karneades ja akateemikot pitivät etsintäänsä toivottomana ja arvelivat, ettei totuutta voinut tajuta meidän välineillämme; näiden lopputuloksena on ihmisen heikkous ja tietämättömyys; tällä puolueella oli lukuisin jäsenjoukko ja jaloimmat kannattajat. Pyrrho ja muut skeptikot tahi epekistit, joiden opinsääntöjä monet muinaisajan miehet ovat pitäneet johdettuina Homeroksesta, seitsemästä viisaasta ja Arkhilokoksesta ja Euripideestä, ja joihin kuuluviksi he lukevat Zenonin, Demokritoksen, Xenophaneen, sanovat olevansa vielä totuutta etsimässä; nämä katsovat, että ne, jotka luulevat sen löytäneensä, erehtyvät äärettömän suuresti, ja että on liian rohkeata itserakkautta vielä tuossa toisessakin asteessa, joka vakuuttaa, että ihmisvoimat ovat kykenemättömät sitä saavuttamaan; sillä meidän kykymme määrän mittaaminen, asiain vaikeuden tunteminen ja arvosteleminen, se on suurta ja korkeinta tiedettä, ja he epäilevät, tokko ihminen siihen kykenee:

_Nil sciri si guis putat, id quoque nescit, an sciri possit, quo se nil scire fatetur_.[230]

Tietämättömyys, joka on itsestään tietoinen, joka arvostelee ja tuomitsee itsensä, se ei ole täydellistä tietämättömyyttä; sitä ollakseen, sen täytyy olla itsestään tietämätön; ja niin pyrrholaisten julistama kanta on se, että he horjuvat, epäilevät ja etsivät, eivät ole varmoja mistään, eivät vastaa mistään. Sielun kolmesta toimintatavasta: kuvittelevasta, tahtovasta ja myöntävästä he hyväksyvät kaksi ensinmainittua; viimeksi mainitun he pitävät ja säilyttävät ratkaisemattomana, kallistumatta sitä hyväksyen puolelle tahi toiselle vähimmässäkään määrässä.

Zenon kuvasi liikkeellä käsitystään tästä sielun kykyjen jaosta: levitetty ja avattu käsi, se oli Mahdollisuus; puoleksi suljettu käsi ja vähän koukistetut sormet, se oli Myöntymys; nyrkiksi suljetut sormet, Ymmärtämys; kun hän vasemmalla kädellä sai puristetuksi tämän nyrkin vielä ahtaammin kokoon, niin se merkitsi Tietoa. Mutta tämä heidän mielensä suora ja jäykkä asento, joka vastaanottaa kaikki asiat kallistumatta puoleen tahi toiseen ja myöntämättä, vie heidät heidän ataraksiaansa, jolla ymmärretään levollista, tyyntä elämänlaatua, vailla niitä liikutuksia, jotka meissä johtuvat sen luulon ja tiedon vaikutuksesta, jonka me katsomme itsellämme olevan asioista; siitä syntyvät pelko, saituus, kateus, hillittömät himot, kunnianhimo, ylpeys, taikausko, harhaopin halu, kapina, tottelemattomuus, itsepäisyys ja useimmat ruumiilliset kärsimykset; vieläpä he siten välttävät myöskin arkuuden opistaan, sillä he ovat hyvin laimeita väittelemään. He eivät pelkää vastaväitteitä; kun he sanovat, että se, mikä on painavaa, painuu alaspäin, olisivat he hyvin pahoillaan, jos heitä uskottaisiin; ja he haluavat, että heitä vastaan väitetään, jotta heissä syntyisi epäilys ja päätöksen lykkäys, joka on heidän tarkoitusperänsä. He eivät esitä väitteitään muuta varten kuin vastustaakseen niitä, joita he luulevat meidän uskovan. Jos kannatatte heidän väitettään, niin he ottavat yhtä kernaasti kannattaakseen päinvastaista; kaikki on heistä yhdenvertaista; he eivät siinä tee mitään eroitusta. Jos väitätte, että lumi on mustaa, niin he todistelevat, että se päinvastoin on valkeata; jos sanotte, ettei se ole kumpaakaan, niin he vuorostaan vakuuttavat, että se on kumpaakin; jos varmasti päättämällä olette sitä mieltä, ettette tiedä siitä mitään, niin he väittävät, että sen tiedätte; niin, ja jos, varman selviön nojalla vakuutatte epäilevänne sitä, niin he väittävät, ettette sitä epäile, tahi ettette voi päättää ja todistaa epäilevänne sitä. Ja tällä äärimmäisellä epäilemisellään, joka epävarmana kaivelee itseäänkin, he eroavat ja poikkeavat useammista mielipiteistä, niistäkin, jotka monin tavoin ovat kannattaneet epäilystä ja tietämättömyyttä.

