Part 15

On eräänlaisia taipumuksia kiintymykseen, jotka syntyvät meissä joskus ilman järjen neuvoa ja johtuvat satunnaisesta mielenpuuskasta, jota eräät sanovat myötätunnoksi; ne voivat vallata eläimet niinkuin meidätkin: näemme hevosten rupeavan läheisiin tuttavuussuhteisiin määrättyjen toisten kanssa, jopa siihen määrään, että meidän on vaikea saada niitä elämään ja matkustamaan erillään toisistaan; näkee niiden kohdistavan mieltymyksensä johonkin tiettyyn toveriensa väriin, ikäänkuin määrättyihin kasvoihin, ja missä tahansa ne sen tapaavat, liittyvän siihen riemastuneina ja suosionosoituksin ja rupeavan inhoamaan ja vihaamaan mitä tahansa muuta muotoa. Eläimiä johtaa, niinkuin meitäkin, valinta niiden rakkaussuhteissa, ne valikoivat jollakin tavoin naaraansa; ne eivät ole vailla meidän mustasukkaisuudentunteitamme eivätkä äärimmäisen kovia ja leppymättömiä vihantunteita.

Halut ovat joko luonnollisia ja välttämättömiä, kuten juominen ja syöminen, tahi luonnollisia, mutta eivät välttämättömiä, kuten naarasten lähenteleminen, tahi eivät luonnollisia eivätkä välttämättömiä. Tätä viimeksi mainittua laatua ovat melkeinpä kaikki ihmisten halut; ne ovat aivan tarpeettomia ja teennäisiä, sillä ihmeellistä on, kuinka vähän luonto tarvitsee tyytyäksensä, kuinka vähän se on jättänyt meille kaivattavaa. Meidän keittiöittemme valmisteet eivät kuulu sen järjestykseen; stoalaiset sanovat, että ihminen voisi tulla toimeen yhdellä oliivilla päivässä; meidän herkulliset viinimme eivät ole sen neuvomia, eikä se liioittelu, jonka me lisäämme lemmenpyyteisiin:

_Neque illa magno prognatum deposcit consule cunnum_.[174]

Nämä luonnolle vieraat halut, jotka hyvän tietämättömyys ja väärä luulo ovat meihin valaneet, ovat niin lukuisat, että ne karkoittavat melkein kaikki luonnonmukaiset; ei enempää eikä vähempää kuin jos jossakin kaupungissa olisi niin suuri määrä ulkomaalaisia, että ne ajaisivat sieltä ulos luonnolliset asukkaat tahi tekisivät lopun heidän arvovallastaan ja mahdistaan, anastaen ja vallaten sen kokonaan. Eläimet ovat paljon hillitympiä kuin me, ja pysyttäytyvät kohtuullisempina luonnon meille määräämien rajojen piirissä; eivät kuitenkaan niin tarkasti, ettei niillä tavattaisi myöskin jotakin meidän kohtuuttomuuttamme vastaavaa.

Ja aivan samoin kuin on ollut hurjia himoja, jotka ovat ajaneet ihmisiä rakastamaan eläimiä, samoin eläimetkin joskus on vallannut rakkaus ihmisiin, ja on syntynyt luonnottomia rakkaussuhteita molempien lajien välillä, kuten todistaa tuo norsu, joka oli grammaatikko Aristophaneen kilpailijana erään nuoren, Aleksandrian kaupungissa asuvan kukkastytön rakkaudesta eikä mitenkään ollut häntä huonompi hyvin intohimoisen kosijan toimissa; sillä kävellen torilla, missä myytiin hedelmiä, se otti niitä kärsällään ja kantoi hänelle; se jätti hänet näkyvistään niin vähän kuin mahdollista, ja joskus se pisti kärsänsä hänen poveensa hänen kaulurinsa alitse ja koetteli hänen rintojaan.

