Part 14

Ihmiset, jotka meitä palvelevat, tekevät sen helpommalla hinnalla ja vähemmän huolellisella ja suosiollisella hoidolla kuin minkä annamme linnuille, hevosille ja koirille. Onko sitä huolta, johon emme pakottaisi itseämme niiden mukavuudeksi? Enpä usko halvimpainkaan palvelijain kernaasti tekevän herrojensa hyväksi, mitä ruhtinaat pitävät kunnianaan tehdä eläinten hyväksi. Nähdessään vanhempainsa olevan huolissaan siitä, kuinka voisivat ostaa hänet vapaaksi orjuudesta, sanoi Diogenes: "He ovat hulluja; joka minua hoitaa ja minut ruokkii, se palvelee minua." Myöskin ne, jotka hoitavat eläimiä, voivat sanoa pikemmin palvelevansa niitä, kuin että ne palvelisivat heitä. Ja ne ovatkin siinä suhteessa jalompia, että leijona ei ikinä alistu toisen leijonan orjaksi, eikä hevonen toisen hevosen orjaksi urheuden puutteesta. Niinkuin me metsästämme eläimiä, samoin tiikerit ja leijonat metsästävät ihmisiä, ja samoin menettelevät eläimet keskenään: koirat ajavat jäniksiä, hauet tuutaimia, pääskyset kaskaita, haukat rastaita ja leivosia:

_Serpente ciconia pullos nutrit, et inventa per devia rura lacerta... Et leporem aut capream famulae lovis et generosae in saltu venantur aves_.[170]

Me jaamme metsästyssaaliimme koiriemme ja lintujemme kanssa samoin kuin vaivan ja taidon, ja Amphipoliin yläpuolella Thrakiassa metsästäjät ja villit haukat jakavat saaliin tasan kahtia, niinkuin myöskin sudet Maiotilaissoiden varsilla, jollei kalastaja jätä niille rehellisesti yhtä suurta osaa saaliistansa, heti menevät ja repivät hänen verkkonsa. Ja niinkuin meillä on metsästystapa, jossa käytetään pikemmin viekkautta kuin voimaa, kuten esimerkiksi ansoilla, ongilla ja koukuilla pyydystäminen, samoin tavataan sellaisia eläintenkin keskuudessa: Aristoteles sanoo, että läkkikala kasvattaa kaulastaan siiman pituisen suoliletkun, jonka se ojentaa ja heittää kauas ja vetää takaisin luokseen, kun tahtoo; huomatessaan jonkin pienen kalan lähestyvän, se antaa sen purra tuon letkun päätä, ollen itse piiloutuneena hiekkaan tahi mutaan, ja vetää sen vähitellen takaisin, kunnes pikku kala on niin lähellä, että se yhdellä hyppäyksellä voi siepata sen kiinni.

Mitä voimaan tulee, niin ei ole maailmassa eläintä, joka olisi alttiina niin monille loukkauksille kuin ihminen. Meille ei tarvita valaskalaa, norsua ja krokodiilia eikä muita sellaisia eläimiä, joista yksi ainoa kykenee tuhoamaan suuren joukon ihmisiä; täit riittävät tekemään lopun Sullan diktaattorinvallasta; suuren ja voittoisan keisarin sydän ja henki on pienen matosen aamuruoka.

Minkätähden sanomme, että ihmisellä oppiin ja järkeen perustuva tieto ja tuntemus eroittaa sen, mikä on hyödyllistä hänen elämälleen ja hänen tautiensa parantamiselle, siitä, mikä ei sitä ole, ja tuntee rabarberin ja kallioimarteen vaikutuksen; mutta kun näemme Kandian vuohien, jos niitä on haavoitettu nuolella, menevän valitsemaan miljoonan yrtin joukosta dictamnum-yrtin lääkkeekseen, ja kilpikonnan, syötyään kyykäärmeen lihaa, heti etsivän meiramia peratakseen vatsansa, lohikäärmeen kiilloittavan ja kirkastavan silmänsä saksankuminalla, haikarain antavan toisilleen peräruiskeita merivedellä, norsujen vetävän pois ei vain omista ja toveriensa, vaan myöskin herrainsa ruumiista (kuten todistaa Aleksanterin voittaman Porus kuninkaan norsu) heittokeihäitä ja pistimiä, joita niihin on heitetty taistelussa, ja tekevän sen niin taitavasti, että me emme osaa sitä tehdä niin tuskattomasti, niin miksi emme sano, että tämä samoin on taitoa ja järkevyyttä? Sillä jos niitä halventaaksemme selitämme, että ne osaavat sen vain luonnon neuvomina ja opettamina, niin emme riistä niiltä tiedon ja järkevyyden ansiota, vaan myönnämme sen niille vielä suuremmalla syyllä kuin itsellemme, niin varman opettajattaren kunniaksi.