Minkätähden heidän ei olisi sallittua epäillä, sanovat he, samoin kuin dogmaattisten filosofien keskuudessa on sallittua yhden sanoa jotakin vihreäksi, toisen keltaiseksi? Onko mahdollista esittää kellekään myönnettäväksi tahi kiellettäväksi mitään, josta ei olisi lupa olla kahden vaiheilla? Ja kun toiset vie joko heidän maansa tapa tahi vanhempain opetus tahi sattuma, ikäänkuin myrsky, ilman arvostelua ja valintaa, jopa useimmiten ennen arvosteluälyistä ikää, siihen tahi siihen mielipiteeseen, stoalaiseen tahi epikurolaiseen koulukuntaan, johon he sitten ovat kuin pantiksi jätettyinä, orjien tavoin sidottuina ja kuin liimalla kiinnitettyinä, niinkuin koukkuun, jota eivät saa irti suustaan, _ad quamcumque disciplinant, velut tempestate, delati, ad eam tamquam ad saxum adhaerescunt_,[231] niin miksei näiden samoin olisi sallittua säilyttää vapautensa ja tarkastella asioita sitomatta ja orjuuttamatta itseään? _Hoc liberiores et solutiores, quod integra illis est iudicandi potestas_.[232] Eikö ole edullista olla riippumaton pakosta, joka sitoo toisia? Eikö ole parempi pysyä epäilevällä kannalla kuin kevytmielisesti kietoutua niin moniin ihmisten mielikuvituksen luomiin erehdyksiin? Eikö ole parempi jättää kantansa määräämättä kuin sekaantua noihin mellakoiviin ja riitaisiin erimielisyyksiin? Mitä valitsisin? "Mitä tahdotte, kunhan vain valitsette." Sepä typerä vastaus; mutta siihen kuitenkin näyttää vievän koko dogmatismi, se kun ei salli meidän olla tietämättä, mitä emme tiedä. Valitkaa vaikka kaikista puolueista oivallisin; ei koskaan se ole niin varma, ettei teidän sitä puolustaaksenne täytyisi käydä satojen vastapuolueiden kimppuun ja vastustaa niitä. Eikö ole parempi pysyä poissa moisesta kahakasta? Teidän on sallittua ottaa puolustaaksenne Aristoteleen mielipidettä sielun kuolemattomuudesta niinkuin omaa kunniaanne ja henkeänne ja väittää vääräksi ja perättömäksi Platonin mielipide siitä. Onko näitä kiellettävä epäilemästä sitä? Jos Panaetiuksen sallitaan pysyä mielipiteessään uhriennustuksista, unista, oraakkeleista, tietäjänsanoista, jollaisia asioita stoalaiset eivät ensinkään epäile, niin miksei joku viisas uskaltaisi kaikessa sitä, minkä tämä uskaltaa sellaisessa, mitä hän on oppinut mestareiltaan, sen koulukunnan yksimielisesti hyväksymänä, jonka kannattaja ja tunnustaja hän on? Jos lapsi on arvostelijana, niin hän ei tiedä, mitä asia on; jos oppinut, niin hän on ennakkoluuloinen. He ovat varanneet itselleen ihmeteltävän edun taistelussa, kun eivät huoli varjella itseänsä; vähät he välittävät siitä, että heitä isketään, kunhan vain saavat iskeä; ja he pääsevät aina omilleen; jos he voittavat, niin teidän väitteenne ei pidä paikkaansa; jos te, niin heidän; jos he hairahtuvat, niin he toteavat tietämättömyyden; jos te, niin te toteatte sen; jos he todistavat, ettei mitään voi tietää, niin hyvä on; jos he eivät osaa sitä todistaa, niin hyvä on niinkin; _ut quum in eadem re paria contrariis in partibus momenta inveniuntur, facilius ab utraque parte assertio sustineatur_;[233] ja he pitävät tärkeänä, että huomataan paljoa helpommin, miksi jokin asia on väärin, kuin miksi se on oikein; miten ei ole, helpommin kuin miten on; mitä he eivät usko, helpommin kuin mitä he uskovat.

