Part 13
jos olemme saaneet taivaan lahjana sen vähän järjen, mitä meillä on, niin kuinka se voi katsoa meitä yhdenvertaisiksi taivaan kanssa? Kuinka se voi pitää sen olemusta ja ominaisuuksia meidän tietämisemme määrättävinä? Kaikki, mitä näemme noissa kappaleissa, hämmästyttää meitä: _quae molitio, quae ferramenta, qui vectes, quae machinae, qui ministri tanti operis fuerunt_?[156] Miksi luulemme niiden olevan sielua ja elämää ja järkeä vailla? Olemmeko huomanneet niissä jotakin liikkumatonta ja tunteetonta typeryyttä, me, joilla ei ole mitään muuta yhteyttä niiden kanssa kuin totteleminen? Sanommeko, ettemme ole nähneet missään muussa luontokappaleessa kuin ihmisessä järjellä varustettua sielua? Entäpä sitten? Olemmeko nähneet mitään muuta auringon kaltaista? Onko se olematon siksi, ettemme ole nähneet mitään sen kaltaista, ja ovatko sen liikkeet olemattomat siksi, ettei ole toisia samanlaisia? Jos se, mitä emme ole nähneet, on olematonta, niin tietomme on ihmeellisen rajoitettua: _quae sunt tantae animi angustiae_?[157] Eikö se ole inhimillisen itserakkauden unelmia, kun kuusta tehdään taivaalla liikkuva maa, kun kuvitellaan siellä olevan vuoria, laaksoja, kuten Anaxagoras, kun sijoitetaan sinne ihmisasuntoja ja perustetaan sinne siirtoloita meidän mukavuudeksemme, kuten tekevät Platon ja Plutarkhos, ja meidän maastamme tehdään valaiseva ja loistava taivaankappale? _Inter caetera mortalitatis incommoda et hoc est, caligo mentium; nec tantum necessitas errandi, sed errorum amor. Corruptibile corpus aggravat animam, et deprimit terrena inhabitatio sensum multa cogitantem_.[158]
Itserakkaus on meidän luontainen, meidän peritautimme. Viheliäisin ja raihnaisin kaikista luontokappaleista on ihminen, ja samalla myöskin ylpein. Hän tuntee ja näkee itsensä sijoitetuksi tänne maailman rapaan ja lokaan, köytetyksi ja naulatuksi pahimpaan, kuolleimpaan ja alhaisimpaan maailmankaikkeuden osaan, asunnon viimeiseen ja taivaan holvista etäisimpään kerrokseen, yhteen eläinten kanssa, jotka ovat kolmesta eläinlajista[159] pahinta; mutta mielikuvituksessaan hän menee ja asettuu kuun radan yläpuolelle ja panee taivaan jalkojensa alle. Tällä samalla itserakkaalla mielikuvituksellaan hän korottaa itsensä Jumalan vertaiseksi, anastaa itselleen jumalalliset ominaisuudet, valikoi ja eroittaa itsensä toisten luontokappalten suuresta joukosta, jättää eläimet, veljensä ja toverinsa, vähille osille ja jakelee niille sen verran kykyjä ja voimia kuin hyväksi näkee. Kuinka hän älynsä voimalla saattaa tuntea eläimissä toimivat sisäiset ja salaiset liikevoimat? Mistä vertailusta niiden ja meidän välillämme hän päättää niiden olevan niin typeriä kuin miksi hän niitä luulee? Kun leikittelen kissani kanssa, niin kuka tietää, eikö se katso minua hauskuttajakseen enemmän kuin minä sitä? Me huvitamme toisiamme molemminpuolisilla apinanilveillä. Jos minulla on oma aikani, milloin alan tahi lakkaan, niin sillä on myöskin omansa.