Kerrotaan myöskin eräästä lohikäärmeestä, että se rakastui erääseen tyttöön, ja eräästä hanhesta, joka rakastui erääseen lapseen Asopin kaupungissa, ja eräästä pässistä, joka oli viulunsoittajatar Glaucian palvelijana; ja joka päivä näkee apinoita, jotka ovat hurjasti rakastuneet naisiin. Näkee myöskin erästen koiraseläinten antautuvan oman sukunsa koirasten rakastettaviksi. Oppianus ja muut kertovat eräitä esimerkkejä todisteiksi siitä kunnioituksesta, jota eläimet avioliitoissaan osoittavat sukulaisuutta kohtaan, mutta kokemus näyttää meille varsin usein päinvastaista:

_Nec habetur turpe juvencae ferre patrem tergo; fit equo sua filia conjux; quasque creavit init pecudes caper, ipsaque cuius semine concepta est, ex illo concipit ales_.[175]

Mitä ovelaan sukkeluuteen tulee, niin onko selvempää sellaista kuin filosofi Thaleen muulin osoittama? Kulkiessaan joen poikki suolataakka selässään ja sattumalta kompastuttuaan, niin että sen kantamat säkit aivan kastuivat, ja huomattuaan, että siten sulanut suola oli keventänyt sen kuormaa, se ei koskaan, tavatessaan jonkin puron, jättänyt painautumatta siihen kuormineen, kunnes sen herra huomasi sen juonen ja käski panemaan sen kuormaksi villoja: kun se siten huomasi pettyneensä laskuissaan, lakkasi se enää käyttämästä tuota temppua.

On useita eläimiä, jotka näyttävät kaikessa viattomuudessaan jäljittelevän meidän saituuttamme, sillä niiden näkee äärettömän halukkaasti sieppaavan haltuunsa kaikki mitä voivat, ja huolellisesti piilottavan sen, vaikkeivät sitä ensinkään käytä. Taloudenhoidossa ne eivät vain vie meistä voittoa sillä toimellisuudella, millä ne kokoilevat ja säästävät tulevaa aikaa varten, vaan niillä on myöskin useita sitä varten välttämättömiä taitoja: muurahaiset levittävät luhan ulkopuolelle jyvänsä ja siemenensä, tuulettaakseen, puhdistaakseen ja kuivatakseen ne, peläten niiden pilaantuvan ja mätänevän, kun ne huomaavat niiden alkavan homehtua ja haista härskiltä. Mutta se ehkäisevä varovaisuus, jota ne osoittavat jyrsiessään vehnänjyviä, vie voiton kaikesta kuviteltavasta ihmisten varovaisuudesta: kun vehnä ei pysy aina kuivana ja pilaantumattomana, vaan pehmenee, sulaa ja liukenee ikäänkuin maidoksi, pyrkien itämään ja kasvamaan, niin ne jyrsivät sitä päätä, mistä itu tavallisesti pistää esiin, peläten vehnän muuttuvan siemeneksi ja menettävän luontonsa ja ominaisuutensa, joka sen tekee sopivaksi olemaan niiden ruokavarastona.

Mitä tulee sotaan, joka on suurin ja uhkein ihmisen toiminnoista, niin tahtoisinpa tietää, haluammeko käyttää sitä osoitteena jostakin etevämmyydestä, vai päinvastoin heikkoutemme ja puutteellisuutemme todisteena, koska toistemme voittamisen ja surmaamisen, oman sukumme tuhoamisen ja hävittämisen taito ei totta tosiaan näytä olevan kovinkaan toivottava eläimille, joilla sitä ei ole:

_Quando leoni fortior eripuit vitam leo? Quo nemore umquam exspiravit aper maioris dentibus apri_?[176]

Mutta ne eivät kuitenkaan ole aivan yleisesti sitä vailla, kuten todistavat mehiläisten raivoisat kahakat ja molempain vastakkaisten armeijain päämiesten hankkeet:

_Saepe duobus regibus incessit magno discordia motu; continuoque animos vulgi et trepidantia bello corda licet longe praesciscere_.[177]

Joka kerta kun silmäilen tätä jumalaista kuvausta, tuntuu minusta kuin siinä lukisin kuvattuna ihmisten typeryyden ja ylpeyden; sillä nuo sotaisat liikkeet, jotka tempaavat meidät mukaansa kauhullaan ja hirmullaan, tuo äänten ja huutojen myrsky,

_fulgur ubi ad coelum se tollit, totaque circum aere renidescit tellus, subterque virum vi excitur pedibus sonitus, clamoreque montes icti rejectant voces ad sidera mundi_;[178]

tuo niin monen tuhannen aseistetun miehen peloittava jono, tuo niin kova raivo, into ja rohkeus, on huvittavaa huomata, kuinka joutavista syistä se syttyy, ja kuinka vähäpätöisistä syistä se sammuu:

_Paridis propter narratur amorem Oraecia Barbariae diro collisa duello_.[179]

Koko Aasia menehtyi ja riutui sodissa Pariksen lemmenvehkeiden vuoksi; yhden ainoan miehen mieliteko, kiukku, huvi, kotoinen mustasukkaisuus, syyt, joiden ei pitäisi saada kahta kalaeukkoa kynsimään toisiansa, siinä koko tämän suuren melskeen sielu ja lähtökohta... Mutta tuo suuri ruumis, niin monine kasvoineen ja liikkeineen, jotka näyttävät uhkaavan taivasta ja maata:

_quam multi Libyco volvuntur marmore fluctus, saevus ubi Orion hibernis conditur undis; vel quam sole novo densae torrentur aristae aut Hermi campo aut Lyciae flaventibus arvis; scuta sonant, pulsuque pedum tremit excita tellus_;[180]

tuo raivoisa hirviö, niin monikäsivartinen ja -päinen, se on sittenkin ihminen, heikko, surkea ja viheliäinen; se on vain levoton ja kiihtynyt muurahaiskeko;

_it nigrum campis agmen_;[181]

vastatuulen henkäys, korppiparven vaakkuminen, hevosen kompastuminen, kotkan satunnainen ohilentäminen, jokin uni, ääni, merkki, aamuinen usva riittää lyömään sen nurin ja kaatamaan sen maahan. Pistäkää sitä vain auringon säteellä kasvoihin, niin se heti sulaa ja raukeaa tyhjiin; viuhtokaa sille vain vähän pölyä silmiin, kuten runoilijamme mehiläisille, niin kaikki meidän komppaniamme, legionamme ja tuo suuri Pompeiuskin niiden etunenässä ovat lyötyinä murskaksi; sillä hänethän muistaakseni Sertorius voitti Espanjassa näillä kauneilla aseilla, joita myöskin Eumenes käytti Antigonusta ja Surena Crassusta vastaan:

_Hi motus animorum, atque haec certamina tanta pulveris exigui jactu compressa quiescent_.[182]

Usutettakoon vain meidänkin mehiläisiämme sen kimppuun, niillä kyllä on voimaa ja rohkeutta lyödä se hajalle.

Vielä on tuoreessa muistissa, kuinka portugalilaisten piirittäessä Tamlyn kaupunkia Xiatinen alueella tämän asukkaat kantoivat muurille suuren joukon mehiläispesiä, joita heillä on runsaasti, ja ajoivat tulella mehiläiset niin kiivaasti vihollistensa kimppuun, että nämä luopuivat yrityksestään, kun eivät voineet kestää niiden hyökkäyksiä ja pistoja; niin jäi voitto ja heidän kaupunkinsa vapaus tälle uudelle apujoukolle, vieläpä niin onnellisesti, että taistelusta palattaessa niistä ei puuttunut ainoatakaan.

Keisarien ja rajasuutarien sielut ovat valetut samaan kaavaan. Ajatellessamme ruhtinasten tekojen tärkeyttä ja painavaa merkitystä, me luulemme varmasti, että ne ovat yhtä painavista ja tärkeistä syistä johtuneet; me erehdymme; heitä ajavat eteen- ja taaksepäin heidän liikkeissään samat pontimet kuin meitäkin omissamme; sama syy, joka saa meidät torailemaan naapurimme kanssa, sytyttää ruhtinasten välille sodan; sama syy, joka panee meidät pieksämään lakeijaamme, saa, sattuessaan ruhtinaalle, hänet hävittämään kokonaisen maakunnan; heidän tahtonsa on yhtä kevytmielinen kuin meidän, mutta heidän mahtinsa on suurempi; samat pyyteet ajavat liikkeelle juustopunkin ja norsun.

Mitä uskollisuuteen tulee, niin ei ole maailmassa eläintä, joka olisi niin petollinen kuin ihminen. Historiamme kertovat, kuinka innokkaasti eräät koirat ovat valvoneet herrainsa kuoleman kostetuksi tulemista. Kun Pyrrhos kuningas kerran oli tavannut koiran vartioimassa miehen ruumista ja kuullut, että se oli jo kolme päivää niin tehnyt, käski hän haudata ruumiin ja otti koiran mukaansa. Eräänä päivänä, hänen ollessaan sotaväkensä yleiskatselmuksessa, tämä koira huomasi herransa murhaajat ja hyökkäsi niiden kimppuun kovasti haukkuen ja ankaran vihaisena, pannen tällä ensimmäisellä ilmiannolla alkuun tuon murhan koston, joka pian senjälkeen saatiin laillista tietä toimeen.

