Part 17

Ohjeittensa lopuksi filosofia neuvoo meitä noudattamaan esikuvina voimailijaa ja muulinajajaa, joilla tavallisesti näkee paljoa vähemmän mielenkarvautta kuoleman, tuskan ja muiden vaikeuksien johdosta ja enemmän lujuutta kuin mitä tiede koskaan antaa kellekään, joka ei ole niihin syntynyt ja valmistunut itsestään luonnollisella tottumisella. Mikä muu kuin tietämättömyys tekee, että lapsen hentoja jäseniä ja hevosen raajoja on helpompi leikellä ja viileskellä kuin meidän jäseniämme? Kuinka monta ihmistä on pelkkä mielikuvituksen voima tehnyt sairaaksi? Näemme usein sellaisia, jotka iskettävät suontansa, perkauttavat vatsansa ja lääkitsevät itseänsä parantaakseen tauteja, joita tuntevat vain kuvittelussaan. Kun meiltä puuttuu todellisia tauteja, niin tiede lainaa meille omansa: "Tuo ihonväri ennustaa teille jotakin katarrintapaista röhkää; tämä lämmin vuodenaika uhkaa teitä kuumeenluontoisella kiihtymyksellä; tämä vasemman kätenne elämänviivan leikkaus tietää teille jotakin merkittävää ja läheistä pahoinvointia"; ja lopulta se käy haikailematta itse terveydenkin kimppuun: "Tämä nuoruuden reippaus ja rotevuus ei voi pysyä aisoissa; siltä täytyy ottaa verta ja voimaa, koska on pelättävä, että se muutoin kääntyy teitä itseänne vastaan."

Verratkaa moisten mielikuvitelmain orjana olevan ihmisen elämää peltomiehen elämään; jälkimmäinen noudattaa luonnollista haluaan, arvostelee asioita vain sen mukaan, miltä ne nykyhetkellä todella tuntuvat, ilman tiedettä ja ilman ennusteita, ja tuntee kipuja vain silloin, kun hänellä todella niitä on, kun sitävastoin edellisellä usein on kivitauti sielussaan ennenkuin munuaisissaan; ikäänkuin ei olisi kylliksi aikaista kärsiä tuskaa sitten, kun se on tullut, omaksuu hän sen ennakolta mielikuvituksessaan ja rientää sitä vastaan.

Se, mitä sanon lääketieteestä, voi soveltua esimerkiksi yleensä kaikesta tieteestä. Siitä on johtunut tuo niiden filosofien muinainen mielipide, jotka pitivät korkeimpana hyvänä meidän ymmärryksemme heikkouden tunnustamista. Tietämättömyyteni tarjoaa minulle yhtä paljon tilaisuutta toivoon kuin pelkoon; ja kun minulla ei ole muuta sääntöä terveydelleni kuin muiden ihmisten esimerkkien ja muualla samanlaisessa tapauksessa näkemieni tapahtumain neuvoma, niin saan niitä kaikenlaisia ja pysähdyn vertauksiin, jotka ovat minulle suotuisimmat. Otan terveyden vastaan avosylin, vapaana, täytenä ja kokonaisena, ja kiihdytän haluani siitä nauttimaan sitä enemmän, kuta vähemmän tavallinen ja kuta harvinaisempi se minulle nykyhetkellä on; kaukana siitä, että häiritsisin sen lepoa ja suloisuutta uuden ja väkinäisen elämäntavan katkeruudella. Eläimet osoittavat meille kyllin selvästi, kuinka paljon sairauksia sielumme levottomuus meille tuottaa; mitä meille kerrotaan Brasilian asukkaista, että he kuolivat ainoastaan vanhuudesta, se selitetään johtuneeksi heidän ilmastonsa selkeydestä ja tyyneydestä; minä selitän sen johtuneeksi pikemmin heidän sielunsa tyyneydestä ja selkeydestä, sitä kun eivät rasittaneet mitkään intohimot eivätkä pinnistetyt ja vastenmieliset ajatukset ja askarrukset, koska he olivat ihmisiä, jotka elivät elämänsä ihmeteltävässä yksinkertaisuudessa ja tietämättömyydessä, vailla tieteitä, lakeja, kuningasta ja minkäänlaista uskontoa.