Kuvaillessaan Saturnuksen aikuista kultaista aikakautta mainitsee Platon silloisen ihmisen tärkeimpien etujen joukossa seurustelun eläinten kanssa, joilta kuulustelemalla ja hankkimalla tietoja hän oppi tuntemaan niiden todelliset ominaisuudet ja eroitukset, joten hän saavutti sangen täydellisen älykkyyden ja järkevyyden, ja ohjasi siten elämänsä paljoa onnellisemmin kuin me voimme sen tehdä. Tarvitsemmeko parempaa todistusta ihmisten häpeämättömyydestä eläimiin nähden? Tuo suuri kirjailija on ollut sitä mieltä, että siihen ruumiinmuotoon nähden, jonka luonto on niille antanut, se on enimmäkseen pitänyt silmällä vain niitä enteitä, jotka niistä saatiin hänen aikanaan. Tuo puutteellisuus, joka estää yhteyden niiden ja meidän välillä, mistä tiedämme, ettei se ole yhtä paljon meissä kuin niissä? Ei ole suinkaan ratkaistu, kenen on syy siihen, ettemme ymmärrä toisiamme: me näet emme ymmärrä niitä enempää kuin ne meitä; yhtä hyvällä syyllä ne voivat pitää meitä eläiminä kuin me niitä. Ei ole mikään suuri ihme, ettemme niitä ymmärrä; emmehän ymmärrä baskejakaan emmekä troglodyyttejä. Kuitenkin muutamat ovat kehuneet ymmärtävänsä niitä, esimerkiksi Apollonius Tyaneus, Melampus, Teiresias, Thales ynnä muut. Ja jos kerran on niin kuin kosmografit sanovat, että on kansakuntia, jotka ottavat koiran kuninkaaksensa, niin täytynee kai heidän jollakin määrätyllä tavalla käsittää sen ääni ja liikkeet.
Meidän tulee huomata välillämme vallitseva yhtäläisyys: me voimme jotenkin likimäärin ymmärtää, mitä ne tahtovat sanoa, samoin eläimet, mitä me tahdomme, suunnilleen samassa määrässä; ne mielistelevät meitä, uhkaavat ja pyytävät meitä, samoin me niitä. Muutoin huomaamme ilmeisesti, että niiden välillä vallitsee täydellinen yhteys, ja että ne ymmärtävät toisiaan, eivät vain saman lajin eläimet, vaan myöskin eri lajeihin kuuluvat:
_Et mutae pecudes et denique secla ferarum dissimiles suerunt voces variasque ciere, quum metus aut dolor est, aut quum iam gaudia gliscunt_.[160]
Hevonen tuntee, että eräänlaisessa koiran haukunnassa on vihaisuutta; erästä sen toisenlaista ääntä se ei pelästy ensinkään. Niistä keskinäisistä palveluksista, joita näemme sellaistenkin eläinten, joilla ei ole ääntä, tekevän toisilleen, voimme helposti päättää, että niillä on jokin toinen tiedottamisväline: ne puhuvat ja sopivat asiansa liikkeillään:
_Non alia longe ratione atque ipsa videtur protrahere ad gestum pueros infantia lingua_.[161]
Miksi eivät? Aivan yhtä hyvin kuin meidän mykkämme väittelevät, todistelevat ja kertovat juttuja merkkien avulla; olen nähnyt heitä niin liukkaita ja harjaantuneita siihen, ettei heiltä todellakaan puuttunut mitään täydellisestä taidosta tehdä itsensä ymmärretyksi. Rakastavaiset suuttuvat toisiinsa, sopivat jälleen, rukoilevat toisiansa, kiittävät toisiansa, kutsuvat toisiansa lemmenkohtauksiin, lyhyesti, sanovat kaikki asiat silmillään:
_E'l silenzio ancor suole aver prieghi e parole_.[162]
Entä käsillä? Me anomme, lupaamme, kutsumme, hyvästelemme, uhkaamme, pyydämme, rukoilemme, epäämme, kieltäydymme, kysymme, ihailemme, laskemme lukua, teemme tunnustuksia, kadumme, pelkäämme, häpeämme, epäilemme, opetamme, käskemme, kiihoitamme, rohkaisemme, vannomme, todistamme, syytämme, tuomitsemme, vapautamme, herjaamme, halveksimme, uhmailemme, kiukuttelemme, imartelemme, osoitamme suosiota, siunaamme, nöyryytämme, pilkkaamme, rakennamme sovintoa, suosittelemme, ylistämme, juhlimme, iloitsemme, valittelemme, suremme, masennumme, olemme epätoivoissamme, hämmästymme, huudahdamme, vaikenemme ja mitä kaikkea teemmekään? Ilmaisemme yhtä erilaisia ja moninaisia seikkoja kuin kielellämme. Päällämme me kutsumme luoksemme, käskemme luotamme, myönnämme, hylkäämme, väitämme vastaan, toivotamme tervetulleeksi, osoitamme kunnioitusta, halveksimista, pyydämme, epäämme, ilahdutamme, valitamme, hyväilemme, nuhtelemme, lannistamme, uhmaamme, kehoitamme, uhkaamme, vakuutamme, kysymme. Entä kulmakarvoillamme? Entä olkapäillämme? Ei ole sitä liikettä, joka ei puhuisi, vieläpä kieltä, joka on ymmärrettävissä ilman opetusta, yleiskieltä; ja se tekee, katsoen toisten kielten erilaisuuteen ja erikoiseen käytäntöön, että tätä viimemainittua pikemminkin tulee katsoa ihmisluonnon ominaiseksi kieleksi.