Katsoen koiran liikkeisiin, joka jouduttuaan kolmen tien haaraukseen joko etsiessään herraansa, josta se on eksynyt, tahi ajaessaan takaa jotakin edessään pakenevaa otusta, tunnustelee tietä toisensa jälkeen, ja saatuaan varmuuden kahdesta, löytämättä niillä etsimäänsä jälkeä, kiiruhtaa arvelematta kolmannelle, on Krysippoksen, vaikka hän kaikissa muissa suhteissa ajattelee yhtä halveksivasti eläinten asemasta kuin kukaan muu filosofi, pakko tunnustaa, että tuossa koirassa tapahtuu seuraava ajatuksen juoksu: "Olen seurannut herrani jälkeä tuohon tienhaaraan saakka; hänen täytyy ehdottomasti kulkea jotakin noista kolmesta tiestä; hän ei ole kulkenut tätä eikä tuota; siis hänen täytyy ehdottoman varmasti kulkea tuota kolmatta", ja että, hankkien varmuuden tällä johtopäätöksellä ja ajatuksen kululla, se ei enää käytä vaistoaan kolmannella tiellä, eikä enää tutki tätä, vaan antaa järjen voiman viedä itsensä sille. Eikö ole yksi ja sama, onko koira itsestään vai Trapezuntilta oppinut tuon puhtaasti dialektisen piirteen ja tuon jaettujen ja toisiinsa sidottujen arvostelmien ja osien riittävän luettelemisen käytön?

Kuitenkaan eläimet eivät ole kykenemättömiä oppimaan myös meidän tavallamme: rastaita, korppeja, harakoita, papukaijoja voimme opettaa puhumaan; ja tuo helppous, jonka huomaamme, saada valtaamme niiden niin notkea ja taipuisa ääni ja hengitys, muodostaaksemme sitä ja pakottaaksemme sen ääntämään tietyn määrän kirjaimia ja tavuja, todistaa, että niillä on sisäinen järki, joka tekee ne niin opinkykyisiksi ja -haluisiksi. Jokainen on, luulen ma, nähnyt yllinkyllin monenmoisia temppuja, joita ilveilijät opettavat koirilleen, tansseja, joissa ne eivät hairahdu ainoatakaan kertaa kuulemansa sävelen rytmistä, useita erilaisia liikkeitä ja hyppyjä, joita he niillä teettävät käskemällä niitä sanallaan.

Mutta enemmän ihmetellen panen merkille sen, mikä kuitenkin on jotenkin tavallista, miten menettelevät sokeain sekä maalla että kaupungissa käyttämät koirat: olen tarkannut, kuinka ne pysähtyvät määrätyille oville, joista ovat tottuneet saamaan almun, kuinka ne väistävät vankkurien ja rattaiden kanssa yhteen törmäämistä silloinkin, kun niitä itseään varten on kylliksi tilaa niiden kulkea ohi; olen nähnyt erään, joka kulkiessaan kaupungin vallihaudan reunaa poikkesi tasaiselta ja sileältä polulta ja valitsi huonomman, pitääkseen herransa loitommalla haudasta. Kuinka oli voitu saada tämä koira käsittämään, että sen tehtävänä oli katsoa vain herransa turvallisuutta ja halveksia omia etujaan, palvellakseen häntä? Ja kuinka se saattoi tietää, että se ja se tie tosin oli kylliksi leveä sille, mutta ei sokealle? Voiko tuon kaiken ymmärtää edellyttämättä järjen käyttöä?