Ja mistä johtuu se, mitä kokemus osoittaa, että hienostumattomimmat ja hidasluontoisimmat ovat voimakkaampia ja himoittavampia lemmen toimituksissa, ja että muulinajajan rakkaus otetaan usein suosiollisemmin vastaan kuin hienon salonkiherran, muusta kuin siitä, että jälkimmäisessä sielun kiihtymys häiritsee hänen ruumiinsa voimaa, murtaa ja väsyttää sen, samoin kuin se väsyttää ja häiritsee tavallisesti sielua itseänsä. Mikä muu sen mullistaa, mikä syöksee sen tavallisemmin raivohulluuteen, kuin sen oma tulisuus, sen terävyys, sen vilkkaus, sanalla sanoen sen oma voima? Mistä syntyy ylevin hulluus muusta kuin ylevimmästä viisaudesta? Samoin kuin hartaista ystävyyssuhteista syntyy tuimia vihamielisyyksiä ja vankat terveydet muuttuvat kuolettaviksi taudeiksi, samoin syntyvät sielujemme harvinaisista ja ankarista myrskyistä suurenmoisimmat ja riivatuimmat mielenviat; ei ole kuin puoli ruuvinkierrosta siirtyessä toisesta toiseen. Mielenvikaisten ihmisten teoista näemme, kuinka hyvin hulluus soveltuu yhteen sielumme voimakkaimpien toimintain kanssa. Jokainen tietää, kuinka huomaamaton on välimatka vapaan hengen vallattomasta lennosta ja korkeimman ja harvinaisen hyveen ilmauksista hulluuteen.

Platon sanoo raskasmielisiä ihmisiä paremmiksi oppimaan ja etevämmiksi; heilläpä on myöskin enemmän taipumusta hulluuteen kuin millään muilla. Lukemattomat henget ovat tuhoutuneet omasta voimastaan ja notkeudestaan. Millaisen hyppäyksen onkaan äskettäin, oman myrskyisyytensä ja tulisuutensa vaikutuksesta, tehnyt eräs älykkäimpiä, nerokkaimpia ja tuon antiikkisen ja puhtaan runouden hengessä kehittyneimpiä italialaisia runoilijoita,[201] mitä koskaan on ollut olemassa? Eikö hänellä ole syytä kiitollisuuteen tuolle omalle murhaavalle vilkkaudelleen, tuolle valolle, joka on hänet sokaissut, tuolle järjen täsmälliselle ja jännitetylle käsityskyvylle, joka on vienyt häneltä järjen, tuolle hartaalle ja uutteralle tietojen etsinnälle, joka on vienyt hänet tylsyyteen, tuolle harvinaiselle taipumukselle sielun kykyjen harjoituksiin, joka on tehnyt hänet kykenemättömäksi kaikkeen harjoitukseen ja riistänyt häneltä sielun? Tunsin vielä enemmän surua kuin sääliä nähdessäni hänet Ferrarassa niin kurjassa tilassa, elävänä neronsa kuoleman jälkeen, tuntematta itseään ja teoksiaan, jotka hänen tietämättänsä ja kuitenkin hänen nähtensä on saatettu julkisuuteen korjaamattomina ja muodottomina.

Jos tahdotte ihmisen terveeksi, normaaliseksi, luja- ja vakavaryhtiseksi, niin verhotkaa hänet pimeyteen, toimettomuuteen ja unteluuteen. Meidän täytyy tyhmistyttää itsemme viisastuaksemme ja sokaista itsemme opastaaksemme itseämme. Ja jos minulle sanotaan, että tuosta edusta, että olemme penseitä ja tylsiä tuntemaan tuskia ja kipua, seuraa se haitta, että se tekee meidät johdonmukaisesti myöskin vähemmän kärkkäiksi ja persoiksi nautinnoille ja sille, mikä on hyvää, niin se on kyllä totta, mutta kohtalomme kurjuus tekee, että meillä ei ole yhtä paljoa nautittavaa kuin kartettavaa, ja että suurinkaan hekuma ei koske meihin niinkuin vähäinen tuska: _segnius homines bona quam mala sentiunt_;[202] meissä ei täysi terveys tunnu niinkuin vähäpätöisin tauti:

_Pungit In cute vix summa violatum plagula corpus, quando valere nihil quemquam movet. Hoc juvat unum, quod me non torquet latus, aut pes; cetera quisquam vix queat aut sanum sese aut sentire valentem_.[203]

Hyvä vointimme on vain sitä, ettemme tunne pahoinvointia. Siitäpä syystä se filosofien koulukunta, joka on antanut eniten arvoa nautinnolle, on myöskin määritellyt sen pelkäksi tuskattomuudeksi. Tuskattomuus, se on korkein hyvän aste, mitä ihminen saattaa toivoa, kuten Ennius sanoi:

_nimium boni est cui nihil est mali_;[204]

sillä tuokin hivelevä ja kiihtynyt hyvän tunne, jonka tapaa eräissä nautinnoissa ja joka näyttää kohottavan meidät yli tavallisen terveyden ja tuskattomuuden, tuo aktiivinen, liikkuva ja niin sanoakseni polttava ja pureva hekuma, sekin tähtää vain tuskattomuuteen päämaalinansa; se vietti, joka ajaa meidät lihalliseen yhteyteen naisten kanssa, se pyrkii vain poistamaan meistä sitä mielipahan tunnetta, jonka meille tuottaa kiihkeä ja raju himo, ja tahtoo vain tyydyttää sen ja päästä rauhaan ja olemaan tuota kiihkotilaa vailla; samoin on laita muilla aloilla. Sanon siis, että jos yksinkertaisuus lähentää meitä tuskattomuuteen, niin se lähentää meitä meidän oloissamme sangen onnelliseen tilaan. Kuitenkaan ei pidä kuvitella sitä niin visusti suljetuksi, että se olisi kokonaan vailla tunnetta; sillä Krantor oli varsin oikeassa vastustaessaan Epikuroksen tuskattomuutta, jos sille lasketaan niin syvät perustukset, että jopa tuskien lähestyminenkin ja synty on siinä mahdoton. "En kiittele tuota tuskattomuutta, joka ei ole mahdollinen eikä toivottava; olen tyytyväinen, kun en ole sairas; mutta jos olen sairas, niin tahdon tietää, että sitä olen, ja jos minua poltetaan poltinraudalla tahi leikataan, niin tahdon sitä tuntea." Todella, jos perinjuurin poistettaisiin tuskan tunteminen, niin hävitettäisiin samalla kokonaan myöskin nautinnon tunteminen, ja lopulta tehtäisiin tyhjäksi koko ihminen. _Istud nihil dolere non sine magna mercede contingit immanitatis in animo, stuporis in corpore_.[205] Tuska on ihmiselle hyvä aikanaan; ei hänen tule aina karttaa sitä eikä aina tavoitella nautintoa.

On sangen suuri lisä tietämättömyyden kunniaan, että tiede itse ajaa meidät sen syliin, kun se ei kykene tekemään meitä kyllin jäykiksi kestämään kärsimysten taakkaa; sen on pakko turvautua tällaiseen sovitteluun, höllittää ohjaksiamme ja sallia meidän pelastautua tietämättömyyden helmaan ja turvata meidät sen suosiollisella avulla onnen kolahduksilta ja loukkauksilta. Sillä mitä muuta se tahtoo sanoa saarnatessaan meille, että meidän tulee suunnata ajatuksemme pois tuskista, jotka meitä ahdistavat, ja kohdistaa se menneisiin nautintoihin, käyttää lohdutuksena nykyisessä pahassa menneen hyvän muistoa ja kutsua avuksemme haihtunut ilo vastapainoksi sille, mikä meitä vaivaa? _Levationes aegritudinum in avocatione a cogitanda molestia et revocatione ad contemplandas voluptates ponit_.[206] Ellei se ehkä, milloin sen voima ei riitä, tahdo käyttää viekkautta ja tehdä sukkelaa temppua ja keikausta, kun sen ruumiin ja käsivarsien voima sattuu pettämään; sillä mitä rahaa se on, en tahdo sanoa filosofille, vaan yksinkertaisesti vakavalle miehelle, että hänelle maksetaan kreikkalaisen viinin makeuden muistolla silloin, kun hän todellisuudessa tuntee tulisen kuumeen polttavaa janoa? Sehän pikemminkin tekisi hänen kauppansa kahta huonommaksi:

_Che ricordarsi il ben doppia la noia_.[207]

Samaa laatua on tämä toinen filosofian antama neuvo: että tulee säilyttää muistissa vain mennyt onni ja haihduttaa siitä pois kärsimämme kiusat; ikäänkuin meillä olisi vallassamme unohtamisen taito; ja se on neuvo, jonka johdosta menetämme arvoa, vieläkin kerran.