Jätän syrjään, mitä välttämättömyys erikoistapauksissa siitä opettaa niille, jotka sitä tarvitsevat, ja sormiaakkoset ja elekieliopit ja tieteet, joita harjoitetaan ja lausutaan julki vain näiden avulla, ja kansat, joilla Plinius ei sano olevan muuta kieltä. Eräs Abderan kaupungin lähetti, kauan puhuttuaan Spartan Agis-kuninkaalle, kysyi häneltä: "No, herra, minkä vastauksen tahdot minun viemään kansalaisilleni?" -- "Että olen antanut sinun sanoa kaikki, mitä olet tahtonut, ja puhua niin paljon kuin olet tahtonut, sanomatta ainoatakaan sanaa." Eikö se ollut puhuvaa ja hyvin ymmärrettävää vaitioloa?
Sitäpaitsi, mitä kyvyistämme emme tapaa eläinten toiminnassa? Onko säännöllisemmin järjestettyä, eri virkojen ja tointen puolesta vaihtelevampaa ja lujemmin ylläpidettyä valtiota kuin mehiläisten? Voimmeko ajatella tätä niin järjestettyä tekojen ja toimien jakoa pidettävän voimassa ilman järkeä ja viisasta huolenpitoa?
_His quidam signis atque haec exempla secuti, esse apibus partem divinas mentis et haustus aethereos dixere_.[163]
Pääskyset, joitten näemme kevään tullen pujahtelevan kaikissa talojemme nurkissa, etsivätkö ne arvostelukyvyttä ja valitsevatko ne umpimähkään tuhannesta paikasta sen, joka on niille mukavin asunnoksi? Ja voivatko linnut tuossa rakennustensa kauniissa ja ihmeteltävässä kokoonpanossa käyttää mieluummin nelikulmaista muotoa kuin pyöreätä, mieluummin tylsää kulmaa kuin suoraa, tuntematta niiden ominaisuuksia ja vaikutuksia? Ottavatko ne milloin vettä, milloin savea, voimatta päättää, että se, mikä on kovaa, pehmenee kostuttamalla? Panevatko ne palatsinsa lattian sammalista tahi untuvista, tietämättä edeltäpäin, että niiden pienokaisten hentojen jäsenten on niillä pehmeämpi ja mukavampi olla? Suojaavatko ne itsensä sateiselta tuulelta ja sijoittavat majansa itäänpäin, tuntematta noiden tuulien eri ominaisuuksia ja ottamatta huomioon, että toinen on niille terveellisempi kuin toinen? Minkätähden hämähäkki toisin paikoin taajentaa, toisin paikoin harventaa verkkoaan, käyttää milloin tällaista solmua, milloin tuollaista, jos sillä ei ole sekä harkinta- että ajatus- ja päättämiskykyä?