Ei saa unohtaa, mitä Plutarkhos kertoo nähneensä Roomassa keisari Vespasianus vanhemman läsnäollessa Marcelluksen teatterissa erään koiran tekevän. Tuota koiraa käytti eräs silmäinkääntäjä, joka esitti moni-ilmeistä ja monihenkilöistä kuvitelmaa, ja sillä oli siinä osansa. Muun muassa sen piti olla jonkin aikaa olevinaan kuollut, koska oli syönyt erästä rohdosainetta. Nieltyään leivän, joka oli olevinaan tätä rohdosta, se pian alkoi vavista ja hoippua, niinkuin olisi huumautunut. Lopulta se oikaisihe pitkäkseen ja jäykistihe kuin kuollut, antaen vetää ja laahata itseään paikasta toiseen, niinkuin näytelmän sisällyksen mukaan pitikin. Ja sitten, huomatessaan ajan olevan, se alkoi ensiksi liikutella jäseniään aivan hiljaa, kuin olisi herännyt sikeästä unesta, ja kohottaen päätään katseli sinne tänne tavalla, joka hämmästytti kaikkia läsnäolijoita.

Härät, joita käytettiin Susan kuninkaallisissa puutarhoissa niitä kasteltaessa ja kiertämään eräitä suuria vedennostopyöriä, joihin oli kiinnitetty sankoja (jollaisia näkee useita Languedocissa), oli määrätty vetämään niitä sataan kierrokseen asti päivässä, joten ne olivat niin tottuneet tähän määrään, että oli mahdoton millään voimalla saada niitä vetämään ainoatakaan kierrosta enempää; tehtyään määrätyönsä ne pysähtyivät siihen paikkaan. Me olemme nuorukaisiässä, ennenkuin osaamme laskea sataan asti, ja olemme äskettäin oppineet tuntemaan kansoja, joilla ei ole mitään tietoa luvuista.

Toisten opettaminen edellyttää vielä enemmän älyä kuin opetuksen vastaanottaminen. Mutta jättääkseni sikseen, mitä Demokritos arvelee ja todistaa, että eläimet ovat opettaneet meille useimmat taidot, esimerkiksi hämähäkki kutomisen ja ompelun, pääskynen rakentamisen, joutsen ja satakieli musiikin, ja useat eläimet esimerkillään lääketaidon, Aristoteles katsoo, että satakielet opettavat poikasensa laulamaan ja käyttävät siihen aikaa ja huolta, josta seuraa, että ne poikaset, joita me ruokimme häkissä ja joilla ei ole ollut aikaa käydä vanhempainsa koulua, menettävät paljon laulunsa ihanuutta; siitä voimme päättää, että se paranee ohjauksesta ja opiskelusta; ja vapaidenkaan keskuudessa se ei ole yksi ja sama; kukin on sitä oppinut kykynsä mukaan; ja mitä tulee niiden oppimiskiihkoon, niin ne ponnistelevat kilvan niin tarmokkaasti, että voitettu joskus jää kuolleena paikalle, sen hengitys kun pettää ennemmin kuin ääni. Nuorimmat hautovat miettiväisinä mielessään eräitä laulun säejaksoja ja yrittelevät jäljitellä niitä; oppilas kuuntelee opettajansa opetusta ja tekee tiliä siitä sangen huolellisesti; ne vaikenevat, milloin toinen, milloin toinen; kuulee korjattavan virheitä ja tuntee jonkinlaisia nuhteita opettajan taholta.

Olen kerran, sanoo Arrianus, nähnyt norsun, jolla oli symbaali riippumassa kummallakin reidellään ja kolmas kiinnitettynä kärsäänsä, ja niiden soidessa kaikki toiset tanssivat piirissä, nousten ja kumartuen määrätahdissa soittimen ohjauksen mukaan; ja huvittavaa oli kuulla tuota sopusointua. Rooman teatterinäytännöissä oli tavallisesti nähtävänä norsuja, jotka oli opetettu liikkumaan ja suorittamaan laulun sävelten mukaan tansseja, joissa oli useita vaihteita, vuoroja ja eri tahtilajeja, sangen vaikeita oppia. Niiden joukossa nähtiin sellaisia, jotka itsekseen kertailivat läksyjänsä ja harjoittelivat huolellisesti ja hartaasti, jotteivät niiden isännät toruisi ja löisi niitä.