Heidän tavalliset sanantapansa ovat: "En väitä varmasti mitään. Asia ei ole enemmän niin kuin näinkään, toisin kuin toisinkaan. Sitä en ymmärrä. Mahdollisuudet ovat yhtä suuret joka suuntaan. Voi yhtä hyvin puhua puolesta kuin vastaan. Ei mikään näytä todelta, mikä ei voisi näyttää väärältä." Heidän uskontunnustuksensa on επέχω, se on: pidättäydyn, en liikahda. Näitä ja samansisältöisiä lauseita he tavantakaa toistavat. Heidän tuloksensa on puhdas ja ehdoton ja sangen täydellinen päätöksen lykkääminen ja sikseen heittäminen. He käyttävät järkeänsä tutkistelemiseen ja pohtimiseen, mutta eivät ratkaistakseen ja valitakseen. Ken kuvailee mielessään alituisen tietämättömyyden tunnustuksen, katsantokannan, joka ei missään kysymyksessä taivu eikä kallistu puoleen eikä toiseen, se käsittää oikein pyrrhonismin. Kuvaan tätä ajatussuuntaa niin hyvin kuin voin, koska monet pitävät sitä vaikeana ymmärtää, ja kirjailijatkin esittävät sen vähän hämärästi ja eri tavoin.