Huomaamme kyllä useimmista eläinten töistä, kuinka paljon ne ovat meitä etevämpiä, ja kuinka heikko meidän taitomme on niitä jäljittelemään. Näemme kuitenkin omista kömpelömmistäkin töistämme, kuinka paljon kykyjä niihin saamme käyttää, ja että sielumme niissä panee kaikki voimansa liikkeelle. Miksi emme luule samaa niistä? Miksi luemme jonkinlaisen luontaisen ja orjallisen vaiston ansioksi teokset, jotka vievät voiton kaikesta, mihin me kykenemme luonnon ja opin avulla? Ja siinä me huomaamattamme myönnämme niille suuren edun itsemme rinnalla, otaksuessamme, että luonto äidillisen hellästi seuraa ja opastaa niitä ikäänkuin kädestä kaikkiin niiden elämän tekoihin ja mukavuuksiin, mutta jättää meidät sattuman ja oman onnemme nojaan ja hankkimaan omalla taidollamme sen, mikä on välttämätöntä säilymisellemme, kieltäen meiltä samalla mahdollisuudet voida millään opetuksella ja henkemme ponnistuksella saavuttaa eläinten luonnollista kykyä, jotenka niiden eläimellinen typeryys vie kaikkiin etuisuuksiin nähden voiton kaikesta, mihin kykenee meidän jumalallinen älymme. Toden totta, jos niin olisi, saisimme täydellä syyllä sanoa sitä sangen väärämieliseksi äitipuoleksi. Mutta niin ei ole laita; maailmanjärjestyksemme ei ole niin muodoton eikä epäsuhtainen.
Luonto on sulkenut syliinsä poikkeuksetta kaikki luomansa, eikä ole niistä ainoatakaan, jota se ei olisi varsin runsaasti varustanut kaikilla sen elämän säilyttämiselle välttämättömillä välineillä. Sillä nuo tavalliset valitukset, joita kuulen ihmisten suusta (heidän vallattomat mielipiteensä kun milloin korottavat heidät pilvien yläpuolelle, ja sitten taas polkevat heidät alas antipodeihin asti): että me olemme ainoa hyljätty eläin, alaston alastomalla maalla, sidottu, kireälle köytetty, vailla muuta asetta ja suojavarusta kuin minkä se toisilta ryöstää, kun luonto sitävastoin on verhonnut kaikki muut luontokappaleet kilvillä, koteroilla, kuorella, karvoilla, villoilla, okailla, vuodilla, untuvilla, höyhenillä, suomuilla, taljoilla ja harjaksilla, niiden elämän tarpeen mukaan, aseistanut ne kynsillä, hampailla, sarvilla, hyökkäystä ja puolustusta varten, ja itse opettanut ne siihen, mikä niille on ominaista: uimaan, juoksemaan, lentämään, laulamaan, kun sitävastoin ihminen ei osaa astua, ei puhua, ei syödä, eikä muuta kuin itkeä, olematta opissa...
Sellaiset valitukset ovat valheellisia; maailmanjärjestyksessä vallitsee suurempi tasapuolisuus ja yhdenmukaisempi suhde. Meidän ihomme on varustettu yhtä lujaksi kuin niiden kestämään ilman tylyä kohtelua, kuten todistavat useat kansat, jotka eivät ole vielä päässeet vaatteiden käytön makuun: muinaisilla gallialaisillamme oli tuskin ensinkään vaatteita, eikä niitä ole naapureillamme irlantilaisilla niin kylmässä ilmastossa; mutta sen voimme paremmin päättää omasta itsestämme: sillä kaikki ruumiimme kohdat, jotka tahdomme paljastaa tuulelle ja ilmalle, kykenevät sen kestämään, kasvot, jalat, kädet, sääret, olkapäät, pää, aina sen mukaan kuin tapa meitä siihen vaatii; sillä jos mikään ruumiimme osista on heikko ja sellainen, että sen näyttää täytyvän olla arka kylmälle, niin se kai olisi vatsa, jossa ruuansulatus tapahtuu; esi- isämme pitivät sitä paljaana, ja naisemme, niin hemmoittelevia ja arkahermoisia kuin ovatkin, käyvät joskus avopukuisina aina napaan asti.
Lasten siteet ja kapalot eivät myöskään ole välttämättömiä, ja lakedaimonilaiset äidit kasvattivat lapsensa antaen niiden täysin vapaasti liikutella jäseniään, sitomatta tahi taivuttamatta niitä. Meidän itkumme on yhteinen useimmille muille eläimille, ja niitä on tuskin sellaisia, joiden ei näe valittelevan ja voihkivan kauan aikaa syntymisensä jälkeen, varsinkin kun sellainen menettely soveltuu hyvin siihen heikkouteen, jossa ne tuntevat olevansa.