Mutta tämä toinen harakkaa koskeva juttu, josta meille vastaa itse Plutarkhos, on kummallinen. Tämä harakka oli erään parturin liikehuoneessa Roomassa ja teki ihmeitä, matkien äänellään kaikkea, mitä kuuli. Eräänä päivänä sattui, että pysähdyttiin pitkäksi aikaa soittamaan joitakin torvia tuon huoneen edustalla. Siitäpä alkaen ja koko seuraavan päivän tuo harakka oli mietteissään, mykkänä ja surumielisenä. Kaikki ihmiset kummastelivat, ja luultiin, että torvien ääni oli sen noin huumannut ja tyrmistyttänyt, ja että kuulon mukana ääni oli samalla hävinnyt. Mutta lopulta huomattiin, että se oli syvällistä tutkistelua ja itseensä syventymistä, ja että se mielessään harjoitteli ja valmisteli ääntään esittämään noiden torvien säveliä, niin että se ensi kertaa ääntäessään mukaili täydellisesti niiden kerrot, tauot ja sävelkoristeet ja oli tämän uuden oppimansa vuoksi ylenkatsoen hyljännyt kaikki, mitä se ennen oli osannut sanoa.

En tahdo jättää mainitsematta myöskään tätä toista esimerkkiä koirasta, jonka sama Plutarkhos kertoo nähneensä (sillä mitä järjestykseen tulee, niin tunnen kyllä sekoittavana sen; mutta en noudata sitä näiden esimerkkien järjestämisessä enempää kuin koko muussakaan työssäni), ja joka oli eräässä laivassa. Kun tämän koiran oli vaikea saada öljyä, jota oli erään ruukun pohjalla, jonne se ei voinut ulottua kielellään astian suun ahtauden vuoksi, meni se etsimään pikkukiviä ja pani niitä ruukkuun, kunnes sai öljyn nousemaan lähemmäs reunaa, missä se saattoi siihen ulottua. Mitä tuo on muuta kuin sangen terävän älyn vaikutusta? Berberian korppien sanotaan tekevän samoin, kun vesi, jota ne tahtovat juoda, on liian matalalla.

Tämä teko muistuttaa tavallaan sitä, mitä norsuista kertoi eräs sikäläisen kansakunnan kuningas Juba, että kun jokin niistä metsästäjäin viekkaudella on saatu menemään johonkin niistä syvistä kuopista, joita niille kaivetaan ja jotka peitetään hienoilla risuilla niiden pettämiseksi, sen toverit tuovat siihen kiireesti paljon kiviä ja puunpalasia, jotta se niiden avulla pääsisi sieltä ulos. Mutta tämä eläin on niin monessa muussa suhteessa ihmisen vertainen kyvyllään, että jos tahtoisin luetella seikkaperäisesti kaikki, mitä kokemus siitä on opettanut, niin voisin helposti todistaa, mitä tavallisesti väitän, että on monesti suurempi eroitus ihmisen ja ihmisen kuin eläimen ja ihmisen välillä. Erään norsun hoitaja eräässä yksityistalossa Syyriassa varasti joka ateria puolet sille määrätystä ruoka-annoksesta; eräänä päivänä isäntä tahtoi itse ruokkia sitä ja kaatoi sen seimeen oikean sen ruuaksi määräämänsä ohra-annoksen; norsu, joka katsoi karsaasti tuota hoitajaansa, eroitti kärsällään ja pani syrjään puolet, ilmaisten siten vääryyden, jota sille tehtiin. Ja eräs toinen, jonka hoitaja sekoitti sen ruokaan kiviä lisätäkseen sen määrää, lähestyi pataa, jossa hän keitti lihaa päivällisekseen, ja pani sen täyteen tuhkaa.

Nuo ovat yksityisiä tekoja; mutta kaikki ovat nähneet ja tietävät, että kaikissa armeijoissa, jotka marssivat Itämailta, norsut olivat yhtenä päävoimana, ja että niiden tekemä vaikutus oli verrattoman paljon suurempi kuin nykyään tykistömme, joka jotenkin vastaa niitä järjestetyssä taistelussa (se on helppo niiden päättää, jotka tuntevat muinaisaikojen historiaa),

_siquidem Tyrio service solebant Annibali, et nostris ducibus regique Molosso horum maiores, et dorso ferre cohortes, partent aliquam belli, et euntem in praelia turrim_.[171]