_Suavis est laborum praeteritorum memoria_.[208]

Mitä! Filosofiako, jonka tulee antaa minulle aseet käteen taistellakseni kohtaloa vastaan, jonka tulee karaista rohkeuteni, polkeakseni jalkoihini kaikki ihmiselämän vastoinkäymiset, sekö alentuu niin hemmoittelevaksi, että käskee minua pelastamaan nahkani moisilla raukkamaisilla ja naurettavilla metkuilla? Sillä muisti ei palauta mieleemme sitä, mitä valitsemme, vaan sen, mitä se tahtoo; vieläpä on niin, ettei mikään paina jotakin niin elävästi muistiimme kuin halu unohtaa se; hyvä keino, jolla saa jonkin asian säilymään sielussamme ja kaiverretuksi siihen, on se, että kehoittaa sieluamme unohtamaan sen. Ja totta ei ole tämä: _Est situm in nobis, ut et adversa quasi perpetua oblivione obruamus, et secunda jucunde et suaviter meminerimus_;[209] mutta totta on tämä: _Memini etiam quae nolo; oblivisci non possum quae volo_.[210] Ja kenen antama on tämä neuvo? Sen, _qui se unus sapientem profiteri sit ausus_;[211]

_qui genus humanum ingenio superavit et omnes praestinxit, stellas exortus uti aetherius sol_.[212]

Muistin tyhjentäminen ja paljaaksi riistäminen, eikö se ole oikea ja sopiva tie tietämättömyyteen?

_Iners malorum remedium ignorantia est_.[213]

Näemme useita tämäntapaisia ohjeita, joilla meidän sallitaan lainata alhaisolta tyhjänpäiväisiä näennäisiä apukeinoja, milloin terävä ja voimakas järki ei tarpeeksi tepsi, kunhan ne vain ovat meille tyydytykseksi ja lohdutukseksi; milloin ei voida parantaa haavaa, tyydytään turruttamaan ja peittelemään se. Luulen, että nuo filosofit myöntävät minulle sen, että jos he voisivat luoda järjestystä ja vakavuutta sellaiseen elämään, joka jonkinlaisesta ymmärryksen heikkoudesta ja sairaudesta pysyisi nautinnoissa ja levollisena, niin he suostuisivat siihen:

_Potare et spargere flores incipiam, patiarque vel inconsultus haberi_.[214]

Monet filosofit olisivat samaa mieltä kuin Lykas: tämä, joka muutoin oli tavoiltaan hyvin vakava ja eleli kaikessa hiljaisuudessa ja rauhassa perheensä keskuudessa, laiminlyömättä mitään velvollisuuttansa omaisiansa ja muita ihmisiä kohtaan, varjellen itsensä varsin visusti kaikelta, mikä oli vahingollista, oli jonkinlaisen mielenhäiriön johdosta saanut päähänsä erään houreen: hän näet luuli olevansa alituisesti teattereissa katselemassa ilveilyjä, näytelmiä ja mitä kauneimpia komedioja. Kun lääkärit olivat parantaneet hänet tästä pahan nesteen vaikutuksesta, niin oli vähällä, ettei hän vetänyt heitä oikeuteen, saadakseen heidät siirtämään hänet jälleen noiden suloisten mielikuvitelmain maailmaan:

_Pol! me occidistis, amici, non servastis, ait; cui sic extorta voluptas et demptus per vim mentis gratissimus error_;[215]

haaveillen samoin kuin Thrasylaos, Pythodoroksen poika, joka oli siinä luulossa, että kaikki Piraioksen satamasta lähtevät ja sinne saapuvat laivat tekivät työtä vain häntä varten, ja iloitsi niiden onnellisesta merimatkasta ja otti ne ilomielin vastaan. Kun hänen veljensä Kriton oli saanut hänet palautetuksi paremmalle järjelle, kaipasi hän tuota tilaa, jossa hän oli elänyt iloisena ja kaikesta mielipahasta vapaana. Samaa sanoo tuo vanha kreikkalainen runonsäe, että "on varsin mukavaa, ettei ole niin älykäs",

Εν τω φρονειν γαρ μηδεν ηδιστος βιος.[216]

Ja Salomonin Saarnaaja sanoo: "Paljosta viisaudesta on paljon harmia", ja: "Ken hankkii viisautta, hankkii itselleen vaivaa ja levottomuutta."