Mitä tulee syömisen tapaan, niin se on meillä samoin kuin niilläkin luontainen eikä tarvitse oppimista;
_sentit enim vim quisque suam, quam possit abuti_.[164]
Kuka epäilee, että lapsi, päästyään kyllin vauraaksi ravitakseen itsensä, ei osaisi etsiä ravintoansa? Ja maa tuottaa ja tarjoo sitä hänelle hänen tarpeeseensa riittävästi viljelemättä ja ilman keinotekoista apua; ja jollei se niin teekään kaikin ajoin, ei se niin tee eläimillekään, kuten todistavat ne varastot, joita näemme muurahaisten ynnä muiden kokoilevan hedelmättömien vuodenaikojen varalle.
Nuo vasta löydetyt kansakunnat, jotka ovat niin runsaasti varustetut luonnollisella syötävällä ja juotavalla, heidän tarvitsemattaan siitä huolehtia tahi sitä valmistaa, ovat opettaneet meille, että leipä ei ole ainoa ravintomme, ja että maanviljelyksettäkin luontoäitimme oli varustanut meidät runsaasti kaikella, mitä tarvitsimme, vieläpä, kuten todennäköistä on, runsaammin ja rikkaammin kuin se tekee nyt, kun me olemme sekaantuneet asiaan keinotekoisin välineinemme,
_et tellus nitidas fruges vinetaque laeta sponte sua primum mortalibus ipsa creavit, ipsa dedit dulces faetus et pabula laeta; quae nunc vix nostro grandescunt aucta labore, conterimusque boves et vires agricolarum_,[165]
meidän rajattomaan ja hillittömään ruokahaluumme kun eivät tepsi mitkään keinot, jotka keksimme sen tyydyttämiseksi.
Aseita taas meillä on luonnon antamia enemmän kuin useimmilla muilla eläimillä, enemmän jäsenten eri liikkeitä, ja me käytämme niitä paremmin hyödyksemme luonnostamme ja opetuksetta; niiden eläinten, joita viehättää alastomina taisteleminen, nähdään antautuvan samanlaisiin vaaroihin kuin mihin me antaudumme; jos jotkut eläimet vievät meistä voiton tässä suhteessa, niin me viemme voiton useista muista. Ja taito vahvistaa ruumista ja suojella sitä keinotekoisesti on meillä vaistomainen ja luonnon neuvoon perustuva; että niin on, näkyy siitä, että norsu teroittaa ja hioo hampaitaan, joita se käyttää sodassa (sillä näet on erikoiset hampaat tätä tarkoitusta varten, joita se säästää, eikä käytä mitenkään toisiin tarpeisiinsa); lähtiessään taisteluun sirottelevat ja heittelevät härät multaa ympärilleen; metsäkarjut teroittavat hampaansa, ja kun faaraokissan on ryhdyttävä otteluun krokodiilin kanssa, varustaa se ruumiinsa, sivelee ja päällystää sen yltympärinsä hyvin tiiviillä ja hyvin vanutetulla liejulla, kuten haarniskalla. Miksi emme sano, että meidän on yhtä luonnollista varustautua puu- ja rauta-aseilla?
Mitä puhekykyyn tulee, niin on varmaa, että jollei se ole luonnonomainen, niin se ei ole tarpeellinen. Ainakin luulen, että lapsella, joka olisi kasvatettu täydellisessä yksinäisyydessä, eristettynä kaikesta seurasta (vaikeasti suoritettava koe), olisi jonkinlainen puhekyky ajatustensa ilmilausumista varten, eikä ole uskottavaa, että luonto olisi kieltänyt meiltä tuon useille muille eläimille antamansa keinon; sillä mitä muuta kuin puhekykyä on tuo kyky, jonka huomaamme niillä olevan, valittaa, iloita, kutsua toisiaan apuun, houkutella toisiaan rakkauteen, niinkuin ne tekevät äänillään? Kuinka ne eivät puhuisi keskenään? Puhuvathan ne meille ja me niille. Kuinka monin tavoin puhummekaan koirillemme? Ja ne vastaavat meille. Toisin kielin, toisin huudoin puhelemme niille kuin linnuille, sioille, härille, hevosille. Vaihdamme kieltä aina eläinlajin mukaan.