Kaiketi siis oltiin varmoja ja tietoisia näiden eläinten luotettavuudesta ja ymmärryksestä, koska ne uskallettiin asettaa taistelun etunenään, missä pieninkin pysähdys, jonka ne olisivat voineet tehdä, niiden ruumiiden suuruuden ja painon vuoksi, pieninkin säikähdys, joka olisi saanut ne kääntymään päin omaan väkeensä, riitti aikaansaamaan täydellisen tappion. Ja vain harvoin on nähty tapahtuvan, että ne heittäytyivät takaisin omien joukkojensa päälle, kun sitävastoin me itse käännymme toistemme päälle ja murramme rivimme. Niille ei annettu suoritettavaksi vain yhtä yksityistä liikettä, vaan useampia eri tehtäviä taistelussa, samoin kuin Intian uudestaan valloittaessaan espanjalaiset antoivat koirille, joille he maksoivat palkkaa ja jakoivat osan saaliista; ja nuo eläimet osoittivat yhtä suurta taitoa ja älyä viemään perille ja vakiinnuttamaan heidän voittonsa, hyökkäämään ja peräytymään olosuhteiden mukaan, eroittamaan ystävät vihollisista, kuin ne osoittivat intoa ja tuimuutta.

Me ihailemme enemmän ja pidämme suuremmassa arvossa sitä, mikä on ulkomaista, kuin sitä, mikä on meillä tavallista, ja jollei niin olisi laita, en olisi viipynyt tässä pitkässä esimerkkiluettelossa. Sillä jos tarkasti panemme merkille, mitä tavallisesti huomaamme omassa keskuudessamme elävistä eläimistä, voimme luullakseni niistä todeta yhtä ihmeteltäviä seikkoja kuin ne, joita kokoillaan ulkomailta ja toisilta aikakausilta. Yksi ja sama luonto niissä kulkee kulkuaan; ken olisi riittävästi perehtynyt sen nykyiseen tilaan, se voisi siitä varmasti päättää koko sen tulevaisuuden ja koko sen menneisyyden.

Näin ennen aikaan keskuudessamme ihmisiä, jotka oli tuotu tänne meren yli kaukaisista maista, ja kun emme ymmärtäneet lainkaan heidän kieltänsä, ja kun sitäpaitsi heidän käytös- ja esiintymistapansa ja heidän vaatteensa olivat kokonaan toisenlaiset kuin meikäläiset, niin kuka meistä ei pitänyt heitä sekä villeinä että raakoina, kuka ei pitänyt heitä typerinä ja tuhmina nähdessään, kuinka he olivat mykkiä, eivät taitaneet ranskaa, eivät tunteneet meidän kädensuutelujamme ja kiemurtelevia kumarruksiamme, meidän ryhtiämme ja käytöstämme, jonka tietenkin tulee olla ihmisluonnon mallina? Kaiken sen, mikä meistä näyttää oudolta ja mitä emme ymmärrä, me tuomitsemme. Näin käy meidän myöskin muodostaessamme käsityksemme eläimistä. Niillä on useampia ominaisuuksia, jotka lähentelevät meikäläisiä; vertaamalla voimme tehdä jonkinlaisia johtopäätöksiä näistä; mutta siitä, mikä eläimille on erikoista, mitä tiedämme siitä? Hevoset, koirat, härät, lampaat, linnut ja useimmat kotieläimemme tuntevat äänemme ja tottelevat sitä; niin teki kyllä myöskin Crassuksen ankerias ja tuli hänen luokseen, kun hän sitä kutsui; samoin tekevät Arethusan suihkukaivon altaassakin ankeriaat, ja olen nähnyt monta kalalammikkoa, jossa kalat rientävät esille syömään, kuullessaan määrätynlaisen huudon hoitajiltaan,

_nomen habent, et ad magistri vocem quisque sui venit citatus_.[172]