Samoin teki viisaan Hesiodoksen koira, joka sai naupaktolaisen Ganyktorin lapset todistettua syypäiksi herransa murhaan. Eräs toinen koira, joka oli vartioimassa erästä temppeliä Athenassa ja huomasi kirkonvarkaan vievän mennessään kauneimmat kalleudet, rupesi tätä haukkumaan minkä jaksoi; mutta kirkonisännät kun eivät siitä heränneet, niin se alkoi seurata häntä, ja kun tuli päivä, pysytteli vähän etäämmällä hänestä, päästämättä häntä koskaan näkyvistään; jos hän tarjosi sille syötävää, niin se ei siitä huolinut, mutta toisille kulkijoille, jotka tulivat sitä tiellä vastaan, se heilutti iloisesti häntäänsä ja otti heidän käsistään, mitä he antoivat sille syödä; jos sen varas pysähtyi nukkumaan, pysähtyi sekin samalla ja samaan paikkaan. Kun tieto tuosta koirasta oli tullut kirkon isännille, alkoivat he seurata sen jälkiä, tiedustellen senkarvaista koiraa, ja tapasivatkin sen vihdoin Kromyonin kaupungissa ja myöskin varkaan, jonka he toivat takaisin Athenaan, missä hän sai rangaistuksensa. Ja kiitollisuuden osoitteeksi tästä hyvästä palveluksesta tuomarit määräsivät yleisestä varastosta tietyn määrän viljaa eläkkeeksi koiralle ja papit pitämään siitä huolta. Plutarkhos todistaa tämän kertomuksen hyvin uskottavaksi ja hänen aikanaan tapahtuneeksi asiaksi.

Mitä kiitollisuuteen tulee (sillä minusta tuntuu, että meidän on syytä nostaa tämä sana arvoon), riittäköön tämä ainoa esimerkki, jonka Apion kertoo omin silmin näkemänään. Eräänä päivänä, sanoo hän, kun Roomassa annettiin kansan huvikseen katsella useiden ulkomaisten eläinten ja erittäinkin harvinaisen suurten leijonain taistelua, oli niiden joukossa eräs, joka raivoisalla käytöksellään, jäsentensä voimalla ja koolla ja ylpeällä ja peloittavalla kiljunnallaan veti kaikkien läsnäolijain huomion puoleensa. Orjain joukossa, jotka esitettiin kansalle tässä eläintaistelussa, oli eräs dakialainen Androdus, jonka omisti ylhäinen roomalainen, arvoltaan konsuli. Kun tuo leijona huomasi hänet kaukaa, pysähtyi se ensin äkkiä, kuin ihmeissään, ja lähestyi sitten aivan hiljaa, lempeästi ja rauhallisesti, ikäänkuin tunnustellakseen häntä. Sen tehtyään, ja saatuaan varmuuden siitä, mitä se tahtoi tietää, se alkoi heiluttaa häntäänsä, niinkuin koirat liehitellessään isäntäänsä, ja nuolla ja suudella tuon kurjan raukan käsiä ja reisiä, joka oli tyrmistyneenä kauhusta ja aivan suunniltaan. Kun leijonan hyvänsävyisyys oli saanut Androduksen toipumaan pelostaan ja hänen näkönsä oli siksi rauhoittunut, että hän saattoi katsella sitä ja tuntea sen, niin oli omituinen nautinto nähdä, kuinka nämä molemmat hyväilivät toisiaan ja osoittivat toisilleen iloaan.