Lactantius näyttää minusta katsovan, ettei eläimillä ole vain puhekyky, vaan myöskin naurun kyky. Ja kielellinen eroavaisuus, joka huomataan meidän välillämme eri seutujen mukaan, tavataan myöskin saman lajin eläinten välillä. Aristoteles viittaa tässä kohdin peltopyiden erilaiseen lauluun eri paikoissa:
_Variaeque volucres... longe alias alio iaciunt in tempore voces... et partim mutant cum tempestatibus una raucisonos cantus_.[166]
Mutta tietämätöntä on, mitä kieltä tuo lapsi puhuisi; ja mitä siitä arvaamalla sanotaan, se ei ole kovinkaan todennäköistä. Jos minulle tätä mielipidettä vastaan huomautetaan, että luonnostaan kuurot eivät puhu, niin vastaan, että niin ei ole laita vain siksi, etteivät he ole voineet korviensa avulla vastaanottaa puhumisen opetusta, vaan pikemminkin siksi että kuuloaisti, jota he ovat vailla, on yhteydessä puhekyvyn kanssa, ja että ne kuuluvat luonnollisella tavalla yhteen, niin että meidän täytyy puhua se, mitä puhumme, ensiksi itsellemme, ja antaa sen kaikua sisässämme omiin korviimme ennenkuin päästämme sen kaikumaan muitten korviin.
Olen sanonut kaiken tämän tukeakseni käsitystä tuosta yhtäläisyydestä, joka vallitsee luonnossa, ja palauttaakseni ja yhdistääkseni meidät luontokappalten suureen joukkoon: me emme ole muiden ylä- emmekä alapuolella. Kaikki, mitä taivaan alla on, sanoo Salomo, on saman lain ja kohtalon alaista:
_indupedita suis fatalibus omnia vinclis_.[167]
on jonkinlaista eroitusta, on luokkia ja asteita, mutta yhden ja saman luonnon puitteissa:
_Res ... quaeque suo ritu procedit; et omnes faedere naturae certo discrimina servant_.[168]
Täytyy pitää aisoissa ihminen ja osoittaa hänelle määrätty paikkansa tämän luonnonjärjestyksen rajoissa. Tuo onneton ei kykene tositeossa hyppäämään niiden yli: hän on kytkettynä ja sidottuna, saman velvoituksen kahlehtimana kuin muut hänen luokkansa luontokappaleet, ja sangen keskinkertaisessa asemassa, ilman minkäänlaista etuoikeutta, ilman todellista ja oleellista etevämmyyttä. Siinä etevämmyydessä, jonka hän luulottelee ja kuvittelee itsellään olevan, ei ole mitään tosisisällystä eikä makua. Ja jos niin on, että hänellä yksin kaikista eläimistä on tuo mielikuvituksen vapaus ja ajatusten hillitön lento, jolla hän kuvailee mielessään, mitä on olemassa, mitä ei ole, mitä hän tahtoo, mikä on valheellista ja totta, niin se on etu, joka on käynyt hänelle sangen kalliiksi ja josta hänen on varsin vähän syytä kerskailla, sillä se on niiden onnettomuuksien päälähde, jotka häntä rasittavat: synti, tauti, horjuvaisuus, levottomuus, epätoivo.
Väitän siis, palatakseni aineeseeni, ettei ole todennäköinen se arvelu, että eläimet tekevät luontaisesta ja pakollisesta vaistosta samaa, mitä me teemme vapaasta valinnastamme ja omalla taidollamme. Meidän tulee päättää samanlaisista vaikutuksista samanlaiset kyvyt, ja runsaammista vaikutuksista runsaammat kyvyt, ja tunnustaa niinmuodoin, että tämä sama järki, tämä sama apuneuvo, joka meillä on toimimista varten, on myöskin eläimillä, tahi jokin toinen parempi. Miksi kuvittelemme niissä tuota luontaista pakkoa, me, jotka emme itse tunne mitään samanlaista? Sitäpaitsi on kunniakkaampaa ja enemmän Jumalan puoleen lähentävää olla luontaisen ja pääsemättömän kohtalon ajama ja velvoittama toimimaan säännöllisesti kuin toimia säännöllisesti hurjapäisen ja satunnaisen vapauden perusteella, ja varmempaa jättää luonnolle kuin itsellemme käytöksemme ohjat. Turhamainen itserakkautemme tekee, että mieluummin kiitämme kyvystämme omia voimiamme kuin luonnon anteliaisuutta ja koristamme muut eläimet luontaisilla avuilla tahi riistämme niitä niiltä saadaksemme itsellemme kunniaa ja aateluutta muka itse hankkimillamme avuilla, sangen yksinkertaisessa mielessä, kuten minusta näyttää: sillä puolestani pitäisin yhtä suuressa arvossa kokonaan omiani ja synnynnäisiä avuja kuin sellaisia, joita olisin ollut kerjäämässä ja haalimassa kokoon opettelemalla. Meidän vallassamme ei ole hankkia parempaa suositusta kuin se, että olemme Jumalan ja luonnon suosimia.