Me voimme siitä tehdä päätelmiä. Voimme myöskin sanoa, että norsuilla on jonkinlaista uskontoa, koskapa voi nähdä niiden omasta luonnostaan, opettamatta ja käskemättä, useampaan kertaan peseydyttyään ja puhdistauduttuaan nostavan kärsiänsä kuin käsivarsia, ja tiettyinä päivän hetkinä silmät suunnattuina itäänpäin pysähtyvän pitkäksi aikaa mietiskelemään ja tutkistelemaan. Mutta joskaan emme muissa eläimissä näe mitään tuollaista ulkonaista ilmiötä, emme silti voi väittää niiden olevan uskontoa vailla emmekä selittää suuntaan tai toiseen sitä, mikä on meiltä salattu; samoin kuin toiselta puolen näemme jotakin seuraavassa filosofi Kleantheksen huomaamassa toiminnassa, koska se muistuttaa omaamme: hän kertoo nähneensä muurahaisia lähtevän keostaan kantamaan toisen muurahaisen ruumista toiseen kekoon päin, josta useita toisia muurahaisia tuli niitä vastaan, kuin puhumaan niille; ja oltuaan yhdessä jonkin aikaa, jälkimmäiset palasivat neuvottelemaan, nähkääs, kansalaistensa kanssa; ja niin ne kulkivat edestakaisin pariin kolmeen kertaan sopimisen vaikeuden vuoksi; vihdoin viimeksi tulleet toivat ensinmainituille pesästään madon, ikäänkuin lunnaiksi kuolleesta, ja tuon madon ensin mainitut nostivat selkäänsä ja kantoivat kotiinsa, jättäen toisille vainajan ruumiin. Niin selittää asian Kleanthes, todistaen siten, että ne eläimet, joilla ei ole ääntä, eivät silti ole vailla keskinäistä kanssakäymistä ja yhteyttä, jollaista meiltä puuttuu; ja siitä syystä teemme tyhmästi, kun rupeamme siitä mielipiteitä lausumaan.

Mutta ne kykenevät vielä muunkinlaisiin suorituksiin, joihin meidän kykymme eivät läheskään riitä, ja joita mielikuvituksellammekaan emme voi käsittää, puhumattakaan siitä, että voisimme jäljittelemällä ne saavuttaa. Monet ovat sitä mieltä, että siinä suuressa ja ratkaisevassa meritaistelussa, jonka Antonius menetti Augustusta vastaan, hänen päällikkökaleerinsa pysähdytti kesken sen kulkua eräs pikku kala, jolle latinaa puhuvat antavat nimen _Remora_, koska se voi pysähdyttää vaikka millaisen laivan, johon se tarrautuu kiinni. Ja kun keisari Caligula souti suurine laivastoineen Romanian rannikolle, pysähdytti tuo samainen kala äkkiä vain hänen kaleerinsa; hän otatti kiinni tuon kalan, joka oli tarttuneena hänen laivansa pohjaan, hyvin suutuksissaan siitä, että niin pieni eläin saattoi voittaa meren ja tuulet ja kaikkien hänen airojensa voiman vain tarttumalla nokastaan kiinni hänen kaleeriinsa (se näet on kuoriaiskala), ja hän kummasteli vielä hyvin hyvällä syyllä sitä, että kun se oli tuotu hänelle laivaan, sillä ei enää ollut sitä voimaa, joka sillä oli ollut sen ulkopuolella.

Eräs Kyzikos-kaupungin porvari pääsi muinoin hyvän matemaatikon maineeseen huomattuaan metsäsian elintavan: tällä on pesäänsä käytäviä eri kohdilta ja eri ilmansuunnilta, ja tuntien edeltäpäin, miltä taholta tuuli on tulossa, se menee ja sulkee aukon sen tuulen puolelta; sen huomattuaan tämä porvari toi kaupunkiinsa varmoja ennakkotietoja tuulesta, joka alkaisi puhaltaa.

Kameleontti käy sen paikan väriseksi, missä se on, mutta läkkikala ottaa itse minkä värin se tahtoo, olosuhteiden mukaan, piiloutuakseen siltä, mitä se pelkää, ja siepatakseen kiinni sen, mitä se pyydystää; kameleontin muuttuminen on passiivista, läkkikalan aktiivista laatua. Me muutamme joskus väriä, säikähtäessämme, suuttuessamme, hävetessämme ynnä muiden mielentilojen johdosta, jotka muuttavat kasvojemme väriä; mutta se johtuu vaikutuksen alaisuudesta, kuten kameleontilla; keltatauti kyllä vaikuttaa sen, että ihomme kellastuu, mutta sitä ei vaikuta meidän tahtomme antama määräys. Mutta nuo vaikutukset, jotka toisissa eläimissä huomaamme suuremmiksi kuin omamme ovat, todistavat niissä jotakin etevämpää kykyä, joka meiltä on salattu; samanlaisia ovat todennäköisesti useat muutkin niiden ominaisuudet ja kyvyt, joista eivät mitkään ulkonaiset merkit anna meille tietoja.