Sekin, mihin filosofia yleensä antaa suostumuksensa, se viimeinen lääke, jonka se määrää kaikenlaisessa hädässä, että voimme tehdä lopun elämästä, jota emme jaksa kestää (_Placet? pare. Non placet? quacumque vis, exi...[217] Pungit dolor? vel fodiat sane: si nudus es, da jugulum, sin tectus armis Vulcaniis, id est fortitudine, resiste_[218]), ja tuo kreikkalaisten sanantapa pidoissa, joka myöskin sovitetaan siihen: _Aut bibat, aut abeat_,[219] joka kuuluu sopivammalta gascognelaisen kielellä, joka muuttaa kernaasti B:n V:ksi, kuin Ciceron kielellä:

_Vivere si recte nescis, decede peritis. Lusisti satis, edisti satis atque bibisti; tempus abire tibi est, ne potum largius aequo rideat et pulset lasciva decentius aetas_;[220]

mitä se muuta on kuin sen oman kykenemättömyyden tunnustus ja turvautumista ei vain tietämättömyyteen, vaan typeryyteenkin, tunteettomuuteen ja olemattomuuteen?

_Democritum postquam matura vetustas admonuit memorem motus languescere mentis, sponte sua letho caput obvius obtulit ipse_.[221]

Sitähän sanoi Antistheneskin, että "täytyy varustaa itselleen joko järkeä, ymmärtääkseen, tahi nuoraa, hirttäytyäkseen", ja siihenhän viittasi Krysipposkin seuraavan, runoilija Tyrtaioksen sanan johdosta: On mentävä miehuuteen tahi kuolemaan. Ja Krates sanoi, että "rakkauden voi parantaa nälällä, jollei ajalla, ja jos nämä molemmat keinot eivät ketä miellyttäisi, hirttonuoralla". Kun se Sextius, josta Seneca ja Plutarkhos puhuvat niin kovin kiitellen, oli antautunut opiskelemaan filosofiaa, heittäen sikseen kaiken muun, niin hän päätti heittäytyä mereen, huomatessaan opintojensa edistymisen liian hitaaksi ja pitkälliseksi; hän riensi kuolemaan, kun ei voinut saavuttaa tietoa. Kas tässä mitä laki sanoi tästä asiasta: "Jos sattuu kohtaamaan jokin suuri vastoinkäyminen, jota ei voi auttaa, niin satama on lähellä, ja voi uimalla pelastautua pois ruumiista, kuin vuotavasta purresta; sillä kuoleman pelko se pitää sielun sidottuna ruumiiseen eikä elämän halu."

Samoin kuin yksinkertaisuus tekee elämän miellyttävämmäksi, se tekee sen myöskin viattomammaksi ja paremmaksi, kuten äsken jo aloin osoittaa. "Yksinkertaiset", sanoo pyhä Paavali, "ja tietämättömät nousevat ja omistavat taivaan"; ja me kaikkine tietoinemme, me sukellamme helvetin syvyyksiin. En pane niin paljon huomiota Valentianukseen, joka oli tieteen ja kirjallisuuden jyrkkä vihamies, enkä Liciniukseen, molemmat Rooman keisareita, jotka sanoivat niitä kaiken valtiojärjestyksen myrkyksi ja turmioksi, enkä Mohamettiin, joka, kuten olen kuullut, kielsi tieteen uskolaisiltaan; mutta suuren Lykurgoksen esimerkin ja arvovallan ja kunnioituksen tuota jumalaista lakedaimonilaista valtiomuotoa kohtaan, joka oli niin suuri, niin ihmeteltävä ja kukoisti niin kauan hyveen ja onnen puolesta, ilman minkäänlaista tieteiden opetusta tahi harjoittamista, täytyy toden totta painaa sangen paljon. Ne, jotka palaavat tuosta uudesta maailmasta, jonka espanjalaiset isiemme aikana löysivät, voivat todistaa meille, kuinka nuo kansakunnat, vailla hallitusmiehiä ja lakeja, elävät paljon oikeudenmukaisemmin ja parempaa järjestystä noudattaen kuin meikäläiset, joilla on enemmän virkamiehiä ja lakeja kuin on muita ihmisiä ja kuin on tekoja...