Kun kansa sen johdosta päästi ilohuutoja, kutsutti keisari orjan eteensä, kuullakseen häneltä, kuinka niin outo tapahtuma oli mahdollinen. Tämä kertoi hänelle uuden ja ihmeellisen tarinan. "Herrani ollessa prokonsulina Afrikassa", sanoi hän, "pakotti se julmuus ja ankaruus, jolla hän minua kohteli, pieksättäen minua joka päivä, minut karkaamaan hänen luotaan ja pakenemaan; ja piiloutuakseni varmasti henkilöltä, jolla oli niin suuri valta maakunnassa, pidin parhaana mennä tuon maan erämaihin ja hiekkaisiin ja asumattomiin seutuihin, päätettyäni jollakin tavalla surmata itseni, jos minulle ei kävisi mahdolliseksi löytää ravintoa. Auringonpaahde kun oli äärettömän ankara keskipäivällä ja kuumuus sietämätön, niin lyyhistyin erääseen näkymättömään ja luoksepääsemättömään luolaan ja heittäydyin siihen sisälle. Vähää myöhemmin tuli sinne tuo leijona, yksi käpälä verissä ja haavoitettuna, aivan vaikeroiden ja vinkuen tuskista, joita se tunsi siinä. Sen saapuessa pelästyin kovin, mutta nähdessään minut piiloutuneena pesänsä nurkkaan, se lähestyi aivan hiljaa minua, ojentaen minulle loukkautuneen käpälänsä ja näyttäen sitä minulle, kuin apua pyytääkseen. Otin silloin siitä pois suuren tikun, joka oli tunkeutuneena siihen, ja totuttuani leijonaan jonkin verran, pusertelin sen haavaa ja sain siitä lähtemään pois lian, jota oli siihen kokoontunut, pyyhin ja puhdistin sen niin siistiksi kuin vain saatoin. Tuntien päässeensä vammastaan ja saaneensa lievitystä tuskaansa, leijona rupesi lepäämään ja nukkumaan, pitäen yhä käpäläänsä käsissäni. Siitä lähtien se ja minä elimme yhdessä tuossa luolassa kolme kokonaista vuotta samoista ruokavaroista, sillä pyydystysretkillään tappamistaan eläimistä se toi minulle parhaat palaset, jotka minä tulen puutteessa paahdatin auringolla ja käytin ravinnokseni. Ajan oloon ikävystyttyäni tähän petomaiseen ja villiin elämään, lähdin pois eräänä päivänä, kun leijona oli mennyt tavalliselle pyydystysretkelleen; ja kolmannella päivämatkallani minut yllättivät sotilaat, jotka toivat minut Afrikasta tähän kaupunkiin herralleni, joka äkkiä tuomitsi minut kuolemaan ja petojen raadeltavaksi. Mutta nähtävästi tuo leijona joutui myöskin kiinni pian senjälkeen ja tahtoi nyt palkita minulle sen hyväntyön ja lääkärinavun, jonka se oli minulta saanut."

Siinä tarina, jonka Androdus kertoi keisarille ja jonka hän pani kulkemaan suusta suuhun kansan keskuudessa; sen johdosta hänet kaikkien yhteisestä anomuksesta päästettiin vapaaksi ja vapautettiin tuosta tuomiosta; ja kansan määräyksestä lahjoitettiin hänelle tuo leijona. Siitä lähtien näimme, sanoo Apion, Androduksen kävelevän ravintolasta toiseen Roomassa, taluttaen tuota leijonaa aivan pienestä talutusnuorasta ja ottaen vastaan rahaa, jota hänelle annettiin, leijonan antavan peittää itsensä kukilla, joita sille heitettiin; ja jokainen sanoi tavatessaan heidät: "Kas tuossa on leijona, jonka luona ihminen asui; kas tuossa on mies, joka oli leijonan lääkärinä."

Itkemme usein rakastamiemme eläinten kuolemaa; samoin ne surevat meidän kuolemaamme:

_Post bellator equus, positis insignibus, Aethon it lacrymans, guttisque humectat grandibus ora_.[183]

Niinkuin toiset kansakunnistamme pitävät vaimoja yhteisinä, toisten keskuudessa taas kukin mies pitää omaansa, niin eikö eläinten keskuudessa myöskin näe sellaista ja avioliittoja pidettävän pyhempinä kuin meidän? Mitä tulee seuroihin ja yhdistyksiin, joita ne muodostavat liittyäkseen yhteen ja auttaakseen toisiaan, niin huomaa häristä, sioista ja muista eläimistä, että kun se, jolle teette pahaa, päästää huutoja, niin koko joukko rientää sen avuksi ja yhtyy sitä puolustamaan.