Mitä elämän toimintoihin tulee, niin he ovat siinä suhteessa niinkuin tavalliset ihmiset: he tottelevat ja noudattavat luonnollisia haluja, intohimojen kiihoitusta ja pakotusta, lakien ja tapojen määräyksiä ja tieteiden perinnäisiä sääntöjä: _non enim nos Deus ista scire, sed tantummodo uti voluit_.[234] He antavat noiden seikkain ohjata itseään tavallisessa toiminnassaan, ilman minkäänlaista mielipiteen ilmaisua tahi arvostelua. Se tekee, etten voi saada oikein sopusointuun tämän esityksen kanssa sitä, mitä kerrotaan Pyrrhosta. Hänet kuvataan typeräksi ja kankeaksi, elintavaltaan juroksi ja seuraa vierovaksi mieheksi, joka ei väistynyt rattaiden tieltä, eikä kiertänyt jyrkkiä rotkoja, ja kieltäytyi noudattamasta lakeja. Se on hänen oppinsa liioittelemista; hän ei ole tahtonut esiintyä kivenä eikä kantona; hän on tahtonut esiintyä elävänä ihmisenä, joka puheli ja päätteli, käytti hyväkseen kaikkia luonnollisia nautintoja ja hyvyyksiä, ja käytti kaikkia ruumiillisia ja henkisiä kykyjään säännöllisesti ja rehellisesti; ihmisen anastamat, mielikuvituksen luomat, luulotellut ja väärät etuoikeudet mestaroida, käskeä ja säädellä, ne hän rehellisesti hylkäsi ja heitti pois. Eikä olekaan sitä koulukuntaa, jonka ei olisi pakko sallia viisaansa, jos hän tahtoo elää, taipua paljoonkin sellaiseen, jota hän ei ymmärrä, käsitä, eikä hyväksy. Kun hän esimerkiksi astuu laivaan lähteäkseen merelle, toteuttaa hän tämän aikeen tietämättä, onko se oleva hänelle hyödyllinen, ja taipuu otaksumaan, että laiva on hyvä, luotsi kokenut ja vuodenaika sovelias; nämä seikat tosin ovat vain todennäköisiä, mutta niiden mukaan hänen on pakko menetellä, ja antaa sen, mikä on todennäköistä, kunhan se vain ei näytä suorastaan vastaiselta, määrätä hänen toimintansa. Hänellä on ruumis, hänellä on sielu; aistit häntä ajavat, henki panee hänet liikkeelle. Vaikkapa hän ei tapaisikaan itsessään tuota ominaista ja erikoista arvostelukyvyn merkkiä, ja vaikka hän huomaisi, ettei hänen pidä sitoa päätöstänsä, koskapa saattaa olla jotakin väärää samanlaista kuin tämä tosi, niin hän ei jätä hoitamatta elämänsä tehtäviä täydelleen ja soveliaalla tavalla. Kuinka paljon onkaan tieteitä, jotka tunnustavat olevansa enemmän olettamusta kuin tietoa, jotka eivät ratkaise, mikä on totta, mikä ei, vaan noudattavat vain sitä, mikä on todennäköistä! On olemassa, sanovat ne, totta ja epätotta, ja me voimme etsiä sitä, mutta emme varmuudella määrätä sitä kouraantuntuvasti. Meille on paljoa parempi, että annamme maailmanjärjestyksen ohjailla itseämme, sitä liioin tutkistelematta; ennakkoluuloilta varjeltu sielu pääsee ihmeellisen helposti levollisuuteen; ihmiset, jotka arvostelevat ja mestaroivat tuomareitaan, eivät koskaan tottele heitä niin kuin tulee.

Kuinka paljon tottelevaisempia sekä uskonnon että valtion laeille ja helpompia ohjata ovatkaan yksinkertaiset ja tungettelevasta uteliaisuudesta vapaat henget kuin ne, jotka valvovat ja paimentelevat Jumalan ja ihmisten asioita! Ei ole ihmisen tekemää keksintöä, joka olisi niin todennäköinen ja hyödyllinen; tämä näyttää ihmisen alastomana ja tyhjänä, luontaisen heikkoutensa tuntevana, soveliaana vastaanottamaan ylhäältä jonkin ulkonaisen voiman, vailla ihmisviisautta ja sitä soveliaampana suomaan itsessään sijaa jumalan viisaudelle, sellaisena, että hän masentaa ymmärryksensä tehdäkseen enemmän tilaa uskolle, ei hylkää eikä hyväksy mitään opinkappaletta vastoin yleisesti noudatettuja käsitystapoja, nöyränä, tottelevaisena, kuria noudattavana, ahkerana, kerettiläisyyden jyrkkänä vihamiehenä, ja karttaen niin ollen harhauskolaisten levittämiä itseviisaita ja epäuskonnollisia mielipiteitä; hän on kirjoittamaton lehti, valmis vastaanottamaan Jumalan sormelta ne merkit, jotka hän suvaitsee siihen piirtää. Kuta täydellisemmin annamme ja uskomme itsemme Jumalalle, ja kiellämme itsemme, sitä parempi meille. "Pidä hyvänäsi", sanoo Salomonin Saarnaaja, "asiat sen näköisinä ja tuntuisina kuin ne sinulle tarjoutuvat päivästä päivään; muu on sinun tietämisesi rajojen ulkopuolella". _Dominus scit cogitationes hominum, quoniam vanae sunt_.[235]