Sitä sanoi myöskin eräs Rooman senaattori viimeisiltä vuosisadoilta, että heidän edeltäjänsä henki haisi sipulille ja heidän vatsansa tuoksui hyvälle omalletunnolle, ja hänen aikalaisensa päinvastoin tuoksuivat ulospäin hyvälle hajulle, mutta sisäisesti haisivat kaikenlaisille paheille, se on, ymmärtääkseni, että heillä oli paljon tietoja ja kykyjä, mutta sangen vähän rehellisyyttä. Hienostumattomuuteen, tietämättömyyteen, yksinkertaisuuteen, karkeuteen yhtyy kernaasti viattomuus; uteliaisuus, rikkiviisaus, tiedot tuovat mukanaan pahuuden; nöyryys, pelko, tottelevaisuus, sävyisyys, jotka ovat pääasiat inhimillisen yhteiskunnan säilymiselle, vaativat köyhää, kuuliaista ja itsestään vaatimattomasti ajattelevaa sielua. Kristityt tietävät erikoisen hyvin, kuinka uteliaisuus ihmisellä on luontainen ja alkuperäinen pahe; viisautensa ja tietojensa kartuttamisen halu se oli ihmisheimon ensimmäinen turmio; sitä tietä se on syössyt itsensä iankaikkiseen kadotukseen; ylpeys on sen tuho ja turmelus; ylpeys se ajaa ihmisen poikkeamaan tavallisilta teiltä ja saa hänet omaksumaan uusia oppeja ja mieluummin olemaan harhautuneen ja kadotuksen tielle eksyneen joukkion johtajana, olemaan harhaopin ja valheen koulumestarina ja opettajana kuin olemaan oppilaana totuuden koulussa ja antamaan toisen käden johtaa ja ohjata itseänsä yleistä ja suoraa kulkutietä myöten. Sitä ehkä tarkoittaa vanha kreikkalainen sana, että "taikausko seuraa ylpeyttä ja tottelee sitä kuin isäänsä". Oi järjen ylpeys, kuinka suuresti vahingoitatkaan meitä!

Kun Sokrates oli saanut tietää, että viisauden jumala oli antanut hänelle nimen "Viisas", hämmästyi hän eikä itseään joka puolelta tutkiessaan ja ravistellessaan löytänyt minkäänlaista perustusta tälle jumalan päätökselle. Hän tunsi toisia yhtä oikeamielisiä, itseänsä hillitseviä, uljaita, tietorikkaita kuin hänkin ja kaunopuheisempia, kauniimpia ja maalle hyödyllisempiä. Vihdoin hän päätti, että hänet oli eroitettu muista ja että hän oli viisas vain senvuoksi, ettei hän pitänyt itseään sellaisena, ja että hänen jumalansa katsoi erinomaiseksi typeryydeksi ihmisessä sitä, että hän luuli itseään tietorikkaaksi ja viisaaksi, ja että hänen paras oppinsa oli tietämättömyyden oppi, ja yksinkertaisuus hänen paras viisautensa. Pyhä Sana julistaa viheliäisiksi ne meistä, jotka pitävät itseänsä arvossa: "Muta ja tuhka, sanoo se heille, mitä sinulla on ylpeilemistä?" Ja toisessa kohdassa: "Jumala on luonut ihmisen varjon kaltaiseksi"; kuka siitä voi mitään sanoa, kun se valon poistuttua on häipynyt? Me olemme vain tyhjyyttä.