Kun kiiski on niellyt kalastajan koukun, niin sen toverit kokoontuvat joukoittain sen ympärille ja jyrsivät siimaa, ja jos joku niistä on sattunut joutumaan rysään, niin toiset ulkoapäin pistävät sille pyrstönsä, ja se puree sitä hampaillaan minkä jaksaa; siten ne vetävät sen ulos ja vievät mukanaan. Kun joku partakalain tovereista on tarttunut koukkuun, niin ne panevat siiman selkäänsä vastaan ja pistävät siitä ulos piikin, joka on hammaslaitainen kuin saha, ja sillä ne sahaavat poikki siiman.

Mitä tulee erikoisiin palveluksiin, joita me saamme toisiltamme elämän tarpeissa, niin näkee eläinten keskuudessa useita esimerkkejä sellaisista. Väitetään, että valaskala ei liiku koskaan, ellei sillä ole edessään eräs pieni kivikalan näköinen kala, jota senvuoksi sanotaan Oppaaksi; valaskala seuraa sitä, antaen ohjata ja kääntää kulkuansa yhtä helposti kuin peräsin kääntää laivaa; ja palkinnoksi sitten myöskin, -- sen sijaan että kaikki muu, olkoonpa eläin tahi laiva, mikä joutuu tuon hirviön kidan kauheaan rotkoon, heti on hukassa ja nielaistaan, -- tuo pikku kala vetäytyy sinne vahvaan rauhaan ja nukkuu siellä; ja sen nukkuessa valas ei liikahda; mutta kohta kun se lähtee ulos, alkaa valas seurata sitä lakkaamatta; ja jos se sattuu eksymään siitä, niin se harhailee sinne tänne ja usein ruhjoo itseään kallioihin, niinkuin laiva, joka on menettänyt peräsimensä; sen Plutarkhos todistaa nähneensä Antikyran saarella.

Samanlainen yhdyselämä on olemassa hippikerttu nimisen pikkulinnun ja krokotiilin välillä; hippikerttunen tekee vahtipalvelusta tuolle suurelle eläimelle; ja jos faaraokissa, sen vihollinen, lähestyy taistellakseen sen kanssa, niin tuo pikku lintu, peläten, että se yllättää krokotiilin nukkumasta, menee ja herättää sen ja ilmoittaa sille vaaran laulullaan ja nokkimalla sitä; se elää tuon pedon jätteistä, joka päästää sen ystävällisesti suuhunsa ja sallii sen nokkia leukaperissään ja hampaittensa välissä, poimiakseen sieltä sinne jääneitä lihanpalasia; ja jos krokotiili tahtoo sulkea suunsa, niin se ensin käskee sitä lähtemään sieltä pois sulkemalla sitä vähitellen, pusertamatta ja loukkaamatta lintua.

Se simpukka, jota sanotaan helmiäiseksi, elää myöskin siten yhdessä pinnoterin kanssa, joka on pieni ravunsukuinen eläin ja palvelee sen oven- ja portinvartijana, istuen tuon simpukan suussa, jota se pitää alati raollaan, kunnes se näkee jonkin niiden saaliiksi sopivan pikkukalan tulevan sinne sisään; sillä silloin se menee tuon simpukan sisään ja nipistää sen lihaa ja pakottaa sen sulkemaan kuorensa; silloin ne molemmat yhdessä syövät linnaansa suljetun saaliin. Tonnokalojen elintavassa huomaa matematiikan kolmen osan erinomaista tuntemista: mitä astrologiaan tulee, niin ne opettavat sitä ihmiselle, sillä ne pysähtyvät siihen paikkaan, missä talvi-päivänseisahdus ne yllättää, eivätkä liiku siitä seuraavaan päiväntasaukseen saakka; siitäpä syystä Aristoteleskin kernaasti myöntää niiden tuntevan tuon tieteen; mitä taas geometriaan ja aritmetiikkaan tulee, niin ne aina muodostavat joukkueensa kuution muotoiseksi, neliömäiseksi joka suuntaan, ja rakentavat sen vankaksi pataljoonaksi, joka on yltyleensä suljettu ja ympäröity ja jossa on kuusi aivan yhtä suurta pintaa; sitten ne uivat tässä neliömäisessä järjestyksessä, joka on yhtä leveä takaa kuin edestä, niin että jos näkee ja laskee siitä yhden rivin, voi helposti laskea koko joukkueen, koskapa lukumäärä on syvyydelleen sama kuin leveydelleen ja leveydelleen sama kuin pituudelleen.