Niinpä esimerkiksi, jos näkisimme, kuinka kettu -- jota Thrakian asukkaat käyttävät tahtoessaan lähteä kulkemaan jonkin jäätyneen joen poikki, ja jonka he tätä varten laskevat menemään edellään -- veden reunalla painaa korvansa hyvin lähelle jäätä, koettaakseen kuuleeko se alla virtaavan veden solisevan pitkän vai lyhyen matkan päässä ja sikäli kuin se siten huomaa jään olevan paksumpaa tahi ohuempaa, peräytyy tahi lähtee kulkemaan edelleen, niin emmekö olisi oikeassa päättäessämme, että sen päässä liikkuu sama järki, joka liikkuisi meidän päässämme, ja että siinä tapahtuu seuraava luontaisesta ymmärryksestä johtunut päätelmän muodostus ja johtopäätöksen teko: "Mikä kohisee, se liikkuu; mikä liikkuu, se ei ole jäässä; mikä ei ole jäässä, se on juoksevaa, ja mikä on juoksevaa, se antaa perään painon alla?" Sillä houretta on, eikä voi pistää päähämme, katsoa tuota vain kuuloaistin herkkyyden ansioksi, ilman järkeä ja päättelemiskykyä. Samaa on ajateltava niin monista viekkaista tempuista, joilla eläimet torjuvat hankkeitamme niitä vastaan.
Ja jos tahdomme lukea itsellemme joksikin eduksi sen, että vallassamme on ottaa ne kiinni, käyttää niitä hyväksemme ja menetellä niiden kanssa niinkuin tahdomme, niin se on vain sama etu, joka meillä on toinen toisiimme nähden; sellainenhan on meidän orjiemme kohtalo; ja eivätkö klimakiidit Syyriassa olleet vaimoja, joita, kun he olivat laskeutuneet nelin ryömin maahan, ylhäiset naiset käyttivät astuimenaan ja portaanaan noustakseen vaunuihin? Ja useimmat vapaat ihmiset jättävät hyvin vähäpätöisistä eduista henkensä ja elämänsä toisen valtaan; thrakialaisten vaimot ja jalkavaimot käräjöivät siitä, kuka valitaan surmattavaksi puolisonsa haudalla; eivätkö tyrannit aina ole löytäneet kylliksi miehiä, jotka ovat antautuneet heidän uskollisiksi palvelijoikseen, vaikka eräät heistä ovat vielä lisäksi asettaneet sen vaatimuksen, että heitä ehdottomasti on ollut seurattava kuolemaan, niinkuin elämässäkin? Kokonaiset armeijat ovat siten sitoneet itsensä päällikköihinsä; valankaava tuossa ankarassa gladiaattorien koulussa sisälsi seuraavat lupaukset: "Vannomme antavamme kahlehtia, polttaa, piestä itsemme ja surmata itsemme miekalla ja kärsivämme kaikki, mitä varsinaiset gladiaattorit kärsivät herraltaan", velvoittaen siten sangen tunnollisesti sekä ruumiin että sielun hänen palvelukseensa:
_Ure meum, si vis, flamma caput, et pete ferro corpus, et intorto verbere terga seca_;[169]
se oli todellinen velvoitus, ja kuitenkin oli monenakin vuonna kymmenen tuhatta miestä, jotka menivät tuohon kouluun ja siellä tuhoutuivat.
Kun skythalaiset hautasivat kuninkaansa, surmasivat he hänen ruumiinsa päälle hänen juomanlaskijansa, tallimestarinsa, kamariherransa, kamaripalvelijansa ja kokkinsa; ja hänen kuolemansa vuosipäivänä he tappoivat viisikymmentä hevosta, joiden selässä istui viisikymmentä hovipoikaa, ja näiden selkärangan läpi he olivat pistäneet seipään kurkkuun asti ja jättivät heidät siihen, paraatijärjestykseen haudan ympärille.