Kaikista muinaisajan ennustuksista vanhimmat ja varmimmat olivat ne, jotka perustuivat lintujen lentoon; meillä ei ole mitään sellaista eikä niin ihmeellistä. Tätä niiden siivenliikkeen säännöllisyyttä ja järjestystä, jonka nojalla tehdään johtopäätöksiä tulevista tapahtumista, täytyy kai jonkin erinomaisen voiman olla ohjaamassa niin ylevään toimintaan; sillä pintapuolista on katsoa tätä suurta vaikutusta johtuvaksi jostakin luonnon säädöksestä, ilman sen aikaansaajan ymmärrystä, suostumusta ja järkeä; se on ilmeisesti väärä luulo, että niin on.

Sähkörauskulla on se ominaisuus, ettei se ainoastaan puuduta jäseniä, jotka sitä koskettavat, vaan verkkojen ja nuotan läpikin se lähettää untelon raukeuden niiden käsiin, jotka sitä liikuttelevat ja käsittelevät; vieläpä sanotaan lisäksi, että jos kaataa vettä sen päälle, niin tuntee, kuinka tuo vaikutus nousee käteen asti ja puuduttaa tuntoaistin veden läpi. Tämä voima on ihmeellinen; mutta se ei ole hyödytön sähkörauskulle: se tuntee sen ja käyttää sitä, niin että näkee sen, siepatakseen kiinni saaliin, jota se pyydystää, lymyävän pohjamutaan, jotta toiset kalat, liukuessaan sen ylitse, tämän sen kylmyyden koskettamina ja puuduttamina joutuvat sen valtaan.

Kurjet, pääskyt ja muut muuttolinnut, jotka vaihtavat asuinpaikkaa vuodenaikojen mukaan, osoittavat varsin hyvin tuntevansa ennustuskykynsä ja käyttävät sitä.

Metsästäjät vakuuttavat meille, että valitakseen koiranpentujen joukosta sen, joka tulee jättää eloon parhaana, tarvitsee vain antaa emän itsensä valita se: esimerkiksi, jos vie ne pesästä pois, niin ensimmäinen, jonka se kantaa sinne takaisin, on aina paras; tahi jos on piirittävinään joka taholta niiden makuuksen tulella, niin paras on se pennuista, jonka avuksi emä ensin kiiruhtaa. Tästä näkyy, että niillä on jokin ennakolta tuntemisen taito, jota meillä ei ole, tahi jokin toinen ja tehokkaampi kyky arvostella poikasiaan kuin meillä.

Kun se tapa, millä eläimet syntyvät, sikiävät, liikkuvat, elävät ja kuolevat, on meidän omaamme niin lähellä, niin kaikki, mitä otamme pois niiden vaikuttimista ja lisäämme omaan luontoomme, korottaaksemme sen niiden luonnon yläpuolelle, ei voi mitenkään johtua järkemme vaatimuksesta. Terveytemme ohjeeksi lääkärit asettavat esikuvaksemme eläinten elämän ja tavat; sillä seuraava sananparsi on ammoisista ajoista ollut kansan suussa:

_Tenez chaulds les pieds et la teste; au demourant, vivez en beste_.[173]

Jos oikeudenmukaisuus on siinä, että antaa kullekin, mitä hänelle tulee, niin eläimet, jotka palvelevat, rakastavat ja puolustavat hyväntekijöitään ja vainoovat ja häpäisevät vieraita ja niitä, jotka tekevät niille pahaa, jäljittelevät siten tavallaan meidän oikeudenmukaisuuttamme; samoin myöskin, noudattamalla hyvin oikeudenmukaista tasapuolisuutta jaellessaan pienokaisilleen omaisuuttaan. Mitä ystävyyteen tulee, niin se on niillä verrattoman paljon elävämpi ja uskollisempi kuin ihmisillä. Hyrcanus, Lysimakhos-kuninkaan koira, pysyi herransa kuoltua itsepintaisesti hänen vuoteensa päällä, juomatta ja syömättä; ja sinä päivänä, jolloin hänen ruumiinsa poltettiin, se lähti juoksemaan ja heittäytyi tuleen, jossa hänet poltettiin; samoin teki myöskin erään Pyrrhos nimisen miehen koira: se näet ei liikahtanut herransa vuoteen päältä hänen kuolemansa jälkeen, ja kun hänet kannettiin pois, antoi se viedä itsensäkin pois samalla ja heittäytyi lopuksi roviolle, jolla sen herran ruumis poltettiin.