Kaukana siitä, että kykenisimme käsittämään Jumalan ylevyyttä, ymmärrämme kaikkein vähimmin niitä Luojamme tekoja, jotka parhaiten kantavat hänen leimaansa ja ovat hänelle ominaisimpia. Kristityille on uskomattoman asian kohtaaminen tilaisuus uskomiseen; tuo asia on sitä järjenmukaisempi, kuta ihmisjärjen vastaisempi se on; jos se olisi järjenmukainen, niin se ei enää olisi ihme; ja jos se olisi jonkin esimerkin mukainen, niin se ei enää olisi mitään omituista. _Melius scitur Deus nesciendo_,[222] sanoo pyhä Augustinus; ja Tacitus: _Sanctius est ac reverentius de actis deorum credere quam scire_;[223] ja Platon arvelee olevan jotakin julkeuden vikaa siinä, että liian uteliaasti tavoittelemme tietoa Jumalasta ja maailmasta ja kaiken olevaisen alkusyistä. _Atque illum quidem parentem huius universitatis invenire, difficile; et quum iam inveneris, indicare in vulgus, nefas_,[224] sanoo Cicero. Me kyllä sanomme: Mahtavuus, Totuus, Vanhurskaus: ne ovat sanoja, jotka merkitsevät jotakin suurta; mutta mitä se on, sitä emme mitenkään näe emmekä tajua. Me sanomme, että Jumala pelkää, vihastuu, rakastaa,

_immortalia mortali sermone notantes_.[225]

Ne ovat kaikki mielenkuohuja ja -liikutuksia, jotka eivät voi asua Jumalassa, kuin jos hän olisi meidän muotoisemme, emmekä me voi kuvitella häntä hänen muotonsa mukaisesti. Jumala yksin voi tuntea itsensä ja selittää tekonsa, eikä tee sitä meidän kielellämme sattuvasti, koska hänen on alennuttava ja laskeuduttava meidän tasollemme, jotka makaamme maassa. "Kuinka saattaa hänelle soveltua varovaisuus, joka on välimuoto hyvän ja pahan välillä, koskapa hänessä ei ole mitään pahaa? Entä järki ja ymmärrys, joita me käytämme päästäksemme siitä, mikä on epäselvää, siihen, mikä on todennäköistä, koskapa Jumalalle ei ole mikään epäselvää? Oikeus, joka jakaa kullekin sen, mitä hänelle tulee, ja joka on luotu ihmisten yhteiskuntaa ja yhdyselämää varten, kuinka se voi olla Jumalassa? Ja kuinka kohtuullisuus, joka on ruumiillisten nautintojen hillitsemistä, joilla ei ole Jumalassa mitään sijaa? Lujuus kestämään tuskaa, vaivaa ja vaaroja on hänelle yhtä vähän ominainen, koska nuo kolme eivät ensinkään pääse häntä lähestymään." Siksipä Aristoteles katsoo hänen olevan yhtä vailla hyvettä kuin pahettakin. _Neque gratia neque ira teneri potest; quod quae talia essent, imbecilla essent omnia_.[226]

Sitä totuuden tuntemiskykyä, joka meillä on, olipa se millainen tahansa, emme ole saaneet omin voiminemme; tämän on Jumala kyllin selvästi osoittanut meille valitsemalla alhaisten, yksinkertaisten ja tietämättömäin joukosta todistajat ilmaisemaan meille hänen ihmeteltävät salaisuutensa. Uskomme ei ole meidän oma hankkimamme; se on pelkkä lahja toisen anteliaasta kädestä. Uskontoamme emme ole saaneet järjen tahi oman ymmärryksemme avulla, vaan toisen arvovallasta ja käskystä. Ymmärryksemme heikkous auttaa meitä siinä enemmän kuin voima, ja sokeutemme enemmän kuin selvänäköisyytemme. Tietämättömyytemme pikemmin kuin tietomme tekee meidät rikkaiksi tuosta jumalallisesta tiedosta. Ei ole kumma, jos meidän luonnolliset ja maalliset apuneuvomme eivät pysty käsittämään tuota yliluonnollista ja taivaallista tietoa; ottakaamme se omasta puolestamme vastaan vain tottelevaisina ja nöyrinä; sillä, kuten kirjoitettu on: "Minä masennan viisasten viisauden ja lannistan ymmärtäväisten ymmärryksen." Missä on tämän maailman viisas, sen kirjailija, sen väittelijä? Eikö Jumala ole tehnyt typeryydeksi tämän maailman viisautta? Sillä koska maailma ei ole oppinut tuntemaan Jumalaa viisaudellaan, niin hän on tahtonut pelastaa uskovaiset saarnan tietämättömyydellä ja yksinkertaisuudella.