Mitä mielen uljuuteen tulee, niin ei ole helppo osoittaa sitä ilmeisemmin kuin tuo suuri koira, joka lähetettiin Intiasta kuningas Aleksanterille: sille tarjottiin vastustajaksi taistelussa ensin hirvi, sitten metsäkarju ja sitten karhu; se ei niistä välittänyt eikä viitsinyt liikkua paikaltaan; mutta nähdessään leijonan se nousi heti, osoittaen ilmeisesti julistavansa vain tämän arvokkaaksi ryhtymään taisteluun kanssansa. Katumukseen ja vikojensa tuntoon nähden kerrotaan eräästä norsusta, että se, vihan vimmassa surmattuaan ohjaajansa, rupesi sitä niin äärettömästi suremaan, ettei se enää koskaan tahtonut syödä, vaan heitti henkensä. Mitä armahtavaisuuteen tulee, niin kerrotaan eräästä tiikeristä, kaikkein julmimmasta pedosta, että kun sille oli luovutettu vuohen karitsa, niin se kärsi kaksi päivää nälkää, ennenkuin tahtoi tehdä sille pahaa, ja kolmantena päivänä se särki häkin, johon se oli suljettuna, mennäkseen etsimään muuta syötävää, se kun ei tahtonut käydä karitsan, ystävänsä ja vieraansa, kimppuun. Ja mitä yhdyselämän luoman tuttavallisuuden ja sovinnaisuuden oikeuksiin tulee, niin eihän ole mitään tavatonta, että kasvatamme yhdessä kissoja, koiria ja jäniksiä.

Mutta mitä kokemus opettaa niille, jotka matkustavat merillä, erittäinkin Sisilian merellä, jäälintujen elämästä, se voittaa kaikki, mitä ihminen voi ajatella. Minkä eläinlajin lapsivuodetta, syntymistä ja sikiönsaamista luonto on koskaan pitänyt niin suuressa kunniassa? Sillä runoilijat tosin kertovat, että yksi ainoa saari, Delos, joka ennen oli liikkuva, pysähtyi liikkumattomaksi Latonan synnytystä varten, mutta Jumala on tahtonut, että koko meri seisahtuu, tyyntyy ja tasoittuu laineettomaksi, tuulettomaksi ja sateettomaksi siksi aikaa kuin jäälintu tekee poikasensa, mikä tapahtuu juuri päivänseisahduksen, vuoden lyhyimmän päivän aikana; ja sen nauttiman etuoikeuden nojalla meillä on talvisydännä seitsemän päivää ja seitsemän yötä, joina voimme vaaratta kulkea merillä.

Niiden naaraat eivät tunne muuta koirasta kuin kukin omansa; sen seurassa ne elävät koko elämänsä, koskaan sitä hylkäämättä; jos se käy heikoksi ja raihnaaksi, niin ne ottavat sen hartioilleen, kantavat sitä kaikkialle ja palvelevat sitä sen kuolemaan saakka. Mutta mikään kyky ei ole vielä voinut saada tietoonsa sitä ihmeellistä tekotapaa, millä jäälintu rakentaa pesän poikasilleen, eikä arvata sen rakennusainetta. Plutarkhos, joka oli niitä nähnyt ja käsitellyt useampia, arvelee, että ne ovat jonkin kalan ruodoista, joita se liittää ja sitoo yhteen, punoen ne toisiinsa, toiset pitkin-, toiset poikkipäin, ja käyristäen ja pyöristäen niitä niin, että se lopulta muodostaa niistä pyöreän aluksen, joka voi pysyä veden päällä. Kun se sitten on rakentanut sen valmiiksi, niin se kantaa sen meren aallokkoon, sellaiseen paikkaan, missä meri, tuuditellen sitä aivan hiljaa, opettaa linnun korjaamaan sen, mikä ei ole hyvin saumattua, ja paremmin vahvistamaan niitä kohtia, joissa se huomaa meren aaltojen saavan sen rakennuksen pettämään ja höltymään; ja päinvastoin ne kohdat, jotka ovat liittyneet lujiksi, ne meren aallokko nivoo ja pusertaa kireälle, niin ettei niitä voi särkeä eikä hajoittaa eikä runnella kivittämällä eikä rauta-aseilla muutoin kuin suurin vaivoin.