Niin nyt siis kolmesta yleisestä filosofisesta koulukunnasta kaksi nimenomaan tunnustaa periaatteekseen epäilyksen ja tietämättömyyden; ja dogmaattisten filosofien koulukunnassa, joka on kolmas, on helppo huomata, että useimmat ovat omaksuneet näennäisen varmuuden vain tehdäkseen paremman ulkonaisen vaikutuksen. He eivät ole niinkään aikoneet saada aikaan meissä mitään varmuutta kuin näyttää meille, kuinka pitkälle he olivat päässeet tavoitellessaan tuota totuutta, _quam docti fingunt magis quam norunt_.[236] Kun Timaioksen on tehtävä Sokrateelle selkoa siitä, mitä hän tietää jumalista, maailmasta ja ihmisistä, ehdottaa hän, että hän saisi siitä puhua kuten ihminen ihmiselle, ja että riittää, jos hänen todistusperusteensa ovat todennäköiset, niinkuin jonkun toisen perusteet; sillä eksaktisia perusteita hän ei sano itsellään eikä kellään kuolevaisella olevan esitettävissä. Tämän on eräs hänen kannattajistaan mukaillut seuraavin sanoin: _Ut potero, explicabo; nec tamen ut Pythius Apollo, certa ut sint et fixa, quae dixero; sed ut homunculus, probabilia coniectura sequens_,[237] ja niin hän on sen lausunut puheessaan kuoleman halveksimisesta, joka on luonnollinen ja kansantajuinen puhe. Toisessa paikassa hän on sen kääntänyt itsensä Platonin sanojen mukaan: _Si forte, de deorum natura ortuque mundi disserentes, minus id, quod habemus in animo, consequimur, haud erit mirum: aequum est enim meminisse, et me, qui disseram, hominem esse, et vos, qui iudicetis; ut, si probabilia dicentur, nihil ultra requiratis_.[238]

Aristoteles luettelee meille tavallisesti suuren joukon toisia mielipiteitä ja luuloja, verratakseen niihin omaansa, ja osoittaakseen meille, kuinka paljoa pitemmälle hän on päässyt, ja kuinka paljon lähempänä hän on todennäköisyyttä; sillä totuutta ei arvostella toisten arvollisuuden ja todistuksen nojalla; ja siitä syystä Epikuros visusti karttoi niihin vetoamista kirjoitelmissaan. Tämä on suurin dogmaattisista filosofeista; ja kuitenkin saamme häneltä kuulla, että paljot tiedot antavat aihetta vielä enempään epäilemiseen; hänen näkee usein tieten taiten verhoutuvan niin sakeaan ja tolkuttomaan epäselvyyteen, ettei siitä voi päättää mitään hänen mielipiteestään; se on itse asiassa pyrrhonismia päättäväisen kuoren alla.

Kuulkaa Ciceron vakuutusta, joka selittää meille toisten ajatustavan omallansa: _Qui requirunt, quid de quaque re ipsi sentiamus, curiosius id faciunt, quam necesse est... Haec in philosophia ratio contra omnia disserendi, nullamque rem aperte iudicandi, profecta a Socrate, repetita ab Arcesila, confirmata a Carneade, usque ad nostram viget aetatem... Hi sumus, qui omnibus veris falsa quaedam adiuncta esse dicamus, tanta similitudine, ut in iis nulla insit certe iudicandi et assentiendi nota_.[239] Minkä vuoksi ei vain Aristoteles, vaan useimmat muutkin filosofit ovat tavoitelleet vaikeatajuisuutta, jolleivät antaakseen arvokkuutta kyseenalaiselle turhanpäiväiselle asialle, ja peijatakseen meidän sielumme uteliaisuutta, antamalla sille ravintoa, antamalla sille tämän onton ja lihattoman luun kalvettavaksi? Klitomakhos vakuutti, ettei hän koskaan osannut Karneadeen kirjoitelmista ymmärtää, mitä mieltä tämä oli; siitä syystä on Epikuros omissaan karttanut helppotajuisuutta, ja Herakleitos on senvuoksi saanut liikanimen σκοτεινος.[240] Vaikeatajuisuus on raha, jota oppineet käyttävät niinkuin silmäinkääntäjät, jotteivät paljastaisi tieteensä tyhjyyttä, ja jonka ihmisten typeryys helposti ottaa vastaan käteisenä:

_Clarus, ob obscuram linguam, magis inter inanes... Omnia enim stolidi magis admirantur amantque, inversis quae sub verbis latitantia cernunt_.[241]

Cicero moittii eräitä ystäviään siitä, että he ovat tottuneet panemaan astrologiaan, oikeustieteeseen, dialektiikkaan ja geometriaan enemmän aikaa kuin mitä nämä tieteet ansaitsevat, ja että tämä seikka suuntasi heidän harrastuksensa pois elämän hyödyllisemmistä ja kunniakkaammista velvollisuuksista; kyrenaikalaiset filosofit halveksivat yhtä paljon fysiikkaa kuin dialektiikkaa; Zenon julisti aivan alussa kirjaansa _Tasavallasta_ kaikki vapaat tieteet hyödyttömiksi; Krysippos sanoi, että mitä Platon ja Aristoteles olivat kirjoittaneet logiikasta, sen he olivat kirjoittaneet leikillään ja harjoituksen vuoksi, eikä voinut uskoa, että he olisivat puhuneet tosissaan niin turhasta aineesta; Plutarkhos sanoo samaa metafysiikasta; Epikuros olisi sanonut sen vielä retoriikasta, kieliopista, runoudesta, matematiikasta ja, paitsi fysiikasta, kaikista tieteistä, ja Sokrates samoin kaikista paitsi vain siitä, joka käsittelee tapoja ja elämää; mitä häneltä tiedustelikin, niin hän ohjasi aina tiedustelijan ensi sijassa tekemään selkoa silloisen ja menneen elämänsä vaiheista, joita hän tutkisteli ja arvosteli, katsoen kaiken muun opiskelun toisarvoiseksi tämän rinnalla ja tarpeettomaksi: _parum mihi placeant eae litterae, quae ad virtutem doctoribus nihil profuerunt_;[242] useimpia tieteitä ovat oppineet itse näin halveksineet, mutta he eivät ole pitäneet sopimattomana harjoittaa henkeänsä sellaisissakin asioissa, joissa ei ollut mitään hyödyllisiä, vakavaa sisällystä.

Muutoin toiset ovat pitäneet Platonia dogmaatikkona, toiset epäilijänä, toiset eräissä asioissa toisena, eräissä toisena. Hänen dialogiensa ohjaaja, Sokrates, on aina kysymässä ja panemassa väittelyä käymään, ei koskaan sitä pysähdyttämässä, ei koskaan tyydyttämässä ketään, ja sanoo, ettei hän osaa muuta kuin väittää vastaan. Homeros, heidän lähdekirjailijansa, on laskenut perustukset yhtälailla kaikille filosofisille koulukunnille, osoittaakseen, kuinka yhdentekevää oli, mitä tietä kulkisimme. Platonista sai alkunsa, sanotaan, kymmenen eri koulukuntaa; mielestäni onkin hänen oppinsa, jos mikään, häilyvä, eikä väitä mitään varmasti.

Sokrateen oli tapana sanoa, että kätilöt, valitessaan ammatikseen sen, että auttavat toisia synnyttämään, luopuvat siitä ammatista, että itse synnyttäisivät, ja että hän, viisaan miehen nimen johdosta, jonka jumalat olivat hänelle suoneet, myöskin oli miehekkäässä ja henkisessä rakkaudessaan, luopunut synnyttämiskyvystään, tyytyen auttamaan ja tukemaan avullaan synnyttäjiä, avaamaan heidän luontonsa, voitelemaan heidän tiehyeitänsä, helpottamaan heidän sikiönsä ulospääsyä, arvostelemaan sitä, kastamaan sen, ruokkimaan, vahvistamaan, kapaloimaan sitä ja ympärileikkaamaan sen, käytellen ja käsitellen työasettaan toisten vaaran uhalla ja heidän onnensa kaupalla.